Videohaastattelussa Tiara

29.06.2014

Olen jo muutamaan kertaan vastaanottanut postaustoiveen, videohaastattelun Tiarasta. Tänään hetki oli otollinen, kun täytettiin Tiaran kanssa yhdessä vauvakirjaa, ja Tipa bongasi vauvakirjaan aiemmin täytetyn haastattelunsa. Tiara innostui ja sanoi itse että ”äiti haastattele minua taaskin!”. Siksi en juuri ole haastattelua aiemmin toteuttanut, että odotin sopivaa hetkeä, videoiden kuvaaminen lasten kanssa kun on aina kiinni siitä että kuinka paljon lasta itseään kiinnostaa osallistua kuvaamiseen. Tipa oli onneksi tänään lystikäs oma itsensä ja jaksoi tosi hyvin keskittyä haastatteluun! Ja ehkä teitä myös ilahduttaa se, että Otto muokkasi videon mulle valmiiksi ja pätki turhat hiljaiset hetket pois, joten videolla on nyt sitten tiiviimmin asiaa lyhyemmässä paketissa.

Tässä vielä SUORA LINKKI videopostaukseen niille, joilla se ei syystä tai toisesta näy tässä postausnäkymässä. Mä oon kyllä niin ylpeä meidän ihanasta rakkaasta neidistä. Kiitos Tiaralle hienosta haastattelusta, ja pahoittelut että se loppui muutaman sekunnin verran kesken, kun muistikortilta loppui tila, mitä en ollut tajunnut ennakoida!


Menestysblogin salaisuus?

05.05.2014

Blogin 3v-synttäriviikko pyörähtää käyntiin yhdellä kaikkien aikojen toivotuimmista postausaiheista, kuinka saada oma blogi menestymään. Mä en ole koskaan kirjoittanut tästä aiheesta ennen, sillä en pidä itseäni minään ultimaattisena suosittuna bloggarina, jonka vinkeillä kaikista tulee blogimaailman tähtiä. Mutta ajattelin kertoa oman näkökulmani asiaan! Loppupeleissä kuitenkin jokainen meistä on yksilö, niin bloggaaja kuin lukijakin, ja vaikka tekisi kaiken bloggaajan kultaisten sääntöjen mukaan, ei välttämättä menesty, tai vaikka tekisi kaiken täysin yleisten normien vastaisesti, voi nousta kaikkien aikojen suosituimmaksi bloggaajaksi.

Kolme vuotta sitten bloggaaminen ei ollut vielä niin yleistä kuin nykyään, ja oma blogi oli helpompi saada menestymään. Muistan edelleen kuin eilisen, kun julkaisin ensimmäisen postaukseni, 8.5.2011 ja samana iltana sain 16 Blogger-lukijaa. Muistan olleeni häkeltynyt lukijoiden määrästä, ”ihanko oikeasti noita kaikkia kiinnostaa mun kuulumiset??”. Mun blogi nousi aika nopeasti ylöspäin listoilla, en tiedä johtuiko se siitä että mun blogista löytyi ainekset vuoden nauruille, vai siitä että olin kiinnostava persoona. Ehkä ei kummastakaan, ehkä molemmista.

bannerifotoxxxNykyään uusia blogeja ilmestyy päivittäin enemmän kuin kukaan ehtii lukea, joten lyödäkseen läpi on oltava jotain täysin uutta ja erilaista. Blogigenrejä on joka lähtöön, suosituin niistä on varmaankin lifestyleblogi, blogi johon voi jakaa kaiken mitä mieleen juolahtaa, genre johon myös mun blogini kuuluu. Itse en osaisi pitää muunlaista blogia kuin lifestyleblogia, sillä tällaisena tuuliviirinä se että saa kirjoittaa mistä aiheesta tahansa, on ehdoton plussa. Veikkaan että nykypäivänä on kuitenkin helpompaa nousta suosituksi, mikäli keskittyy johonkin tiettyyn aihepiiriin.

Yleensä mulla on tapana jaaritella kappalekaupalla, mutta nyt ajattelin kirjoittaa selkeästi erotellut, yksinkertaiset neuvot, joita mulla tulee mieleen, kun mietin mikä saa mut itseni kiinnostumaan blogista, ja mikä mahdollisesti saa suuren ihmismassan kiinnostumaan blogista. Aloitetaan perusjutuista:

  1. Suuret, valoisat ja hyvälaatuiset kuvat. Ei alkeellisia rajausvirheitä, joissa jalat katkeaa nilkasta tai kuvattava tyyppi on kuvan vasemmassa alakulmassa. Ei pelkkiä kännykkäkuvia, eikä keltaisia tai muuten kummallisen värisiä mössökuvia. Pahinta on pienet kuvat joista pitää tihrustaa, etenkin jos ne on reunustettu 20cm leveillä, tyhjillä sivupalkeilla molemmilta puolilta blogia.
  2. Laadukas teksti, jossa ei vilise virkekaupalla virheitä, ja joissa teksti on jäsenneltyä ja loppuun asti mietittyä, oli sitä sitten kolme lausetta tai kymmenen kappaletta. Ei hymiöitä joka lauseen perässä, eikä yhdyssanavirheitä tai jäätävää slangia, kirosanat ovat kyllä liiallisesti käytettynä myös big turn-off, vaikka satunnainen perkele hyvä tehokeino onkin.
  3. Persoonallinen kirjoittaja. Kirjoittajassa itsessään pitää olla jotain, joka saa kiinnostumaan. Etenkin jos kirjoittaa lifestyleblogia, on persoona tärkeä.  Lukijana ainakin itse mietin aina kijoittajasta, että voinko samaistua häneen? Voinko oppia häneltä jotain? Mitä hänen bloginsa lukeminen antaa minulle?
  4. Siisti ulkoasu, mieluiten pelkistetty, joka jättää tilaa postausten kuville. Itse henkilökohtaisesti tykkään eniten valkoisesta taustasta, ja mustasta tai tummanharmaasta tekstistä.
  5. Banneri, joka jää mieleen ja houkuttelee tutustumaan blogiin enemmän. Joo, mun banneri alkaa olla jo aika aikansa elänyt, ehkä se pääsee pian eläkkeelle ;).
  6. Nimi. Blogin nimi, se on asia jota suosittelen miettimään tarkkaan, ettei tarvitse myöhemmin katua. Sen pitää olla sellainen joka jää ihmisten mieleen helposti, ja erottaa juuri sinun blogisi muista blogeista.
  7. Blogilistalle, Blogloviniin ja muihin blogiseurantapalveluihin oman blogin lisääminen, jotta lukijoiden on helpompi löytää blogisi, ja seurata sitä.

Nämä ovat ne perustekijät, joiden ollessa kunnossa, bloggaajalla on teoriassa mahdollisuus nousta kuinka suosituksi tahansa. Nämä yksin eivät kuitenkaan riitä, pelkästään laadukkaita, kauniita ja mielenkiintoisia blogeja on tuhansittain enemmän kuin tyypit kerkeävät selaamaan. Sen lisäksi että blogi on mieletön, tyylikäs ja hauska, pitää osata myös itse tuoda sitä esille.

v9Some on päivän sana, ja jos sitä ei osaa hyödyntää on turhaa edes haaveilla menestyksekkäästä blogista. Itse taisin aloittaa blogiurani linkkaamalla postauksen rohkeasti Facebookiin kaikille kavereilleni, sekä lisäksi silloiseen anokysymyspalvelu -Formspringiin, josta multa oli kyseltykin mahdollisen blogin perustamisesta. Nykyisin saman palvelun virkaa taitaa toimittaa ask.fm. Mulla oli se ”onni”, että olin raskaana, ja luontainen uteliaisuus ajoi tutut ja tutuntutut sivuille tirkistelemään, miten teini selviää uudessa tilanteessa.

Instagram, Twitter ja muut some-palvelut ovat hyviä kanavia tuoda blogiaan esille. Facebookissa on monia erilaisia bloggaajille tarkoitettuja ryhmiä, joihin omia postauksiaan voi linkata, ja Instagramissa on kuulemani mukaan helppo saada seuraajia, kun jaksaa itse olla aktiivinen. Mulla ei oikeastaan ole siitä kokemusta, kuinka hyvin näiden keinojen avulla menestyy, sillä Instagramia ei ollut silloin kun mä bloggaamisen aloitin, eivätkä FB-ryhmät olleet itselleni tuttuja.

bannerikolomeTärkeää on myös se, että on ystävällinen lukijoille ja vastaa kommentteihin. Vastavuoroisuus on blogin suola, ja se ei toimi, ellei bloggaaja koe lukijoiden olevan hänen vastaustensa arvoisia. Mullakin nykyisin kestää kommentteihin vastailussa, ja koen siitä jatkuvaa huonoa  omaatuntoa, sillä mulle jokainen kommentti merkitsee paljon. Aina jos joku kommentoi, kannattaa ehdottomasti myös tsekata onko hänellä blogia, ja käydä lukaisemassa sieltä pari postausta. Miksei ei voisi itsekin jättää kommenttia, jos keksii jotain mukavaa sanottavaa!

Sellaista systemaattista oman blogin linkittelyä en suosittele, mielestäni se on vain noloa käydä jättämässä joka blogiin aiheesta riippumatta sama ”sulla on hei tosi kiva blogi, käy kurkkaan munkin! www.mullaonihkublogi.com”. Tästä ääriesimerkki on eräs vuosia sitten sattunut, surullisen kuuluisa tapaus, kun eräs bloggaaja, joka tätä linkittelyä harrasti, oli käynyt kommentoimassa jonkun postaukseen juurikin jotain ”sulla on ihana tyyli! ♥ www.blogiblogiblogi.com”, ja postaus sattui kertomaan kirjoittajan kuolleesta äidistä. Tahdittomuuden ja törkeyden todellinen multihuipentuma.

banneriiiparasVerkostoituminen on tärkeää, ja sitähän tuo toisiin bloggaajiin jo pelkästään kommenttien muodossa tutustuminen on iiseimmillään. Kun blogi alkaa saada suosiota, mahdollisesti kutsuja tapahtumiin, on tärkeää paikanpäällä esitellä itsensä ja olla edukseen. On myös kohteliasta olla kiinnostunut tuotteista ja niiden esittelyistä, eikä keskittyä pelkkään syömiseen ja selfieiden ottamiseen. Yhteistöistä ja mainostamisesta olen kirjoittanut enemmän jo aiemmin joten niihin en tämän enempää perehdy tässä tekstissä.

Sitten on vielä se bloggaajan yksityisyys. Kuinka paljon yksityisyyttä voi pitää itsellään, ilman että on tylsä ja vailla mahdollisuuksia menestyä? Kuinka paljon voi kertoa, ilman että siitä voi olla itselle haittaa? Siinäpä vasta pulma, etenkin jos mukana on lapset. Mulle henkilökohtaisesti se raja menee siinä, mitä voisin kertoa pomolle työhaastattelussa, jos hän multa kysyisi, tai minkä aiheen voisin ottaa mummoni kanssa esille sunnuntaipuhelun aikana.

Lukijat haluavat samaistua bloggaajaan, ja jos hänessä ei ole mitään tarttumapintaa, eivät lukijat välttämättä ota blogia omakseen. Itsestään pitää laittaa kaikki likoon, kyllä lukijat huomaavat heti, jos kirjoittaja ei ole täysillä mukana. Mutta tyhmä ei saa olla, kannattaa pitää raha-asiat, läheisten henkilökohtaiset asiat ja kaikki muu oikeasti yksityinen pois blogista. Ennemmin kannattaa aina olla vähän turhan varovainen, kuin kertoa liikaa ja katua myöhemmin. Kaikenlainen draama kannattaa myös sulkea blogin ulkopuolelle, ettei tee itseään naurunalaiseksi ja saa aikaan kilometrimittaisia palstaspekulaatioita. Vaikka onhan sekin toki keino menestyä ja saada lukijoita, jos se ei haittaa että huomio ei välttämättä ole positiivista. Mua haittaisi.

Banneri1Mä olen rikkonut varmaankin jokaikistä tässä postauksessa luettelemaani ”sääntöä”, eikä se ole silti estänyt mua pääsemästä bloggaajana eteenpäin. Ehkä tärkeintä onkin, että bloggaaja ja blogi kehittyvät, ja lukijat saavat seurata mukana, eihän kukaan ole seppä syntyessään, eikä tarvitsekaan.

Lyhyesti pähkinänkuoressa: Tee omaa juttuasi, älä esitä tai kopioi toisia. Panosta kaikkesi, usko itseesi, ja tutustu uusiin tyyppeihin. Bloggaaminen vie paljon aikaa ja vaivaa, mutta on sen kaiken arvoista<3


Miksi kaksi?

06.03.2014

Toivepostausideoita kysellessäni esiin nousi meidän lapsiluku, josta toivottiin postausta. Usein on aiemminkin kyselty että onko tämä nyt tässä oikeasti vai aiotaanko joskus vielä toivoa saavamme lisää perheenjäseniä. Mä en oo mitenkään peitellyt teksteissä sitä että kaksi mukulaa on meille juuri sopiva määrä tällä hetkellä, päinvastoin; olen kirjoittanut viimeisen vauvan syndroomasta ja siitä kuinka ikävöin synnyttämistä ja harmittelen kun en todennäköisesti sitä saa enää koskaan kokea. Nyt ajattelin vihdoin avata vähän laajemmin meidän ajatusmaailmaa tässä asiassa, miksi kaksi?

Se on varmaan sanomattakin selvää, että meidän toiveena oli useampi kuin yksi lapsi. toinen vauva sai luvan tulla silloin kun Tipa oli samanikäinen kuin Zelda nyt ja pian me jo odotettiinkin toista vauvaa. Alusta asti me oltiin sitä mieltä, että haluamme enemmän kuin vain yhden lapsen. Sille on monta syytä leikkikaveruudesta sisarussuhteen rikkauteen ja toisten huomioonottamiseen, mutta ehkä päällimmäisenä syynä se, että mä olen itse ainut lapsi. En koe kärsineeni siitä suoranaisesti, mutta silloin kun mun äiti sairastui vakavasti mun ollessa 14, mä jäin aivan yksin. Ei mulla ollut ketään muuta perheenjäsentä, kuin äiti, vaan olin sukulaisten huomassa silloin kun äiti makasi teho-osastolla, ja mietin että onko mulla kohta perhettä enää ollenkaan.

pikkuneitimuruli 057IMG_0295 En halua että meidän lapsi joutuu koskaan tuntemaan olevansa niin yksin, kuin mä silloin tunsin. Ja nyt meillä onneksi on kaksi lasta. Vaikka mulle tai Otolle tapahtuisi mitä tahansa ikinä, niin tytöillä on kuitenkin toisensa, ja se on uskomattoman huojentavaa. Ei sillä että me oltaisiin täältä Oton kanssa lähdössä edes kulumalla, mutta näin vanhempana sitä tulee mietittyä kaikenlaista. Tytöillä on toisensa.

Mutta miksi kaksi, ja vain kaksi? Miksei enempää? Koska kahdelle me jaksetaan olla sellaisia vanhempia, kuin me halutaan olla. Riittävän hyviä vanhempia, ilman loppuunpalamista ja pinnistelyä. Mä tunnen itseni ja omat voimavarani, ja tiedän että kahden kanssa en joudu olemaan jatkuvasti äärirajoilla vaan aivokapasiteettia riittää vielä itseni kehittämiseen ja muuhunkin elämään kuin lasten kanssa touhuamiseen. Kolmen tai useamman kanssa fiilis saattaisi olla eri.

Kuten taannoin kirjoitin, nyt on opiskelun ja korkealle tähtäämisen aika, ja tässä yhtälössä ei ole tilaa taas uudelle raskaudelle ja vauvavuodelle. Mulla on kovat tavoitteet niin uran kuin opintojenkin suhteen, ja halu päästä opiskelemaan ja kehittymään päihittää 100-0 telkkarin vauvaohjelmia katsellessa iskevän hetkellisen mitä jos sittenkin -fiiliksen. Se että mä aion keskittyä nyt opiskeluun ja uraan, ei tietenkään poissulje itsessään sitä vaihtoehtoa että joskus tulevaisuudessa pyöräyttäisimme iltatähden.

ihanabebis 028 IMG_1265Moni onkin kysellyt, miksi emme haluaisi kolmatta lasta vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Tietenkään se ei ole täysin poissuljettua, etteikö meille vielä joskus voisi tulla kolmatta lasta, mutta ainakin tällä hetkellä – viimeiseen hengenvetoon asti kahteen vauvavuoteen kaikkensa panostaneena, ajatus kaiken alusta aloittamisesta siinä vaiheessa kun molemmat tytöt ovat alakoulussa ei houkuttele sitten yhtään. Miksi aloittaa sama vaipparumba alusta kun vihdoin elämä alkaa taas olla vapaampaa ja helpompaa?

Koskaan ei kuitenkaan pidä sanoa ei koskaan, sillä eihän sitä ikinä tiedä. Jollain tasolla ajatus vielä yhdestä vauvasta, optio siihen että joskus saisi vielä kokea sen tuhinan ja tuoksun ja ne pienet varpaat, on hyvä olla olemassa. 22-vuotiaana kun en koe vielä olevani mikään elämän asiantuntija tai ennustaja joka osaisi kertoa miten elämä tulee menemään. Elän päivän, viikon ja vuoden kerrallaan ja pyrin olemaan mahdollisimman hyvä äiti meidän kahdelle pallerolle.

IMG_8592 IMG_0415Tunneperäisten syiden lisäksi on tietenkin vielä ne järkisyyt sille miksi kaksi on sopiva määrä. Helsingissä on kallista asua, ja me ollaan jo nyt aika pian suuremman asunnon tarpeessa, sillä mun blogijutut (ja tulevat opiskelujutut) valtaavat alaa sen verran että niille olisi hyvä olla ihan oma huoneensa. Tytötkin tarvitsevat jossain vaiheessa omat huoneet, ja jos meidän nelihenkinen perheemme veisi jo neljä makuuhuonetta, niin useamman lapsen kanssa meille iskisi jo suunnilleen oman kartanon tarve aika pian. Me haluamme asua tilavasti, turvallisella, kauniilla ja lapsiperheystävällisellä asuinalueella, palveluiden läheisyydessä, mutta 6H+K:ta ei meilläkään olisi sellaisilta alueilta mahdollista ostaa Helsingin hintatasolla, ainakaan vielä useampaan vuoteen.

Lisäksi mun molempien tyttöjen odotusajat ovat sisältäneet dramaattisia käänteitä, vuodelepoa ja loputtomasti piinaavia ajatuksia siitä syntyykö vauva ennenaikaisena, ja jos syntyy niin kuinka aikaisin. Tiara syntyi viikolla 35+6, sillä kahden viikon vuodelepo pitkitti synnytyksen käynnistymistä ja kerkesin saada keuhkoja kypsyttävät kortisonipiikit. Zeldan odotusaikana jouduinkin sitten vuodelepoon jo viikolla 26, ja viime kevät vuodelevossa, täysin toisten armoilla oli mun elämän rankinta aikaa. En halua enää koskaan kokea sitä stressiä ja hätää, joka kestää monta viikkoa, kun ei saa tehdä mitään ja jatkuvasti vain miettii että kuinka hyvät mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä jos hän syntyisi viikolla 27 tai 31.

Aika tunnetusti kultaa muistoja, mutta onnekseni mulla on aina tämä blogi, mistä voin käydä vauvakuumeen iskiessä lukemassa viime kevään rankoista kuukausista, tai Zeldan vartin pätkissä nukkumista öistä kirjoitettuja postauksia, ja muistaa että meillä on tässä ja nyt kaikki mitä me tarvitaan. Vielä se kuume ei ole iskenyt, mutta jos se vielä joskus nostaa päätään, on hyvä pitää nämä asiat mielessä.

IMG_6457xMikä on teidän ihanne lapsilukunne? Miksi?


Meikkipostaus

23.10.2013

Tämä postaus on hengannut pari viikkoa mulla luonnoksissa kun yhtenä yönä kerkesin tekemään jotain todella harvinaista eli kirjoittamaan kaksi postausta putkeen ja sitten tietenkin unohdin koko postauksen olemassaolon, tyypillistä! Mutta tässä tämä nyt on, meikkipostaus jota on useaan otteeseen toivottukin ja päätin sen tehdä nyt kun sitä tosiaan on niin usein pyydetty, vaikka toivepostausjonossa on muitakin paljon toivottuja postauksia jotka ovat olleet siellä jo pidemmän aikaa. Mä selasin vanhoja postauksiani ja oon viimeksi tehnyt arkimeikkipostauksen kevättalvella, joten nyt ajattelin tehdä vaihtelun vuoksi juhlameikkipostauksen. Mun juhlameikkityyli on muuttunut aika reippaasti teinivuosilta ja nykyään se on aika hillitty, vaikka silmiin panostan edelleen.

Tämä ei ole meikkitutoriaali, enkä kehoita ketään meikkaamaan juuri näin. Tämä on vain postaus siitä miten minä meikkaan itseni. Mä oon  22 vuoden ikään mennessä käynyt aika monta meikkityyliä läpi ja nykyään olen tismalleen tasan tyytyväinen juuri näin, joten neuvoja en kaipaa (tämän ilmoitan siksi että näihin meikkipostauksiin yleensä tuppaa tulemaan niitä ystävällisiä vinkkejä miten kannattaisi tehdä sitä, tätä ja tuota) kun teen kuitenkin sillä tavalla kuin itse tykkään. Makuja on monia, tämä on mun!

IMG_5642Lähtötilanne naama peruslukemilla, silmäjätesäkit roikkuvat leuassa asti ja ihon sävy on epätasainen. Huomaatteko muuten mitä niinkin yksinkertainen asia kuin hymy tekee kasvoille, siinä hammasharja-postauksessa mä hymyilen meikittömillä kasvoilla ja ainakin omaan silmääni näytän ihan suhteellisen ok:lta, mutta sitten taas tässä kuvassa jossa yritän olla mahdollisimman neutraali koen näyttäväni samoissa varusteissa tosi väsähtäneeltä, harmaalta ja tylsältä. Hymy oikeasti kaunistaa!

meikkipohjaMeikkipohjaan käytän vaihtelevia tuotteita kausittain, mutta tuo keskimmäisenä näkyvä Lorealin True Match Minerals -meikkipuuteri on ja pysyy. Se on mun kestosuosikki jo vuodesta 2007 asti ja se ei petä koskaan. Riittoisaa, sopivan hintaista ja aina hyvännäköisenä pysyvää, eikä tuki ihohuokosia. Silmänalusten ja muiden ihon pienten virheiden häivytykseen käytän tarpeen vaatiessa joko Vichyn BB-voidetta jota mulla on kahdessa eri sävyssä tai sitten Diorin uudistunutta Forever -meikkivoidetta, joka peittää ja pysyy huippuhyvin. Kuvassa mulla on Vichyn BB-voidetta silmänalusissa ja siinä päällä Lorealin mineraalimeikkipuuteria.

varjotjakulmatLumenen poskipuna-aurinkopuuterikombo on kätevä kun meikkipussissa on vähän tilaa ja tykkään sen sävyistä. Mä oon vaalentanut kulmakarvojani todella todella paljon teinivuosilta ja niiltä ajoilta kun mun hiukset olivat vielä tummat, mutta edelleen vahvat kulmat miellyttää mua. Nykyisin kuitenkin pyrin lähinnä täyttämään hassut aukot ja korostamaan kulmien muotoa kynällä, mun omat kulmakarvat on saaneet pysyvästi tummemman värin ja ne erottuvat nykyisin myös ilman meikkiä, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten. Kulmakynänä toimii mahtava H&M:n kulmakynä, sekin pitkäaikainen suosikki!

valmismeikkiSilmämeikki on se joka tuo kasvoille ilmeen ja siihen tykkään panostaa. Mulla ei ole enää ripsienpidennyksiä ja omat ripseni ovat niin ohuet ja suorat, että tekoripset ovat oiva valinta näyttävään katseeseen. Mä oon kokeillut vaikka mitä tekoripsiä kalliista superhalpohin mutta aina vaan palaan toteamaan että H&M:n ripset ovat mulle parhaat ja niitä osaan käyttää parhaiten, ne vaan sopivat mun silmille. Tekoripsien lisäksi käytän Lorealin Smoky Eyes -luomivärejä ja Rimmelin ripsaria.

IMG_5698 IMG_5718Tässä vielä valmis meikki ja hiuksetkin ojennuksessa, eivätkä sotkuisella hätäponnarilla! Tällaisessa lookissa tunnen oloni kaikkein kotoisimmaksi koska tämä ei pahemmin poikkea arkimeikistäni, muutenkuin että luomiväriä on ehkä himpun verran enemmän. Tekoripset ovat maailman helpoin tapa tuoda näyttävyyttä katseeseen ja mä oon niin tottunut niiden käyttöön että siinä ei mene kuin pari minuuttia kun lisään ne. Nuo aiemmin mainitsemani H&M:n ripset ovat juuri sopivan näyttävät, mutta kuitenkin tarpeeksi luonnolliset ja ne saa hyvin sulautumaan katseeseen ripsarin avulla.

Mulla kestää tällaisen meikin tekemisessä ehkä 10-15 minuuttia, riippuen siitä saanko meikata rauhassa vai en. Yleensä meikkaan silloin kun Zelda on nukkumassa ja Tiara ”meikkaa mun kanssa eli huiskii meikkisudilla itseään ja ihailee omia ”meikkejään” eli tyhjiä meikkipurkkeja joita olen hänelle lahjoittanut. Meikkaamisesta tulee mulle hyvä fiilis ja meikkaan melkein joka päivä riippumatta siitä liikunko kotoa mihinkään vai en, se vaan on mun juttu!

Millaisia meikkaajia te olette? Mikä on teidän luottomeikkituotteenne?