Meidän supertyypit – Libero Superhero

18.07.2017

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Liberon kanssa, ja toimin tämän vuoden ajan Liberon ambassadorina.

Mä toivon, että jokaisesta postauksesta, jonka tänne lapsiin liittyen kirjoitan, välittyy se rakkaus ja kunnioitus jota lapsiani kohtaan tunnen. He ovat ihan mielettömiä supertyyppejä kaikki kolme, ja tekevät meidän elämästä joka ikinen päivä vaan ihan parasta. Mä vierastan kovasti sitä ajatusta, joka lapsista on tällä hetkellä esimerkiksi mediassa valloillaan. On ihan äärettömän surullista, että lehtien ja verkkomedioiden kirjoitukset lapsista on aina sitä, että he sotkevat, häiritsevät, ovat äänekkäitä ja suorastaan oikeita maanvaivoja.

En tiedä keitä lapsia nämä median edustajat ovat tavanneet, mutta mä väitän että suurin osa lapsista on ihan hemmetin loistavia tyyppejä, jos heille vaan annetaan siihen mahdollisuus. Joo, jokainen lapsi on erilainen, niin on meidänkin kaikki kolme lasta. Kaksi vanhinta eroavat luonteiltaan toisistaan kuin yö ja päivä, vauvasta ei vielä tiedä. Mutta he ovat kaikki juuri omanlaisinaan parhaita, huippuja lapsia joiden kanssa on kiva viettää aikaa. Heidän kanssaan on mukavaa  liikkua, heille on mahtavaa näyttää uusia paikkoja, ja heidän kanssaan ei tule tylsää kotonakaan. He keksivät kaikkea uutta ja hauskaa, heillä on parhaat jutut, ja hersyvimmät naurut mä saan meidän minisupersankareiden kanssa.

Lapset sotkevat, eivät kaikki, mutta jotkut. Jotkut lapset ovat myös äänekkäitä. Lapset myös ymmärtävät puhetta. Kun heitä pyytää olemaan hiljempaa, he usein ovat – kunnes taas innostuvat. Se kuuluu lapsuuteen, sellaisia me ollaan itsekin joskus oltu. Sitten voi taas muistuttaa heitä olemaan vähän hiljempaa, jos se jotain häiritsee. Silloin kun se ei häiritse ketään, pulputtakoon vaikka sydämensä kyllyydestä. Elämä olisi aika tylsää jos ei saisi koskaan innostua, kyllä me aikuisetkin innostutaan mutta tehdään se vaan hillitymmin. Lapset eivät vielä osaa, eikä aina tarvitsekaan.

Sotkut voi siivota, ja jos joku lapsissa häiritsee, heitä voi pyytää tekemään jotakin toisin. Voi myös näyttää hyvää esimerkkiä kuinka käyttäydytään kohteliaasti, ja kohdella heitä tasavertaisina pallontallaajina.

Meidän lapset merkitsevät mulle niin paljon että mitkään sanat maailmassa eivät riitä sitä kertomaan. He ovat mulle ihan kaikki. Tärkeintä maailmassa mulle on, että meidän lapsilla on hyvä olla, ja he ovat onnellisia. Tämä Liberon supersankariteema on ihan mahtava, koska jokainen lapsi on oman elämänsä supersankari, ja meidän aikuisten tehtävä on mahdollistaa se.

Meidän tehtävä on muistuttaa lasta siitä miten hyvä hän on, kehua ja kannustaa. Lapsi uskoo että hän pystyy mihin tahansa, niin kauan kunnes joku rikkoo tämän uskon. Mä en halua rikkoa sitä koskaan.

Meidän lasten makeat supersankariasut ovat Liberokerhon pistekaupasta peräisin, ja  elokuun loppuun kestävän kampanjan ajan Liberon kampanjatunnuksilla merkityistä Comfort 3-7- ja UP&GO 4-8 -kokoisista, sekä kaikista Libero Touch-vaippapaketeista saa Limited Edition -koodeja, joilla voi lunastaa omalle lapselleen Liberokerhon pistekaupasta näitä asuja. Yhden asun saa kuudella koodilla, ja lunastusaikaa on siis vielä 31.8. asti. Isommille lapsille on viittoja ja niihin kuuluvia maskeja kolmessa eri värissä (turkoosi, punainen ja kulta), ja vauvoille on söpö superhero-body ja siihen kuuluva suloinen korvapipo jotka Novalla on päällä. Asuja pääsee kurkkimaan lisää myös Liberokerhon sivuilta.

Asuja lunastaakseen täytyy olla ilmaisen Liberokerhon jäsen, ja syöttää kampanjapakkausten koodit Liberokerhon pistekauppaan. Se on ihan helppoa, ja kerhon jäsen kannattaa muutenkin olla, sillä kamppiksen ulkopuolellakin Liberokerhon pistekaupassa on vaikka mitä kivaa pienille supersankareille. Kampanjan jälkeen käyttämättömät Limited Edition -koodit muuntuvat tavallisiksi pisteiksi, ja niitä voi käyttää pistekaupassa ihan normaalisti.

Yhteistyössä Libero.

Ihanaa päivää kaikille supersankareille ja vanhemmille <3


Miten nauttia onnellisesta parisuhteesta kolmen lapsen vanhempina

03.07.2017

Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, miten me onnistutaan ylläpitämään onnellista parisuhdetta samalla kun eletään touhuisaa arkea kolmen lapsen (joista yksi vauva) kanssa. Mielestäni aihe on tosi mielenkiintoinen, niinpä päätin nyt tarttua siihen. Parisuhde on lasten lisäksi tärkein asia mun elämässä, ja pyrin pitämään siitä hyvää huolta, tapahtui elämässä mitä hyvänsä. Onneksi olen löytänyt itselleni kumppanin joka on samoilla linjoilla, ja jolle mun onnellisuus on yhtä tärkeää kuin hänen onnellisuutensa minulle.

Me ollaan oltu kuusi ja puoli vuotta yhdessä, josta kuusi vuotta ja viisi kuukautta ollaan valmistauduttu vanhemmuuteen tai oltu vanhempia. Siksi ollaan ehkä alusta asti suhtauduttu yhdessäolemiseen ja yhteiseen aikaan eri tavalla kuin monet perinteisemmällä tavalla parisuhteensa aloittavat. Ollaan etsitty ne yhteiset seikkailut arjesta, eikä olla aloitettu suhdetta totuttelemalla toisiimme pienissä määrin viikonloppuisin tai matkustelemalla yhdessä. Me muutettiin melkein heti yhteen ja alettiin elää sitä arkea missä toinen pesee hampaita samalla kun toinen istuu pöntöllä.

Alusta asti meidän onni on rakentuntut siitä arjesta: siitä kun tehdään yhdessä ruokaa, tai jutellaan samalla kun ollaan matkalla kauppaan. Meidän onnea ei ole luotu viikonloppureissulla Lontooseen tai treffeillä Fine Dining -ravintolassa, vaikka niistäkin ollaan suhteen aikana päästy nauttimaan. Ne ovat olleet sitä ekstraa, eivät syy miksi ollaan yhdessä. Toimivan parisuhteen perusedellytys on meillä se että toisen kanssa on kivaa ja toisen kanssa haluaa olla yhdessä, oli kyseessä sitten vessan pesu tai lento Berliiniin.

Meidän parisuhdeaikaa on alusta asti ollut ne illan viimeiset tunnit kun lapset ovat jo menneet nukkumaan, ja niin on tälläkin hetkellä. Viime viikkoina Nova on alkanut nukahtamaan iltaisin aikaisemmin, ja lisääntyneet yhteiset iltatunnit ovat suorastaan luksusta – me voidaan taas istua sohvalla vaikka sylikkäin ja pitää muutaman tunnin sarjamaratoneja ilman keskeytyksiä. Kummatkin tehdään kyllä omiakin juttuja välillä, Otto pelaa kavereiden kanssa ja mä katson omia hömppäsarjoja. Pääosassa iltaisin on kuitenkin se yhteinen aika, sillä me molemmat ollaan enemmän yhdessä olijoita kuin vierekkäin yksin olijoita tai oman ajan fiilistelijöitä.

Meidän suhteen liima on aina ollut, niin yhden, kahden kuin kolmenkin lapsen kanssa, se että kummatkin ajatellaan aina ensimmäisenä yhteistä hyvää ja perheen etua. Ihan sama mistä asiasta on kyse, oma etu ei ole ekana mielessä, vaan se oma puoliso ja lapset. Ja kaikki ne asiat mitkä tehdään vain itseämme varten, punnitaan koko perheen tai puolison kannalta ensin. Se ei tarkoita että me ei voitaisi tehdä koskaan omia asioita, tai että oltaisiin Oton kanssa ihmisenä ihan samanlaisia, tai että meillä olisi vain yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Oikeastaan me ollaan monessakin asiassa tosi erilaisia: mä olen aamuvirkku, Otto iltakukkuja, mä olen spontaani ja Otto suunnitelmallinen. Me jaetaan kuitenkin täysin samat arvot perheessä ja parisuhteessa, ja siksi me toimitaan yhteen.

Mua joskus mietityttää se, miksi nykymaailma on niin minäkeskeinen. Joka paikka tulvii vinkkejä kuinka tehdä itsestään onnellisempi ja kuinka parantaa omaa elämänlaatua ja jopa ”omaa viihtyvyyttä parisuhteessa”. Mulle sellainen lähestymistapa elämään ei toimi. Tulen onnelliseksi kun teen Oton ja lapset onnelliseksi. Ja Otto tulee onnelliseksi kun tekee minut ja lapset onnelliseksi. Lähtökohta parisuhteen tilan parantamiseen ei voi olla mielestäni se, kuinka itse tulisi onnellisemmaksi, vaan se mikä tekisi molemmat osapuolet onnelliseksi. Se ei tietenkään toimi silloin jos vain toinen ajattelee yhteistä hyvää ja toinen vain itseään – tällöin on vaarana että toisen osapuolen toiveet ja tarpeet unohtuvat ja hän ei voi olla onnellinen.

Joskus mekin ollaan väsyneitä tai kiukutellaan toisillemme, ja aina ihan turhasta. Se on mielestäni aivan ymmärrettävää, kuka tahansa väsyy joskus ja helpoin kohde purkaa kiukku ja väsymys on se toinen aikuinen siinä vierellä. Parempi se on puolisolle kiukutella kuin lapsille. Mutta oikeita riitoja meillä ei ole koskaan, koska me keskustellaan. Me puhutaan toisillemme kaikesta, ja aina, meillä ei ole salaisuuksia eikä peiteltyjä tunteita. Jos joku ei toimi, siitä puhutaan, jos joku mietityttää, siitä puhutaan heti eikä huomenna. Me ei mennä harmistuneena nukkumaan tai stressata yksin.

Kolmannen lapsen kanssa sen tiesi hyvin etukäteen että yhteinen parisuhdeaika vähenee aluksi hieman, ja siihen osasi hyvin siis varautua. Me puhuttiin siitäkin paljon etukäteen, ja ihan jo synnäriltä asti ollaan kuitenkin otettu sitä aikaa toisillemme aina kun vain mahdollista. Jutella voi ihan hyvin vaikka vaippaa vaihtaessa, kunhan juttelee. Mulle ei ole niin väliä missä mä olen Oton kanssa, kunhan saan olla hänen kanssaan.

Jos joskus tämä keskusteluyhteys meiltä katoaisi, sitten mä huolestuisin. En kuitenkaan näe mikä voisi sellaiseen johtaa – koska ei ole asiaa mitä ei voitaisi käydä yhdessä läpi tai mitä haluaisin Otolta peitellä. Sama toisin päin. Meillä on ollut samat periaatteet läpi kaikkien vuosien, ja uskon että näitä periaatteita noudattamalla me voidaan juhlia yhdessä 60-vuotiasta avioliittoa ihan niinkuin mun mummu ja pappa pian voivat.

Kuvat on ottanut meidän maailman ihanin esikoinen<3

Ihanaa iltaa kaikille <3


#VAINVAUVAJUTUT x25

30.06.2017

Vauva-arkea kolmannella kierroksella on takana pian viisi kuukautta, ja musta tuntuu että ollaan saatu kokea jo aika paljon niitä vauvojen hassuja ominaisjuttuja. Toki tässä on vauvavuodesta vielä reilut 7 kuukautta (onneksi) jäljellä ja paljon ihan uusia vainvauvajuttuja vielä tulossa, mutta ajattelinpa nyt kasata yhteen näitä hassutuksia mitä vastasyntyneestä alle puolivuotiaaseen asti vauvoilla usein on, tai ainakin meidän vauvoilla on ollut. Postaukseen saa ehdottomasti kommentoida omat #vainvauvajutut, koska tästä listasta aivan varmasti puuttuu vaikka ja mitä.

1. Kun vastasyntynyt vauva on “maitokoomassa”, silmät seisovat päässä ja maidot on poskella

2. Kun vastasyntynyt vauva kesken unien käy hetken kevyemmässä unen vaiheessa ja avaa silmät muka pätevänä mutta ne katsovat ihan eri suuntiin

3. Kun vauva pitkien päiväunien jälkeen tulee syömään ja tissit on aivan täynnä maitoa, mutta vauva intoutuu hetken syötyään hymyilemään todella aurinkoisesti nänni suussa, ja maidot suihkuavat joka suuntaan

4. Kun vauva alkaa muuten jo kaljuuntua, mutta päälaelta puskee viisi 20x muita hiuksia pidempää karvaa. Olen alkanut ymmärtää piirrettyjen bebejä joilla on aina joku kolme karvaa päässä

5. Kun vauvan paras höpöttelykaveri on mustavalkokuvioinen peitto, tai kattolamppu

6. Kun yrität laittaa vauvalle vaippaa ja juuri silloin vauva päättää harjoitella jalkojen suoristamista tehden vaipan kiinni laittamisesta mahdotonta.

7. Kun vauva tarraa kiinni vanhemman nenästä luullen sen olevan irtoava osa

8. Kun luulet että vauva on valmis nukahtamaan ja sänkyyn viedessä alkaakin armoton höpötys

9. Kun vauva hämmentyy naamalla olevasta asiasta: oli se sitten oma pehmokirja, rättipupu tai sukka, hän hämmentyy ja huitoo vimmatusti kun onnistuu laittamaan jotain naamalleen

10. Kun vauva löytää nyrkkinsä ensi kertaa, laittaa sen suuhun ja irvistää kun se maistuu oudolta

11. Kun vauva löytää korvansa, tarttuu siihen kiinni ja koettaa sekä irroittaa että muotoilla sitä uudelleen yllättynyt ilme kasvoillaan

12. Kun vauva päästää suustaan jonkin uuden äänen josta hän hämmentyy itsekin, välillä jopa säikähtää

13. Kun vauvan lempipuuhaa on tissipeukalo – syödä tissiä ja peukaloa yhtäaikaa

14. Kun vauva leikkii onnesta soikeana tutilla – kunnes tutti menee suuhun ja vauvaa yökkäyttää

15. Kun vauvan lempiruokaa on oma mekon helma

16. Kun vauvan on aina pakko ottaa sukat pois jalasta, tai vielä parempaa: repiä sukkahousut niin että sukkisten polvitaive on varpaiden kohdalla

17. Kun vauva voi tuijottaa vaikka tunnin räpäyttämättä silmiä kertaakaan

18. Kun vauvan on ihan pakko punkea itsensä istumaan sitterissä, turvakaukalossa, vaunuissa ja sylissä, vaikka ei vielä saisi

19. Kun vauva on jo nukahtanut mutta herää koska on kääntynyt mahalleen, eikä osaa laittaa päätä alas nukkuakseen, vaan hengailee käsiensä varassa hätääntyneenä

20. Kun vauvan mahaa päristää ja hän kiljuu ilosta joka kerta kovempaa ja kovempaa

21. Kun nälkäisenä vauva yrittää syödä ihan kaikkea äidin olkapäästä isin nenään

22. Kun vauva leikkii piilosta ja kääntää aina sylissä nauraen pään toisen vanhemman pään taakse piiloon, kun toinen vanhempi kurkkaa

23. Kun vauvaa nostelee ilmaan selällään makoillessa  ja saa ihanan kuolayllätyksen silmään tai suuhun

24. Kun vauva makoile sohvalla ja rapsuttaa onnesta soikeana selkänojan karheaa kangasta josta kuuluu kiva ääni

25. Kun vauva nukahtaa kesken leikkien ja huitoo vielä puoliunessa lelujaan

Musta tuntuu että melkein kaikki mitä vauvat tekevät on jollain tavalla hauskaa, ja arki on täynnä naurua kun hihittelee kuopuksen toilailuille. On nuo pienet höpsöt vaan ihan parhaita, vaikka eipä kyllä kommelluksilta välty isompien ihanuuksienkaan kanssa <3

Jakakaa ihmeessä teidän parhaat vainvauvajutut!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3


Sä et ansainnut sitä

20.06.2017

Naputtelin alunperin tässä tekstiä siitä miten rentoa ja kivaa meillä on Oulussa, ja todellakin onkin. Mutta säästän sen tekstin toiselle päivälle, koska nyt mua alkoi liikaa mietityttämään asia johon törmäsin jälleen kerran FB-ryhmien ihmeellisessä maailmassa. Nimittäin kurittaminen, ja se miten lapsena kurittamista, toisinsanoen perheväkivaltaa, kokeneet itse kirjoittavat siitä näin aikuisena.

Kaikenlainen kurittaminen, niin piiskaaminen, tukistaminen kuin luunapitkin, on ollut kiellettyä lailla Suomessa jo vuodesta 1984 asti, eli 33 vuotta. Silti mm. moni oman ikäluokkani tyyppi on sitä vielä kokenut omassa lapsuudessaan, ja siksi tämä on edelleen pöydällä oleva puheenaihe. Vaikka lähes kaikki sanovatkin (onneksi) että eivät ikinä kurittaisi omia lapsiaan, mua huolestuttaa enemmänkin se ajatusmaailma joka monella tuntuu olevan itse kokemaansa kuritukseen. Nimittäin se, että piiskan saaminen, avokämmenellä läppäisy, luunappi tai tukkapölly olisi ollut jotenkin ”ihan oikein” ja ”ansaittua”.

Musta se on tosi surullista, että lapsuudesta on jäänyt sellainen fiilis että se että vanhempi (jonka pitäisi olla se tuki ja turva ja rakkaus johon turvautua kaikissa tilanteissa) ratkaisi asioita satuttamalla lasta, olisi ollut oikein. Sehän on aivan nurinkurista! Väkivalta ei missään tilanteessa ole oikein, ja vaikka siitä ei ehkä jää kaikille traumaa ja sen voi antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin, ei missään tilanteessa saa ajatella että sen olisi itse ansainnut, tai vielä pahempaa ”musta olisi varmaan tullut ihan kauhea jos en olisi saanut piiskaa ja luunappeja”.

Ymmärrettäväähän se on että vielä 80- ja 90-luvulla on näihin keinoihin turvauduttu. Silloin laadukasta ja oikeaa tietoa kasvatuksesta ei ollut yhtä helppoa saada kuin nykyään. Ei ollut miljoonaa vanhemmille suunnattua nettisivua yhden klikkauksen päässä puhelimessa, eikä näistä asioista puhuttu yhtä laajasti kuin nykyään. Perhetyö ei ollut kovin yleistä, eikä työkaluja ja tukea ristiriitatilanteiden ratkaisuun saanut niin helposti yhteiskunnan toimesta silloin kun sitä olisi tarvittu.

Oli vain omilta vanhemmilta periytyneet tavat ja arvot, ja muistikuva siitä että jos lapsi käyttäytyi oikein huonosti niin sille näytettiin ”koivuniemen herraa”. Joku lehtinen neuvolasta annettiin vauvaa odottaessa mutta ei sitä kaikki lukeneet. Ei silloin opetettu aikuisille miten käydään lapsen kanssa ristiriitatilanteita läpi, vaan uskottiin että rankaiseminen on hyvä tapa ratkaista asioita. ”Eihän ne muuten opi”. En siis halua syyttää sen ajan vanhempia tällä tekstilläni, eihän tiedon puutteesta voi suuttua kenellekään jos ei tieto ole tarpeeksi helposti ollut saatavilla.

Monia tuntuu naurattavan lapsena saadut luunapit ja tukkapöllyt, tai esimerkiksi väkivallalla uhkailu. ”Aina meitä risulla uhkailtiin ja itse saatiin valita remmi vaatekaapista, mutta ei sitä koskaan käytetty”. Vaikka varsinaista fyysistä väkivaltaa ei olisi käytetty, on sillä uhkailu jo itsessään väkivaltaa. Eikä se ole yhtään sen hyväksyttävämpää kuin fyysinenkään väkivalta.

Mä en voi ymmärtää, miten kukaan voi suhtautua näihin asioihin kevyesti naureskellen. Se on ihan mahtavaa jos ei ole traumoja jäänyt ja jos pystyy ymmärtämään miksi vanhemmat on näin toimineet ja suhteet heihin on kunnossa. Mutta mä toivon että jokainen joka on kokenut kurittamista, väkivaltaa, ymmärtäisi että ei mitenkään ole sitä omalla käytöksellään ansainnut. Vaikka lapsi tekisi mitä tahansa ikinä, ei siihen oikea vastaus ole väkivalta. Ei vanhemman eikä kenenkään muunkaan toimesta. Ei suuri väkivalta, ei pieni väkivalta, ei sillä uhkailu, eikä mikään muukaan pelottelu. Lapsi ei koskaan ansaitse väkivaltaa.

Väkivalta ja uhkailu ei opeta lapselle mitään muuta kuin että hän ei saa näyttää todellisia tunteitaan tai suuttua tai tehdä virheitä koska vanhempi ei kestä sitä ja satuttaa. Rakkaus, tunteiden sanoittaminen, kielteistenkin tunteiden vastaanottaminen, keskustelu ja näiden keinojen ollessa riittämättömiä – ulkopuolinen apu – auttavat paljon enemmän, rakentavasti ja turvallisesti.

Mä toivon että jokainen joka ajattelee niin että olisi itse ansainnut satuttamisen tai jopa kokee saaneensa siitä jotain hyvää, tarkistaisi omaa ajatusmaailmaansa ja arvostaisi itseään vähän enemmän.

Oletko sinä kokenut kurittamista tai väkivaltaa lapsuudessasi? Miten suhtaudut siihen nykyään?