Mä tilasin meidän joulukortit jo monta viikkoa sitten, mutta saatiin ne vasta tän viikon maanantaina postilaatikkoon. Onneksi kerkesin vielä just lähettämään ykkösluokan merkeillä tervehdykset perille läheisille ystäville ja sukulaisille. Osalle me annetaan kortit samalla kun nähdään vielä ennen joulua.

Alun perin suunnitelmissa oli laittaa kortteihin kuva meidän kaikista kolmesta lapsesta, mutta lopulta sain napattua vahingossa niin ihanan kuvan kuopuksesta, että kysyin meidän tytöiltä haittaisiko, jos joulukortissa on vain kuopuksen kuva tänä vuonna. Heitä se ei haitannut ollenkaan, ovathan he itsekin olleet yksin vauvavuotensa joulukorttien kuvissa. Eli siksi meiltä lähti nyt vain kuopuksesta kuva korteissa. Enemmänkin he ihmettelivät mun kysymystä, mutta mä kun olen tällainen hömppä niin mieluummin varmistan etukäteen että asia on varmasti heille ok, kun selittelen jälkeenpäin jos jotain kysymyksiä olisi herännyt sitten kun he näkisivät kortit.

Kuva on niin ihana että mua itkettää kun katson sitä, varmasti ihanin kuva mitä olen koskaan ikinä elämässäni saanut napattua.  Täynnä tunnetta ja rakkautta ja niin söpö. Vaikka tottakai lapsia nyt on aina ihana kuvata ja omien kuvat saavat monestikin tipan linssiin, mutta harvoin sattuu vahingossa niin täydellisiä olosuhteita kuin tässä, että lapsi nukahtaa sopivasti kuusen eteen ja vieläpä tonttulakin kanssa (jonka riisuin heti pois kun olin ottanut kuvan, kun se on niin pitkä). Instagram storiesissa silloin juuri kuvasin ”Päivä videoina” kun nappasin tämän kuvan, ja silloinkin hämmästelin yhdessä teidän kanssa, että miten hän saattoikin nukahtaa niin suloisesti. Ihana minityyppi kyllä<3

Vauvavuosi on niin lyhyt, onneksi ollaan ikuistettu se moniin kuviin ja videoihin, ja meillä on siitä paljon upeita muistoja, tämä kuva ehdottomasti yksi niistä. Vaikka eletään vuoden pimeintä aikaa, on valoa onneksi ollut joinakin päivinä riittävästi, ja tämäkin kuukausi on saatu tallennettua kameran muistikortille.

Toivottavasti meidän joulukortit ilahduttavat heitä joille sellainen kolahtaa postiluukkuun. Mun mielestä joulukorttien lähettäminen on aivan ihana perinne, ja aion kyllä lähettää paperiset joulukortit hamaan tulevaisuuteen asti, vaikka tuntuu että niiden itse saatujen korttien määrä väheneekin vuosi vuodelta, kun ihmiset siirtyvät toivottamaan hyvät joulut ennemmin sosiaalisessa mediassa. On ne toivotukset ihania sielläkin tietysti, mutta rakastan ripustaa kortteja jääkaapin oveen esille, niiden kuvat ja lämpimät toivotukset saavat hymyilemään aina kun niitä vilkaisee.

Tähän päivään mennessä joulukortit on toivottavasti tulleet perille, eikä yllätys mennyt pilalle postauksen takia! Siksi jätin tämän näin viime tippaan, haha. En voi uskoa, että joulu on jo ylihuomenna, ollaan koko perhe aaaaaivan täpinöissään. Huomenna on kinkunpaistopäivä, ja voin jo haistaa nenässäni mielettömän tuoksun joka valtaa alakerran kun kinkku siellä paistuu monta tuntia.

Ihanaa päivää kaikille <3

Tässä vähän aikaa sitten etsin mummustani kuvia, ja samalla tulin käyneeksi läpi omiakin lapsuuden kuvia. Sain idean postata omasta lapsuudestani kymmenen kuvaa. Kymmenen eri hetkeä ja tarinaa niiden takana. Tehtävä oli hauska, ja haastavakin: lapsuuden kuvia kun on ainakin mulla kymmeniä albumeita. Tai ainakin yli kymmenen, en ole tarkkaa määrää laskenut. Iso osa kuvista on äidin luona ja mun papan luona, mutta on mulla itsellänikin paljon ihania muistoja albumeissa täällä kotona. Kävin niitä läpi, ja valitsin kymmenen kuvaa joiden takaa löytyy tarina, ja joista tilanteet suunnilleen muistan (vauvakuvia lukuunottamatta).

1. Pikkuvauvana äidin olkapäällä nukkumassa. Mä rakastan tätä kuvaa, ja sitä miten onnelliselta äiti näyttää. Mä vaan hengailen ihan tööttinä siinä olkapäällä, niin autuaan tietämättömänä kaikesta. Ja sohvan selkänojalla majaileva Karvinen oikein kruunaa kuvan, se oli meillä esillä monen monta vuotta.

2. Legoilla rakentelemassa. Tämä oli muistaakseni laivalta otettu, ja mä tykkäsin jo ihan pikkuisena rakennella legoilla. Muumitkin näyttivät olevan kova juttu mekosta ja henkseleistä päätellen. Tuo mun superkeskittynyt ilme on niin hauska, melkein voi kuulla kuvaa katsoessa kuinka aivot raksuttaa ”mihin tää palikka kuuluu??”.

3. ”Ja näääin minä syön ihan itse.”Taisi olla kova nälkä, aika reippaan näköisesti mä laitan ruokaa suuhun. Taisin olla hyvä syömään. Ja pöydällä kirjastosta lainattu dekkari, niin kuin äidillä aina oli kun olin lapsi. Äiti luki aina dekkareita, ja meillä sai lukea aamupalapöydässäkin jos halusi. Mä luin aina aamupalalla ja iltapalalla, sitten kun opin lukemaan itse.

4. Lihapulla eteisessä. Silloin kultaisella 90-luvullakin taisi olla tapana jättää ”vähän”kasvunvaraa talvihaalareihin. Tuloksena siis lihapulla, kun haalari kerääntyi mun lyhyiden raajojen ja keskivartalon ympärille.

5. Pallomeressä ihan yksin! Oikea onnenpäivä, missähän kaikki muut lapset on? Kyllä taisin olla ihan yhtä onnellinen pallomerestä kuin meidänkin muksut on, onhan se nyt kiva hengailla tuolla pallojen keskellä. Tämä on laivareissulta myös, me käytiin usein laivalla mun lapsuudessa, ja siksi se on varmaan mulle niin mieluisaa nykyäänkin. Mun lapsuudessa laivareissuilla mentiin aina lasten ehdoilla, ja niihin liittyy paljon rakkaita muistoja.

6. Paras kaveri ja lempivaatteet. Tuo dino-collegepuku oli mun itse valitsema suosikki, joka muistaakseni silloisesta Ahonlaidasta ostettiin. Muistan kun oltiin valitsemassa sitä, ja äiti ehdotti jotain Titi-nalle -pukua, mutta mä halusin tuon vihreän dinopuvun. Kuvassa näkyy myös mun silloinen paras ystävä, mummun ja papan koira Benji, joka oli melkein saman ikäinen kuin minä. Me kasvettiin yhdessä siihen asti että täytin kuusi vuotta, ja Benji sairastui. Jäin kovasti kaipaamaan rakasta koirakaveria jonka kanssa vietin aina kaikki kesät ja lomat pihalla juosten. Benji tykkäsi varastaa perunoita mummun perunamaalta, ja se ei koskaan suuttunut mulle vaikka puin sille kaulakoruja ja mun vaatteita, hah.

7. Hiihtämässä mummulan pihalla. Mä rakastin hiihtää pienenä niin kauan kun sain hiihtää omilla suksilla mummulan pihalla. Sitten kun piti hiihtää koulussa, se ei yllättäen kuulunutkaan enää lempipuuhiin. Mutta mummulassa hiihdin talvella joka päivä aivan into piukassa taloa ympäri uudestaan ja uudestaan. Rakastan tämän kuvan talvista tunnelmaa.

8. Itse valitussa lempparicollegessa. Tuo lehmäpaita oli ihan mun suosikki, mä oisin voinut nukkua ja olla se päällä vaikka joka päivä. Ihan paras ysärityyli kyllä.

9. Pyörällä ilman apurattaita. 90-luvulla en ollut ikinä kuullutkaan mistään potkupyöristä, eikä kenelläkään mun kaverilla ainakaan ollut sellaista. Silloin pyöräily opeteltiin apurattailla, ja sitten ne otettiin jossain vaiheessa vaan pois pyörästä, ja sitten piti yrittää vaan pysyä pystyssä. Mulla kesti pari viikkoa, kun kuusivuotiaana opettelin ajamaan ilman apurattaita. Sitten kun vihdoin opin, olin niin ylpeä ja tyytyväinen! Meidän potkupyöräillyt esikoinen oppi pyöräilemään ihan ilman apurattaita neljävuotiaana, ja hänellä kesti harjoitellessa muistaakseni yksi tai kaksi iltaa.

10. Tämä kuva on otettu 1.1.2000, kun vuosituhat on juuri vaihtunut. Me kilisteltiin lasten skumpalla mummulassa, vaikka mun ilme on kyllä sellainen että olisi voinut olla aitoakin tavaraa, hah! Mutta lasten skumppaa se oli. Mulla oli kunnon bilevaatteet, vaikka oltiin ihan vaan mummulassa uusi vuosi. Tästä illasta on muitakin kuvia, joissa kaikki muut on verkkareissa, ja mulla on nämä paljettivaatteet päällä, niissä on hauska kontrasti.

Hahaa, olipa hauskaa uppoutua hetkeksi rakkaisiin muistoihin. Toivottavasti teillä oli hauskaa myös, kun katsoitte miten höpsö tyyppi mä olin pienenä. No okei, oon kyllä vieläkin! Olisi hauskaa nähdä muidenkin lapsuusmuistoja, joten jos koet idean omaksesi bloggaaja: tee ihmeessä säkin tällainen postaus. Ja eihän ole pakko jakaa kymmentä kuvaa, voi jakaa vaikka viisi.

Ihanaa lauantaita kaikille <3

Käytiin tällä viikolla tyttöjen kanssa kuvaamassa tuossa lähimetsässä vähän syksyisiä kuvia. Syksyn värit ovat pian kauneimmillaan, ja nytkin jo kellertää ihanasti niin että sai kuvista sykyisiä. Tuossa metsässä jossa käytiin ei ole vaahterapuita ollenkaan, joten pitää ehdottomasti pitää vielä toinen syksyinen kuvauspäivä tälle vuodelle tyttöjen kanssa, että saadaan kauniit vaahteranlehdet punasävyineen myös ikuistettua.

Mä rakastan valokuvaamista ja tykkään kyllä tosi paljon kuvata myös lapsia, mutta lapsivalokuvaajaksi musta ei ikinä olisi! Musta tuntuu että mulla ei ole siihen puuhaan oikeanlaisia hermoja ja persoonaa, hah. Lapsia ei ole ollenkaan niin helppoa kuvata kuin ruokia tai sisustusta, vaan siinä tarvitaan salamannopeita sormia, hyvää silmää ja sopivasti hölpötystä jotta lapset jaksavat keskittyä edes hetken katsomaan kameraan. Se on ihan ok aina joskus ja jouluna, mutta jatkuvalla syötöllä mä en varmasti siihen pystyisi, ja siksi en koskaan ole edes harkinnut että ryhtyisin valokuvaajaksi, vaikka aktiivisesti kameraa käytänkin. Mä nostan todella hattua kaikille jotka kuvaavat lapsia työkseen, heillä on ihan mielettömät rautaiset hermot ja ennen kaikkea taidot.

Omia lapsia on helppoa kuvata kun heidät tuntee kuin omat taskunsa, ja he ovat vieläpä tottuneita kameran läsnäoloon. Heille kuvaaminen on tuttua puuhaa, ja he tykkäävät hurjasti ottaa kuvia, vaikka eivät aina jaksakaan keskittyä. He saattavat jopa itse ehdottaa että mennään ottamaan asukuvia ulos, tai ihan mitä vaan kuvia. Siitä huolimatta kuvastilanteet menevät menevät kaikilla meillä usein ihan plörinäksi ja hihitykseksi. Varsinkin sen jälkeen kun kuvattavia alkoi olla kahden sijaan kolme, ovat ne onnistuneet ruudut yhä harvemmassa, haha. Ei ole niin helppoa saada kolmea alle kouluikäistä keskittymään yhtäaikaa, mutta ei se ole niin justiinsa.

Toisaalta isommat tytöt kuvaavat myös itse toisiaan, ja ovat siinä itse kuvaamista harjoitellessa oppineet että kuvia saa helpommin otettua, kun kuvauksen kohde pysyy paikoillaan ja keskittyy. Lasten toisistaan ottamat kuvat ovat aivan ihania, ja aion tehdä kummallekin isot portfoliot joihin kerään kaikki heidän ottamansa kuvat vuosien varrelta.

Yleensä kuvaan itse meidän lapsista lähinnä tilannekuvia, vaikka ne eivät niin ammattimaisilta näytäkään. Niistäkin tulee kuitenkin useimmiten ihan kivoja, kun on nopealla tarkennuksella varustettu kamera. Tilannekuvat on helppoja, koska niiden ottaminen on mulle nopeaa ja lapsille vaivatonta. Mutta aina välillä on kiva ottaa sisaruksista tällaisia ihan kunnon yhteiskuvia, etenkin kun syksyn värit ovat kauneimmillaan. Niitä voi sitten jaella mummeille ja kummeille, ja teettää vaikka taulun seinälle. Eikä meillä näidenkään kuvien ottamiseen mennyt kuin kymmenisen minuuttia, omien lasten kanssa on helppo toimia.

Valokuvauksen näkökulmasta syksy on varmaan kaikkein paras vuodenaika, silloin luonto tarjoaa niin upeat puitteet kuviin. Valo on kauneimmillaan, sillä aurinko ei paista liian kirkkaasti. Päivänvaloa riittää vielä sopivasti, ja mahdollinen golden hour on järkevään aikaan eikä keskellä yötä. Nämä kuvat otettiin pilvisenä päivänä, jolloin ei paljoa aurinkoa näkynyt. Ehkäpä siis ne vaahteranlehti-kuvat pitäisi ottaa aurinkoisena päivänä, alkuillasta? Saisi vähän erilaista lookia.

Pahoittelut jättimäisestä kuvatulvasta, en vaan osannut karsia enää näistä kun oli niin söpöjä <3

Oletteko te käyneet ottamassa lapsista syyskuvia? Missä on Pääkaupunkiseudun kauneimmat vaahterapuut? Kertokaa ihmeessä, mäkin haluan päästä ikuistamaan ne! Ihanaa sunnuntaita kaikille <3

Kävin eilen äitini luona ja nappasin mukaani hauskan, alakouluiässä täyttämäni valokuva-albumin, jossa oli kaikenlaisia kuvia omasta lapsuudestani. Olin valinnut albumiini jokaiselta siihen astiselta ikävuodeltani omia lempparikuviani, ja ne ovat ei missään järjestyksessä siellä. Jostain syystä olen valinnut myös mukaani mun isovanhempien lomakuvia, Etelän lomalta jolla en itse ollut edes mukana. Pisti vähän naurattamaan kun täysin vieras kanarialainen kalkkuna on siellä mun vauvavuosien nakukuvien keskellä. Mutta kai ne mummun ja papan lomakuvat on olleet mulle tärkeitä silloin, ja onhan niitä hauska selata näin myöhemminkin.

Se valokuva-albumi nyt ei varsinaisesti muuten liity tähän postaukseen, kuin että inspiroiduin sitten laittamaan meidän kaikkien kolmen tytön kuvat rinnakkain ja tsekkaamaan että onko sisaruksissa samaa näköä niin kuin moni sanoo. Ja onhan heissä, vaikka kaikki kolme ihan omanlaisiaan uniikkeja mimmejä ovatkin. Kyllä heidät siskoiksi tunnistaa todellakin, vaikka eivät mielestäni mitään identtisiä kolmosia kuitenkaan ole.

Toki kuvat on kaikki otettu vauva-aikaan, vanhempana sitten oma tyyli ja esimerkiksi hiukset ja ilmeet ja eleet muokkaavat myös ulkonäköä synnynnäisten piirteiden lisäksi, joskus jopa enemmän kuin ne piirteet itsessään. Tosi mielenkiintoista nähdä, ovatko tytöt samannäköisiä vaikkapa teini-iässä tai keski-ikäisinä. Monestihan ihmiset alkavat muistuttaa esimerkiksi vanhempiaan tosi paljon vasta keski-iässä, vaikka aiemmin samaa näköä ei olisi niin huomannutkaan. Moni on sanonut jo nyt että joku tytöistä näyttää ihan minulta tai on kuin ilmetty Otto. Jännää nähdä muuttuuko tämä iän myötä, vai alkavatko he muistuttaa enemmänkin meitä.

Kun katsoo noita vanhempien tyttöjen vauvakuvia, näkee ihan selvästi että ”hehän näyttivät ihan itseltään jo vauvana”, mutta nyt kun Nova on vasta vauva, ei vielä silti voi tietää miltä hän näyttää isompana. Se on jotenkin niin hassua että sitä ei vaan silti voi tietää, vaikka jälkikäteen sen näkee ihan selkeästi. Esikoisella on ihan samanlaisia ilmeitä edelleen, ja keskimmäinenkin on ihan samannäköinen nyt kuin vauvanakin. Vaikka mua hirveästi kiinnostaakin että millainen isompi tyyppi Novasta tulee, olen maailman onnellisin että saadaan nauttia hänestä vielä vauvana pitkän aikaa.

Näissä kuvissa kaikki tytöt ovat suunnilleen puolen vuoden ikäisiä, ja suunnilleen saman kokoisiakin. Hauskaa, että vaikka heidän syntymäpituutensa ovat vaihdelleet 46cm ja 51cm välillä, ja syntymäpainot 3010g & 3580g välillä, puolen vuoden iässä he ovat olleet melko saman kokoisia kaikki. Tosin kaikkein pisin on tämä meidän kuopus, jonka syntymäpituus oli kuitenkin vain 49cm, keskimmäistä ja esikoista myöhäisemmistä viikoista huolimatta. Hän lähestyy jo 70cm pituutta kovaa vauhtia, ehkä jo puolivuotisneuvolassa ollaan saavutettu uusi kymmenluku pituudessa. Jännää seurata myös tätä kasvua!

Hauskaa, kun katsoo näitä kuvia niin huomaa myös miten on kamerat, objektiivit ja kuvakulmat muuttuneet vuosien varrella. Onneksi mielestäni parempaan suuntaan, toivottavasti teidänkin!

Ihanaa tiistaita kaikille <3

Pakko aloittaa tämä teksti perinteisellä ”en voi uskoa että aika menee näin nopeasti” -ihmetelyllä, vauva nimittäin täyttää tänään jo KOLME viikkoa! Viime viikolla vauviksen tulevat kummitäti ja kummisetä, Emilia ja Topias kävivät moikkaamassa häntä (ja meitä muitakin). Emilia nappasi muutamia kuvia meidän minityypistä samalla, mikä oli musta ihanaa. Vaikka itsekin tykkään kuvata vauvaa niin mun tyyli on enemmän sellainen arkikuvaus, eikä mulla ole niin paljoa taitoja ottaa vauvasta mitään sen virallisempia vauvakuvia.

Emilia ikuisti meidän neidin juuri sellaisena ihanana kuin hän onkin ja taituroi aivan mahtavan herkkiä ja tunnelmallisia kuvia, pakko teettää joistain näistä pari julistettakin jotka voi kehystää seinälle vauvan omaan nurkkaukseen. Mun lempparit on ehdottomasti nuo missä vauva hymyilee söpöä unista hymyään.

Emilia oli myös virkannut ja neulonut meidän vauvalle ja isosiskoille hauskat yksisarvispannat lahjaksi mitkä olivat maailman huipuimmat! Ihana lahjaidea ja siskot tykkäsivät kun saivat samistella vauvan kanssa. Musta  on ihanaa että vauvalla on kummitäti joka osaa neuloa ja virkata, varsinkin nyt kun mun oma mummo ei enää tee käsitöitä Alzheimerin takia on ihanaa että on joku lahjakas läheinen jolta vauvakin saa omat tumput ja muut, niinkuin isommillakin siskoilla on.

Meidän vauvalle tulee kuusi kummia (myös niinkuin siskoilla), ja jokainen meidän tulevista kummeista on kyllä niin huipputyyppi ja tiedän että he tulevat olemaan vauvan elämässä mukana parhaansa mukaan. Kaikki ovat jo käyneet moikkaamassa vauvaa ja ovat muutenkin meidän kanssa paljon ja usein tekemisissä. Mä odotan jo kastejuhlaa innolla ja pitäisi alkaa järjestelemään kaikkia juttuja, pappi, kummit ja kastepäivä meillä jo onkin eli tärkeimmät mutta kaikki muu siitä ympäriltä vielä puuttuu. Kutsut ja tarjottavat on aivan auki vielä, mutta on tässä onneksi vielä hetki aikaa tehdä päätöksiä.

Näistä kuvista tulee mulle kyllä niin hymy huulille, vauva on aivan mahti tyyppi. Pitää kirjoittaa teille vähän viikonlopun kuulumisiakin mahdollisimman pian, mutta nautin nyt tänään siitä että Otolla on vielä vimppa isyyslomapäivä ennen arkeenpaluuta. Yritän pikkuhiljaa itsekin palailla arkeen blogin kanssa himmailtuani tämän helmikuun. Mielessä pyörii vaikka mitä postausaiheita ja toivottavasti pääsen maaliskuussa niitä jo toteuttamaan.

Ihanaa aurinkoista uutta viikkoa kaikille <3