Seinilläkin on korvat – miten puhutaan lasten kuullen?

25.09.2017

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?


Esikoinen kuusi vuotta

20.09.2017

Tänään meidän esikoinen täyttää KUUSI vuotta. Syyskuu on aina tällaista synttäritykitystä mun blogissa, se on kuitenkin meidän perheen naisten suosituin synttärikuukausi, ja muutenkin tuntuu että hurjan monella on syyskuussa synttärit. Meidän perheessä synttäreitä juhlii syyskuussa mun ja Tiaran lisäksi vielä mun äiti, ja lisäksi useat meidän kaverit, tai kavereiden lapset. Esikoinen on myös saanut kolme kaverisynttärikutsua syyskuulle eskarista – vaikka muina kuukausina niitä on ehkä yhdet. Tämä kuukausi on siis aikamoinen juhlakuukausi joka vuosi, eikä se haittaa ollenkaan. Kivaa aloittaa syksy juhlimalla melkein taukoamatta!

On hurjaa ajatella että me ollaan oltu vanhempia jo kuusi vuotta. Kuudessa vuodessa vanhempana ehtii muuttua ja tapahtua kaikenlaista. Mikään siinä kuuden vuoden vanhemmuuden kehityksessä ei kuitenkaan vedä tietenkään vertoja sille, miten paljon ihminen kasvaa ja kehittyy siinä ajassa, kun hän muuttuu vastasyntyneestä kuusivuotiaaksi. Lasten kehitys on aivan eri sfääreissä, eikä henkistä kasvua vanhempana voi mitenkään verrata siihen kuinka joku oppii itkulla viestivästä sinappikoneesta puhuvaksi, taitavasti liikkuvaksi omaksi persoonakseen, joka kirjoittaa, lukee ja opettaa vanhempia.

Meidän kuusivuotias esikoinen on aina ollut herkkä, ja ällistyttävän hyvä lukemaan ihmisiä. Esikoista aina jotenkin pitää isompana aiemmin, kuin nuorempia sisaruksia. Toki siihen varmasti vaikuttaa sekin että hän oppi 4-vuotiaana lukemaan ja kirjoittamaan, ja on puhunut kuin ruuneperi 1-vuotiaasta asti. Silti on tärkeää muistaa että niiden kaikkien taitojen, vahvan luonteen, rohkeuden ja vitsien takana on oikeasti vielä tosi pieni tyttö, joka tarvitsee vanhemman vahvaa tukea kohdatessaan maailmaa pala kerrallaan.

On pelottavaa päästää irti, ja antaa lapselle vastuuta ja vapautta enemmän. Se on ollut niin helppoa, kun on voinut itse valita mitä lapsi saa nähdä ja kokea, ja on voinut päättää että hän kokee vain mukavia ja turvallisia asioita. Kuusivuotias näkee ja kokee jo ihan itse. Vaikka vanhempi voi suojella vielä kotona, ei mikään estä lasta näkemästä kauppareissulla pelottavia lööppejä jotka hän osaa lukea, ja hämmentyy lööppien teksteistä. ”Äiti mikä on terrori-isku?”, ”Äiti, mikä on sarjamurhaaja”, ”Äiti, voiko meille käydä onnettomuus?”.

Kuusivuotiaan kanssa on tärkeää aistia lapsen fiiliksiä vaikka hän ei itse niistä heti puhuisikaan. On tärkeää jutella rauhassa joka päivä, ja vähän kalastella että onko mieleen jäänyt jotain mikä askarruttaa, koska sitä ei ihan täysin vielä ymmärrä. Vaikka tämä ikä tuo mukanaan paljon uusia asioita, ja vanhempi joutuu tottumaan siihen että ei voikaan enää hallita kaikkea, on suurin osa niistä uusista asioista kuitenkin ihania ja mahtavia. Onneksi.

On ihan mieletöntä, kuinka syvälle pureutuvia keskusteluita kuusivuotiaan kanssa voi käydä. Miten paljon mielipiteitä ja omia hienoja ajatuksia, haaveita ja toiveita hänellä on. Kuusivuotias osaa jo fanittaa, ja tietää myös selkeästi mistä ei tykkää. Kuusivuotias analysoi jo taitavasti muita ihmisiä ja heidän tunteitaan, sanojaan ja tekemisiään. Sitä on ihana seurata.

Meidän esikoinen on päästänyt meidät vanhempina helpolla, ja hänen kanssaan on aina ollut mahtavaa kohdata uusia kehitysvaiheita. Hän on opettanut meille niin paljon, ja tehnyt meistä sellaisia vanhempia kuin me ollaan. Saadaan olla hänelle paljosta kiitollisia. Hän on myös paras isosisko mitä kuvitella saattaa kahdelle pienemmälle siskolleen. Aamuisin hän kaappaa vauvasiskon syliinsä, ja pusuttelee. Keskimmäiselle hän on roolimalli ja esikuva, suuren ihailun kohde jota katsoa ylöspäin. Molempien kanssa hän leikkii ja viettää aikaa mielellään. He ovat kaikki kolme uskomattoman rakkaita ja tärkeitä toisilleen.

Kuusivuotiaana meidän esikoinen fanittaa Marcus & Martinusta (ei varmaan käynyt paidasta jo selväksi), kuuntelee musiikkia kuulokkeilla, lukee jo pitkiä kirjoja itsekseen, rakastaa selailla äidin muotilehtiä, puhuu sujuvasti suomea ja ruotsia, ja melko hyvin englantiakin, harrastaa balettia ja taipuu kuin spagetti. On päiviä jolloin hän ei pysy paikoillaan, vaan tanssii ja liikkuu. Ja on päiviä kun hän uppoutuu tunneiksi kirjaan, ja sen jälkeen kertoo juurta jaksain mitä kirjassa on tapahtunut ja kuinka monta sivua hän on yhteensä lukenut. Hänen mielestään ainoita hänelle sopivia eskarilaisen paitoja ovat printtiteepaidat, eikä äidin kuosivillitys oikein enää iske. Hänellä on vahva oma tyyli ja maku.

On mieletöntä saada seurata tämän huikean tyypin kasvua ja kehittymistä omaksi persoonakseen joka päivä aitiopaikalta, se on etuoikeus josta olen ihan mielettömän kiitollinen, niinkuin meidän kaikista kolmesta tytöstä ihan yhtä lailla. Paljon onnea äidin ja isin rakkaalle esikoiselle kuusivuotispäivänä<3


Aamukahvi kahdestaan

18.09.2017

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Nespresson kanssa.

Meidän pitkä kesä on valunut osittain syksyynkin, ja ollaan ajateltu että se lomalla oleminen ja kesän viettäminenhän on osittain myös ihan fiiliskysymys. Kesäfiilistä ja rentoutunutta mielentilaa voi hyvin jatkaa syksyn puolelle, kun ottaa hetken miettien mitkä ne on niitä rentouttavimpia elementtejä lomailussa ja kesässä. Meille niitä ovat esimerkiksi yhteisen ajan viettäminen ja kiireettömyys, molemmat asioita jotka helposti jäävät arjessa vähemmälle jos ei kiinnitä huomiota.

Arki alkaa helposti tuntua tahmealta suorittamiselta, jos sen antaa muuttua sellaiseksi. Nythän meillä on vielä helppoa, kun Otto on Novan kanssa kotona ja mä teen kotoa töitä. Enemmän tähän joutuu kiinnittämään huomiota marraskuun lopussa, kun Otto palaa takaisin töihin vanhempainvapaalta, ja meidän rento vauva-arki on vaarassa muuttua takaisin aikataulutetuksi ja kiireiseksi, ”ruuhkavuosiksi”.

Mä en halua käyttää tuota termiä, ”ruuhkavuodet” meidän arjesta, koska haluan ajatella että jokainen vuosi on omanlaisenaan arvokas, ja  nämä lasten ensimmäiset vuodet on ihan kultaakin kalliimpia, eikä niitä saa ikinä takaisin. En halua että ne menevät ohi jossain kiiresumussa ja hirveässä arjen sähellyksessä, vaan haluan pysähtyä miettimään miten arvokasta ja ihanaa aikaa tämä on. Välillä on kiirettä ja ruuhkaa ja paljon touhua, mutta en halua kuitata sitä ajattelemalla että no ne on nyt nämä ruuhkavuodet vaan. Siinähän voi äkkiä käydä niin että elämän parhaat vuodet menee vaan ohi ilman että edes huomaa, kun keskittyy vain suorittamaan.

Mitä me ollaan sitten siirretty kesästä syksyyn? No ainakin yhteinen kahdenkeskinen rauhallinen aamukahvi. Aina se ei ole niin kahdenkeskinen eikä rauhallinen, etenkin viime aikoina siihen on sisältynyt myös yhden pienen konttaavan ja kiipeilevän marakatin metsästystä. Mutta joka aamu me juodaan aamukahvit yhdessä, ja selaillaan sanomalehteä, jutellaan ja heräillään rauhassa. Aamu lähtee niin paljon ihanammin käyntiin kun aloittaa päivän rauhallisella yhteisellä hetkellä, laadukkaasta kahvista nauttien. Sen ei tarvitse olla pitkä hetki, kunhan on täysillä läsnä. Otonkin aamumörökölliys sulaa huomattavasti nopeammin pois näiden rauhallisten hetkien avulla. Ja itse taas superpirteällä luonteellani lähden vähän paremmin valmistautuen päivään, kun otan sen rauhaisan kahvihetken aamulla, enkä vaan suoraan ala touhuamaan ja syö seisallani jugurttia samalla kun pakkaan reppuja.

Mä juon aamuisin yleensä Lungoa. Pitkät kahvit on mun makuun, ja tykkään pehmeästä ja rauhallisesta enemmän kuin pienestä ja päräyttävästä Espressosta, vaikka niillekin on paikkansa. Nespresson tummapaahtoinen ja karamellinen Nespresso Envivo Lungo on mun lemppari aamukahvi, se on sekoitus erikoiskäsiteltyä Arabicaa Intiasta ja erikseen paahdettua Robustaa Meksikosta, ja siinä on ihanan vahva ja täyteläinen maku. Joulun rakastajana olen aistivinani sieltä myös pienen vivahteen piparkakkua. 

Otto toimii meidän kahvimestarina, ja tekee aina kahvit meille kunnnon cremalla. Itselleen hän tekee usein Latten, tai sitten Vivalto Lungon, joka on tasapainoinen sekoitus erikseen paahdettuja lajikkeita. Hän tykkää aavistuksen vaaleammasta kahvista kuin minä.

Tällaiset pienet arjen luksushetket ovat niitä, jotka tekevät arjesta mukavaa ja rakkaudentäyteistä. Aamukahvi tarjoaa hyvän ikkunan kahdenkeskiseen jutteluun, ja niitä ei voi arjessa olla liikaa, koska keskustelu on parisuhteen suola ja sokeri. Sitten kun Otto palaa takaisin töihin, voi olla että näitä hetkiä ei saa niin pitkän kaavan mukaan vietettyä. Mutta uskon että sellainen nopeampikin hetki, tai vaikka yhteiset mukaan napatut kotona valmistetut kahvit automatkalla, samalla rupatellen, ajavat saman asian. Niitä yhteisiä pikkuhetkiä pitää napata aina kun voi!

Tämän aamun kahvihetki oli erityisen ihana, sillä muisteltiin syntymäpäivääni tasan kuusi vuotta sitten. Sinä päivänä Otto kosi mua, ja me mentiin kihloihin. Ihanaa päivää kaikille, ja hyvää syntymäpäivää minulle, sillä tänään täytän 26 vuotta!


Syyskuun kuulumisia ja kaverisynttäreiden suunnittelua

12.09.2017

Syyskuu on päässyt kunnolla vauhtiin ja ensi viikolla juhlitaan sitten synttäreitä. Me ollaan pitämässä esikoiselle tänä syksynä ensimmäistä kertaa perhejuhlien lisäksi ihan kaverisynttärit, ja suunnittelu on kovassa vauhdissa. Hän haaveilee synttäreistä sisäleikkipuistossa, ja kieltämättä se ei kuulosta ollenkaan hullummalta idealta. Oletteko järkänneet kaverisynttäreitä jossain muualla kuin kotona, jos niin missä? Onko millaisia kokemuksia? Hän on ollut yksillä kaverisynttäreillä eräässä sisäleikkipuistossa, mutta muuten juhlat on olleet aina lasten kotona, eli hirveästi kokemusta mulla ei näistä ole vielä. Kaikki vinkit on tervetulleita!

Mun omia synttäreitä me ei varmaan hirveästi juhlisteta, ne sattuvat ensi viikon maanantaille, ja meillä ei ainakaan mun tietääkseni ole mitään sen kummempia suunnitelmia. Muuta kuin edelleenkin se kakku minkä Otto on luvannut lasten kanssa leipoa mulle (muistaakohan hän vielä tätä lupausta, pitää muistuttaa sopivalla kakkureseptillä). Mutta enemmän mä odotan kyllä sitä esikoisen iloa omista synttäreistään.

Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin se jaksaa edelleen yllättää, miten paljon lapset odottavat omaa syntymäpäiväänsä. Ja miten pitkältä ajalta he osaavat ja jaksavat laskea montako yötä siihen on. Ja joka vuosi se oma synttäripäivä tuntuu olevan yhtä huikean suuri juttu, vaikka olisi ihan tavallinen arkipäivä ja kortin ja lahjan lisäksi juuri sinä oikeana päivänä ei edes tapahtuisi muuta. Esikoinen tosin iloitsi juuri tuossa etukäteen, että tänä vuonna hänellä on KOLMET synttärit, kun on eskarisynttärit (vie keksiä kavereille eskariin ja hänelle lauletaan), perhejuhlat sekä ne kaverisynttärit.

Tämä viikko tosiaan on touhua täynnä sen lattiarempan kanssa, ja mulla on myös paljon töitä juuri nyt, sekä sitten ensi viikolla kaikki synttärijärjestelyt. Mutta toisaalta ihanaa kun syyskuu on tällainen puuhastelukuukausi, mä rakastan olla työn touhussa ja musta tuntuu että olen parhaimmillani silloin kun on monta rautaa tulessa. To do -listalta asioiden ruksittaminen on ihan parasta.

Eilen tapasin muutaman tradenomiopiskelijan, sillä lähdin mukaan heidän opiskeluprojektiinsa blogini kanssa. Loppuviikosta tämän projektin tiimoilta tulee blogin FB-sivuille lyhyt kysely, jonka saa täyttää jos vain haluaa. Kyselyyn vastaaminen olisi super arvokasta tämän opiskeluprojektin, sekä myös blogin kehittämisen kannalta, ja mä olen jo nyt etukäteen ihan superkiitollinen jokaiselle joka siihen käy vastaamassa. Ihan mieletöntä päästä olemaan osana tällaisessa jutussa.

Mulle tulee todella paljon tarjouksia ja pyyntöjä eri opiskeluprojekteihin osallistumisesta, ja aina välillä pystyn lähtemään mukaan, mutta valitettavan usein joudun jättämään väliin, ihan vain ajanpuutteen vuoksi. Onneksi nyt sattui tällainen sopiva tilaisuus osallistua, koska sen lisäksi että on mahtavaa olla mukana tässä proggiksessa, on aina huikeaa tavata teitä tyyppejä sieltä ruutujen takaa!

*Tyttöjen vaatteet on saatu suomalaiselta Kaiko Clothingilta, jonka tuotteet valmistetaan suomalaisomisteisessa tehtaassa Portugalissa sekä Suomessa kahden osaavan ompelijan käsissä. Kaikki KAIKOn kankaat on valmistettu GOTS-sertifioidusta orgaanisesta puuvillasta. Kaiko lahjoittaa 7% myytyjen vaatteiden tuotosta naisten ja lasten kouluttamiseen kehitysmaissa. Tyttöjen vaatteet ovat osa KAIKOn huomenna 13.9. ilmestyvää uutta syysmallistoa! Tiaralla on upea vihreä Ruffle Dress*, sekä Brush -leggigssit*. Zeldalla musta pitkähihainen Cross Shirt* ja Brush -hame*. Ja Novalla on Brush Shirt* sekä maailman suloisimmat mustat Sloper Pantsit*. Kaikon syysmallisto on niin mun mieleen, siis aivan täydellisyyttä hipovia väriyhdistelmiä, mielettömän kaunis tuo Brush -kuosi, ja nuo sloper pantsit on kävelemään opettelevalle vaippapyllylle ihan loistavan malliset. Mallisto julkaistaan huomenna ysiltä, tsekatkaa KAIKOn nettisivuilta tai instasta @kaikoclothing loputkin ihanat vaatteet jo etukäteen. 

Viikko on alkanut vaihtelevassa säässä, eilen syötiin mäkkiruokaa auringonpaisteessa terassilla, ja tänään sitten on juostu hullua vauhtia kaatosateessa. Eipähän ainakaan tule tylsää säiden puolesta!

Ihanaa tiistaita tyypit, ja kiitos paljon kauniista sanoista eiliseen postaukseen <3