Millaista on olla ainoa lapsi

08.08.2018

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?


Lapset päättää päivä – millainen päivä meillä oli?

01.08.2018

Kirjoitin maanantaina siitä, miksi päätettiin järjestää Lapset päättää -päivä. Eilen koitti tuo päivä, joka tosin alkoi aika samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät lasten kesälomalla. Ensimmäisenä heräsi taapero, jonka kanssa käppäiltiin alakertaan, Hän söi puuroa, minä join kahvia, telkkarissa pyöri Pikkukakkonen. Kahdeksan jälkeen kuulin, kun ovi kävi ylhäällä. Esikoinen hilputteli nukkumahuoneesta tulevaan omaan huoneeseensa piirtelemään. Hän tykkää olla siellä ihan omassa rauhassaan ja touhuilla omia juttujaan. Kymmenen minuutin päästä alakertaan tassuttelivat peräkanaa Otto ja meidän viisivee, unihiekkaa silmistä hieroen.

Ensimmäiseksi lapset päättivät, että he haluavat aamiaiseksi lettuja. ”Tavallisia vai banaanilettuja?” kysyin. ”Eiks banaaniletut oo terveellisempiä, me otetaan niitä! Ja kaveriksi Nutellaa ja banaania!”. Nutellan mukana meni terveellisyys, mutta lapset päättää. Paistoin banaanilettuja vaikka kuinka kauan, ja niistä tuli tosi hyviä ja pysyivät hienosti kasassa. Lettuihin käytettiin 2,5 banaania, 4 isoa kananmunaa ja 1 teelusikallinen vanilja-aromia. Paistoin letut rypsiöljyllä, joka toimii paljon paremmin kuin voi.

Aamiaisen jälkeen kysyttiin lapsilta, että mitäs he sitten haluavat tehdä. ”No me keskusteltiin, ja tultiin siihen tulokseen, että tänään olis tosi hyvä päivä mennä Hoploppiin, sinne uuteen. Niin pitääks meidän ottaa joku ruokalepo vai voidaanks me lähtee heti nyt sinne Hoploppii?”. Me katsahdettiin toisamme Oton kanssa, ja sanottiin suunnilleen kuorossa, että mennään vaan heti, koska lapset saa päättää, muuten oltaisiin todellakin otettu se pieni ruokalepo ensin, hah. Niin me hoidettiin siinä aamutoimet kiireen vilkkaa, ja oltiin Hoplopissa jo ennen yhtätoista koko konkkaronkka.

Isot tytöt katosivat kiipeilemään jo ennen kuin ehdittiin saada lukkokaappia kiinni, ja me tutkittiin sitten Oton ja taaperon kanssa, että mitä siellä ”uudessa” Hoplopissa sitten onkaan. Taapero oli ensin vähän hitaasti lämpeävä jättimäiselle sisäleikkipuistolle, mutta kun hän löysi ensimmäisen irtonaisen pallon ja lähti heittelemään sitä, hän innostui kaikesta muustakin. Pian hän jo hyppi trampoliinilla onnesta soikeana ”hyppää, hyppää, hyppää, huiiiii!”.

Isoja tyttöjä näki lähinnä silloin, kun he kävivät juomassa vettä. Laskettiin me muutaman kerran heidän kanssa isoista liukumäistä, katsottiin heidän tramppahyppyesityksiä ja ajeltiin mönkkäriradalla yhdessä, mutta muuten he katosivat omille teilleen koko ajan, ja bongasivat vielä tutun kaverin joka oli myös puistossa.

Oltiin puistossa yli kolme tuntia, sitten alkoi tulla ihan hillitön nälkä ja ennen kaikkea HIKI. Hiki nyt ei näillä säillä ole mitään uutta, mutta nälkään oli pakko tarttua, ettei alkanut heikottaa. Kysyttiin lapsilta mitä he haluavat syödä lounaaksi ja vähän oletin/toivoin että haluaisivat syödä helposti Hoplopissa, kun oli itsellä niin nälkä. He kuitenkin toivoivat kuulemma kanaa kermakastikkeessa ja riisiä, ja niin me lähdettiin Hoplopista saman rakennuksen Lidliin ostoksille. Lapset lastasivat kärryyn kanasuikaleita, ruokakermaa, tuorejuustoa, raejuustoa ja vihanneksia. ”Ja SAADAAKS ME NAKKICROISSANTTEJA ILTAPALAKS??” ”No saadaan tietysti, tänään on lapset päättää -päivä.”. Nakkicroissantteja ostettiin, ja söpöjä pikkueläinrahkoja, joita he myös halusivat, mutta joita en yleensä osta, koska niissä on paljon sokeria.

Automatkalla he jo kysyivät, että saavatko mennä siksi aikaa ulos kavereiden kanssa, kun me laitetaan ruokaa. Vastasivat itse omaan kysymykseensä, että ”saadaan mennä”. Ruuassa ei kauan kestänyt, ja he tulivatkin heti sisälle syömään kun kutsuttiin. Molemmat söivät kaksi annosta ruokaa, ja ilmoittivat sitten lähtevänsä takaisin ulos kavereiden kanssa leikkimään. Mun aavistukseni siitä, että tänään ei tehdä ollenkaan töitä meni siis ihan mönkään. Taapero veteli yli kolmen tunnin päiväunet Hoplopin jälkeen, ja heräsi vasta vähän ennen viittä, ja lapset olivat ulkona kavereiden kanssa neljä tuntia. Kerkesin siis hyvin tehdä töitä sillä välillä.

Kaikilla pihan samanikäisillä lapsilla on kotiintuloaika seitsemältä, ja vasta silloin meidänkin tyypit tulivat kotiin. Sitten he halusivat lähteä lähellä sijaitsevaan kiipeilypuistoon, jossa oltiin käyty kerran aiemmin. Mentiin kiipeilypuistoon vielä tunniksi leikkimään, ja lähdettiin kahdeksalta kotiin. Kiipeiltiin ja riehuttiin siellä koko perhe viimeisetkin energian rippeet, joita Hoplopin jälkeen löytyi. Lapset söivät puiston jälkeen onnesta soikeana iltapalaksi nakkicroissantit ja pikkurahkat (no taapero ei kyllä saanut rahkaa), ja halusivat sen jälkeen vielä pelata vähän aikaa korttia. Taapero sai katsoa yhden jakson Kaapoa, kun me pelattiin isojen tyttöjen kanssa Rodokselta ostetuilla pelikorteilla yksi erä seiskaa.

Sitten lapset halusivat kuulla oikein pitkän iltasadun, ja menivät puoli kymmeneltä  nukkumaan, ja nukahtivat samantien. Kysyin heiltä tänä aamuna, että mikä päivässä oli parasta. Kuulemma kaikki oli yhtä kivaa, Hoplop ja kavereiden kanssa oleminen. Oli kuulemma ihan helppoa päättää yhdessä, kun vaan keskusteli erilaisista vaihtoehdoista.

Täytyy sanoa, että nyt on pikkuisen haikea olo. Sitä aina ajattelee itse, että ei ole koskaan tarpeeksi läsnä lapsille, vaikka parhaansa yrittääkin. Siksi jotenkin myös oletin, että tottakai lapset päättää -päivänä he haluavat olla aamusta iltaan kylki kiinni kyljessä ja touhuta äidin ja isin kanssa kaikkea. Olin väärässä, ja riittämättömyyden tunne taitaa olla ihan turhaa. Meidän isot tytöt taitaa oikeasti jo olla aika isoja. Ja mä luulen, että he ovat tainneet saada ihan tarpeeksi meidän läsnäoloa ja huomiota. Ehkä sitä vaan haluaa tehdä itsensä tärkeämmäksi kuin onkaan, faktahan on se, että heillä on jo ne ihan omat kaverit ja jutut. Kai se on vaan pakko myöntää, että aletaan olla siinä vaiheessa elämää, että äiti ja isi ei olekaan aina ne ykköset, vaan kaveritkin on. Se on samalla ihanaa ja hienoa, mutta myös ihan hemmetin haikeaa. Onneksi on tuo yksi taapero, joka pitää meille vielä seuraa, hah.

Vaikka vähän tuntui haikealta, tunsin myös suurta kiitollisuutta, iloa ja ylpeyttä. Meillä oli tosi kiva päivä, lapset eivät pyytäneet mitään kuuta taivaalta, vaan mukavan päivän ja sopivasti höpsötystä ja järkevämpiä juttuja. Koko päivänä he eivät tapelleet tai vääntäneet toistensa kanssa kertaakaan, vaan osasivat suunnitella yhdessä ja sovussa kivan päivän. Tämän kokemuksen perusteella voidaan järkätä näitä päiviä vaikka kerran kuussa, koska miksikäs ei.