Nova, meidän aikainen liikkeellelähtijä

20.08.2017

Ensin ajattelin että mä kirjoittelen sitten uusista taidoista enemmän kunhan on taas kuukausipostauksen aika, mutta eih, en mä jaksa sinne asti odottaa. Pakko se on muutama sana rustata siitä, miten kuluneen kolmen viikon aikana meidän vauva on ottanut kertaheitolla jättiläismäisiä harppauksia pötköttävästä pötköstä yhtäkkiä tyypiksi joka osaa jo vaikka mitä.

Niinkun sanoinkin, en osannut etukäteen varautua siihen että hän olisi aikainen liikkeellelähtijä, ja nämä kaikki taidot puolen vuoden iän molemmin puolin tulivat ihan yllätyksenä. Olin jotenkin ajatellut, että meidän vauvat nyt vaan on sellaisia että viihtyvät paikoillaan pidempään ja oppivat sitten vastaavasti puhumaan aikaisemmin, niinkuin Tiara ja Zelda on tehneet. Mutta ei, kyllä ne on yksilöitä ihan niinkuin kaikki vauvat oikeasti ovat.

Nova on ihan toista maata kuin isosiskonsa. Hän oppi viikkoa ennen puolivuotispäiväänsä nousemaan konttausasentoon. Seuraavalla viikolla hän alkoi liikkua nopeasti eteenpäin karhukävelyn, konttaamisen ja ryömimisen omituisen ihanalla yhdistelmällä, ja vilkuttamaan kun hänelle sanotaan hei ja vilkutetaan. Siitä seuraavalla viikolla, eli tällä viikolla, hän oppi karhukävelemään ja konttaamaan, ja muutaman päivän harjoiteltuaan nyt perjantaina sitten nousemaan ihan itsekseen kokonaan istumaan. Nyt hän nousee jo matalia esineitä vasten polvilleen seisomaan. Mitähän ensi viikko tuo tullessaan?

Vaikka olen ehkä tirauttanut muutamat hormonikyyneleet siitä kuinka mun vauva ei ole enää pieni (no onhan se, puolivuotias on ihan superpieni vielä), olen myös hurjan innoissaan näistä kaikista taidoista. Nyt isommatkin tytöt pystyvät leikkimään enemmän Novan kanssa kun hän osaa istua, ja on jotenkin mahtavaa huomata miten lapsi ymmärtää jo puhetta ja ottaa kontaktia. Aina kun Novalle sanoo hei, hän vilkuttaa. Ja hienosti tunnistaa oman nimensä jo ja kääntyy aina kohti kun häntä kutsutaan. Tosin en ole testannut että onko kyse nimen kanssa vain äänen painosta, tietty hän saattaisi reagoida myös jos sanoisi jonkin muun saman kuuloisen sanan samalla äänenpainolla. Hän myös ehdottomasti ymmärtää kaikki kehut, ja aina kehuja kuullessaan hymyilee maailman aurinkoisinta hymyä.

Liikkeellelähtö on myös vaikuttanut aavistuksen nukahtamiseen iltaisin. Siinä missä hän aiemmin nukahti mun kainaloon, nyt hän rauhoittuu nukkumaan vain sylissä, kainalossa hän ei pötköttele vaan pyörii ja hyörii ja lähtee jumppaamaan vaikka olisi kuinka väsynyt. Eli iltanukutus tapahtuu syliin nykyään, mistä sitten siirrän sänkyyn. Toisaalta taas hän on kaikesta liikkumisesta niin älyttömän väsynyt, että nukkuukin sitten kuin tukki ainakin seuraavat neljä tai viisi tuntia nukahdettuaan, siinä missä aiemmin heräili säännöllisesti ottamaan pientä maitohuikkaa alkuyöstä ihan muuten vain.

Nova on kyllä niin ihana pirteä ja iloinen kuin pieni peipponen ja hänen hymynsä valaisee oikeasti koko huoneen. Loppukevennyksenä (koska oli niin hurjan vakava postaus) pakko lisätä vielä kuva Novasta vilkuttamassa. Se on varmaan söpöin mitä olen hetkeen ottanut.

Ihanaa sunnuntai-iltaa ja parempaa uutta viikkoa kaikille <3


Kuinka kasvattaa pärjäävä lapsi?

26.01.2016

Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! ;)

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?


Tarmokas Zelda 14 kuukautta

14.06.2014

Ensimmäisen vuoden jälkeen kuukaudet tuntuvat vaan vierivän eteenpäin, vaikka samaa mä kyllä taisin sanoa sinä ensimmäisenä vuonnakin. Vielä pari kuukautta sitten me elettiin sitä rankkaa vauvavuotta, kaksivuotiaan ja alle yksivuotiaan kanssa. Vasta nyt, kun kaikki on loksahtanut paikoilleen ja arki on helppoa, sitä ymmärtää miten väsynyt oli sen vuoden ajan. Se on hyvä, että väsymyksen tajuaa vasta jälkeenpäin, en mä oikeasti kokenut arkea liian rankaksi tai haasteelliseksi silloin ensimmäisen vuoden aikana kertaakaan, ja jaksoin mielestäni ihan hyvin.

Lapset ovat nyt kuukauden päivät menneet aina yhtäaikaa nukkumaan, ja illat ovat rauhoittuneet huomattavasti. Kun oma aika alkaa 19.30, jää monen monta tuntia tehdä blogijuttuja, kotitöitä ja viettää aikaa myös Oton kanssa. Kaukaiselta tuntuvat ne ensimmäiset kahdeksan kuukautta, kun Zelda alkoi yöunille vasta siinä vaiheessa kun itse mentiin nukkumaan, ja illat kuluivat joko epätoivoisiin nukutusyrityksiin, imetykseen tai masuvaivaisen vauvan kanniskeluun.

IMG_6476Zelda nukkuu yleensä n. 19.30-8.30, rauhassa lastenhuoneessa, omassa sängyssään. Hän nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä hyvänyöntoivotusten jälkeen, ja muistaa aina napsauttaa yövalon päälle ennen nukahtamistaan, vaikka sen sammuttaisi kuinka monta kertaa. Ollaan siis luovutettu sammuttamisen suhteen, eikai se mitään haittaa jos valo palaa nukahtamiseen asti. Sitten kun tytöt nukkuvat, käydään napsauttamassa valo pois ja laittamassa ovi kiinni. Päikkäreitä Zelda nukkuu yhdet päivässä, yleensä puolenpäivän aikoihin menee nukkumaan ja nukkuu tunnin tai pari. Pitkät yöunet antavat jaksamista pitkälle päivään

Zeldalla riittää energiaa päivisin vaikka muille jakaa, kiipeily, kävely ja tanssiminen ovat hänen lempipuuhiaan. Zelda oppi melkein 13kk päivänään kävelemään kunnolla ilman tukea sekä sisällä, että ulkona ja nyt konttaaminen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Zelda tanssii aina kun kuuluu jotain musiikkia, oli kyse sitten isin jumputuksista tai Fisher Pricen learning puppyn aakkoslaulusta. Pylly heiluu vimmatusti ja päätä pitää nyökytellä mukana. Usein hän ajelee potkuautollaan, päräyttää musiikit soimaan ja nousee autosta pois tanssiakseen villisti.

IMG_6486xTiaran kanssa yhdessä leikitään piilosta, hippaa ja heitellään palloa. Usein tytöt myös piirtävät, leikkivät legoilla ja hoitavat vauvanukkea, josta on tullut Zeldan lemppari. Zelda kanniskelee ja työntelee nukkea rattaissa, halii ja pussailee, ja juottaa tuttipullosta sille maitoa. Legoilla neidiltä onnistuu jo korkeiden tornien rakentelu, ja rakentelu pitää mielenkiintoa yllä pitkään. Ulkoleikeissä keinuminen on edelleen suurin lemppari, mutta tykkää Zelda leikkiä hiekkalaatikollakin ja kävellä ympäri puistoa tai pihaa tutkimassa. Usein pieni unohtuu pohdiskeleva ilme kasvoillaan seuraamaan toisten lasten leikkejä pitkäksi aikaa.

Kaikkiruokainen yksivuotiaamme on todella kaikkiruokainen, mikä tahansa avokadopastasta kinkkukiusaukseen ja grillipihviin uppoaa neidille oikein hyvin. Mansikat, mysli ja maito ovat Zeldan suuria suosikkeja, ja Zelda osaa itse pyytää jo maitoa tai vettä jos janottaa. Hän myös ilmoittaa milloin masu on täynnä, sanomalla ”nonni!” ja siihen perään vielä ”kiikki!” ja nyökyttelemällä painokkaasti päätään.

IMG_6520Puheenymmärrys on ottanut aimoharppauksen eteenpäin, ja Zelda ymmärtää jo lähestulkoon kaikki yksinkertaiset kysymykset ja kehotukset, ja jonkinverran pidempiä lauseitakin jo. Esimerkiksi ”Zelda, mennäänkö leikkimään legoilla?” saa aikaan vimmatun tepastelun lastenhuoneeseen kohti legosäkkiä, ja ”Missä vauva, annatko vauvalle halin?” saa neidin etsimään nukkensa ja antamaan sille iiiiison halin ”aaaaaaii vauva”-ihastelun säestämänä.

Sanoja joita Zelda tällä hetkellä osaa itse sanoa, on jo aika paljon. Äiti, isi, mummu, Tiara (”Tiaa-a”), vauva, kakka, kukka, haloo, hei, moi, nonni, totta, maito, kukkuu, mamma, pappa, Otto, Iina, titta, auto, nenä, napa, pusu, aaiii, joo, kiitti (”kiikki”), tutti ja kaunis (”kauui”). Tässä on itsekin tullut huomattua, mitä sanoja tulee usein käytettyä, kun yksivuotias oppii sanomaan ”nonni” ja ymmärtää sen merkityksen, ennenkuin sanoo lamppu tai pallo. Mutta mikäs siinä, nonni on ihan pätevä sana ja kertoo hienosti milloin hän on valmis.

IMG_6569xZelda vastaa kysymyksiin nyökkäillen, tai pudistaen päätään, vaikka välillä huijaakin tekemällä molempia. Parasta on kun Zelda kävelee höpöttäen omalla vauvakielellään pitkän pätkän, ja sen jälkeen nyökyttelee aina painokkaasti päätä, ihan kuin olisi juuri pitänyt tärkeän puheen. Ehkä ne ovatkin tärkeitä, mistäs minä sen tiedän kun en ihan vielä ymmärrä! Hän vetää aina vakavan ilmeen kasvoille, kun ottaa kameran esiin, vaikka muuten kikatteleekin kokoajan. Muistan kun Tipallakin oli tämä vaihe, että piti aina ottaa tuima ilme, haha!

Zelda on ihana pieni hupiveikko, joka piristää jokaista päivää. Hassu pieni halivauva, joka jakaa auliisti pusuja, pöristelee kaikkien masuja  ja tykkää vieläkin olla sylissä halittavana. Äidin tyttö, isin tyttö ja mummun rakas, ja Tipakin sanoo aina että ”Zelda on minun vauva”.


Zelda puhelimessa

14.05.2014

Ei mulla muuta kuin hyvää huomenta, tai päivää kaikille! Halusin jakaa tälläisen pienen päivänpaisteen aamupiristyksen, eli Zeldan puhelimessa. Zelda täytti tänään jo 13 kuukautta, onnea pienelle! Zelda puhelimessa on aika laaja käsite, kuten ehkä huomaatte, puhelimena voi toimia melkein mikä tahansa rairuohosta lautaseen. Illemmalla luvassa vähän asiapitoisempaa tekstiä, nyt on aamunaurujen vuoro!

zelda1 zelda2 zelda3 zelda4 Zelda5 zelda6 zelda7 zelda8 zelda9Tykkääkö teidänkin taaperot puhelimista? :D