Luukku 19: Kirje meidän perheelle jouluaatoksi 2027

19.12.2017

Moi Iina, Otto ja tytöt! Oletan että meidän perheessä on edelleenkin Otto ja tytöt, se on meidän juttu. Siis tytöt, akkavalta, kyllä te tiedätte. Että vaikka jossain mielenhäiriössä oltaisiin päätetty kuluneiden kymmenen vuoden aikana että kolme ei olekaan meille tarpeeksi, niin yksi juttu on varmaa: meidän perheessä olisi varmasti silti vaan Otto ja tytöt. Paitsi jos ollaan otettu koira, sitten meidän perheen testosteronitaso on tuplaantunut. (DISCLAIMER: Huom! Jos olet poika, ja olet syntynyt meidän perheeseen ennen vuotta 2027, olet ihan yhtä tervetullut kuin tytötkin, pidimme sinua vain epätodennäköisenä)

Kun luemme tätä vuonna 2027, esikoisemme on 16-vuotias, keskimmäinen 14-vuotias ja kuopus karvan vaille 10-vuotias. Me Oton kanssa ollaan myös vanhettu muutama vuosi, sen verran että numeroita ei tarvitse enää mainita, heh. Toivon että meidän elämä on tasapainossa. Ollaan molemmat vanhemmat työssä, josta nautitaan, ja ollaan terveitä koko sakki. Siinä on jo riittävästi tavoitetta tulevaisuuteen, säilyttää tämä nykytilanne myös seuraavat kymmenen vuotta.

Kymmenen vuoden kuluttua me vietetään joulua kahden teinin ja yhden melkein esiteinin kanssa, kuinka hullua se on! Ajatella nyt, että nämä meidän pienet paaperot ovat silloin jo nuoria naisia, ja kuinka paljon enemmän me tiedetään heistä silloin kuin nyt. Toivon, että ollaan kymmenen vuoden päästä yhtä läheisiä kuin nyt. Ja toivon, että edes yksi meidän tytöistä olisi vielä silloin yhtä jouluhullu kuin minä, jotta mulla on joku jonka kanssa jouluttaa marraskuusta asti aivan täysillä.

Toivon, että me ollaan pidetty kiinni kaikkein rakkaimmista jouluperinteistä: yhteisestä ruuanlaitosta, joulusaunasta ja siitä että jouluna ollaan aina koko perhe yhdessä. Toivottavasti ollaan saatu viettää kymmenen rakkauden täyteistä ja ihanaa joulua. Vaikka elämä kymmenen vuoden aikana voi viedä ihan mihin suuntaan vain, ja mitä tahansa voi tapahtua, toivon että ollaan selvitty kaikesta yhdessä, silkalla sisulla, rakkaudella ja #teamhyttiset -hengellä. Toivon että mahdollisten haasteiden lisäksi ollaan saatu kokea myös paljon onnea ja tasaista arkea.

Haluan että muistamme nämä kolme tän hetken muistoa kymmenen vuoden päästä: Sen, kuinka kuopus 10kk aina nojaili sohvan nurkkaan, ja luisui alaspäin ja alaspäin ja lopulta putosi pyllylleen, ja väläytti sitten maailman aurinkoisimman hymyn. Sen, kuinka keskimmäinen käytti jatkuvasti sanaa ”upea” ja kuinka hän askarteli maailman hienoimman taideteoksen teipistä ja kolmesta karkkipaperista. Siinä oli kolme karkkipaperia teipattuna yhteen, ja se oli upea. Ja kuinka esikoinen laski huvin vuoksi murtolukuja Matikkakunkusta joka päivä puhelimellaan sen tunnin, minkä puhelimen käyttörajoitus antoi aikaa. Vannon että kun luemme tätä kymmenen vuoden päästä, ei yksikään meidän kolmesta tyypistä laske huvikseen murtolukuja tuntia joka päivä, tai pelaa sovellusta nimeltä ”matikkakunkku”.

 

Toivottavasti vuonna 2027 me ollaan yhtä onnellisia kuin juuri nyt, ja yhtä täynnä rakkautta. Vaikka ovet teinien kanssa joskus paukkuisivat, toivottavasti ne olisivat joskus myös auki. Toivottavasti me ei Oton kanssa muututtaisi vanhoiksi, ja unohdettaisi millaista oli joskus olla nuori. Vaikka oltaisiin noloja, ja kuunneltaisiin noloa omien nuoruusvuosiemme musiikkia, toivottavasti oltaisiin joskus myös cooleja ja kivoja. Vaikka käytettäisiin noloja sanoja, kuten cool, lol tai bae, toivottavasti pysyttäisiin edes vähän perillä siitä miten nuoriso puhuu. On nimittäin hassua, kun vanhat ihmiset käyttävät nuorisosanoja väärin, mä en halua tehdä sitä. Ja ei me oikeasti olla kymmenen vuoden päästä vanhoja, eikä edes kahdenkymmenen, mehän ollaan ihan parhaassa iässä. Mutta teinien mielestä me ollaan varmasti vanhoja just silloin, ihan sama mitä itse ajatellaan.

Vielä muutama toive mulla on seuraavien kymmenen vuoden varalle: 1. Toivon että Robin on tehnyt joululevyn, koska siinä ois vaan niin täydellinen yhdistelmä. Maailman positiivisin tyyppi + mieletön ääni ja karisma + joululaulut! Mä kuuntelisin sitä aina. 2. Toivon, että me ollaan Oton kanssa yhtä rakastuneita höpsöjä kuin nytkin, kiusoitellaan ja pussaillaan toisiamme joka päivä, vaikka se olisi teinien mielestä ällöä. 3. Toivon, että meidän tytöt ovat keskenään yhtä läheisiä kuin nyt, ja vaikka joskus tai usein tappelisivatkin, osaisivat myös pyytää anteeksi ja viettää aikaa yhdessä.

Ihanaa joulua #TeamHyttiset ja onnellista uutta vuotta 2028!


Ajatuksia tulevaisuudesta

08.09.2016

Meidän tulevaisuus kolmen mukulan kanssa on tuntunut mietityttävän monia, miten käy töiden, mahdollisten opintojen, päivähoidon ja muiden asioiden ja aiotaanko me jäädä tähän kämppään vai etsiä isompi. Ajattelin valottaa meidän ajatuksia jonkin verran, vaikka moni asia on näin alussa vielä myös epäselvää eikä olla päätetty mitään absoluuttisia ratkaisuja vielä. Selvää on ainoastaan se että me odotetaan ensi vuotta ihan äärettömän innoissamme koko perhe ja siitä tulee varmasti mahtava.

Mun päätyöni on nykyään tämä blogi, ja päätoimisen bloggaajan on vähän hankalaa pitää täyttä äitiyslomaa, kun ei kukaan muukaan tätä blogia voi kirjoittaa ja elää mun elämää. Äidin on kuitenkin pakko pitää omat neljä kuukauttaan perhevapaista, ja toki mä ne pidänkin ja otan ehkä blogin kanssa vähän rennommalla asenteella, mutta loput vanhempainvapaat meillä pitää näillä näkymin Otto. Silloin me saadaan olla molemmat yhdessä kotona, ja itsehän en mitään hyödy ansiosidonnaisen äitiyspäivärahan mahdollisuudesta kun teen töitä ja tienaan kokoajan, eli saan äitiyspäivärahan muutenkin minimimääräisenä. Näin ollen meille on myös taloudellisesti kannattavaa että Otto pitää vapaita, kun hän saa olla ihan kunnolla vanhempainvapaalla ja saa siitä vieläpä hyvän korvauksen.

Siksi mä kovasti ensi vuotta odotankin, että saadaan olla yhdessä oikein kunnolla. Kukaan ei voi vielä tietää millainen nukkuja meidän vauva tulee olemaan, joten se on sitten ensi vuonna vasta nähtävissä että millaista oma arkeni blogin ja pikkuvauvan kanssa tulee olemaan, raskasta vai helppoa vai jotain siltä väliltä. Onneksi on Otto, jonka kanssa vauva-arkea yhdessä eletään, eikä mun tarvitse yksin organisoida kaikkea vaan ainoastaan oma puoliskoni. Uskon että tällä kertaa meillä on paremmat voimavarat arkeen kuin koskaan aikaisemmin, vaikka ei aiemminkaan valittamista ole ollut.

Vauvan syntyessä Zelda on jo melkein nelivuotias, ja esikoinen viimeistä kevättään päiväkodissa ennen esikoulun alkua. Luultavasti molemmat jatkavat päivähoidossa edelleen, mutta emme ole vielä päättäneet lisätäänkö viikkoon toinenkin vapaapäivä vai ei. En näe ainakaan itse minkäänlaista järkeä siinä että esikoinen otettaisiin pois muutamaksi kuukaudeksi ennen kuin hän aloittaisi samojen kavereiden kanssa eskarin sitten syksyllä. Myös kuopus kulkee mukavasti siinä samalla päiväkotiin missä hänellä on omat tärkeät kaverit ja jutut. Molemmat ovat tykänneet olla hoidossa alusta asti, ja tyttöjen positiivinen kokemus hoidosta vaikuttaa myös.

Meillä lapset eivät koskaan ole olleet vanhempiensa kokopäivätöistä huolimatta päivähoidossa kokonaisia päiviä eivätkä viikkoja, vaan päivät ovat aina max. 5-7h mittaisia ja viikossa on aina ollut vähintään yksi vapaapäivä. Ollaan saatu aikataulut sumplittua Oton kanssa niin että tämä on aina onnistunut, ja ollaan siitä hurjan kiitollisia että tällainen mahdollisuus on ollut. Itse näen helpoimmaksi jatkaa samalla tutulla kuviolla, enkä alkaa metsästämään kiven alta kerhopaikkaa jonne lapset pääsisivät aina vain kahdeksi tai kolmeksi tunniksi kerrallaan.

Suurin tekijä on kuitenkin se että kaupungin kerhoja ei ole tarjolla ruotsinkielisenä, ja kielellisen kehityksen kannalta olisi mun mielestä tosi huono juttu jäädä juuri ennen ruotsinkielistä eskaria ja koulutien alkua pois sieltä missä tukea kieleen eniten tarjotaan kodin lisäksi.  Uskon että päivähoidossa jatkaminen on kaikkein järkevin ratkaisu meille. Varmasti kuitenkin vietetään kevään aikana ja kesällä lasten kanssa pari (tai useampi) pidempää lomaa niin että he ovat kokonaan pois hoidosta, kun siihen on kerran mahdollisuus.

Tuleva kuopus syntyy keskelle vuoden pimeintä ja kylmintä aikaa ja se on tietenkin nostattanut omalta osaltaan kuumetta matkustaa jonnekin vähän lämpimämpään länsimaahan. Ei ihan vastasyntyneen kanssa, mutta jossain vaiheessa vähän myöhemmin keväällä. Ei olla päätetty tämänkään suhteen vielä mitään varmaa, että minne ja kuinka pitkäksi aikaa, mutta aihe pyörii usein keskusteluissa. Haaveissa siintää ehkäpä noin kuukauden reissu tai jopa pidempi, riippuen kovasti siitä millaista arki tulevan tyypin kanssa on, ja parista muusta jutusta. Ja niistä muista jutuista saammekin sopivan aasinsillan uuteen asuntoon, sillä se vaikuttaa matkustukseenkin kaikkein eniten.

Meillä ei siis ole vielä kiikarissa uutta asuntoa, mutta sellainen on etsinnässä. Ollaan annettu itsellemme aikaa ensi kesään asti löytää se unelmien asunto. Ei haluta muuttaa mihinkään mikä ei tunnu tismalleen oikealta, ei haluta muuttaa kauas nykyisestä talosta eikä haluta tyytyä mihinkään nykyistä huonokuntoisempaan. Se rajaa vaihtoehdot aika vähiin, sillä olimme tämän asunnon ensimmäiset asukkaat talon valmistuessa vuonna 2012. Nykyinen alue tuntuu vaan niin omalta, ollaan asuttu täällä siitä asti kun Tiara oli ihan vauva, ja ollaan rakennettu koko elämä tänne. Myös päiväkoti ja koulu ovat tulleet tutuksi tästä läheltä, ja halutaan että lapset saavat jatkaa juuri niissä, tutussa seurassa ja tutussa ympäristössä. Täällä on sopivasti rauhaa mutta pääsee kuitenkin tarpeeksi nopeasti kaupunkiin. Ollaan siis päästy yhteisymmärrykseen siitä, että missä halutaan asua, kun aiemmin kirjoitin että aihe on keskustelun alla mulla ja Otolla. Tämä alue on sopiva kompromissi keskustan ja Espoon lintukodon väliltä.

Vauva ei vie mitenkään hirveästi tilaa oletetulla puolen metrin pituudellaan, ja hän mahtuu hyvin tähän nykyiseen kotiin, mutta tavoitteena on että kun esikoinen aloittaa eskarin ensi syksynä, on hänellä ihan ikioma huone niin halutessaan. Tavallaan jo kutkuttaa ajatus edessä siintävästä muutosta, mutta toisaalta on hirveän haikeaa luopua myös tästä rakkaasta asunnosta, jossa me ollaan luotu niin paljon muistoja ja menty niin paljon eteenpäin. Ei me tähän kuitenkaan ikuisesti mahduta, joten pakko tästä on joskus luopua!

Paljon jännittäviä muutoksia edessä ensi vuonna, onneksi nyt saa vielä vähän aikaa kuitenkin myös nauttia tästä vanhasta ja tutusta ja tasaisesta arjesta ja valmistautua rauhassa kaikkeen.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille! <3


Kiitollinen mahdollisuuksista

28.01.2016

Olen työskennellyt nykyisessä työpaikassani Jevelolla pian 11 kuukautta markkinointi-assistenttina. Nämä 11 kuukautta ovat opettaneet mulle markkinoinnista, asiakaspalvelusta, tuotekehityksestä, koruista ja startupeista (ja miljoonasta muusta asiasta) enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Jokainen päivä töissä on ollut mulle uuden oppimista, ja mä olen imenyt kaiken tiedon itseeni mitä vaan irti saan.

Olen saanut varmuutta ja vastuuta, ja oppinut käyttämään englantia lähes yhtä luontevasti kuin äidinkieltäni. Mä jopa ajattelen englanniksi työpäivien ajan, joskus muutenkin. Startupissa olen saanut tehdä monia erilaisia juttuja, ei voi sanoa yhdenkään päivän olleen toisen kanssa samanlainen. Kun yritys on pieni, jokainen saa osallistua moneen asiaan. Joskus stailaan valokuvauksia,  usein tuotan kuvallista ja kirjallista sisältöä meidän eri kanaviin ja toisinaan koordinoin sisältöyhteistöitä yhdysvaltalaisten tai eurooppalaisten bloggaajien kanssa, vain muutamia tavallisia juttuja luetellakseni. Usein tätä kaikkea samana päivänä. Olen päässyt työskentelemään omien intohimojeni parissa, valokuvauksen, kirjoittamisen ja markkinoinnin.

Olen kiitollinen siitä että mua ei alun alkaenkaan palkattu miksikään kahvinkeittäjäksi vaan olen saanut tuntea itseni tasavertaiseksi työntekijäksi jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Silti, en voi sanoin kuvailla miten hyvältä tuntuu että mulle on annettu mahdollisuus edetä näin pian. Tällä viikolla musta tuli assistentin sijaan Digital Content Producer & Community Specialist. Pitkä nimike johtuu siitä, että mä olen tosiaan töissä startupissa. Mun vastuualueita on hankala tiivistää kahteen tai edes kolmeen sanaan kuvaavasti, koska niitä on useampia.

Sen lisäksi että mulla on uusi hieno titteli, mä alan tekemään yhden päivän viikossa lisää töitä, mikä tarkoittaa sitä että lapset alkavat olla päiväkodissa neljä päivää viikossa. Yhden arkipäivän viikosta mä haluan edelleen pyhittää lapsille viikonloppujen lisäksi, koska mä olen niin onnekas että mulla on siihen mahdollisuus. Blogiin tämä ei tule vaikuttamaan, aion luoda sisältöä myös tänne yhtä ahkerasti kuin aiemminkin.

Parhaita asioita mitä olen tämän 11:sta kuukauden aikana oppinut on aikatauluttaminen ja etukäteen tekeminen. Siinä mä olen nykyään haka. Siinä missä ennen kirjoitin jokaisen blogini postauksen vasta juuri ennen julkaisua, mä kirjoitan nykyään aiheen muistiin aina heti kun sen keksin, ja teen postauksia valmiiksi etukäteen säännöllisesti niin usein kun pystyn. Siksi en stressaa yhtään sitä että blogille on vähän vähemmän aikaa.

Mä koen olevani ihan järjettömän onnekas, kun saan tehdä kahta työtä joista molemmista vilpittömästi nautin ihan täydellä sydämellä. En olisi koskaan ikimaailmassa voinut kuvitella että voin 24-vuotiaana kahden lapsen äitinä sanoa näin, mutta niin siinä vain kävi. Mulla on huikea vuosi tulossa, molempien töiden parissa, ja en malta odottaa mitä kaikkea pääsen kokemaan ja tekemään tulevien kuukausien aikana! Hienoa on myös se että kahdesta työstä huolimatta tässä palapelissä on edelleen iso tila lapsille, ja vähän jotain parisuhteellekin.

Kiinnostaisiko teitä muuten kurkistaa mun työviikkoon? Että pitäisin vaikka päiväkirjaa viikon ajan siitä milloin teen mitäkin töitä ja blogijuttuja? Musta olisi hauskaa nähdä itsekin ehkä että miltä se viikko paperilla näyttää, kun yleensä kaikki on vaan sellaista iloista sekamelskaa enkä jälkeenpäin edes aina tiedä missä välissä olen ehtinyt tekemään kaiken, haha!

Me nautitaan tänään ja huomenna vielä kahdesta vapaapäivästä tyttöjen kanssa ja mennään illalla kavereille syömään koko perhe. Mahtavaa torstaita kaikille <3


Joulukalenteri 2015 luukku 8

08.12.2015

Joulu 10 vuoden päästä, oli yksi teidän lukijoiden luukkutoiveista. Miltä näyttää, tuntuu ja kuulostaa joulu kymmenen vuoden kuluttua? Tämä oli musta niin mielettömän ihana ja hauska idea pohdittavaksi, että oikein odotin jo silloin marraskuussa että pääsen tätä kirjoittamaan. Kuvituksena meidän ihana pieni 2,5-vuotias tonttu<3

Joulu kymmenen vuoden päästä on joulu vuonna 2025. Tiara on silloin 14-vuotias, Zelda on 12-vuotias, Otto on 35 ja mä olen 34. HUH! Onkohan meitä silloin edelleen vain neljä? Ehkä jaloissa pyörii karvaturri, joku ihana iso koira jolla on joku tosi huvittava nimi jota ulkona huudellessaan saa kummastuneita katseita osakseen. Sellainen jolle voi joulukorttikuvia varten iskeä poron sarvet päähän, ja joka on leppoisa ja pehmeä ja lämmin ja iso.

Kymmenen vuoden päästä mä luulen että me vietetään joulua vähän isommassa kodissa, sellaisessa jossa joulukuusellekin on selkeä iso paikka. Veikkaan että jos meillä on silloin oma piha, se muistuttaa amerikkalaisia esikaupunkialueiden talonpihoja vilkkuvaloineen. Otto-raasu saa luultavasti kiipeillä ripustelemassa kymmeniä ja satoja pieniä jouluvaloja jokapuolelle jo marraskuussa.

Mä toivon että kymmenen vuoden päästä meillä on Oton kanssa edelleen aatonaaton kinkunpaistoperinne, ja valvotaan kinkun kanssa vähän myöhempään. Ehkä paketoidaan vielä viimeisiä lahjoja siinä samalla. Aattoaamuna sitten heräiltäisiin silmät ristissä, mutta täydellisen joulukinkun omistajina, kuten nykyäänkin. Toivon että lapset olisivat edelleen yhtä innoissaan joulusta kuin nyt pieninä, vaikka teini-iän kynnyksellä olisivatkin. Mä tiedän että mä ainakin tulen rakastamaan joulua ihan yhtä paljon myös kymmenen vuoden päästä.

Toivon että katsottaisiin edelleen joulupukin kuumaalinjaa yhdessä, ja syötäisiin riisipuuroa josta etsittäisiin sitä yhtä hyvin piilotettua mantelia jota mä en silloinkaan ikinä saisi. Sitten lähdettäisiin pulkkamäkeen jos vaan olisi lunta, ja sen jälkeen kuumaan joulusaunaan. En tiedä mitä mieltä 14- ja 12-vuotiaat ovat pulkkamäestä jouluaattona, itse olisin ollut innoissani siinä iässä. Toivottavasti myös teinit kymmenen vuoden kuluttua arvostavat vielä pulkkamäkeä, kovaa vauhtia, ja perheen kesken yhdessä vietettyä aikaa.

Kuuman joulusaunan jälkeen laittauduttaisiin yhdessä tyttöjen kesken ja viimeisteltäisiin jouluateria yhdessä ja lapset saisivat auttaa meitä aikuisia. Mun äiti tulisi meille jouluaterialle, ja hän toivottavasti asuisi Helsingissä jo silloin. Jouluaterian jälkeen jaettaisiin tietysti lahjat. Veikkaan että kymmenen vuoden kuluttua meille ei enää tule joulupukkia, vaikka olisihan se tietty aika söpöä jos teini-ikäiset vielä uskoisivat joulupukkiin. Mutta varmaan paketit löytäisivät kuusen altakin perille oikeille omistajilleen.

Sitten tutkittaisiin yhdessä lahjoja, ja kun kaikki olisi avattu, alettaisiin yhdessä pelaamaan jotain lautapeliä joka oltaisiin saatu koko perheen yhteiseksi lahjaksi. Trivial Pursuitia tai jotain muuta sellaista vähän hankalampaa kuin nämä 4-vuotiaan toivomat sylkevät kamelit. Lautapelin jälkeen Otto voisi  pelata tyttöjen kanssa jotain uutta konsolipeliä jonka hän tai he ovat saaneet lahjaksi, ja mä voisin lukea vähän kirjaa tai osallistua pelaamiseen. Kuka tietää jos kymmenen vuoden päästä mäkin pelaan jo pleikka kutosella. Ehkä olen siihen mennessä oppinut peleistä ja pelaamisesta vielä enemmän ja innostunut.

Illalla olisi toivottavasti ihana pikkupakkanen, ja me voitaisiin lähteä Oton kanssa vielä kahdestaan iltalenkille ulkoiluttamaan meidän hassusti nimettyä koiraa tyttöjen jäädessä kotiin höpöttelemään kavereidensa kanssa lahjoista ja muista sen ajan älypuhelimilla (tai jollain muilla laitteilla). Pikku pakkaslenkin jälkeen juotaisiin lasilliset glögiä ja katsottaisiin vielä joku hyvä jouluelokuva yhdessä koko perhe ja tytötkin saisivat valvoa. Siinä olisi aika täydellinen joulu mun mielestä.

Kymmenen vuoden päästä mulle on varmasti edelleen tärkeintä se että saan olla yhdessä rakkaan perheen kanssa. Ei sillä juurikaan ole väliä mitä tehdään tai missä järjestyksessä, kunhan ollaan yhdessä. Ja ai että mä odotan sitä että lapsilla on omia mielipiteitä ja ideoita ja keskustelunaiheita, sellaisia vähän isompien lasten juttuja. Odotan kovasti sitä että saan tutustua meidän tyttöihin lisää, ja kuulla enemmän heidän ajatuksiaan asioista. Mutta ai että on silti ihanaa, että nyt on joulu 2015. En kestä edes ajatella, että se kymmenenkin vuotta humpsahtaa yllättävän nopeasti ja kohta oikeasti meidänkin neidit ovat jo teinejä!

Millainen on teidän joulu vuonna 2025?