En ole hetkeen päivittänyt meidän taaperon kuulumisia imetyspostausta lukuun ottamatta, joten ajattelin että olisi hauska kirjoittaa vähän hänestäkin välillä! Tiedän että monet teistä ovat suunnilleen samanikäisten taaperoiden vanhempia, ja on hauskaa lukea saman ikäisten lasten kuulumisia, kuin mitä itsellä on. Meidän kuopukselle taitoja ja ihania juttuja on tullut rutkasti lisää siitä kun viimeksi kirjoitin, ja tuntuu että hän on kehittynyt ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Hän on nykyään ihan selvästi taapero eikä vauva, vaikka mulle hän onkin varmasti ikuisesti äidin vauva.

Meidän pihalle muutti viime viikolla hiekkalaatikko, ja sen jälkeen kuopus ei ole paljoa sisällä aikaa viettänyt. Hän kertakaikkiaan rakastaa hiekkalaatikolla leikkimistä, ja voisi istua siinä koko päivän, joka päivä. Keinut jää aivan kakkoseksi jos puistosta löytyy hiekkalaatikko, ja meidän pihallakin se on suuri hitti. Hän ei vielä tee itse hiekkakakkuja, mutta rakastaa laittaa hiekkaa ämpäriin, ja pois ämpäristä lapiolla. Vaikka ei aina olisikaan hiekkalaatikkoa tarjolla, niin pikkukivet ajavat saman asian. Hän on aivan toista maata kuin meidän esikoinen, joka yksivuotiaana nosti hiekkalaatikolla kädet pystyyn ja kiljui ällötyksestä hiekkaa kohtaan. Kuopus on aina valmiina upottamaan sormet multaan, hiekkaan, pikkukiviin tai vaikka jugurttiin. Kunhan vaan saa tuntea sormilla ja läträtä, se on lempipuuhaa.

Meidän 1v ei kovin mielellään tule sisälle jos on kerran päässyt ulos (paitsi jos sisällä on tarjolla ruokaa). Autolta kotiin siirtyminen on esimerkiksi aikaavievää, sillä usein hän karkailee, tai heittäytyy sylissä äänekkääksi spagetiksi joutuessaan sisätiloja kohti. Mutta ollaan me aina sisään päästy, ja onhan se nyt tosi hienoa että hän tykkää olla ulkona raikkaassa ilmassa. Puistossa hän tykkää myös keinua ja laskea liukumäkeä, vaikka valitseekin yleensä sen hiekkalaatikon. Hän kiipeää itse jo liukumäkeen, jos alimmainen porras on tarpeeksi matalalla, että hän yltää. Hän myös laskisi itse alas, mutta ihan en vielä uskalla päästää.

Taaperosta on kehittynyt varsin tarkkasilmäinen, ja liikkeellä ollessa hän bongaa jokaisen koiran, vaikka nämä olisivat kilometrin päässä ja näkyisivät vaan pienenä pisteenä. Koiran nähdessään hän aina huutaa hau, ja ison koiran nähdessään hän sanoo ”muuuuuu”. Monet muutkin eläimet sanovat ”muuuu” isojen koirien ja lehmien lisäksi, kuten ketut, oravat ja mäyrät. Kissat sentään sanovat ”miau” ja linnut sanovat ”titutii”. Lintuja hän bongailee myös ulkona mielellään, ja kutsuu iloisesti ”TITTU! TITTU!”. Juuri tällä viikolla naapurin parvekkeen kaiteella oli pikkulintu, ja taapero innoissaan osoitteli sinne ja huusi tittua. Naapuria pihalla hieman hymyilytti.

Puhetta tulee todella paljon ja koko ajan enemmän, ja hän myös toistaa jo perässä monet asiat mitä me sanotaan, sekä ymmärtää oikein hyvin mitä hänelle sanotaan. Oltiin juuri vähän aikaa sitten ystäväperheen kanssa puistossa, ja perheen parivuotias tyttö kysyi meidän kuopukselta, että ”Annatko minulle tuon ämpärin ja lapion?” (joilla taapero silloin itse leikki) ja meidän taapero vastasi että ”joo” ja ojensi ne hänelle, sekä vielä sanoi itse perään ”tiitti” eli kiitti. Hän vastaa kaikkeen mitä hänelle sanotaan, ja ainakin onnistuu kuulostamaan tosi pätevältä ja siltä, että tietäisi tasan mistä puhutaan.

Ruoka maistuu hänelle edelleen erittäin hyvin, ja hän onkin usein vailla jotain keittiössä. Hän hakee aina lusikan ruokailuvälinelaatikosta, menee se kädessään jääkaapin oveen roikkumaan ja rynkyttämään ja huutelee ”Mammiaaaa. Nämä, nämä. Tiitti, tiitti.” Yritetään silti pitää kiinni viidestä ruokailukerrasta päivässä, sekä pastilleista heti ruuan jälkeen. Hän on tarkka siitä että ovet ja laatikot suljetaan, ja käykin aina laittamassa vessan oven, portaiden turvaportin ja kaikki keittön laatikot kiinni, kun isommat tytöt eivät ole ihan niin tarkkoja niistä. Lempiruokia on riisi, lohi, avokado, maustamaton jugurtti, maissi ja tomaatti, niitä hän söisi vaikka koko ajan. Hän ei pidä hirveästi lihasta eikä perunasta, ja ne päätyvätkin usein lattialle. Hän kuitenkin maistaa ihanan ennakkoluulottomasti kaikkea, ja usein maistaa toisenkin kerran vaikka ensiksi irvistäisi.

Ulkoilun lisäksi hän tykkää edelleen tosi paljon kirjojen lukemisesta, ja jaksaa selata ja kuunnella vaikka kymmenen kirjaa putkeen. Hän sanoittaa innoissaan kirjojen sisältöä, ja kyselee välillä ”toi? toi?” eli varmaankin että ”Mikä toi on?”. Sitten kerrotaan, ja joskus hän myös toistaa perässä heti uuden sanan. Eläimet ja numerokirjat on lemppareita, ja numerokirjasta hän näyttää ”ykki kakki” eli yksi kaksi.

Sanoja tulee varmaankin n. pari sataa, ja joka päivä uusia. Jotkut unohtuvat, mutta pysyvästi käytössä on varmaankin se n. pari sataa sanaa. Hän on jo reilun kuukauden (?) ehkä kauemminkin puhunut kahden sanan lauseita, kuten ”hejää isi” (herää isi), ”Oova ittuu” (Nova istuu) ”menee kiikkaa” ”mennään keinumaan” ja ”Ei oo”. Aika yksinkertaisiahan nuo lauseet vielä ovat, mutta kommunikointi sujuu meiltä kuitenkin hurjan hyvin, kun pääsääntöisesti on helppo ymmärtää mitä taapero haluaa. Hänellä on  nyt sellainen selostamisvaihe päällä, ja hän selostaa kaikkia tekemisiään koko ajan, ja toteaa aina tyytyväisenä ”noin” ja ”näin” ja ”nonni” kun puuhastelee.

Hänellä on kaksi tärkeää pehmolelua, suositun huoltoasemaketjun maskottiapina nimeltä ”Apsi”, jota hän myös kutsuu ihan oikein apsiksi suhahtavalla ässällä, sekä Ikean panda-pehmo, jonka kanssa hän nukkuu aina yöt. Apina seuraa päivisin joka paikkaan, ja pandan hän ottaa aina illalla sängyssä kainaloon, ja alkaa nukkumaan. Hän nukkuu edelleen isosiskojen kanssa, ja se sujuu edelleen hyvin. Sinne hän jää aina sänkyyn tyytyväisenä pandapehmonsa kanssa, ja hetken höpöttelyn jälkeen alkaa nukkumaan, ja nukkuu aamuun asti.

Meidän taapero on ihan mahti tyyppi, ja huokaillaan kyllä koko perhe joka päivä miten ihana hän on, niinkuin meidän isommat tytötkin ovat. Toisiaan isosiskot eivät ehkä ihastele yhtä antaumuksella kuin pikkusiskoaan, mutta yhtä ihania ja rakkaita ovat kaikki kolme, ja onneksi me vanhemmat hoidetaan tämä ihastelu- ja kehumispuoli kaikkien osalta<3

Pian vuoden ja kaksi kuukautta täyttävä kuopuksemme on ehdottomasti tämän perheen villein tapaus, on ollut ihan siitä asti, kun nousi konttausasentoon reilun viiden kuukauden iässä. Seisomaan hän nousi puolivuotiaana, ja 10kk iässä alkoi kävelemään kunnolla ilman tukea. Nyt reilut kolme kuukautta myöhemmin hän juoksee, hyppii ja kiipeilee.

Hän rakastaa kiipeilyä yli kaiken, ja näkee hienoja kiipeilypaikkoja joka puolella. Vaikka itsesuojeluvaisto on aivan olematon, hän on sitäkin fiksumpi ja kekseliäämpi. Kun hän haluaa jotain, hän yleensä keksii keinon saada sen. Sitä määrätietoisuutta on mahtavaa ja hauskaa seurata, vaikka välillä vähän pelottavaakin.

Hän on salamannopea ja halutessaan osaa myös liikkua melkein äänettömästi. Joskus hänet löytää esimerkiksi lehtihyllyltä seisomasta ja katselemasta ikkunasta ulos. Tai naulakossa olevan kenkätelineen alahyllylle ahtautuneena. Kaappien tyhjentäminen on hänen mielestään melkein yhtä hauskaa kuin kiipeily, ja olohuoneessa onkin kaksi isoa kaappia joita hän saa tyhjentää ihan mielin määrin. Hän tykkää tyhjentämisen lisäksi myös kerätä leluja koriin, ja saakin tällä tyhjennys- ja järjestysleikillä kulumaan välillä pitkänkin tovin.

Vaikka hän on vilkas tehopakkaus, osaa hän silti rauhoittuakin. Hän tykkää lukea kirjoja ja nimetä asioita kirjoista. Imetys jatkuu edelleen lapsentahtisesti, mutta on kyllä vähentynyt jonkin verran ihan taaperon omasta halusta. Aamuisin ja iltaisin tissi on kuitenkin tärkeä, ja välillä kelpaa muulloinkin. Niissä hetkissä hän rauhoittuu ja paijailee äitiä samalla, ja pysyy hetken paikoillaan. Se on ihanaa ja niin tärkeää meille molemmille.

Hän on sydämellinen ja rakastava, ja antaa pusuja ja haleja ihan jatkuvasti. Kun hän haluaa syliin, hän nostaa kädet ilmaan ja sanoo ”kukkuun!” eli sylkkyyn. Hän tykkää kovasti piirtää piirustuslaudalla, ja uppoutuu välillä pitkäksikin aikaa legoleikkien tai palikoiden pariin. Siskot ovat parasta mitä minityyppi tietää, ja hienointa on päästä joskus isosiskojen huoneeseen leikkimään, tai tuhoamaan siskojen leikkejä.

Hän on kova puhumaan, ja ymmärtää myös tosi paljon puhetta. Hän osaa vastata kysymyksiin ”joo”, ”en” ”ei oo” ja ”ei”, ja osaa tehdä monia asioita pyydettäessä. Hän osaa hyvin kertoa jos on nälkä, jano, tai vaipan vaihtoaika. Aamuisin hän ei enää vaadi puuroa (puuwooooo), vaan ”aamu”, eli aamupalaa. Useimmiten hän silti syö aamupalaksi puuroa ja hedelmää tai vihannesta.

Puhe kehittyy tosi nopeassa tahdissa ja, joka päivä tulee uusia sanoja. 1-vuotiaana niitä tuli kymmeniä, nyt jo varmaan lähemmäs sata. Ei hän kaikkia käytä joka päivä, ja jotkut unohtuvat kun uusia tulee tilalle, mutta sanavarasto on joka tapauksessa tosi laaja ja hänen kanssaan pystyy jo kommunikoimaan helposti perusjutuista ja monesta muustakin asiasta.

Yöt hän nukkuu omassa huoneessaan, ja yöunet kestävät yleensä n. 10-11 tuntia heräämättä. Tämä tuntuu niin uskomattoman ihanalta, kun saa nukkua rauhassa kokonaisia öitä. Aamut alkavat yleensä siinä klo 6-7 välillä, ja nukkumaan hän menee n. kahdeksan maissa illalla. Päivisin hän nukkuu nykyään lähes aina kolmen tunnin päiväunet, jollaisia hän ei vauvavuoden aikana nukkunut melkein koskaan. Ne tuntuvat suorastaan luksukselta!

Meidän taapero on tosi sosiaalinen. Mentiinpä me minne tahansa, hän ottaa yleensä oma-aloitteisesti kontaktia uusiin ihmisiin, kunhan vieraat eivät yritä ottaa heti syliin. Silloin hän sanoo heti ”pois” ja haluaa tutun ja turvallisen äidin luo.

Vahvaa omaa tahtoakin löytyy jo, ja sellaista pientä esiuhmaa on havaittavissa aina aika ajoin. Välillä taas menee ihan uskomattoman hienosti fiinimmätkin tapahtumat. Hän on ollut mukana esimerkiksi pressitilaisuudessa jossa oli pelkkiä aikuisia, ja ison kansainvälisen firman toimitusjohtaja pitämässä englanniksi powerpoint-esitystä, ja kaikkien muiden piti istua hiljaa pöydän ääressä ja kuunnella. Hän mutusti tyytyväisenä ananasta, melonia, marjoja ja skonssia, ja kuunteli esitystä täysin ongelmitta mun kanssa, vaikka olin varautunut siihen että käydään vaan moikkaamassa tuttuja ja lähdetään sitten kotiin ennen varsinaisen esityksen alkua. Päädyttiin vaan jäämään kuuntelemaan, kun hän vielä siinä mutusteli tyytyväisenä kun esitys alkoi. Toisella kertaa taas vartin kauppareissu ei ole ollenkaan hänen mieleensä, ja hän näyttää sen kovin selvästi, haha. Mutta sitähän se taapero-arki usein on, erilaisia päiviä ja erilaisia vaiheita. Joskus menee aivan oppikirjan mukaan tai vielä paremmin, ja toisinaan sitten ei, ja se on enemmän kuin fine.

Hän on kyllä ihan uskomattoman ihana tyyppi ja paras mahdollinen lisä meidän perheeseen mitä vaan voi olla <3

Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?