Me käytiin eilen ensimmäistä kertaa jäällä yhdessä koko perhe tällä kokoonpanolla! Koululainen luistelee jo kovaa vauhtia itsekseen ja 5v on ottanut luistelussa suuria harppauksia tänä keväänä. Hänkin pärjää myös jo ilman aikuisen apua jäällä. Siinä missä keskimmäinen tuli tässä alle 2v iässä mukaan luistelemaan vielä pulkan kyydissä ja esikoinen laittoi luistimet eka kertaa jalkaan 3,5-vuotiaana,  kuopuksemme halusi luistimet jalkaan myös itselleen eilen. Hän on ehkä n. puoli vuotta jo leikkinyt kotona luistelua. Hän ottaa aina duploihin kuuluvat kaksi venettä, laittaa ne jalkaan ja luistelee ympäri olohuonetta. Kun hän kuuli, että oltiin menossa luistelemaan, hän ehdottomasti halusi myös luistimet jalkaan.

En edes muistanut, että meillä voisi olla hänelle sopivan kokoisia luistimia (eikä meillä ihan ollutkaan). 5v kuitenkin muistutti, että meillähän on ne hänen ja esikoisen vanhat harjoitusluistimet. Ne olivat ehkä n. 2 kokoa liian suuret, mutta paksujen villasukkien kanssa pysyivät hyvin jalassa. Meillä ei ollut varmuutta vielä näin ekalla kerralla, että haluaisiko hän edes yrittää seisoa jäällä, tai suostuisiko laittamaan luistimia jalkaan sitten tosipaikan tullen, niin ei haluttu heti ekana investoida uusiin luistimiin. Ne olisivat saattaneet jäädä käyttämättä, koska taaperoista ei ikinä tiedä. Hieman liian suurilla siis mentiin.

Taapero kuitenkin yllätti meidät kaikki, sillä hän oli aivan mahdottoman reipas luistelu-oppilas. Vaikka tasapainon kanssa oli alkuun tosi paljon hakemista, hän ei jännittänyt eikä pelännyt yhtään. Aina kun kysyttiin, että haluaako hän vielä jatkaa, hän vastasi ”JOO! Lisää lisää” Haluan luistella!”. Hän halusi myös kovasti luistella ilman apukelkkaa, mutta se ei vielä aivan onnistunut. Kelkan kanssa hän pysyi pystyssä, mutta myös kaatuili. Kyllä siinä sai aikuinen olla koko ajan ihan lähellä varmistamassa, mutta aivan älyttömän hienosti hän harjoitteli.

Toisaalta, en kyllä tiedä miksi me yllätyttiin tästä. Hän on aina ollut niin kova liikkumaan ja tosi luottavainen omiin kykyihinsä, niin olisi tämäkin pitänyt arvata. Hän ei olisi millään halunnut lähteä kotiin luistelemasta. Reippaan harjoittelun jälkeen iski kuitenkin väsy, ja heti kun istahdettiin autoon luistelun jälkeen, hän nukahti ja jatkoi unia vielä kotona hyvän tovin.

Voi hyvin olla, että esikoinen ja keskimmäinenkin olisivat halunneet luistella jo tässä iässä, mutta me ei vaan tajuttu, että näin pienenäkin voi harjoitella. Tässä sitä oppii itsekin koko ajan uutta, vielä 7,5 vuoden vanhemmuudenkin jälkeen, ihan joka päivä. Kolmannen kanssa on itsekin ollut jotenkin rohkeampi ja rennompi. Isompien kanssa tulee automaattisesti tehtyä jo niin paljon kaikenlaista, että kuopus on vaan aina tullut mukaan, ja aina sivusta katsomisen sijaan ennemmin halunnut osallistua. Ja se on aivan mahtavaa.

En varmasti olisi vienyt esikoista yksin tramppapuistoon puolivuotiaana, tai viilettänyt hillitöntä vauhtia pulkkamäessä 1-vuotiaan kanssa. Kuopuksen kanssa on tehty molemmat, isompien vanavedessä. Hän on aina tepsutellut leikkipuistossakin menemään sinne minne on itse halunnut ja kiivennyt joka paikkaan huomattavasti aiemmin kuin me vanhemmat oltaisiin oltu henkisesti valmiita. Sitä on hauska seurata ja on myös hauskaa huomata, miten me ollaan muututtu paljon rennommiksi vanhemmiksi ja uskalletaan luottaa lapsen omiin taitoihin paremmin, eikä aina olla heti saamassa sydänkohtausta.

Nyt me aiotaan etsiä hänelle sopivan kokoiset omat luistimet, jotta luistelu sujuu helpommin. Tässä on kuitenkin hyvin vielä luistelukevättä jäljellä, kun säät ovat olleet jo niin upeat, eikä olla  vielä edes helmikuussa! Jos tiedätte, mistä saisi luistimia koossa 24 tai 25, huikatkaa ihmeessä! Musta tuntuu, että joka paikassa koot alkavat vasta siitä 27:sta, jotka meillä jo on.

Missä lapset ovat yllättäneet teidät rohkeudellaan? Oletteko huomanneet omassa vanhemmuudessa, että kuopuksen kanssa on itse rohkeampi ja rennompi?

Kerroin eilen, kuinka taapero ei pitkästä valmistautumisesta ja suuresta innostuksesta huolimatta halunnutkaan nukkumaan isojen sänkyyn. No, tänä iltana hän yllättäen halusikin. Ei puhuttu koko sänky-asiasta mitään päivän aikana, eikä ennen nukkumaanmenoakaan. Pinnasänky oli vielä paikallaan huoneessa, siellähän hän nukkuikin viime yön. Nukkumaan mennessä taapero ilmoitti, että ”Minä haluan nukkua tuolla.” ja osoitti isojen sänkyä. Ja sinne hän jäi nukkumaan, kerrossängyn alasänkyyn. Ensin kuului hillitön höpötys ja kikattelu, mutta hetken päästä tulikin jo ihan hiljaista. Odoteltiin hetki ja tajuttiin, että voi pylly, me unohdettiin laittaa patja siihen sängyn viereen, että jos hän turvalaidasta huolimatta putoaakin sängystä.

Sitten kun oltiin varmoja, että tyyppi nukkuu, hiippailtiin patjan kanssa yläkertaan ja avattiin turvaportti ja ovi niin hiljaa kuin mahdollista, ja sängystä kuului ”ISI!”. No, ei nukkunutkaan. Onneksi Otto pelasti tilanteen sanomalla, että ”Pappa bara kom och säga gonatt.” Olin ihan varma, että vaikeutettiin tätä iltaa huomattavasti meidän liian aikaisella patjavisiitillä, mutta ei, hän tyytyi siihen, ja nyt siellä on taas ollut ihan hiljaista. Patjaa tosin ei saatu vieläkään perille. Nyt odotellaan vielä vähän aikaa ja pidetään sormet ristissä, että taapero pysyy sängyssä. Sitten viedään ihan super-hipihiljaa patja siihen sängyn viereen, ja katsotaan mistä tyyppi aamulla herää.

Tuntuu, että tämän vuoden aikana (jota ei tosiaan ole kuin se kolme viikkoa takana) on taapero kasvanut ainakin kilometrin niin senteissä kuin taidoissakin, ja yhtäkkiä hän alkaa oikeasti olla jo niin paljon enemmän 2- kuin 1-vuotias. Haikeaa, mutta ihanaa. Tämä isojen sänkyyn vaihtaminen on ainakin iso askel, jota varsinkin meidän 5v on odottanut tosi kovasti, koska hän nukkuu yläsängyssä ja nyt sai sitten alasänkyyn kaverin. Ja sekin toki helpottaa, kun saa pinnasängyn pois heidän yhteisestä huoneestaan, niin sinne tulee paljon enemmän leikkitilaa.

Jännä nähdä miten tämä yö ja aamu menee. Ainakaan mitään sängystä pois ramppaamista ei ollut, mutta sitä ei kyllä ole ollut esikoisella tai keskimmäiselläkään. Mä jo eilen ajattelin, että ei voi kolmatta kertaa mennä super helposti tämä sängyn vaihto, kun on jo kaksi kertaa mennyt. Mutta tämä ilta taas puhuu sen puolesta, että iisisti meni tälläkin kerralla. Uskaltaako tässä vielä nuolaista ennen kuin tipahtaa? Ainakin saa fiilistellä sitä, mitä hienosti tämä ilta meni. Lapsen kasvuhan on erilaisia vaiheita täynnä. Jos ei iloitse niistä helpoista ja ihanista jutuista tai vaiheista silloin kun niitä tapahtuu, koska pelkää iloitsevansa liian aikaisin, voi missata ne ilot kokonaan. Eli kyllä: nyt fiilistellään sitä, että yksi ihana vaihe on päättynyt ja yksi ihana vaihe on alkanut.  Ja ollaan ylpeitä meidän mahtavasta tyypistä, joka niin reippaasti jäi tänään nukkumaan. <3

PS: Jos joku on kiinnostunut ostamaaan Stokken Home Bedin (ja/tai siihen kuuluvan kehtosetin) niin saa laittaa viestiä esim. instassa DM tai sähköpostia. Ne on tosi hyvässä kunnossa ja patjan päällä aina ollut patjasuojus joten sekin tosi siisti. Ja ne saa hakea vaikka huomenna! 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Fisher-Pricen kanssa.

Meidän taaperolla on ollut tosi tarinallisia leikkejä jo pitkään. Hän nimesi oman nukkensa jo keväällä ollessaan vain karvan yli vuoden ikäinen, ja jo pitkään hänen leikeissään on ollut juoni ja selkeä kulku miten ne etenevät. Sitä on ollut uskomatonta seurata, ja on ihanaa olla leikeissä myös mukana. Selvää on, että hän on oppinut varmasti hyviä leikkitaitoja isosiskojen esimerkkiä seuraamalla. Toki me leikitään paljon myös yhdessä koko perhe.

Hän selostaa aina leikkejään ääneen, ja siten me vanhemmatkin pysytään kärryillä niiden juonesta. Usein leikeissä toistuvat taaperon omat kokemukset ja muistot, tai sitten jokin mitä hän on nähnyt vaikka lastenohjelmissa. Kaikilla hahmoilla pitää aina olla nimi, oli kyse mistä lelusta tahansa. Hän antaa nimen vaikka aamupalaleivälle, jos onnistuu sen puraisemaan vahingossa niin, että se muistuttaa hänen mielestään jotain eläintä tai muuta hahmoa.

Yksi hänen viime aikojen lempileluistaan on ollut Fisher-Pricen Little People Travel Together Airplane -lentokone. Meillä on saman sarjan leluja jo isosiskojen jäljiltä, ja ne ovat olleet myös hänen suosikkejaan. Tämä suloinen uusi lentokone muistuttaa häntä meidän viime kesän Kreikan matkasta, ja lentokoneen Kurt-lentokapteeni ja Emma-matkustaja lentävätkin aina Kreikkaan ja takaisin. Lentokoneesta kuuluu kivoja lauluja, kuulutuksia ja lentokoneelle tyypillisiä ääniä. Laulut ovat niin hyviä, että taaperomme käy usein laittamassa lentokoneesta musiikkia, ja tanssii sitten sen tahdissa ihanasti.

Kaupallinen yhteistyö: Fisher-Price Little People Travel Together Airplane -lentokone from Iina Hyttinen on Vimeo.

Mä tykkään lelussa erityisesti siitä, että kun nappia painaa, laulu tulee kokonaan kerralla, eikä sitä voi ”rämpätä”. Se on nimittäin mun mielestä tosi ärsyttävää, jos lelun nappulaa jatkuvasti painamalla yksikään ääni ei kuulu loppuun asti, vaan kuuluu pelkkää älämölöä. Meidän taapero ainakin yrittää monesti painella uudelleen ja uudelleen, mutta hän on huomannut, että tässä se ei toimi. Mä tykkään siitä, että Fisher-Pricen leluissa lauluihin on oikeasti panostettu, ja ne ovat hauskoja. Tosin ne ovat myös sellaisia, että jäävät ainakin mun päähän korvamatona soimaan, ja laulelen niitä jopa yksin kotona ollessani, haha.

Yhdessä leikkiminen on ihan mahtava tapa tutustua paremmin lapsen maailmaan ja ajatuksiin, ja saada edes pieni ikkuna siihen, mitä tuollaisen ihanan 1,5-vuotiaan päässä liikkuu. Samalla lapsi oppii monia uusia asioita. Huomaan usein, että kun ollaan kerran leikitty jotain tiettyä leikkiä yhdessä ja tehty siinä jotain yhdessä, hän toistaa samaa leikkiessään itsekseen myöhemmin. Esimerkiksi hän laittaa aina matkalaukun sille varattuun paikkaan, ja pitää samanlaista ääntä kun lentokone ”laskeutuu”, jollaisen minä tein kun laskeuduin kerran lentokoneella. Matkiminenhan on aivan loistava keino oppia.

Fisher-Price Little People -lentokoneessa on paljon kivoja ääniä ja valoja, ja lapsi oppii, että painamalla tietystä napista tai laittamalla lentäjän paikallaan, tapahtuu tiettyjä asioita. Tämä on hyvä keino oppia siis esimerkiksi syy-seuraussuhteita. ”Kun minä painan tästä, kuuluu tällainen ääni ja syttyy tuollainen valo”. Ihanan monipuolinen, kehittävä ja tietysti myös turvallinen lelu.

VOITA OMA Fisher-Pricen Little People Travel Together Airplane -lentokone!

Mikä on sinun lempileikki lapsesi, sisaruksesi, hoito- tai vaikka kummilapsesi kanssa? Kommentoi vastauksesi tämän postauksen kommenttiboksiin ja osallistut Fisher-Price Little People Travel Together Airplane -lentokoneen arvontaan! Arvontaan voi osallistua 2.12.2018 klo 23.59 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, sillä voittajaan ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä. Arvonnan tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ.

Onnea arvontaan kaikille! 

Taaperon toilailuita seuratessa tulee aina välillä huokailtua, että miten ihmeessä sitä selvisi silloin, kun oli kaksi pientä 1,5v ikäerolla. Meidän kuopus on jo nyt monta kuukautta vanhempi, kuin esikoinen oli keskimmäisen syntyessä. Silti häntä tietysti pitää noin 100 kertaa enemmän vauvana, kuin esikoista silloin aikanaan kun hän tuli ensimmäistä kertaa isosiskoksi. Vaikka se pieni ikäero tuntui ekan vuoden ajan haastavalta ja rankemmalta kuin halusin edes itselleni myöntää, on se sen jälkeen ollut vain suuri onni. Ekan vuoden rankkuudesta huolimatta koen, että kaksi lasta pienellä ikäerolla oli siihen kohtaan elämää paras mahdollinen päätös.

Meidän isommat tyypit on jo niin isoja, kun vertaa tuohon taaperoon, joka on vielä ihan selkeä taapero höpsöine päähänpistoineen. Isot tyypit ovat omatoimisia ja reippaita, hoitavat sovitut asiat ja heidän kanssaan voi käydä järkeviä keskusteluita. Vaikka toinen on jo koulussa, ja toinen vielä ensi kesään asti päiväkodissa, sitten eskarissa, heillä on monia samoja kiinnostuksenkohteita, paljon samoja kavereita ja tosi paljon yhteistä muutenkin. Luonteeltaan he ovat aina olleet kuin yö ja päivä, mutta silti he sopivat yhteen ja tulevat toimeen. Heitä on ihana seurata.

Äitinä mä aina jännitän uusia asioita, kuten esimerkiksi koululaisen itsenäistymistä. Mutta pikkuhiljaa kun rauhallisesti etenee ja antaa vaan rohkeasti enemmän vastuuta ikätason mukaan, se omakin jännitys helpottaa. Keskimmäisen kanssa ei enää jännitä yhtä paljon ne samat asiat, joita esikoisen kanssa vielä panikoi. Hauska nähdä miten on sitten kuopuksen kanssa, kun hän on niin paljon isosisaruksiaan nuorempi.

Musta on jotenkin niin hauskaa ja outoa seurata näitä sisarusrooleja kun itse olen ainoa lapsi. Vaikka pyrin olemaan tietoisesti vahvistamatta stereotyyppisiä sisarusrooleja omalla käytökselläni, niin jotkut jutut tulee melkeinpä väistämättä. Kuten just se, että esikoisen kanssa jännittää enemmän kaikki uudet asiat, koska mekin koetaan ne vanhempana ensimmäistä kertaa. Samalla tavalla esikoiselle on myös halunnut varta vasten opettaa kaikkea, kuten pyöräilyn ilman apupyöriä tai kengän nauhojen solmimista tietyssä iässä. 5v vaan tässä ilmoitti (ja näytti) yksi päivä, että osaa ihan itse, kun tarjouduin solmimaan auenneen kengän nauhan parkkihallissa. Pyöräilemäänkin hän opetteli itse viime keväänä pihan kävelytiellä, sillä aikaa kun me muut oltiin kipeänä. Tosin en tiedä onko tässä enemmän kyse siitä, että hän on vain ollut nopea oppimaan itse, eikä olla ehditty vielä edes miettiä harjoittelua, ennen kuin hän on jo oppinut itsekseen.

Vaikka jossain määrin sisarusroolit näkyvät arjessa, pyrin silti parhaani mukaan kohtelemaan samalla tavalla kaikkia kolmea. Kaikki saavat samat oikeudet, edut ja velvollisuudet samassa iässä. Musta se tuntuu reiluimmalta järjestelyltä, että esim. kaverisynttäreitä saa alkaa pitämään tietyn ikäisenä, eikä niin, että keskimmäinen saa sitten kun esikoinenkin saa. Joissain asioissa se vaan menee niin ihan huomaamatta, mutta kaikissa isoissa asioissa ollaan pysytty siinä, että samat jutut aina tietyn ikäisenä. Mun mielestä se on reilua sillä tavalla, ja luulen, että isompana lapsetkin varmasti arvostavat selkeitä pelisääntöjä, joiden mukaan on toimittu.

Musta on vaan niin hassua, että meillä on jo niin isoja lapsia. Joo, tiedän, he ovat pieniä jos vertaa teineihin tai aikuisiin lapsiin. Mutta he ovat kuitenkin niin isoja, kun vertaa taaperoon. Mä aina ajattelin, että olen just sellainen vanhempi, joka on ihan parhaimmillaan vauvojen ja pikkulasten kanssa. Mutta mitä isommaksi lapset kasvaa, sitä enemmän heitä oppii tuntemaan ja sitä enemmän kaikesta saa irti heidän kanssaan. Se on ihan älyttömän siistiä!

On ihan mahtavaa olla isompienkin lasten vanhempi. Vaikka rakastan vauva-aikaa ja taapero-aikaa, niin on ihan älyttömän siistiä olla myös 5- ja 7-vuotiaiden vanhempi. Rakastan tutustua meidän lapsiin enemmän ja enemmän, koko ajan heidän maailmansa avautuu meille vanhemmillle ihan uusilla tavoilla. Rakastan kuunnella heidän juttujaan, ja keskustella mielipiteistä ja kaikesta merkityksellisestä! On ihan mahtavaa seurata millaisista asioista he innostuvat, mitkä herättävät kysymyksiä ja mitä mieltä he ovat jostain päivän polttavista aiheista. Heidän maailmansa on jo niin paljon laajempi, ja he kiinnittävät huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Ihan mieletöntä.

Jotkut puhuvat, että eivät oikeastaan tykkää vauvoista tai pikkulapsiajasta, mutta isommat lapset on enemmän heidän juttu. Mä taas ennen äitiyttä olin ajatellut, että nimenomaan se pikkulapsiaika on ihan mun juttu, ja vauvat on niiiiiiiin söpöjä, enkä niin paljoa edes ollut ajatellut sitä, millaisia isommat lapset ovat. Mutta sitten omien lasten myötä oon huomannut kyllä, että kaikki iät taitaa olla mun juttu omalla tavallaan, koska jokaisessa iässä on ne omat hyvät puolensa. Olen aika onnekas, kun saan nauttia kolmesta eri ikävaiheesta yhtäaikaa.

Se, mitä halusin tällä tekstillä sanoa on pähkinänkuoressa se, että on meillä vaan niin mahtavat lapset. Mä haluan olla heille aina paras mahdollinen versio itsestäni, ja kehittyä ja kasvaa vanhempana heidän rinnallaan joka päivä. Tärkeintä on, että jokainen heistä saa kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri omana itsenään, sellaisena kuin on, elämänsä jokaisena päivänä.

PS: Sanoinko jo, että on myös tosi haikeaa kun he kasvavat, ja vaikka kuinka nautin siitä kasvusta, en voi koko ajan lakata hämmästelemästä ajan kulumista. 

Nyt kun meidän perheen koululainen sai oman huoneen, ovat taapero ja 5v yhteisessä huoneessa. Tällä hetkellä huoneessa on sekä kerrossänky että pinnasänky, ja näin ollen siellä on aika vähän leikkitilaa. Siksi ollaan mietitty, että jossain vaiheessa voisi olla ajankohtaista siirtää pienimmäinen kerrossängyn alasänkyyn nukkumaan, niin saisi pinnasängyn pois viemästä tilaa huoneesta. Pinnasänky on kyllä ihana, enkä millään haluaisi luopua siitä, mutta se nappaa oikeasti aika suuren tilan pienestä huoneesta. Tilan, jonka voisi käyttää ihanaan lukunurkkauksen ja tyhjään lattiatilaan, jossa voi antaa mielikuvituksen lentää.

Kerrossängyn alasängyssä on turvalaita, ja siihen sänkyyn meidän 5v muutti nukkumaan n. vuoden ja kymmenen kuukauden iässä vuonna 2015. Meidän esikoinen taas siirtyi aikoinaan pinnasängystä lastensänkyyn n. 1,5-vuotiaana, kun pinnasänky piti luovuttaa syntyvälle pikkusiskolle. Eli nyt 1v8kk ylihuomenna täyttävä taapero on siinä isosiskojensa siirtymä-ikien välissä. Ehkä tämä olisi hyvä ikä siirtyä? Kuka tietää. Voi olla tai sitten ei.

*Pinnasänky saatu Stokkelta blogin kautta. 

Kaksi aiempaa siirtymävaihetta on isosiskojen kohdalla mennyt aivan loistavasti. Kumpikaan ei ole karkaillut, yöunet eivät ole muuttuneet katkonaiseksi, eivätkä he ole pudonneet sängystä. Kaikki on vaan jatkunut niinkuin ennenkin, ja ainoat joita muutos on jännittänyt ollaan oltu minä ja Otto. Ollaan päästy tosi helpolla siis.

Siksi mulla on vähän sellainen kutina, että kuopus tarjoaa meille sitten haasteita siskojenkin edestä. Voin olla kyllä väärässäkin, joka kerta olen jännittänyt tätä siirtymistä etukäteen. Voisihan se mennä aivan hyvinkin. Mutta jotenkin tuntuu utopistiselta, että kolme kertaa muka päästäisiin helpolla tässä nukkumahommassa. Toisaalta, taapero ottaa aina iltaisin siskosta mallia ja alkaa kyllä aina reippaasti nukkumaan omassa sängyssään. Voihan se olla, että hänelle kävisi niinkuin isosiskoille aikoinaan, ja hänkin vaan jatkaisi nukkumista totuttuun malliin vaikka sänky olisikin eri.

Ajatus siitä, että pitäisi luopua pinnasängystä tuntuu musta ihan hurjan haikealta. Aika vaan vyöryy eteenpäin, ja perheen vauvakin kasvaa. Tavara ja asia toisensa jälkeen täytyy luopua niistä vauvajuttujen rippeistä, ja siirtyä eteenpäin. Kohti lastensänkyä, kohti kaksipyöräistä potkupyörää, kohti ihan tavallisia lautasia ja vähän pidempiä lastenkirjoja. Mutta tietysti haikeuden lisäksi tämä on myös ihanaa. Se muutos mikä 1v & 2v -synttäreiden välillä tapahtuu on ihan älytön. Ei ehkä yhtä massiivinen, kuin edellinen vuosi, mutta aika lähellä.

Mennään päivä kerrallaan, eikä stressailla tästä. Tällä hetkellä nukutaan kaikki tosi hyvin juuri näillä järjestelyillä, joten näillä mennnään toistaiseksi. Voidaan odotella ihan rauhassa, sillä lapset eivät ole ainakaan toistaiseksi esittäneet valituksia liian vähästä leikkitilasta. Sitten jos sellaisia joskus ilmenee, niin katsellaan, että josko olisi aika vaihtaa sänkyä.

Miten teillä on sujunut siirtyminen pinnasängystä lastensänkyyn? Onko sisarusten välillä ollut eroja? Jos ongelmia on ilmennyt, miten olette saaneet ne loppumaan (esim. karkailun tms)? Missä iässä olette vaihtaneet sänkyä?