Puhuminen parisuhteessa

08.09.2018

Otto on mun paras ystävä, mun aviomies ja osa musta. Kun me ollaan erossa toisistamme, mulla on vähän samanlainen olo kuin joku raaja olisi mennyt hukkaan. Se johtuu siitä, että me ollaan totuttu puhumaan toisillemme niin paljon. Me ollaan käytännössä aina yhteydessä toisiimme, oltiin sitten samassa paikassa tai ei.

Tämä viikko on ollut eka viikko sitten kesäkuun alun, kun ollaan nähty toisiamme vain iltaisin, jos silloinkaan. Otto palasi töihin kesäloman ja isyysloman jälkeen, ja arki iski kunnolla päälle. Päivisinkään ei olla juuri ehditty laittamaan viestiä, kun molemmilla on ollut niin kiire tapaamisissa, palavereissa, tai lasten kanssa. Illalla on ollut lasten harrastukset, neljät kaverisynttärit ja mun työmenot. Myöhään illalla mun on ollut pakko tehdä töitä, koska päivällä en pysty. Otolla taas on ollut illalla koulua, joko läsnäoloa tai tehtäviä kotona.

Tiedostan, että tämä elämän vaihe juuri nyt on just sellainen, jossa puolisoiden on hyvin helppoa ajautua kauemmas toisistaan, jos ei parisuhteen ja puolison eteen näe vaivaa. Kun ei ehdi jutella niin paljon, eikä yhteistä aikaa ole tarpeeksi joka päivä, on vaarana, että ei huomioi toista tarpeeksi. On vaarana, että keskittyy vain omaan näkökulmaan ja uppoutuu omiin juttuihin. Erossa olo voi helposti ajaa erilleen. Siksi juuri nyt on entistäkin tärkeämpää pitää toisesta tiukasti kiinni, rutistaa oikein kunnolla heti kun nähdään, ja koittaa höpöttää kuten ennenkin vaikka ruuanlaiton lomassa, vaikka sitten lapset keskeyttäisivät sen 13 kertaa. Niitä hetkiä on otettava sieltä mistä voi.

Vaikka mä istahdan koneelle heti kun lapset ovat menneet nukkumaan, ja istun siinä useamman tunnin, me otetaan se kahdenkeskinen hetki joka päivä. Vaikka sitten viimeisenä illalla, väsyneenä mutta onnellisena. Ollaan yhdessä, jutellaan päivän tapahtumista, ajatuksista ja uutisista. Halitaan, syödään yhdessä iltapalaa ja rentoudutaan. Pidetään yhtä. Jos kummatkin vain tekisivät omia juttujaan, eivätkä jakaisi omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan toisen kanssa, mikä edes olisi yhdessäolon tarkoitus? Me ainakin ollaan yhdessä siksi, että halutaan jakaa kaikki yhdessä.

Me ollaan aina puhuttu paljon, eikä tässä maailmassa ole mitään asiaa josta en haluaisi tai voisi puhua Oton kanssa. Päinvastoin: kun jotain on mielessä tai jotain tapahtuu, isoa tai pientä, ensimmäinen jonka kanssa haluan sen jakaa on aina Otto. Me puhutaan ihan kaikesta, eikä koskaan tarvitse ajatella, että toinen pitäisi toista jotenkin tyhmänä tai nauraisi jollekin asialle pahan tahtoisesti. Vaikka en aina ole kartalla kaikesta mistä Otto puhuu, eikä hän kaikesta mistä mä puhun , mä yritän aina kuunnella ja osallistua. Ja Otto myös.

Viikko sitten eräs instaseuraajani kysyi osuvasti: Miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on molempien töiden ja Oton koulun vuoksi niin vähän tällä hetkellä? Ja se olikin hyvä kysymys. Jos ei sen eteen näkisi vaivaa, niin huonostihan siinä varmaan kävisi. Ensin toista vain ikävöisi, sitten alkaisi pikkuhiljaa kasvattaa kuilua toistensa välille ja vähintään toinen katkeroituisi yhteisen ajan puutteesta. Jossain vaiheessa kumppaneiden välissä olisi möykky, jota ei ehkä saisikaan purettua juustoillalla ja höpöttelyllä. Ehkä se vaatisi jotain paljon enemmän. En koskaan halua että meille käy niin, enkä aio antaa sen koskaan tapahtua.

Me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta, ja joka ikinen päivä mä rakastun uudelleen ja uudelleen, enemmän ja enemmän. Ja joka ikinen päivä mä valitsen tahtoa olla yhdessä. Avioliitto, parisuhde ja rakkaus ei hoida itse itseään. Joka päivä mä valitsen laittaa Oton itseni edelle, ja Otto valitsee laittaa mut itsensä edelle. Ja näin kummankin pyrkimyksenä on rakastaa ja tehdä toinen onnelliseksi joka päivä. Toimii.

Kuten olen joskus kirjoittanut, me ollaan monessa asiassa erilaisia ihmisiä, mutta toisaalta meissä on myös vähintään yhtä paljon samaa. Me jaetaan yhteiset arvot ja haaveet, ja meidän käsitys meille hyvästä elämästä on samanlainen. Siksi meidän on helppoa puhaltaa yhteen hiileen ja tehdä töitä meidän yhteisten unelmien eteen. Me tiedetään molemmat, että tämä hektinen elämänvaihe on väliaikaista, ja täysin sen arvoista, että päästään sinne missä joskus halutaan olla. Tiedetään myös molemmat, että ei olla yhtään ”sitten kun” -ihmisiä. Vaikka väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan ja kestämään myös yhteisen ajan vähyyttä, kumpikin tiedostaa, että se elämä on tässä ja nyt, eikä jossain sitten kun. Meillä on juuri nyt kaikki valta ja mahdollisuus ottaa kaikki se hyvä niistä hetkistä, mitä yhdessä saadaan, oli ne sitten pieniä tai isompia.

Eli vastauksena alkuperäiseen kysymykseen, miten käy intohimon, kun yhteistä aikaa on niin vähän? Hyvin sen käy. Yhdessä me pystytään mihin vaan, eikä ole aikomuksia lakata rakastamasta tai tahtomasta ikinä.


Haaveilua sieniretkestä

06.09.2018

Nautin ihan suunnattoman paljon näistä syyskuun superkauniista illoista. Vaikka kesä loputtomine ilta-aurinkoineen on upea, on lasten kanssa ilta-auringon ihailu helpompaa näin vähän syksymmällä, kun aurinko laskee huomattavasti aiemmin.  Me tykätään käydä lähimetsissä retkellä ihan muuten vaan, etsimässä puolukoita ja mustikoita. Sieniä ei olla nyt bongattu mistään läheltä, mutta tämä kuuma ja kuiva kesä taisi muutenkin vähän verottaa sienisatoa.

Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa, nimittäin haaveissa siintää sieniretki lasten kanssa. Mulla on niin lämpimiä muistoja omista sieniretkistä äidin kanssa lapsuudessa, että olisi hienoa tarjota yhtä upeita kokemuksia omille lapsillekin. Meillä ei ollut autoa kun olin lapsi, ja asuttiin Helsingin Ruoholahdessa, kahden minuutin kävelymatkan päässä metroasemalta. Urbaanissa ympäristössä ei paljon sieniä ollut, eikä sienestäminen ollut ihan yhtä helppoa kuin se meidän perheelle olisi nykypäivänä. Mutta silti pääsin joka vuosi äidin työporukan sieniretkelle mukaan, ja mä muistelen vieläkin niitä ihania retkiä, jolloin etsittiin sieniä, ja mulla oli oma söpö pieni kori johon niitä keräsin. Siellä sai aina herkullista sienikeittoa, ja bussimatkat isolla tilausbussilla keskelle skutsia aikuisten kanssa olivat myös hauskoja. Olin yleensä ainoa lapsi mukana, ja kaikki olivat aina mulle niin mukavia.

Meillä on nykyään käytössä hyvin aktiivisesti päivittyvä virtuaalinen kalenteri Oton kanssa, ja mitä ikinä siellä lukeekaan, on meidän päivän ohjelma. Ajattelin kirjoittaa sinne erään lauantain kohdalle isolla Sieniretki Nuuksioon, ja varata sille koko päivän. Siinä tulisi meidän perheelle kaksi eka kertaa: eka kerta yhdessä sieniretkellä ja eka kerta Nuuksiossa. Tämä on yksi niistä asioista, joista haluan luoda meille jokavuotisen perinteen, ihan niin kuin omassa lapsuudessanikin oli. Siitä tulee varmasti ihana seikkailu, tehdään kunnon eväät mukaan ja vietetään päivä ihanassa rauhallisessa metsässä kumpparit jalassa ja sienikorit käsivarrella. Ja aion ehdottomasti etsiä jostain kaikille kolmelle muksulle just samanlaiset sienikorit jollainen mulla itsellänikin oli.

Sieniretken jälkeen maistuu varmasti ihanalta itse poimituista kanttarelleista tai suppiksista tehty sienikeitto, ai että! Ollaan me jo pariin kertaan ostettu kanttarelleja, ja tehty kanttarellimuhennosta ja kastiketta, mutta eihän mikään tietty voita itse poimittuja. Jos tiedätte pk-seudun lähellä hyviä sienipaikkoja, niin kertokaa ihmeessä. Ei ole pakko olla juuri Nuuksio, eikä edes Suur-Helsingin alueella, ihan missä vaan käy tunnin ajomatkan säteellä Helsingistä, kunhan olisi sieniä.

Lapset on ihania, kun ne innostuu aina uusista kokemuksista. Lapset on mun mielestä maailman siisteimpiä tyyppejä joille esitellä uusia ideoita tai pikaisia päähänpistoja. He innostuvat aina heti, ja ovat aivan messissä. Se into on niin huikeaa ja myös tarttuvaa. Musta tuntuu, että mitä enemmän me tehdään ja nähdään ja koetaan lasten kanssa, sitä enemmän halutaan vaan tehdä sitä lisää. Samalla kun lasten kanssa puuhaa ja kaikki saavat uusia kokemuksia, lapset myös oppivat itsestään ja ympäristöstään ja vähitellen koko maailmasta. Mulle tässä maailmassa ei ole mitään palkitsevampaa ja upeampaa, kuin kaiken tämän kokeminen meidän omien mahtavien tyyppien kanssa.

Mitä enemmän tästä kirjoitan, sitä malttamattomampi musta tulee. Pahinta on se, että kello on niin paljon, että lapset on jo nukkumassa. Saan siis kertoa tästä ideasta vasta aamulla! Miten mä nyt saan unta, kun olen näin innostunut, hah! Tästä tulee kyllä niin kiva juttu, ihan niin kuin kaikki lasten kanssa yhdessä luodut perinteet ovat.

Hyvää yötä ihanat <3