Neljäs imetyskokemukseni tähän asti

10.10.2021

Meidän kuopuksen kanssa imetystaivalta on takana nyt reilut yhdeksän viikkoa. Imetys lähti heti alusta asti sujumaan hänen kanssa ihan valtavan hienosti, vaikka sitä jännitin pienten viikkojen takia. Kun takana oli yksi aiempi kokemus ennenaikaisesta samoilla viikoilla syntyneestä vauvasta, tiesin mikä kaikki voi mennä imetyksessä pieleen jo heti kättelyssä. Vauva saattaa olla liian väsynyt jaksaakseen olla rinnalla, nopea painon lasku ja sen vuoksi lisämaidon antaminen voi saada hylkimään rintaa, vauva voi kellastua ja joutua valohoitoon, joka vähentää ihokontaktia ja vaikeuttaa maidon nousua, jatkuva sokeriseuranta ja äidin katkonaiset unet sairaalassa vain muutamia juttuja mainitakseni.

Vastapainoksi mulla oli kaksi onnistunutta pitkää imetystä täysiaikaisten vauvojen kanssa taustalla, joiden tuoma kokemus antoi varmuutta ja tietoa siitä, miten oma kroppa toimii. Tiesin, että pystyn imettämään, tiesin että multa tulee maitoa (ja millaisella aikataululla se nousee) ja tiesin, että mun maito riittää hyvin täyttämään vauvan tarpeet, jos vauva vaan jaksaa olla rinnalla. Ja vauvahan jaksoi, ihan mielettömän hienosti heti synnytyssalista asti.

Tämän vuoden imetysviikon teemana on nostaa esiin imetys- ja perhemyönteisyyden vaatimia tekoja yhteiskunnan eri sektoreilla. Vaikka koen, että 10 vuoden äitiyteni aikana imetys on tullut paljon näkyvämmäksi ja tietoa ja tukea on enemmän ja paremmin saatavilla, ennenaikaisen ja pienipainoisen vauvan kohdalla ei silti ollut muuttunut mikään kymmenessä vuodessa. Vaikka sain synnytyksessä uskomattoman hyvää, lämmintä ja asiantuntevaa hoitoa Naistenklinikalla, lapsivuodeosastolla en kokenut tulevani täysin kuulluksi ennenaikaisen vauvan imetyksen osalta.

Mun omaan kokemukseen ja sanaan ei luotettu, vaan mua painostettiin esimerkiksi syöttöpunnitukseen keskellä yötä 1,5h sen jälkeen kun vauva oli syönyt rinnalla mahan täyteen, vaikka kerroin, että hänellä ei luultavasti ole nälkä silloin, koska oli juuri ollut tunnin rinnalla. Kun vauva sitten kesken unilta herätettynä syöttöpunnituksessa söi vain 5ml (todella yllättävää), tätä pidettiin perusteena lisämaidon antamiselle.

Kerroin etten halua pumpata, koska en heru sairaalan pumpulle. Mua painostettiin pumppaamaan silti. Vauvalle yritettiin tarjota pulloa, josta kieltäydyin. Jouduin antamaan toisen äidin pumppaamaa lisämaitoa vauvalle imetysapulaitteella ja sormisyötöllä, vaikka vauva söi riittävästi mun maitoa ja puklasi heti kaiken lisämaidon pois. Kahden vuorokauden ikäiselle piti pakkosyöttää 20ml lisämaitoa mun maidon päälle, vaikka hänellä oli jo maha täynnä. Imetykseen ja vauvan syömiseen puututtiin useita kertoja, vaikka vauva jaksoi olla hienosti rinnalla kuten meidän täysiaikaiset vauvat, ja kaikki imetyksen turvamerkit täyttyivät. Pidin vauvaa 24/7 ihokontaktissa ja maito nousi hienosti.

Ymmärrän, että ennenaikaisena syntyneen kanssa esimerkiksi sokereiden tarkempi seuranta on tarpeen, mutta kontrasti oli silti valtava. Siinä missä viikkoa myöhemmin 37+0 syntyneen vauvan kanssa on täysi rauha imetykselle ja pesimiselle, eikä kukaan kysele mitään tai tule häiritsemään jatkuvilla punnituksilla ja pistelyillä, viikkoa aiemmin syntyneen kanssa rauhaa ei ollut kolmea tuntia kauempaa, eikä usein edes sitä. Siinä on aika vaikea saavuttaa sellaista rentoa ja onnellista olotilaa jossa maito nousee, jos joutuu monta kertaa vahvojen hormonien kanssa vielä puolustelemaan omaa imetystä.

En ihmettele enää lainkaan, että esikoisen kanssa mun imetys ei onnistunut ollenkaan, kun ne olosuhteet olivat juuri nämä samat, mutta se mun oma kokemus ja tieto puuttui ja suostuin kaikkeen. Imetystä ja sen jatkuvaa tarkkailua, painostusta, tuloksetonta pumppausta, lisämaitoa, pulloa ja tuttia heti sairaalassa ja lopulta kaupan päälle vielä valohoito, jonka vuoksi esikoinen oli jatkuvasti ensipäivinä sinivalossa, eikä ihokontaktissa.

Saan olla kiitollinen siitä, että tällä kertaa taustalla oli kaksi onnistunutta imetystä ja kaikki se tieto. Ilman niitä olisin uskonut, että oma maitoni ei riitä. Olisin antanut pullosta lisämaitoa heti sairaalassa, ja oltaisiin luultavasti ajauduttu lopulta antamaan korviketta pullosta, kuten esikoisen kanssa kävi. Korvikkeen antamisessa ei ole mitään pahaa ja lapsi kasvoi mainiosti silläkin, mutta kun oma toiveeni oli nimenomaan imetys, se olisi ollut nyt itselleni iso suru jos se ei olisi onnistunut.

Tässä on mielestäni iso ristiriita imetysmyönteisyyden ja ennenaikaisena syntyneiden vauvojen hoidossa. Sairaalassa tulisi pohtia sitä, miten imetyksen voisi turvata ja siihen kannustaa (mikäli se on äidin toiveena) myös ennenaikaisena syntyneiden vauvojen hoidossa mahdollisimman hyvin, sillä tällä hetkellä olosuhteet ennenaikaisen vauvan imetykselle olivat osastolla ajoittain todella haastavat. Mielestäni se ei saa mennä enää vuonna 2021 niin, että äiti joutuu jatkuvasti puolustelemaan imetystä ja sen onnistuminen on äidin tiedon ja taidon varassa.

Se olisi nimenomaan henkilökunnan tehtävä ohjata ja kannustaa imetyksen onnistumiseen aina jos se on äidin toiveena, eikä hankaloittaa sitä toimimalla täysin esimerkiksi imetyksen tue ohjeiden vastaisesti. Sairaalassa on keinoja käytettävissä, kuten se imetysapulaite ja sormisyöttö – eikä pullon pitäisi olla eka jota tarjotaan. Vielä välineitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että äiti voisi kokea tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi ja saavansa tukea painostuksen ja kyttäämisen sijaan, tilanteessa kuin tilanteessa.

Esikoisen kanssa koetun sairaala-ajan vuoksi mulla on aina ollut toiveena mahdollisimman varhainen kotiutuminen synnytyksen jälkeen (koska ajatus sairaalassa olosta on ahdistanut niin paljon) ja täysiaikaisten vauvojen kanssa ollaankin onneksi päästy nopeasti kotiin. Mulle jäi esikoisen synnytyksen sairaala-ajasta ajasta tosi kurjat fiilikset ja olen tajunnut vasta nyt näin kymmenen vuoden jälkeen, että en koskaan saanut käsitellä niitä kenenkään kanssa. Ne kaikki tunteet nousivat pintaan nyt kun kuopus syntyi samoilla viikoilla ja jouduin kohtaamaan niitä samoja asioita uudelleen. Siksi mulle oli oikeasti todella vaikeaa olla sairaalassa, varsinkin kun Otto ei siellä koronan vuoksi saanut olla kuin sen yhden tunnin vuorokaudessa.

Onneksi lapsivuodeosastolla mulla oli kolmen päivän aikana myös useampi ihana kätilö, joilta sain kannustusta, luottamusta, empatiaa ja ymmärrystä ja jotka nimenomaan toimivat imetysohjeiden mukaan. Heille olen valtavan kiitollinen siitä, että he saivat mulle paremman olon ja uskalsin luottaa itseeni. Mutta yksikin ihminen, joka kylvää epäilyksen siemeniä äidin imetys-itseluottamukseen ja vaikeuttaa hommaa tarpeettomasti myös käytännössä, on liikaa. Ne ensimmäiset päivät ovat valtavan tärkeitä imetyksen onnistumiselle ja sitä pitäisi suojata kaikin keinoin, jos se perheen toiveena on.  Pitäisi huolehtia, että ihan jokaisella hoitohenkilökunnan jäsenellä on imetystietämys ajan tasalla.

Yhdeksän viikkoa imetystä on sujunut kuin unelma. Vauva kasvaa hienosti ja imetys on juuri sitä, mitä se parhaimmillaan voi olla: helppoa, ilmaista, hauskaa, ihanaa, rakastavaa, täynnä läheisyyttä ja ihania hetkiä. Olen maailman kiitollisin, että saan kokea tämän tälläkin kertaa. <3

Suosittelen jokaista, jolla imetys on toiveissa, tutustumaan Imetyksen tuen sivuihin. Sieltä löytyy tukea ja neuvoja melkeinpä jokaiseen tilanteeseen, mikä voi tulla vastaan! En olisi uskaltanut luottaa omaan kokemukseeni yhtä paljon ellen olisi tankannut itseeni kaikkea sitä tietoa, minkä sieltä löytää.


Synnytyskertomus – neljännen vauvan synnytys 35+6

15.08.2021

Tiistaina 3.8. Herättiin joskus puoli yhdeksän maissa ja syötiin aamupalaa lasten kanssa. Otolla oli työpäivä (etänä) ja hän oli herännyt jo hieman aiemmin. Mulla oli ihan hyvä fiilis, olin saanut yön nukuttua. Aamupuuhien jälkeen lapset menivät ulos leikkimään ja tein itsekin jonkin aikaa töitä koneella. Vastasin meileihin ja tein pari laskua. 

Yhdentoista jälkeen lapset tulivat sisälle ja aloin laittamaan meille lounaaksi uunifetapastaa. Klo 11.33 siinä tomaatteja vuokaan laittaessani tunsin ensimmäisen melko napakan (mutta ei kipeän) supistuksen, joka kesti minuutin. Klo 11.35 tuli seuraava. Ja klo 11.37 latasin supistuslaskurin playkaupasta. Sinne piirtyi supistuksia tasaiseen tahtiin alle kahden minuutin välein. Mulla oli sinä päivänä viikkoja 35+6, laskettu aika oli 1.9. 

Seitsemän supistuksen jälkeen laskuri kehotti lähtemään sairaalaan ekan kerran. Mutta koska mulla nyt on joskus ennenkin ollut säännöllisiä napakoita supistuksia, jotka ovat loppuneet jossain vaiheessa, päätin vielä seurailla. Kerroin Otolle, mun fiiliksistä ja sain ruuan uuniin. Otto alkoi laittamaan viimeisiä kamppeita kasaan ja hommaamaan lapsille hoitopaikkaa. Itse olin ihan varma, että ei tässä tarvitse mihinkään lähteä. Sovittiin, että seuraan mun fiiliksiä tunnin ajan ja jos ne eivät mene ohi, soitan synnärille ja kysyn neuvoa. 

Edelleen merkkasin supistuksia ylös sovellukseen ja joka viidennen supistuksen jälkeen se kehotti menemään sairaalaan. Kun supistukset edelleen jatkuivat puoli yhdeltä, soitin Naistenklinikalle. Kerroin tilanteesta ja aiemmista synnytyksistä ja ihana ja ystävällinen kätilö kehotti tulemaan nyt ainakin tsekkaamaan kohdunsuun tilanteen, koska mun historialla tilanne voisi edetä nopeastikin. Mulla oli niin outo fiilis, koska en voinut uskoa, että kuin salama kirkkaalta taivaalta, näillä viikoilla ilman mitään ennakko-oireita olin yhtäkkiä lähdössä synnärille tsekkiin. 

Me pakattiin lapset ja tavarat autoon ja lähdettiin ajamaan Oton siskolle, minne lapset menivät hoitoon päiväksi. Autossa supistukset hidastuivat hieman ja tulivat 3-4 minuutin välein. Ajattelin, että ollaankohan me nyt ihan turhaan menossa sinne ja meidät käännytetään heti takaisin kotiin. 

Pudotettiin lapset Oton siskon luo ja jostain syystä mua itketti hirveästi kun sanottiin heipat. Kai se jännittävä tilanne purkautui sillä tavalla, ja onhan synnyttäminen aina pelottavaa kun mitä tahansa komplikaatioita voi tulla. Itku kurkussa halasin lapsia ja kerroin rakastavani ja sanoin, että nähdään pian, ja yritin naurahtaa siihen vielä, että tuskin pikkusisko vielä tänään syntyy, että me tullaan varmaan kohta hakemaan teitä kotiin. 

Kun Otto ja lapset poistuivat autosta, jäin yksin sinne itkemään. Nyt jo naurattaa, mutta silloin olin aivan itkuinen ja suunnilleen mietin, että olikohan tämä nyt viimeinen kerta kun sain kertoa lapsille, että rakastan heitä. (Hormones much?). Onneksi Otto tuli pian takaisin ja lohdutti mua, ja sai mut nauramaan omilla pöntöillä jutuillaan. 

Ajettiin Naistenklinikalle ja musta tuntui, että supistukset tuli edelleen tosi hitaasti (3-4min välein) eivätkä tuntuneet miltään. Kello oli tässä vaiheessa n. 13.15. Alkoi tuntua entistä enemmän, että me ollaan ihan turhaan menossa tsekattavaksi ja mua ehkä vähän nolottikin. Ehdotin Otolle, että kävellään pikku lenkki ja mennään vaikka portaita ylös alas jos saisin supistukset “takaisin käyntiin” kun ne edelleen tulivat “vain” 3-4 minuutin välein. No, en mä jaksanut kävellä portaita kovin kauaa, kun meni jo lihakset maitohapoille ja totesin, että no kyllä tämä nyt riittää, mennään katsomaan mikä tilanne. 

Päivystyksessä meidät otti vastaan ystävällinen ja ihana kätilö, joka kertoi, että Otto ei saa valitettavasti tulla mukaan päivystyshuoneeseen, mutta hän saa odottaa ulkopuolella aulassa. Menin yksin kätilön kanssa sitten tutkimushuoneeseen ja kätilö laittoi mut käyrille. 

Kätilö oli todella ihana ja kunnioittava ja kysyi luvan kaikkiin tutkimuksiin ja näytteisiin. Ensin hän otti multa streptokokkinäytteen, joka otetaan kaikilta synnyttäjiltä rutiininomaisesti. Sitten hän tsekkasi kohdunsuun ja mun valtavaksi yllätykseksi se olikin jo 5cm auki. Supistuksia ja sydänääniä piirtyi tasaisesti käyrille koko ajan. Sain soittaa Otolle, että olen 5cm auki ja kertoa, että me siirrytäänkin nyt suoraan synnytyssaliin, vauva syntyy tänään. Olin aivan pyörällä päästä, koska en millään uskonut että tilanne oli edennyt taas niin paljon, vaikka musta ei tuntunut miltään. 

Kello kahden maissa me siirryttiin synnytyssaliin ja olin aivan ihmeissään. Siellä me sitten oltiin ja ihmeteltiin. Edelleenkään musta ei tuntunut ollenkaan siltä, että olisin synnyttämässä edes samana päivänä tai samalla viikolla. Kuvattiin pari hauskaa videota, katsottiin hetki Netflixiä ja höpöteltiin kaikkea. Yritin pomppia jumppapallolla ja vauvasta otettiin koko ajan käyrää.

Kello neljän maissa vauvan sydän alkoi lyödä tosi nopeasti, syke huiteli koko ajan 190-200 välillä, eikä laskenut siitä ollenkaan. Mun piti mennä hetkeksi pötköttelemään ja mulle tiputettiin pussillinen suolaliuosta kanyylista, jotta vauva vähän rauhoittuisi. Kanyyli oli laitettu jo aiemmin mahdollista epiduraalia varten, koska ajateltiin, että synnytys saattaisi edetä nopeasti. Vauvalla oli ihan hullut bileet käynnissä mahassa, hän vispasi joka suuntaan ja mun maha vaan heilui. 

Kätilö kävi aina välillä moikkaamassa meitä, mutta muuten oltiin lähinnä kahdestaan vaan Oton kanssa. Halittiin, höpöteltiin ja heitettiin läppää. Heti kun suolaliuos oli tippunut, nousin takaisin ylös ja kävelin ja kyykkäsin ja yritin edistää synnytyksen edistymistä, mutta edelleenkään ne kahden minuutin välein tulevat supistukset eivät olleet minkään tuntuisia, ei tarvinnut edes hengitellä tai lopettaa sitä mitä olin tekemässä, jos supistus sattui tulemaan. 

Seitsemän aikaan illalla mulla alkoi olla jo tosi nälkä, kun oltiin syöty vaan se lounas ennen puolta päivää. Alkoi myös olla tosi turhautunut fiilis, kun synnytys ei vaan edennyt. Aloin jopa epäillä, että ehkä me kuitenkin oltiin siellä turhaan ja oikeasti en ollutkaan 5cm auki, vaan siinä oli käynyt joku moka kätilöllä. Mietin ahdistuneena, että voisiko ne oikeasti lähettää meidät vielä kotiin tässä vaiheessa, jos kohdunsuun tilanne on mitattu väärin. 

Pyydettiin kätilö silloin iltaseitsemän jälkeen paikalle ja hän tsekkasi kohdunsuun tilanteen. Olin auennut seitsemään senttiin ja kohdunsuu oli tullut takaa eteenpäin. Selkeästi jotain siis tapahtui!

Olin ihan valtavan helpottunut, koska mua pelotti, että on oikeasti käynyt joku moka. Tuli sellainen huijarisyndrooma fiilis, että synnytys tuntuu liian helpolta ollakseen oikeasti käynnissä. Edelleenkään mulla ei siis ollut kipuja ollenkaan, enkä ollut ottanut mitään kipulääkettä. Kuten myöhemmin sain huomata, nämä mun kohdunsuuta avaavat supistukset olivat huomattavasti vähemmän kivuliaita kuin jälkisupistukset synnytyksen jälkeen.

Pyysin myös pientä iltapalaa, koska musta tuntui että en oikeasti kohta jaksa synnyttää, kun oli niin nälkä. Sain mehua, hedelmää ja jugurttia ja ne antoivat energiaa. Sovittiin samalla, että jos mitään merkittävää muutosta ei tapahdu seuraavan tunnin aikana, niin kahdeksalta puhkaistaan kalvot. Tiesin, että mulla kalvojen puhkaisu saattaa edistää tilannetta nopeastikin, joten pidin sitä ihan hyvänä ratkaisuna siihen kohtaan. 

Tunti kului siinä syödessä iltapalaa, vastaillessa vielä muutamaan työmeiliin ja viestitellessä ystävien kanssa. Kello tuli kahdeksan, ja edelleen mulla oli ihan samanlainen olo kuin aiemmin. Olisin voinut lähteä vaikka kauppaan.

Noin vartin yli kahdeksan illalla kätilö tuli puhkaisemaan kalvot ja samalla laitettiin sydänkäyräpinni vauvan päähän kiinni. Aloin olla hieman malttamaton, koska kalvojen puhkaisusta huolimatta musta tuntui, että supistukset eivät lainkaan kovene, eikä synnytys edisty. Pompin edelleen jumppapallolla ja odotin, odotin ja odotin. 

Kello 20.40 kävin vielä vessassa ja kun tulin vessasta, tunsin ensimmäisen kipeän supistuksen, jonka aikana mua sattui niin kovaa, että oli pakko hengitellä ja teki mieli huutaa. Mua sattui todella kovaa häpyluuhun, enkä ollut ennen tuntenut sellaista synnytyskipua. Pelkäsin, että vauva on jotenkin väärässä asennossa ja kipu “väärässä paikassa” johtuu siitä. 

Säikähdin sitä outoa tunnetta ja painoin soittokelloa. Meidän oma kätilö oli silloin auttamassa toisessa synnytyksessä, joten paikalle tuli toinen kätilö. Sanoin, että mä haluan epiduraalin, mutta kätilö ehdotti, että tsekattaisiin ensin kohdunsuun tilanne ennen sen laittoa. Sanoin, että haluan vaan sen epiduraalin heti, ja kätilö lähti valmistelemaan sitä. 

Sillä aikaa meidän oma kätilö tuli paikalle ja mun kivuliaat supistukset jatkuivat. Kun olin selvinnyt ensijärkytyksestä niiden suhteen, ne tuntuivat hieman helpommilta kestää. Hengittelin, roikuin Otossa ja yritin pitää leuan rentona ja hengityksen tasaisena. Nojasin päätä taaksepäin ja yritin ajatella, että vauva liukuu alaspäin jokaisella supistuksella.

Sovittiin kätilön kanssa, että tsekataan sittenkin ensin se kohdunsuun tilanne, että jos se on edistynyt lähelle ponnistusvaihetta, niin en ota sitä epiduraalia, koska se ei kuitenkaan auta mitään mulla enää siinä vaiheessa. Kun olin hetken saanut tuntea sitä kipua ja tajusin, että pärjään sen kanssa vaikka se onkin kovaa, tuntui helpommalta kestää sen aikaa, että tilanne tarkastetaan. Kohdunsuu oli auennut jo yhdeksään senttiin. Tein ehkä pelottavimman päätökseni ikinä ja päätin olla ottamatta epiduraalia ensimmäistä kertaa. Tässä vaiheessa kello oli n. 20.50. 

Epiduraalin sijaan tartuin ilokaasumaskiin kuin henkeni hädässä. Se oli auttanut mua aiemmissakin synnytyksissä, ja ajattelin, että se voisi olla hyvä apu tälläkin kertaa. Menin sängylle ja aloin hengittää ilokaasua aina supistusten aikana. Ne tulivat todella tiheästi. Vaivuin ihan omaan maailmaani ilokaasun ja supistusten kanssa, musta tuntui, että suunnilleen irtauduin mun ruumiista, enkä tuntenut sitä kipua. En kuullut Ottoa tai kätilöä ollenkaan, musta tuntui, että ne oli kahdestaan siellä ja mä olin jossain ihan muualla. 

Tasan yhdeksältä mua alkoi ponnistuttaa ja siinä vaiheessa kätilö käski mun hengitellä välillä myös raitista ilmaa ilokaasuhenkäysten välissä. Olin kylkimakuulla ja samalla kun musta tuntui, että en osaa ponnistaa siinä asennossa, musta tuntui, että en myöskään jaksa liikkua senttiäkään mihinkään toiseen asentoon. Kaikki muut lapset olen ponnistanut puoli-istuvassa asennossa ja se tuntui ajatuksena helpolta ja turvalliselta, mutta musta tuntui, että en vaan kertakaikkiaan kyennyt vaihtamaan asentoa. Päädyin ponnistamaan kyljellään niin, että Otto piti mun jalkaa ylhäällä.

Kipu oli tässä vaiheessa todella kovaa, ja kaikki mun ajatukset siitä, että synnytän hiljaa ja annan vauvan vaan “liukua ulos” lensivät kyllä ihan jonnekin romukoppaan. En ollut lainkaan seesteinen, vaan melko tuskainen ja karjuva, heh. Kätilön neuvo, että työnnä se kipu ulos, oli kyllä tosi hyvä, juuri niin mä yritin tehdä. Ja se todella auttoi, kun työnsi kipua ulos. Tunsin, kuinka jokaisella supistuksella vauva oli aavistuksen lähempänä syntymää.

Se oli kyllä taas kaamein vaihe kun vauvan pää oli jo ulkona ja piti odottaa seuraavaa supistusta, jotta myös vartalo syntyy. Siinä vaiheessa sattuu kaikkein eniten mun mielestä, mutta onneksi se on nopeasti ohi. Kello 21.13 vauva syntyi, napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä ja hieman sinisenä. Kätilöt olivat kuitenkin tosi rauhallisia, ottivat vaan napanuoran pois kaulan ympäriltä ja vauva alkoi samantien itkemään sen jälkeen. Olin haaveillut itse ottavani vauvan vastaan, mutta en pystynyt siihen. Kätilö ojensi vauvan mulle rinnalle ja olin niin helpottunut ja rakastunut ja onnellinen.

Me vaan katsottiin Oton kanssa toisiamme ja vauvaa ja  itkimme molemmat. Se oli niin käsittämättömän taianomainen hetki, ei mikään muu elämässä ole tuntunut samalta kuin se hetki, kun oman lapsen tapaa ensimmäistä kertaa. Ja me saatiin kokea se jo neljännen kerran, miten onnekas voi ihminen olla? Tuntui niin suurelta siunaukselta, että kaikki meni tälläkin kertaa näin hyvin, ja synnytys oli niin helppo, vaikka pitkä odottelu olikin.

Mulla alkoi heti vauvan synnyttyä kovat jälkisupistukset ihan omasta takaa, kun istukka ei ollut tullut ulos. Halusin keskittyä vauvaan rauhassa ja sanoinkin siinä, että kätilö voi sittenkin antaa sitä oksitosiinia, jotta istukka syntyy nopeammin ja pääsen kivuista eroon. Niin ne vaan on synnytykset tässäkin erilaisia, viimeksi mua taas ei sattunut ollenkaan enää sitten kun vauva oli syntynyt ja istukan syntymää ei edes huomannut.

Nyt taas supistukset oli tosi kipeitä ja halusin istukan mahdollisimman nopeasti ulos, vaikka synnytyssuunnitelmassani olin toivonut, että oksitosiinia ei anneta rutiininomaisesti heti synnytyksen jälkeen istukkaa varten. Oksitosiinin avulla istukka ja kalvot kuitenkin syntyivät nopeasti (synnytyksen viimeinen vaihe oli 13 minuuttia) ja sitten kipu vihdoin alkoi helpottaa. Onneksi mieltä saa aina muuttaa ja tehdä juuri niinkuin itsestä tuntuu parhaalta. Mitään repeämiä mulle ei tullut tälläkään kertaa, enkä tarvinnut ollenkaan tikkejä. 

Vauva hakeutui itse rinnalle mun sylissä ja ensimmäinen imetys salissa oli juuri niin ihana kuin toivoin. Me vaan tuijoteltiin ja paijattiin ihanaa tummatukkaista minityyppiä, joka tuntui niin älyttömän pieneltä, mutta oli heti niin skarppi ja jäntevä. Olin vähän jännittänyt, että jaksaako vauva tulla itse rinnalle ja miten hengitys sujuu pienillä viikoilla, kun en ollut saanut kortisoneja, toisin kuin esikoista odottaessani ehdin saada. Mutta hän on kunnon sissi ja kaikki sujui aivan mainiosti alusta lähtien.

Kun oltiin saatu rauhassa pitää vauvaa rinnalla ja syödä hyvä iltapala synnytyksen jälkeen, mä lähdin suihkuun ja vauva mitattiin ja punnittiin. Hänen syntymämitat olivat 2660g ja 48cm, päänympärys oli 33cm. Otto piti vauvaa sylissä sen aikaa kunnes sain vaatteet päälle ja sitten me taas vaan ihmeteltiin häntä. Mulla oli niin hyvä olo, ei yhtään tuntunut siltä, että olin juuri synnyttänyt. Olisin voinut lähteä samantien kotiin, mutta tiesin kyllä, että pienten viikkojen takia meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia polikliiniseen synnytykseen, hotelliyöpymiseen tai varhaiseen kotiutumiseen.

Noin puoli yhden aikaan yöllä meitä tultiin hakemaan, eikä saatu kovasti toivomaamme perhehuonetta. Mut vietiin synnyttäneiden osastolle vauvan kanssa jaettuun huoneeseen ja Oton piti lähteä kotiin yöksi. Se oli kyllä ihan hirveää, varsinkin kun tiesin, että niin kauan kun olemme sairaalassa, Otto saa vierailla meidän luona vain yhden tunnin päivässä. Mua itketti niin paljon se, että Otto menettää kaikki vauvan ensimmäiset hetket ja oli tosi vaikeaa jäädä sinne yksin vauvan kanssa. Mutta me sovittiin yhdessä vauvan kanssa, että nyt panostetaan ihan täysillä imetykseen ja ihokontaktiin ja lähdetään kotiin heti kun 48h pakollinen pienillä viikoilla syntyneen sokeriseuranta on tehty.

Ja niin siinä onneksi kävi, että päästiin sitten kotiutumaan perjantaiaamuna, koska kaikki oli vauvalla ja mulla hyvin. Imetys sujui ihan super hienosti ja hän jaksoi tilata maitoa ja syödä mahan täyteen suoraan rinnasta. Se oli ihan mahtavaa. Onneksi päästiin niinkin nopeasti kotiin Oton ja ylpeiden isosiskojen luo, ilman lisämaitoja ja valohoitoa. 

Nyt ollaan oltu jo yli viikon ajan kotona ja edelleen tuntuu käsittämättömältä, että meidän vauva tosiaan jo syntyi. Laskettuun aikaan on vielä melkein kolme viikkoa, mutta vauva on ollut täällä meidän kanssa jo 12 päivää. Hän on maailman ihanin tyyppi ja koko perheen silmäterä. Ollaan ihan valtavan kiitollisia siitä, että kaikki meni näin hienosti tälläkin kertaa ja saatiin meidän pieni rakas turvallisesti maailmaan.

Saatiin sekä Naistenklinikan päivystyksessä että synnytyksessä ihan mielettömän hyvää hoitoa ihanilta kätilöiltä ja olen niin kiitollinen kaikesta heille. Myös synnyttäneiden osastolla meitä hoitamassa oli monta ihanaa kätilöä.  

Synnytyksen avautumisvaiheen kesto oli huikeat 9 tuntia, ponnistusvaihe ja jälkeisvaihe molemmat 13 minuuttia. Tämä oli siis mun hitain synnytys, mutta ehdottomasti myös helpoin. Jos oltaisiin odotettu siihen asti, että kipu alkoi (eli 20.45 asti), niin ei kyllä oltaisi ehditty viedä lapsia hoitoon ollenkaan ja vielä ajaa Naistenklinikalle alle puolessa tunnissa. Oli siis erittäin hyvä, että soitin jo heti päivällä ja otin mun supistukset todesta, vaikka koko ajan epäilyttikin ja oli sellainen fiilis, että ihan turhaan viedään tilaa oikeilta synnyttäjiltä, hah. 

Kiitos vielä hurjasti Naistenklinikalle, meidän kätilöille ja ennen kaikkea Otolle siitä, että tämä kokemus oli jälleen kerran niin hieno. Otto oli maailman paras tuki synnytyksessä ja meillä oli synnytys täynnä naurua, iloa ja onnea. En olisi voinut toivoa parempaa synnytyskokemusta <3 


Vauvan ensimmäiset päivät

09.08.2021

Meidän pieni rakas syntyi tiistaina 3.8. Klo 21.13 ihan yllättäen, raskausviikolla 35+6. Synnytys käynnistyi lounasaikaan ilman mitään ennakoivia merkkejä ja pää on vieläkin aivan pyörällä siitä, että en olekaan enää raskaana vaan vauva on ollut jo pian kuusi päivää täällä. 

Synnytys sujui ihan mielettömän hyvin, vaikka olikin hitain kaikista mun synnytyksistä. Jäi niin hyvä mieli tästä synnytyskokemuksesta ja en malta odottaa, että saan kirjoittaa koko synnytys kertomuksen teille. Kuvattiin myös videota synnytyspäivänä ja varmasti jaan pieniä paloja synnytyksestä myös videomuodossa. Kokemus oli jälleen aivan uskomaton ja alkaa itkettää kun vain muistelenkin sitä hetkeä kun sain vauvan rinnalle. Meillä oli synnytyksessä myös aivan huippu kätilö, joka tuki mua juuri oikealla tavalla, ihan kuten Ottokin. Ei olisi voinut paremmin sujua! 

Oltiin vauvan kanssa kolme yötä sairaalassa kahdestaan, sillä meille ei tällä kertaa riittänyt perhehuonetta. Otto sai vierailla synnyttäneiden osastolla vain tunnin päivässä koronarajoitusten vuoksi ja se oli kyllä älyttömän kurjaa. Mun sydän särkyi joka kerta kun Oton piti lähteä kotiin ja tiesin miten paljon hän olisi vaan halunnut olla meidän kanssa ja me hänen. Tunti päivässä on ihan käsittämättömän vähän, se on epäinhimillistä ja hirveää myös tasa-arvoisen vanhemmuuden kannalta. Toivottavasti tästä rajoituksesta luovutaan pian jotta perheet pääsevät aloittamaan arjen aidosti yhdessä. 

Ennenaikaisuuden vuoksi vauva oli sokeriseurannassa ja lisäksi painoa ja bilirubiiniarvoa mitattiin jatkuvasti. Se aika osastolla oli kokonaisuudessaan henkisesti todella rankkaa, eikä vähiten siksi, että se nosti pintaan niin vahvasti ne muistot esikoisen ekoista päivistä sairaalassa, jotka olivat suurin syy siihen, että ylipäätään toivoin polikliinistä synnytystä tai edes varhaista kotiutumista. 

Sillä on ihan valtava merkitys miten hoitohenkilökunta suhtautuu esim. imetykseen ja tämän kolmen yön jälkeen voin kertoa, että lakkasin vihdoin syyttämästä itseäni siitä, että epäonnistuin ennenaikaisen esikoisen imetyksessä. Jos mulla ei olisi sitä kaikkea kokemusta ja tietoa joka mulla nyt on imetyksestä neljännen lapsen kohdalla, imetys olisi varmasti epäonnistunut tälläkin kertaa. Niin vahvasti mua painostettiin ennenaikaisuuden vuoksi toimimaan (ei kaikki, mutta osa henkilökunnasta) vastoin esimerkiksi imetyksen tuen ohjeita vielä vuonna 2021, vaikka mun oma maito nousi hienosti ja vauvalla oli täydellinen imuote ja hän oli virkeänä rinnalla paljon ja usein, eikä paino ollut laskenut lähellekään sitä 10% rajaa ja sokeritkin olivat hyviä koko ajan. Jos en olisi ollut niin tiukkana kun olin, voi olla että ei oltaisi vieläkään kotona ja vauva saisi edelleen lisämaitoa. 

Onneksi päästiin kotiin kolmen yön jälkeen ja täällä vauvan paino on noussut ihan valtavan hienosti, täysin mun omalla maidolla. Hän on oikein virkeä ja hyvinvoiva pieni murunen, joka on valloittanut täysin meidän sydämet. Käytiin eilen paino-ja bilirubiinikontrollissa ja paino oli noussut kahdessa vuorokaudessa jo 80 grammaa, kun tavoite on tässä iässä 15-20 grammaa vuorokaudessa. Eli todella hyvin! Myös bilirubiini oli edelleen riittävän matala, että päästiin takaisin kotiin. Mutta huomenna on vielä sen osalta kontrolli, toivotaan, että se olisi vihdoin kääntynyt laskusuuntaan. 

Ollaan oltu vauvan kanssa jatkuvassa ihokontaktissa, hän on ollut tosi tiheästi rinnalla ja ollaan vietetty aikaa olohuoneen isojen ikkunoiden edessä, jotta hän saisi auringonvaloa, kun sekin auttaa bilirubiinin hoidossa. Harmillisen pilvistä on ollut, mutta jokunen auringonsäde on onneksi osunut kohdalle myös. 

Vauva on aivan ihana, niin meidän oma rakas. Hän on todella tyytyväinen ainakin toistaiseksi ja nukkuu rauhallisesti, mutta herää kuitenkin itse reippaasti syömään tasaisin väliajoin. Hän tuntuu niin tutulta, että juuri tämä ihana pieni vauva oli mun mahassa koko ajan. Just tällainen tyyppi sieltä pitikin tulla meidän perheeseen.

Isosiskot ovat ottaneet vauvan niin upeasti vastaan ja vain odottavat, että tämä meidän ihokontakti-auringossa pesiminen loppuu, jotta hekin pääsevät pitämään vauvaa enemmän sylissä. Tottakai he ovat saaneet pitää vauvaa jo, mutta suurimman osan ajasta hän on tosiaan ollut tässä rinnalla valossa. Siskot ovat laulaneet vauvalle joka ilta tuiki tuiki tähtösen, ihan kuin silloin kun hän oli vielä mahassa. Kun me oltiin sairaalassa, he lähettivät laulun ääniviestillä ja mun piti soittaa se vauvalle. Olen niin ylpeä ja onnellinen kaikista mun neljästä isosta ja pienestä rakkaasta, että voisin haljeta. 

Tämä alku on ollut yhtä vuoristorataa ja jännitystä siitä, saadaanko olla yhdessä vai ei. Täytyy toivoa, että huomisessa kontrollissa saataisiin myös hyviä uutisia ja päästäisiin vihdoin aloittamaan arki ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että joudutaan taas eroon toisistamme. Vauva on meidän kaikkien haaveiden täyttymys ja mikään ei tee mua onnellisemmaksi kuin se, että saadaan nauttia hänestä rauhassa yhdessä koko perhe.

Kirjoitin postauksen kokonaan puhelimella, joten pahoittelut jos on hiukan turhia rivivälejä tai jotain outoja typoja! Nyt takaisin vauvakuplaan ja palaan myöhemmin synnytyskertomuksen kanssa ❤️


Mitä mukaan sairaalakassiin synnytykseen?

02.08.2021

Sairaalakassin pakkaaminen tuli tällä viikolla ajankohtaiseksi, kun sain viimein pestyä vauvan pikkupyykit ja tehtyä synnytyssuunnitelman valmiiksi. Tätä kirjoittaessani on viikkoja 35+5, ja elokuun toinen päivä. Tämä on hyvin todennäköisesti se kuukausi kun meidän vauva näkee päivänvalon. Mutta mitä me sitten pakattiin mukaan sinne sairaalakassiin näin neljännellä kerralla? No aika paljon kaikkea taas, mitä ei välttämättä tarvita, mutta saatetaan kuitenkin tarvita.

Koronarajoitusten vuoksi synnärillä ilmeisesti toivotaan, että mahdollisesti perhehuoneessa yöpyvä puoliso poistuisi mahdollisimman vähän huoneesta/sairaalasta ja siksi otettiin ehkä hieman enemmän kampetta mukaan, kuin mitä toivon mukaan edes tarvitaan. Meillä on toiveena polikliininen synnytys tai varhainen kotiutuminen ja perhepesähotellissa yöpyminen, ja toivotaankin ettei sairaalassa tarvitsisi viettää kuin ihan minimaalinen aika synnytyksen jälkeen. Mutta kun sitä ei koskaan etukäteen tiedä, on hyvä varautua kaikkeen. Jos sairaalassa vierähtäisikin pidempi tovi, on hyvä, että mukana on riittävästi esim. tekemistä ja omia mukavia sukkia.

Mietin ensin jonkun fancyn sairaalakassin ostamista, mutta sitten ajattelin, että miksi vaihtaa vanhaa ja hyväksi havaittua? Tälläkin kertaa meidän sairaalakassina toimii siis Oton vanha kisareissukassi teinivuosilta, by Kauniaisten Karate. Se ei ehkä ole se tyylikkäin mahdollinen, mutta mitä sitten. Sinne mahtuu paljon tavaraa ja Oton on helppo kantaa kaikki siellä.

SAIRAALAKASSIN SISÄLTÖ

Sairaalakassin sisältö lyhyesti listattuna lähes kokonaisuudessaan:

  • Neuvolakortti, synnytyssuunnitelma ja lompakko
  • Kamera, kameran jalusta ja puhelin latureineen sekä kuulokkeet
  • Shampoo, hoitoaine, suihkusaippua, kasvojen puhdistusaine
  • Meikkipussi, kosteusvoiteet kasvoille ja vartalolle, deodorantti, siteitä
  • Hammasharjat ja -tahna
  • Pompuloita, pinnejä ja hiusharja
  • Tutti ja harsot
  • Imetysliivit, lanoliinivoide ja liivinsuojat
  • Mukavat oleskeluvaatteet
  • Kotiutumisvaatteet mulle
  • Sisätohvelit
  • Vauvan kotiutumisvaatteet koossa 50 ja 56
  • Otolle mukavat oleskeluvaatteet, hygieniatarvikkeet ym.
  • Pientä syötävää ja juotavaa
  • Turkinpippureita
  • Vauvakirja, kynä ja ensipehmolelu vauvalle
  • Turvakaukalo, telakka ja viltti
  • Kaurapussi lämmitettäväksi
  • Särkylääkettä
  • Mustia FFP2-maskeja

Seuraavaksi käyn läpi vähän yksityiskohtaisemmin tätä listausta, miksi mikäkin on mukana ja mihin uskon eri juttuja tarvitsevani.

Neuvolakortti, synnytyssuunnitelma ja lompakko (henkkarit)

Nämä eivät varmaan hirveästi perusteluita kaipaa, kaikki on hyvä olla mukana.

 

Kamera, kameran jalusta, kameran laturi ja puhelin latureineen sekä kuulokkeet

Jos synnytystä aikoo yhtään dokumentoida, on hyvä olla mukana kamera (tai puhelimen kamera). Kameran jalustan otamme mukaan, jotta voimme mahdollisesti kuvata osan synnytyksestä myös videolle (eikä Oton tarvitse olla siellä kamera kädessä silloin kun tarvitsen tukea). Puhelin ja laturi tietty, että voi sitten soitella lapsille videopuheluita, kun he eivät nyt pääse ollenkaan sairaalaan/perhepesähotelliin katsomaan meitä koronan takia. Ja kuulokkeet sitä ikävää tilannetta varten, mikäli joutuisin useamman henkilön huoneeseen, jotta voin rauhassa sitten soittaa läheisille videopuheluita, kun vierailuaika olisi sitten Otollekin vain yhden tunnin päivässä. Näistä kuvista nyt kamera sekä jalusta puuttuvat (jalusta on autossa ja kameralla otin kuvat), mutta mukaan tulevat!

Shampoo, hoitoaine, suihkusaippua, kasvojen puhdistusaine

Suihku synnytyksen jälkeen on ehkä ihanin suihku ikinä ja silloin on kiva olla omat tökötit, varsinkin kun itse olen niin herkkä tuoksuille, että hajusteettomissakin pesuaineissa saattaa olla mun nenää häiritsevä tuoksu. Synnytyksen jälkeen mulla on muutenkin korkea riski migreenille hormonien vuoksi, joten haluan ehdottomasti käyttää vain omia pesuaineita, joiden hajusteettoman tuoksun kestän varmasti.

Meikkipussi, kosteusvoiteet kasvoille ja vartalolle, deodorantti, siteitä

Olen itse tykännyt meikata aina kotiin lähtiessä kevyesti, koska siitä tulee niin fresh fiilis. Toki riippuu ihan siitä milloin me kotiudumme, onko synnytys polikliininen vai ollaanko osastolla/hotellissa pidempään. Jos kotiudutaan 6h synnytyksestä niin sitten en varmasti meikkaa kotiin lähtiessä. Jos taas ollaan siellä 1-2vrk niin saatan hyvinkin laittaa hieman peittaria silmänalusiin ja kulmakarvageelillä karvat ojennukseen. Deodorantti ja siteet on hyvä olla myös, vaikka sairaalassa/hotellissa onkin siteitä myös sairaalan puolesta.

Hammasharjat ja -tahna

Obviously! Meillä on onneksi ylimääräisiä sähköhammasharjan runkoja ja vaihtopäitä, niin voi laittaa jo valmiiksi synnärikassiin odottamaan, ettei tarvitse niitäkään enää pakata paniikissa juuri ennen lähtöä.

Pompuloita, pinnejä ja hiusharja

Hiukset on kiva saada synnytyksessä kiinni, etteivät ne tule hikisenä naamalle. Ja toki hiuksia on hyvä harjata, ettei kehity jotain kestorastaa takatukkaan lapsivuodeaikana.

Tutti ja harsot

Voi olla, että ei käytetä tuttia lainkaan, mutta on kiva olla mukana se kuitenkin. Olen tietoinen suosituksista tutin suhteen (että ei kannata antaa liian aikaisin, jotta ei vaikuta imetykseen), mutta otan sen kuitenkin mukaan. Esimerkiksi meidän esikoinen söi tuttia heti synnärillä joutuessaan sinivalohoitoon. Harsoja varmuuden vuoksi imetystä varten.

Imetysliivit, lanoliinivoide ja liivinsuojat

Tarkoituksena on imettää tätäkin vauvaa heti alusta lähtien ja imetysliivit ja liivinsuojat tekevät siitä huomattavasti mukavampaa, niin maitoa ei ole välttämättä ihan joka puolella sitten. Lanoliinivoide myös, jotta alkuun kipeytyvät nännit paranevat nopsaa. Itse olen lanoliinivoiteella saanut kipeät ja haavaiset nännit toipumaan ihan parissa päivässä, jonka jälkeen sitä ei ole enää tarvittu.

Mukavat oleskeluvaatteet + sukkia

Mikäli pääsemme perhepesähotelliin, siellä käytetään omia vaatteita. Mukavia sukkia haluan pakata itselleni mukaan myös, koska sairaalan putkilosukat eivät kuulu lemppareihin. Mulla lähti mukaan mm. mukava musta ribbimekko, joka on pehmeä ja venyvä, collegepaita, paksumpi neuletakki, venyvä toppi, jonka kanssa helppo imettää sekä Lulu Lemonin lempparileggarit, jotka menivät hyvin mulle vielä raskauden puolivälin jälkeenkin jalkaan, niin oletan että ne voisivat mahtua vielä synnytyksenkin jälkeen. Ainakin ne venyvät eivätkä purista. Mukavia omia sukkia sairaalan putkilosukkien sijaan, haha.

Kotiutumisvaatteet mulle

Nämä tarvitsen joka tapauksessa, yövyttiin me sitten missä tahansa.

Sisätohvelit

Mikäli ollaan sairaalassa osastolla tai perhepesähotellissa, on hyvä olla itselle mukavat sisätossut.

Vauvan kotiutumisvaatteet koossa 50 ja 56

Vauva on varmasti suurimman osan ajasta ihokontaktissa eli vaippasillaan mun tai Oton sylissä, mutta kotiutumisvaatteet tietenkin tarvitaan. Otan niitä mukaan parissa eri koossa ja pari eri vaihtoehtoa, niin voi sitten katsoa minkä kokoiset kamppeet ovat hyvät juuri tälle vauvalle.

Kotiutumisvaatteiksi elokuiselle ajattelin: Body, housut ja sukat sekä tumput ja pipo. Jos on viileää, päälle vielä collegejumppis ja viltti tarvittaessa. Jos on oikein oikein viileää, niin sitten vielä kaukalolämpöpussi mukaan.

Otolle mukavat oleskeluvaatteet, hygieniatarvikkeet ym.

Toivon niin kovasti, että saadaan yöpyä yhdessä. Pakataan nämä siis mukaan varmuuden vuoksi.

Pientä syötävää ja juotavaa

Jotain pikku välipaloja ja helppoa juotavaa otetaan mukaan jos muistetaan, näitä ei ole vielä sairaalakassissa. Varmaan ainakin hiilihapotettua lähdevettä ja jotain granolapatukoita.

Turkinpippureita

NÄITÄ ON ODOTETTU JOULUSTA ASTI! Sitten kun on supistukset pahimmillaan keskellä synnytystä, aion tsempata ajattelemalla sitä täydellistä tunnetta kun saan ekan turkinpippurin suuhun, hah! Jos muistan. No ehkä se vauvan ajatteleminen voi olla sillä hetkellä vielä isompi tsemppi, mutta turkinpippurit hyvänä kakkosena. Ei enää kauaa rakkaat ystäväni, ei enää kauaa.

Vauvakirja, kynä ja ensipehmolelu vauvalle

Vauvakirja on tärkeää olla mukana heti synnärillä, jotta sinne saa tuoreeltaan kirjoitettua kaikki ylös, mikä muuten saattaa unohtua. Aion myös tehdä puhelimeen jotain muistiinpanoja, mutta mulle on aina ollut tärkeää kirjoittaa käsin sinne vauvakirjaan kaikkea ihanaa pientä heti. Ensipehmolelu tietty vauvalle heti alusta asti mukaan myös.

Turvakaukalo, telakka ja viltti

Mikäli päästään perhepesähotelliin, näille tulee heti tarvetta, sillä sinne siirrytään joko tilataksilla tai omalla autolla. Me siirrytään varmasti omalla autolla ja siksi kaukalo ja telakka on jo asennettuna autoon valmiiksi.

Kaurapussi lämmitettäväksi

Jälkisupistukset voivat olla viheliäisiä ja niiden kanssa lämmitettävä oma rakas kaurapussi on paras.

Särkylääkettä

Luin meidän kk-ryhmästä, että joku oli odotellut Naistenklinikan synnyttäneiden osastolla tällä viikolla 3h  saadakseen särkylääkettä. En haluaisi itse odotella kivuissa niin kauan, eikä Burana ja Panadol ole kovin kalliita, joten sellaiset paketit pakkaan mukaan omaan sairaalakassiin, niin ei tarvitsekaan odottaa. Toimii myös siellä perhepesähotellissa, jossa kätilö vierailee perheen luona kolme kertaa vuorokaudessa. Varmasti osastolla ja hotellissa saa tarvittaessa särkylääkettä, mutta ei ole iso vaiva ottaa omia mukaan varmuuden vuoksi.

Mustia FFP2-maskeja

Sairaalastakin saa varmasti maskeja, mutta migreenin vuoksi en itse voi käyttää muita kuin mustia, niin pakkaan omat ennemmin mukaan. (Valkoiset/vaaleat maskit heijastaa valoa silmän alla, mikä ainakin mulle on aiheuttanut pari kertaa migreenin). FFP2-maskit suojaavat myös minua, toisin kuin tavalliset maskit, jotka suojaavat vain muita ihmisiä ja siksi pakkasin mukaan juuri niitä paketillisen. Sairaalassa/hotellissa pitää oman huoneen ulkopuolella liikuttaessa käyttää maskia ja tukihenkilöllä pitää olla maski myös synnytyksen aikana.

Nyt on niin hyvä fiilis, kun sairaalakassikin on pakattu. Kaikki alkaa olla valmista vauvelin syntymää varten! (Myös minä!). Kirjoittelen raskausviikkokuulumisia kunhan viikot vaihtuu tuossa keskiviikkona jälleen, mutta voin kertoa, että fiilikset alkaa olla aika malttamattomat jo, kun on niin innoissaan!


Synnytystoivelista eli synnytyssuunnitelma

31.07.2021

En kestä, että se synnytys alkaa oikeasti olla jo niin lähellä, että naputtelin HUS Ajatuksia tulevasta synnytyksestä -lomakkeen valmiiksi.

Siinä lomakkeessa toiveet ja ajatukset synnytyksestä ja sen jälkeisestä ajasta on aika tiivistetysti kirjattuna, joten ajattelin, että voisin tähän postaukseen kertoa toiveistani hieman kattavammin, niin, että se ajatus siellä taustalla on selostettu auki myös. Mun aiemmat synnytykset ovat olleet kaikki erilaisia keskenään, mutta yhteistä niillä on ollut se, että ne ovat sujuneet hyvin ja olleet kaikki nopeita ja käynnistyneet spontaanisti.

Ensimmäinen synnytykseni oli esikoisen perätilasynnytys viikolla 35+6 ja sen kesto oli n. 4h30min. Toinen synnytykseni oli ihan normaali raivotarjontainen alatiesynnytys viikolla 37+0, jonka kesto oli n. 1h30min. Kolmas synnytykseni oli myös raivotarjontainen alatiesynnytys viikolla 38+4, ja sen kesto oli 3h. Kaksi ensimmäistä käynnistyi supistuksilla ja kolmas synnytys vesien menolla.

Ensimmäisessä synnytyksessä sain kolme tikkiä, kahdessa jälkimmäisessä en yhtäkään. Eroa on ollut vauvan asennossa, ponnistusvaiheen pituudessa ja kulussa ja synnytyksen käynnistymisessä. Oton kirjoittama isän versio kolmannesta synnytyksestä löytyy blogista myös, sekä ollaan tehty myös synnytys-teemainen jakso meidän Yhdessä-podcastiin. Mutta noin, nyt kun on kerrottu vähän taustaa, niin siirrytäänpä eteenpäin tähän tulevaan neljänteen synnytykseen ja siihen liittyviin toiveisiin. Käyn läpi toiveet & ajatukset järjestyksessä eri kategorioiden osalta.

Avautumisvaihe: 

Avautumisvaihe sujuu itselläni yleensä nopeasti. Toivon silloin vaan, että saan olla liikkeellä ja että pääsemme mahdollisimman nopeasti sairaalaan ja synnytyssaliin. Toivoisin myös, että salissa on hämärä valaistus ja rauhallinen tunnelma. Vapaa liikkuminen auttaa minua rentoutumaan ja vastaanottamaan supistuksia.

Kivunlievitys:

Itselläni tarve kivunlievitykselle tulee yleensä vasta juuri ennen ponnistusvaihetta. Siihen asti supistusten vastaanottaminen on helppoa, eikä kipu ole kovin kovaa. Ensisijaisina kivunlievityksinä oikeanlainen hengitys, rentoutuminen & Oton antama hieronta. Ilokaasua olen käyttänyt aiemmissa synnytyksissä ja itselleni se sopii hyvin, eikä siitä tule paha olo tai liian tokkurainen olo.  Olen saanut aiemmissa synnytyksissä myös epiduraalin, ja tässäkin synnytyksessä voin ottaa epiduraalin tarvittaessa, mutta vain jos itse pyydän sitä ja mulle tulee sellainen olo, että en pysty rentoutumaan kunnolla saadakseni kohdunsuuta avautumaan täyteen kymmeneen senttin ilman epiduraalia. Epiduraali ei vie minulla kipua lainkaan pois, mutta se rentouttaa kohdunsuun ja sen jälkeen olen aiemmissa synnytyksissä avautunut 10cm asti vain minuuteissa. 

En halua spinaalia, enkä muita puudutteita tai piikkejä. Spinaali voisi auttaa kipuun paremmin ja nopeammin nopeassa synnytyksessä, mutta en kaipaa apua siihen kipuun vaan ainoastaan kohdunsuun rentouttamiseen ja synnytyksen etenemiseen. En halua olla tuntematta mitään ponnistusvaiheessa, vaan haluan, että kipu ja ponnistuksen tarve ohjaavat mua oikeaan suuntaan. En halua vaihtaa hyväksi jo kolmesti toteamaani puudutusta ja tapaa toimia. 

Ponnistusvaihe:

Toivon, että saan kuunnella kehoani ja antaa ponnistusrefleksin toimia luontaisesti. Haluan käyttää ääntä ja hengitystä apuna, enkä ponnistaa hampaat irvessä liian aikaisin. Toivon, että minua ei käsketä harjoittelemaan ponnistusta silloin kun en vielä koe sitä luontaista tarvetta siihen, jotta saan säästää voimiani. Oksitosiinia saa antaa tarvittaessa, mutta mieluummin synnytän ilman, jos omat supistukset vain ovat riittävän voimakkaita. Toivon, että kätilö tukee välilihaa syntyessä, jotta välttyisin tälläkin kertaa repeämiltä. Toivoisin kannustusta lempeästi ja muistutuksia oikeasta hengityksestä. 

Toimenpiteet: 

Kaikkeen synnytyksen kulkuun puuttumiseen ja toimenpiteisiin pitää kysyä ensin lupa ja perustella, mikäli vauvan tai minun vointi ei erityisesti vaadi välitöntä ja kiireellistä puuttumista. Mikäli vauva olisi virheasennossa, toivon ensisijaisesti että saisin kokeilla itse asentoa muuttamalla ohjata vauvaa oikeaan asentoon, ellei siitä ole haittaa. Minua pelottaa tosi paljon ajatus imukupista tai episiotomiasta, koska en aiemminkaan ole niitä tarvinnut. Viimeksi vauva laskeutui oikeaan asentoon vasta ollessani nelinkontin ponnistusvaiheessa ja kätilö antoi minun hakea sitä hyvää asentoa itse rauhassa. Se auttoi ja vauva tuli ihan oikeassa asennossa ulos.

Kun vauva syntyy:

Jos oma vointi sallii, haluaisin ottaa itse vauvan vastaan ja nostaa rinnalle ensi-imetystä varten. Napanuora saa sykkiä loppuun asti ennen kuin isä leikkaa sen ja toivoisin, että mahdolliset verinäytteet otetaan niin, ettei napanuoraa tarvitse sulkea ennenaikaisesti. Toivoisin, että vauva saa olla mahdollisimman pitkään rinnalla ja ihokontaktissa heti salissa ilman kiirettä pesulle tai mitattavaksi. 

Jälkeiset:

Toivon, että istukka ja kalvot saavat syntyä rauhassa, eikä heti laiteta rutiininomaisesti oksitosiinia vauhdittamaan. Toki jos ne eivät sieltä meinaa tulla riittävän nopeasti tai on uhka verenvuodosta, niin oksitosiinia saa tietysti tarvittaessa antaa. Mutta jos tarvetta ei ole, niin ennemmin ainakin hetken rauhassa odotellen. Olen kahdesti saanut rutiininomaisesti heti oksitosiinia ja kerran saanut odotella rauhassa, ja tämä rauhassa odottelu oli huomattavasti miellyttävämpää, eikä lainkaan kivuliasta. Siinä sai rauhassa keskittyä vastasyntyneen ensimmäisiin hetkiin ja unohtaa kokonaan, että joku istukka piti edes vielä synnyttää. Se tuli sieltä omia aikojaan ulos, eikä häirinnyt meidän vauvakuplaa ollenkaan.

Kotiutuminen & vauvan ensimmäiset päivät:

Ensisijaisena toiveena polikliininen synnytys (eli kotiutuminen 6-24h iässä), mutta mikäli ei onnistu vauvan tai minun voinnin vuoksi, varhainen kotiutuminen (alle 48h iässä) ja perhepesähotelli olisi toinen vaihtoehto. Jos sekään ei onnistu, haluaisimme perhehuoneen. Olen kahdesti saanut aloittaa uuden vauva-arjen Oton kanssa perhehuoneessa ja kerran olen ollut yksin vauvan kanssa useamman synnyttäjän yhteisessä huoneessa. Etenkin tämänhetkisessä koronatilanteessa on täysin kestämätön ajatus, että Otto saisi vierailla meidän luona ainoastaan yhden tunnin päivässä maski päällä. Siksi toivomme ehdottomasti sitä, että saamme aloittaa arjen yhdessä koko perhe, tasa-arvoisina vanhempina alusta asti.

Sellaisia toiveita. Toivon niin kovasti (heh), että mun toiveet toteutuu. Suurin unelmani on, että tämä neljäs synnytys sujuisi yhtä helposti ja mukavasti kuin kolme aiempaa. Niissä ei ole ollut mitään suurempia komplikaatioita, eli jos tämä sujuisi suunnilleen samalla tavalla, se olisi mulle ihan täydellinen synnytyskokemus, vaikka kaikki ei menisikään juuri kuin tässä toivelistassa. Pahimmat pelkoni liittyvät odottamattomiin vakaviin komplikaatioihin, mitään muuta en pelkää.

Helsingin neuvolan perheen tuki -sivuilla on muuten hyvin tietoa synnytykseen valmistautumisesta ja erilaisista tekniikoista. Sieltä voi lukea erilaisista hengitystavoista ja rentoutumisesta.