Meidän viikonloppu sai vähän erilaisen ja odottamattoman käänteen, kun 5-vuotias horjahti ja putosi muurahaiskarhu-bOblesin päältä lattialle niin, että käsi vääntyi alle. Pudotus ei ollut korkea edes, mutta hän putosi sellaisessa kulmassa, että käsi murtui. Meidän lapset ovat rakennelleet temppuratoja vuodesta toiseen ja ikinä ei ole mitään sattunut kenellekään, mutta tällä kertaa temppurata sitten koitui käden kohtaloksi. Tosi harmillinen juttu ja suretti niin, kun toista kävi kipeästi.

Onneksi murtuma meni todella siististi ortopedin mukaan ja paranee täysin ennalleen. Mitään ei tarvinnut vetää paikalleen vaan pelkkä kipsaus riitti. Tällaisessa tilanteessa saa olla kyllä ihan älyttömän kiitollinen lasten sairaskulu- ja tapaturmavakuutuksista. Päästiin heti lääkärille, suoraan röntgeniin, röntgenistä suoraan takaisin lääkärille, joka heti katsoi kuvat ja sen jälkeen odotettiin 5 minuuttia kipsaukseen pääsyä, kun edellä oli toinen kätensä murtanut potilas. Koko käyntiin meni n. tunti.

Lapsi sai hienon punaisen kipsin (sai itse valita värin), josta hän on kuulemma tosi ylpeä. Murtuma on onneksi sellaisessa kohtaa, joka ei muuten ole kipeä, kuin ainoastaan koskettaessa. Eli nyt kipsin kanssa lapsella ei kuulemma ole kipua ollenkaan, kun ei siihen murtumaan osu suoraan mikään.  Hän hihitteli röntgen-kuvaa otettaessa, miten hassu iso kamera oli ja jutteli iloisesti kipsaavalle hoitajalle. Häntä kuulemma harmittaa vain se, että ei pääse nyt harrastukseen muutamaan viikkoon. Hän odottaa kovasti, että kaverit piirtävät kipsiin kuvia. Ruuaksi hän tilasi tänään pizzaa, kun sitä voi hyvin syödä yhdellä kädellä ja iltapalajugurtti teipattiin maalarinteipillä kiinni pöytään, että pysyi paikoillaan.

Voin kuvitella, että kyllä siihen kipsiin ehtii taatusti vielä kyllästymäänkin, mutta ihanaa, että ainakin näin aluksi hän osasi ottaa koko homman noin positiivisesti.

Onneksi ei sattunut mitään pahempaa ja selvittiin pelkällä kipsauksella. Kyllä tämä silti taas pysäytti miettimään, miten kiitollinen saa olla niistä kaikista aivan tavallisista arkipäivistä, kun ei tapahdu mitään sen kummallisempaa. Toivotaan, että käsi lähtee tästä paranemaan nopealla vauhdilla ja 5v pääsee juhlimaan 6v-synttäreitään jo ilman kipsiä. Hyvä, että tämä sattui nyt kun taivaalta sataa vielä loskaa ja vettä, eikä esim. kesällä, jolloin olisi tosi inhottavaa, kun ei pääsisi uimaan. Nyt tämä ehtii hyvin parantumaan vielä ennen kesää, niin hän saa nauttia kesämeiningeistä aivan tavalliseen tapaan.

Jos teillä on jotain kipsin kanssa elämää helpottavia vinkkejä, niin saa jakaa! Vielä ei ole tullut mitään sen suurempia ongelmia vastaan, mutta jos teillä tulee mieleen joku hyödyllinen neuvo, niin huikatkaa ihmeessä. Kiitos jo etukäteen <3

PS: Jos haluatte lähettää paranemisterkkuja tai vaikka hassuja vitsejä meidän 5v:lle niin mä luen niitä hänelle ääneen piristykseksi huomenna <3

Huh, en voi sanoin kuvailla miten kiitollinen olen kun pystyn nyt kirjoittamaan tätä tekstiä. Sunnuntai-aamuna leikittiin meidän taaperon kanssa, ja hän jotenkin leikin tuoksinassa onnistui tökkäämään mua niin pahasti silmään, että mun sarveiskalvoon tuli haava. Se sattui aivan törkeän paljon, siis tuntui niin kuin se sormi olisi edelleen ollut silmässä ja painanut sarveiskalvoa kynnellä. Tunne oli ihan hirveä. Säikähdin tietty sitä, koska yleensä kun joku tökkää silmään, niin se tuntuu kyllä ikävältä, mutta tunne menee melko nopeasti ohi. Nyt kipu tuntui kuitenkin vain yltyvän, enkä voinut haaveillakaan silmän avaamisesta. Silmä vaan tulvi vettä ihan lakkaamatta, ja puristin sitä kiinni minkä pystyin.

Me lähdettiin siitä heti sitten käymään Terveystalolla, ja sain onneksi ajan osaavalle lääkärille. Lääkäri laittoi silmään puudutustippoja, jotka tuntuivat kuin maailman suurimmalta lahjalta, kivulta lähti pahin terä edes hetkeksi. Hän sitten tutki silmän, ja kävi ilmi, että suoraan mun pupillin päällä oli naarmu. Siksi siis näkö on ollut sumea siitä asti. Sain kosteuttavat silmätipat, antibioottivoiteen ja särkylääkkeet kipuun, ja pääsin onneksi heti kotiin.

Puudutustippojen teho lakkasi tunnissa, ja hirvittävä kipu tuli takaisin. Sunnuntain vietin pimeässä silmälapun kanssa silmä jatkuvasti kyynelehtien, ja Antti Tuiskun Antti Tapani -kirjaa kuunnellen. Onneksi oli äänikirja, sillä olisin varmaan tullut hulluksi jos ei olisi ollut edes jotain muuta ajateltavaa. Sunnuntaina en pystynyt pitämään silmää auki ollenkaan, sillä kipu oli niin kova. Ihan koko päivän tuntui siltä, kuin se sormi olisi edelleen ollut siellä silmässä.

Mulla on hieman huonompi näkö oikeassa silmässä, kuin vasemmassa, ja olen siis tottunut siihen, että vasen silmä hieman kompensoi oikeaa. Sain silmälasit vitosluokalla, mutta en ole käyttänyt niitä juuri ollenkaan. Eilen pystyin pitämään sentään toista silmää jo auki, ja alkuillasta kipu alkoi helpottaa vasemmassakin silmässä sen verran, että arskat päässä pystyin pitämään molempia silmiä auki. Näin kuitenkin melkein kaiken tekstin kahtena, ja kauas näin tosi sumeasti.

Tänään silmä on ollut jo sen verran hyvä, että näen tosi lähelle melkein tarkasti. Kauemmas nään kuitenkin tosi sumeasti edelleen. Täytyy toivoa, että sarveiskalvo uusiutuu nopeasti, kuten yleensä pitäisi, ja pian näkö olisi taas entisensä.

Kaksi asiaa ainakin opin tästä kokemuksesta. 1) Saan olla ihan hemmetin kiitollinen yleensä normaalisti toimivasta näöstä. Mitään ei todellakaan saa pitää itsestäänselvyytenä, ja näkö on kyllä mulle töiden kannalta se kaikkein tärkein aisti. Olen ollut aivan hukassa kun en ole nähnyt, ja kokemus on muistuttanut siitä, miten onnekas olen kun ylipäätään näen yhtään mitään. 2) Sinne optikolle voisin mennä, kunhan silmä paranee, ja hommata ne silmälasit. Tämä kokemus olisi ollut huomattavasti vähemmän hankala, jos pystyisin laseilla korjaamaan huonommin toimivan oikean silmän näköä, ja olisin nähnyt tämän ajan edes yhdellä silmällä normaalisti. Eli joo, heti kun silmä on terve, mä menen optikolle ja hommaan itselleni ne silmälasit. Olipahan kunnon potku pyllylle tämä.

Sellaista, insta storyssa tästä kerroinkin jo eilen. Tämä kulunut viikko on ollut töiden kannalta äärimmäisen hankala, kun ensin podin pahinta migreeniä muutamaan vuoteen, ja sitten pari päivää siitä tapahtui tämä. Olen julkaissut Oton avustuksella vain sovittuja yhteistöitä, jotka olin aiemmin tehnyt valmiiksi. Nyt kuitenkin uskon, että silmä tässä paranee, ja pystyn tuottamaan sisältöä normaaliin tapaan taas. Kiitos hurjasti kaikista tsemppiviesteistä, joita olette instassa laittaneet, sekä kärsivällisyydestä. Niistä on tullut voimaa <3 Ootte best!