Ensimmäinen aamu kahdestaan, vauvakupla on puhjennut

23.11.2017

Me ollaan pesitty viimeiset puoli vuotta Oton kanssa tosi paljon vaan täällä kotona, ellei sitten olla oltu Oulussa. Ollaan tehty kaikki koko ajan joka päivä yhdessä, ja oltu ihan kiinni toisissamme. Vaikka olen tehnyt päivisin paljon töitä, Otto on kuitenkin ollut koko ajan siinä vierellä, ja läsnä. Harvassa on ne päivät, kun jompikumpi on käynyt jossain ilman toista. Meillä on ollut ihan todellinen vauvakupla, ja tänään se sitten puhkesi.

Otto palasi tänään vanhempainvapaalta töihin. En voi väittää etteikö tämä suuri arjen muutos olisi jännittänyt etukäteen, ehkä vähän kauhistuttanutkin. Meillä on ollut niin ihanaa, sellaista elämän parasta aikaa & lottovoittajafiilis aamusta iltaan, kun on vaan saanut olla toisen kanssa niin paljon. Vielä näin jälkeenpäinkin se tuntuu uskomattomalta, että meillä oli tämä hieno mahdollisuus viettää puoli vuotta yhdessä 24/7, ja olen siitä ihan äärettömän kiitollinen. Nyt se aika on kuitenkin ohi, ja on aika kääntää katse eteenpäin. Uusi arki on alkanut.

Tänä aamuna heräsin seitsemältä, kävin suihkussa ja keitin pannullisen kahvia. Isommat lapset & Otto heräsivät puoli tuntia myöhemmin, kuopuksen vetäessä sikeitä melkein kahdeksaan asti. Kun Otto ja tytöt olivat lähteneet, me keiteltiin aamupuurot ihan rauhassa, ja laitoin pellillisen appelsiinin siivuja uuniin kuivumaan. Sen jälkeen pesin pyykkiä. Ripustin niitä kuivumaan pienen apulaisen kanssa, joka ojenteli mulle pudonneita ja pyykkikorista kaivamiaan sukkia, ja ojentaessaan sukkaa hän aina nyökytteli kovasti ja sanoi ”tiitti!”. Eli kiitti, se on the juttu tällä hetkellä: antaa kaikille tavaroita, ja sanoa kiitti. Aivan ihana neiti.

Sitten tultiin meidän sänkyyn hengailemaan kirjakasan kanssa, ja luettiin yhdessä. Vauveli rakastaa kaikkia kirjoja joista kuuluu musiikkia, ja hän kääntää jo niin reippaasti itse sivua. Tänään hän myös eka kertaa osoitteli kirjasta juttuja, se oli niin söpöä! Hän aina osoitti, ja sitten päästi sellaisen kysyvän äännähdyksen, ja piti kertoa mikä eläin tai asia on kyseessä.

Yleensä päivisin lyhytuninen kuopuksemme nukahti tänään kerrankin omaan sänkyynsä aamupäikkäreille, ja veteli melkein kolme tuntia sikeitä. Sain siis melko pehmeän laskun tähän uuteen arkeen, sillä kerkesin tehdä päikkyjen aikaan ihan hyvin hommia. Mulla on aika hyvä fiilis, tästä tämä taas lähtee.

Vauvakuplassa kotona on ollut aivan ihanaa, mutta ihanaa on myös tehdä ja mennä ja kokea vauvan kanssa, ja olla aktiivisempi päivisin. On ollut ihan parasta olla Oton kanssa, käydä kävelyillä ja lounailla, ja tietty keskittyä töihin, mutta nyt on kiva taas käydä enemmän tapahtumissa, nähdä ystäviä kahvin tai lounaan merkeissä, tai mennä vaikka vauvakerhoon tai -muskariin. Työt teen päikkäriaikaan tai illalla, ja uskon että se onnistuu hyvin, ainakin tänään on onnistunut.

*poroleggingssit saatu blogin kautta. 

Takana on kiva päivä, ja edessä varmasti monta muuta kivaa päivää. Mä lähden loistavalla fiiliksellä tähän normi-arkeen ja katsotaan mitä se tuo tullessaan, varmasti paljon kaikkea mahtavaa! Otsikkoon viitaten: vaikka sanonkin että vauvakupla on puhjennut, niin kyllä mä taidan vieläkin olla vauvakuplassa. Nyt se kupla on vaan erilainen.

Ja onneksi meillä on aina se takaportti, että jos tuntuu että arki on liian kuormittavaa, Otto voi jäädä vaikka osittaiselle hoitovapaalle tai ihan kokonaan kotiin, tässähän on vielä yli kaksi vuotta aikaa siihen että kuopus on kolme vuotta ja oikeus tähän päättyy. Katsotaan mitä seuraavat viikot, kuukaudet & vuodet tuovat tullessaan. Juuri nyt ainakin tuntuu hyvältä just näin, ja näillä mennään.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3


Oton seitsemäs Isänpäivä & ajatuksia hänestä isänä

12.11.2017

Seitsemäs Isänpäivä, ihan oikeasti. Me ollaan oltu perhe jo niin pitkään, että Otto juhlii tänään seitsemättä Isänpäiväänsä. Ihan hullua. Muistan vieläkin sen ensimmäisen Isänpäivän marraskuussa 2011, kun meidän esikoinen oli kuusiviikkoinen, ja Isänpäivää edeltänyt yö oli surkein, mitä oltiin siihenastisessa vauva-arjessa ehditty kokemaan.

Muistan kuinka väsäsin Otolle munakokkelista sydämen jonka reunustin pekonilla, ja samaan aikaan viihdytin väsynyttä ja itkuista vauvaa, ja koitin itse pysyä hereillä, kolmen pätkissä nukutun tunnin yöunilla. Se oli yksi niistä yhden käden sormilla laskettavasta huonosti nukutusta yöstä, joita esikoisella oli vauvavuonna. Vähänpä silloin tiesin nukkumisesta, tai lähinnä siitä millaista on kun ei saa nukkua, yleensä me nimittäin nukuttiin loistavasti. Kuusi vuotta ja kaksi lasta myöhemmin olen kokenut kyllä kaikki mahdolliset nukkumisen ja nukkumattomuuden skaalat joita maailmasta löytyy. Ja olen saanut kulkea tämän matkan parhaan kumppanin kanssa.

Otto on ollut aina läsnä ja rakastanut meidän lapsia niin täysillä kuin vaan on mahdollista. Kun katson kuuden vuoden takaisia kuvia nuoresta isästä, pörrötukassa ja aamupöhnässä, mä näen juuri saman rakkauden, joka hänen silmissään paistaa tänäkin päivänä kun hän katsoo meidän lapsia. Silmien alla tosin näkyy muutama ryppy enemmän, kuin kuusi vuotta sitten, naururyppyjä vain. Hän on kasvanut niin mielettömän upeaksi isäksi, että mua itkettää kun kirjoitan tätä.

Vaikka hän on aina ollut läsnä, ja tehnyt enemmän kuin parhaansa, tämä tämän vuoden yhteinen aika, Oton vanhempainvapaa, on kasvattanut Ottoa isänä ihan hurjasti. Hän on todellakin omistautunut aina lapsilleen kun on voinut, mutta ennen tätä vapaata hän on ollut aina arjessa vähintään ne viisi päivää viikosta kiinni töissä, ja viettänyt lasten kanssa vain ne isien keskimääräiset 4h14min vuorokaudessa, ja tietysti lomat. Vanhempainvapaa on tuonut aivan uudenlaista syvyyttä siihen isyyteen, ja ymmärrystä myös perus arjen pyörittämisestä.

Musta on ihan mahtavaa katsoa Ottoa meidän tyttöjen kanssa, ja välillä mä oikeasti vaan pysähdyn katsomaan, miten hellä ja turvallinen ja rakastava hän on. Miten he hassuttelevat ja leikkivät yhdessä, ja miten hän keskittyy siihen mitä he yhdessä tekevät. Otto rakastaa opettaa lapsille uusia asioita, ja hän omaa sellaisen sopivan rauhallisen asenteen siihen opettamiseen. Usein Otto ja tytöt pelaavat yhdessä, tai rakentavat legoilla. Hän on saanut meidän lapset ihastumaan Star Warsiin, Super Marioon, supersankareihin ja autoihin. Hän leikkii silti ihan yhtä sulavasti barbeilla ja nukeilla, kuin valomiekoillakin. Tosin barbieleikeissä meillä on mukana Hulk, Thor, Captain America ja Iron Man, ja Hulk on nimetty tyttöjen toimesta Otoksi.

Otto on luonteva isä, ollut alusta asti. Hän jotenkin sujahti siihen vanhemman rooliin niin helposti, ehkä jopa muakin helpommin. Hän on aina osannut höpötellä pienille vauvoille ja isommillekin mukeloille, ja ollut rauhallinen. Vaikka Otto ei ikinä ole ollut sellainen kasvatusoppaita kahlaava vanhempi, kuten minä joskus olen, hän on aina ollut avoin mun ehdotuksille. Hän ei ole jämähtänyt mihinkään kangistuneisiin kasvatuskäsityksiin, tai pahempaa: ollut välinpitämätön. Päin vastoin. Hän haluaa ja yrittää olla niin hyvä vanhempi kuin mahdollista, ja kokeilee mielellään myös uutta. Hän ei ikinä pidä mun toiveita hölmöinä tai ole kieltäytynyt kokeilemasta.

Koska mulla ei ole omaa isää, en ennen Ottoa oikein edes tiennyt millaista isää lapsilleni toivoisin. En ollut koskaan ajatellut asiaa – millainen isän pitäisi olla, ennen kun tulin raskaaksi. Mutta tiedän, että Otto on parempi isä kuin koskaan olisin osannut toivoa tai odottaa. Meillä on ihan oikeasti täysin tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus meidän perheessä. Toki toinen tekee joitain asioita enemmän kuin toinen, mutta silti kumpi tahansa kelpaa mihin tahansa, paitsi Otto imetykseen ja minä auton rattiin. Ja nekin asiat ovat ehkä muutettavissa: no okei, Otto ei varmaan kykene imettämään ikinä, mutta toisaalta, en mäkään ikuisesti aio imettää. Ja auton rattiin toivon uskaltavani vielä tämän vuosisadan puolella. Ehkä joskus 50 vuoden päästä autot on niin helppoja että lähden autokouluun opettelemaan eläkepäivien ratoksi.

Tämä syksy on ollut meille molemmille tunteellinen ja rankka, ja laittanut asioita ihan uuteen perspektiiviin läheisten menettämisen myötä. Tärkeimpänä niistä se, että tiedän, että jos mulle ikinä tapahtuisi jotain, Otto pärjäisi ja Otto olisi juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin hän on nytkin. Ja tiedän, että ihan samalla tavalla, Otto luottaa että mä olisin juuri sellainen vanhempi meidän lapsille kuin nytkin olen. Me jaetaan samat arvot, ja pidetään samoja asioita tärkeänä.

Tiedän, että Otto ei unohtaisi halia tyttöjä, eikä sanoa että rakastaa. Ja hän lukisi iltasadun joka ilta. Hän vastaisi lasten kysymyksiin, ja muistaisi aina kannustaa tavoittelemaan unelmiaan. Hän veisi heidät mökille, ja Ouluun mun sukulaisille, ja pitäisi huolen että he saavat harrastaa. Hän hassuttelisi, pöristelisi, kertoisi tyhmiä isivitsejä ja olisi ottamassa kiinni jo ennen kuin kuopus ehtii kaatua. Hän juttelisi vaikeistakin asioista, eikä koskaan olisi tunteeton. Hän lämmittäisi saunan joka lauantai, ja laittaisi kylpyyn vähän liikaa kylpyvaahtoa. Hän pitäisi huolen, että meidän lapsia kohdellaan oikeudenmukaisesti, ja että he itse kohtelevat kaikkia hyvin. Hän tekisi joulusta taianomaisen, tai ainakin yrittäisi parhaansa. Aina ja kaikessa. Koska sellainen hän on. Maailman paras isi.

Jos lapsilta kysyy, miksi isi on maailman paras isi, saa aika ihania vastauksia.

”Meidän isi on maailman paras isi siksi, koska se osti ton harmaan lattiatyynyn ja me voidaan tehdä sen päälle perhekasa.”

”Parasta on että isi lukee aina meille iltasadun joka ilta, ja isi tietää kaiken.”

”Ishi!” *maailman levein kaksihampainen hymy*

Voin yhtyä kaikkiin näihin kolmeen vastaukseen. Maailman parasta isänpäivää vielä kerran Otolle <3


Marraskuista arkea

10.11.2017

Tämä viikko on ollut jotenkin ihan uskomattoman pitkä, tuntuu kuin tässä olisi mennyt jo ainakin kaksi tai kolme viikkoa maanantaista, vaikka siitä on mennyt vasta muutama päivä. Ihan tavallista arkea me ollaan tässä eletty, ennen kuin ensi viikolla ajetaan taas kohti Oulua, ja hautajaisia. Jotenkin ajatukset on vähän sumussa, vaikka melko normi arkea onkin ollut. Ei suru ole joka hetkessä läsnä, ei lasten kanssa voi jatkuvasti olla suremassa ja miettimässä, mikä on hyvä. Paljon on mahtunut nauruakin tähän viikkoon, siitä lapset pitävät huolen. Mutta tietysti kun pysähtyy miettimään, se suru nousee heti pintaan.

Otto kävi esikoisen eskariryhmän ja muiden isien kanssa isänpäiväluistelussa jäähallissa, ja keskimmäisen päiväkodissa isänpäiväaamiaisella, onneksi eivät olleet samana aamuna niin hän pääsi molempiin. Ihan huippua että tällaisia juttuja järjestetään, en muista että silloin kun olin itse pieni olisi ollut mitään erityistä huomioimista vanhemmille korttien tekemisen lisäksi. Mä tein aina isänpäiväksi kortin mun äidille ja mun papalle, ja sekin oli ihan hauskaa, mutta jotenkin siinä on sellaista spesiaalifiilistä, kun vanhempi tulee hetkeksi mukaan päiväkotiin tai eskariin.  Ainakin meidän lapset on aina ihan innoissaan.

Meillä on vielä puolitoista viikkoa Oton vanhempainvapaata jäljellä, ennen kuin uusi arki alkaa. Suurin osa vietetään siitä ajasta Oulussa, mutta muutama päivä on vielä kotonakin jäljellä. Ollaan koitettu ottaa siitä kaikki irti, käydä lounaalla vauvelin päikkäriaikaan, ottaa kuvia, ajella yhdessä presseihin ja tehdä spontaaneja juttuja. Kohta meillä koittaa ihan toisenlainen arki, ja kieltämättä se vähän jo jännittää. Mutta koitetaan elää hetkessä ja ottaa irti kaikki näistä yhteisistä päivistä joita meillä vielä on. Eikä se uusi arki huono juttu ole ollenkaan, se on vaan taas sitten erilaista. Ajatuksia uudesta arjesta on luvassa enemmänkin täällä blogin puolella, ja Ottokin meinasi tässä vanhempainvapaan aikana palata vielä sorvin ääreen, joten Akkavaltaa on luvassa tässäkin kuussa.

Viikonloppuna on luvassa perinteistä Isänpäivä-aamupalaa ja muuta puuhaa, harrastuksia & ulkoilua, sitä perinteistä. Tänään tehtiin radikaali päätös ja siirrettiin lasten karkkipäivä lauantailta perjantaille, koska vaan tuntui siltä. Vuokrattiin Viiru & Pesonen Paras joulu ikinä -elokuva, ja löhöttiin sohvalla peittojen alla karkkia mutustamassa. Löysin muuten ananaskonvehteja irtokarkkihyllystä, siis mun unelma on toteutunut. Ei tarvitse enää ostaa konvehtirasiaa neljän ananaskonvehdin takia, kun voi ostaa pussillisen pelkkiä ananaskonvehteja. Niin tein just tänään. Lapsia nauratti mun karkkipussi kun siellä oli vain yhtä sorttia, mutta musta se oli just passeli. Ananaskonvehteihin ei voi kyllästyä!

Ihanaa ja rauhallista viikonloppua kaikille sinne <3


AKKAVALTA: Isä kotona – vanhempainvapaan loppumetreillä

19.10.2017
AKKAVALTA – eli tänään äänessä Otto

Niin se aika vaan menee menojaan. Lämpimät kesäillat ja grillissä paistuvat herkut ovat pikkuhiljaa vaihtuneet lisääntyneisiin vaatekerroksiin ja uunissa muhiviin patoihin. Duunikin on alkanut vaivihkaa muistuttamaan olemassaolostaan, vaikkakin toistaiseksi vain tiimi-illan merkeissä. Itse töihin paluuseen on onneksi aikaa vielä venyneen kesäloman verran.

Siihen asti ehdin nauttimaan vielä arjesta koti-isänä, ja valitettavasti myös kipeästä ranteesta ja jännetulehduksesta. Jatkuvasti joka paikkaan konttaava teletappi ja siihen kaveriksi lätkäisty lattiaremontin toinen osa ovat tehneet tehtävänsä. Ja koska lääkärin määräämät lepo ja mestareiden liiga eivät nyt ihan ole minun kuppi teetä, olen tyytynyt vaihtamaan vaipat toisella kädellä.

Mutta mitä muuta tästä ajasta on jäänyt käteen (höhö), kuin kipua? Aikalailla juuri sitä mitä odotinkin, hyvällä tavalla. Kesälomien päätyttyä ja lasten palattua varhaiskasvatuksen pariin, on meillä arki palautunut juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin. Sillä aikaa kun Iina tekee töitä, leikitään me Novan kanssa, luetaan kirjoja, laitetaan ruokaa, siivotaan ja käydään vaunulenkeillä. Välillä hypätään jopa autoon ja käydään kaupassa, tai miksei vaikka Ikeassa. Ihan sitä normaalia vauva-arkea jota monet muutkin elävät.

Siksi en ajatellut sen tarkemmin alkaa käymään läpi, että mitä meidän päiviimme kuuluu. Minä kun en tehnyt mitään maailmaa mullistavaa. Katson vain että lapsi saa ruokaa, lepoa ja virikkeitä. Voisin vaikka vannoa, että Iinalla on huomattavasti kattavammat kokoelmat tekstejä mitä lapsenhoitoon tulee, ja vaikka kertaus on opintojen äiti, on turha toisto turhaa toistoa.

Parasta vanhempainvapaalla

Parasta on kuitenkin ollut saada olla tuollaiselle alle vuoden ikäiselle metrimakelle se tuki ja turva, joka Iina on kahden aikaisemman lapsen kohdalla enemmän ollut. Tissiä lukuunottamatta minä olen, yllättäen, ollut se jonka kanssa kuopus on viettänyt eniten aikaa, ja sen kyllä huomaa. Hän osoittaa ihan eri tavalla hellyyttä minua kohtaan, kuin kaksi aikaisempaa mukulaamme samassa iässä. Ellei se nälkä-väsy pääse yllättämään, on isin syli vähintäänkin maailman paras paikka.

Puhumattakaan siitä että olen, kuten vähän toivoinkin, päässyt olemaan läsnä jokaikinen kerta kun kuopuksemme on oppinut jotain uutta. Vaikka ensimmäinen sana oli lähempänä “äitiä” kuin “pappaa” (ja jos ihan totta puhutaan niin vielä lähempänä “tätiä”), on minulle merkinnyt niin paljon enemmän se, että olin täällä kun lapsi oppi taputtamaan, konttaamaan ja seisomaan tukea vasten. Kehtaan ehkä jopa vähän ottaa krediittiä siitä, että tuo ipana lähti konttaamaan niin nuorena kuin lähti. Usein naamalleen päättyneet yritykset lähteä eteenpäin vähän helpottuivat, kun isi auttoi vähän kannattelemalla. Ihan vain, että päästäisiin sinne isin täysin vahingossa olohuoneen matolle unohtuneen lompakon luokse.

Vauhdilla kyllä mennyt tämäkin vuosi. Marraskuussa pitäisi jo palata toimistolle, vaikka tuntuu että vastahan tuo lapsi syntyi. Vaikka päivät ovat vauvan kanssa kiireisiä ja ohjelmaa täynnä, tuntuu minusta, että olen kaikesta huolimatta saanut aikaiseksi enemmän kuin koskaan ennen. Oikeasti kyse on varmaan vain siitä että suurin osa tekemisistä sijoittuu kotiin, ja käden jäljen näkee koko ajan.

Viimeisen reilun kuukauden ajan ajattelin keskittyä vielä täysin rinnoin nauttimaan tästä kokemuksesta. Vanhempainvapaa on meinaan ollut mulle ihan mieletön juttu, jotain täysin erilaista kuin mihin olen tarmokkaana toimistorottana itse tottunut. Vaikka olenkin ihan hyvillä mielin palaamassa töihin, en voi väittää etteikö olo olisi vähän haikea. Meidän uusin tulokas kun on täysin isin tyttö, siinä missä kaksi aikaisempaakin.

Terveisin,

Otto

PS: Muut Oton postaukset löydät AKKAVALTA -tägin alta.