Mikä on mennyt tällä kertaa vauvan kanssa toisin, kuin etukäteen ajattelin

16.10.2017

Noin vuosi sitten kirjoitin raskausaikana postauksen siitä, mitä aion tehdä kolmannen vauvavuoden aikana toisin, verrattuna kahteen aiempaan vauva-aikaan. Nyt kun vauva-aikaa on takana jo aimo annos, on hyvä ottaa pientä tsekkiä siihen ovatko suunnitelmat pitäneet. Mitä olen tehnyt eri tavalla, ja missä olen toiminut niin kuin suunnittelin?

Mulla ei ollut pilkun tarkkoja suunnitelmia, mutta joitain ajatuksia kuitenkin mitä toivoin vauva-ajalta silloin, kun olin vielä raskaana. Halusin ottaa vauva-arjen rennommin, ja pitää kiinni omista jutuistani. Halusin nauttia vauva-ajasta syyllistymättä, ja olla armollinen. Halusin nukkua mahdollisimman hyvin, niin hyvin kuin pienen vauvan kanssa on mahdollista. Halusin elää hetkessä ja nauttia. Tiesin kahden aiemman vauvavuoden kokemuksella jo vähän mitä odottaa, ja tiesin mitä en halunnut tehdä.

Keskimmäisen vauva-aikana olin vähän turhan perfektionisti. Ajattelin, että joidenkin asioiden nyt vain kuuluu mennä oppikirjan mukaan, niin kuin ne olivat esikoisen kanssa menneet. En silloin tajunnut ihan täysin että vauvat ovat kaikki yksilöitä. Otin kovasti stressiä päivärytmin luomisesta, yöunista ja ruokailuista. Vaikka imetys sujui keskimmäisen kanssa tosi hienosti, se tuntui 21-vuotiaana sitovalta, ja kaipasin omaa aikaa silloin enemmän.

Kirjoitin aiemmassa postauksessani, että kolmantena vauva-aikana aion myös ottaa rennosti oman ajan suhteen, ja mennä ja tehdä aina välillä kun siltä tuntuu, koska isänsä kanssa vauva ei ole hoidossa. Mielessä kummitteli vielä se, kuinka neljä vuotta sitten oli välillä ahdistavaakin olla niin kiinni vauvassa, ja ajattelin etukäteen että nyt teen kaikkeni jotta saan itselleni tarvittaessa omaa aikaa. Tämä on varmaan se suurin eroavaisuus suunnitelmien ja todellisuuden välillä: olen nimittäin ollut paljon enemmän kiinni meidän kuopuksessa, kuin etukäteen suunnittelin, ja vieläpä ihan omasta halustani.

Vaikka Otto on ollut vanhempainvapaalla, ja muodostanut kuopukseen vahvan siteen alusta asti, en ole juurikaan tehnyt mitään yksin. Kaikkiin työmenoihin mihin on ollut mahdollista, olen ottanut Oton ja kuopuksen mukaan. Yksin olen käynyt ulkona kerran pari tuntia, ja työmenoja joissa olen käynyt yksin, on ollut alle yhden käden sormilla laskettava määrä. Kaksi kertaa ollaan käyty Oton kanssa kahdestaan ulkona: Oton synttäreillä syömässä tunnin verran, ja meidän kaverin kolmikymppisillä Megazonessa pari tuntia, ennen lasten nukkumaanmenoaikaa molemmat. Ja tämä on riittänyt, en ole kaivannut sekuntiakaan enempää, ja oikeastaan näitäkin poissaoloja olen etukäteen vähän jännittänyt.

Vaikka Oton kanssa kuopus on pärjännyt tosi hienosti ja tottunut olemaan hänen kanssaan usein päivisin, kun teen töitä, en vaan ole kokenut tarvetta, tai halua lähteä minnekään. Olen nauttinut nimenomaan eniten siitä, että ollaan voitu tehdä kaikkea yhdessä, käydä presseissä yhdessä, mennä lounaalle yhdessä.

Neljä vuotta sitten imetys tuntui sitovalta, ja kaipasin välillä omaa aikaa. Nyt se sama sitovuus on ollut ihanaa, ja koen haikeutta, kun imetyskerrat vähenevät. Välillä kaipaan tosi paljon niitä vastasyntyneen imetysmaratoneja, oli niin ihanaa pesiä pienen tuhisijan kanssa sohvan nurkassa.

Tämä vähän yllätti mut, koska ajattelin, että varsinkin kun Otto on ollut niin paljon vauvan kanssa alusta asti, mun olisi helpompi lähteä. Mutta se ei ole ollut ollenkaan niin, vaan ihan päin vastoin. En ole kertaakaan kokenut tarvetta ”saada omaa aikaa”, vaan en ole vaan kehdannut aina kieltäytyä lähtemästä, vaikka olisinkin ennemmin jäänyt heittämään vauvan kanssa yläfemmoja. Toisaalta, niinä parina kertana kun olen lähtenyt imetysvälin ajaksi  jonnekin, niin on kyllä ollut kivaa, ja ihana nähdä kollegoita, tuttuja ja ystäviä.

Ehkä juju on siinä, että me ollaan saatu nukuttua tällä kertaa paljon paremmin, kuin neljä vuotta sitten. Väsymys tekee paljon, ja väsyneenä ei jaksa niin hyvin. Väsyneenä kaipaa enemmän omaa aikaa. Nyt kun ollaan alusta asti nukuttu kuitenkin tuntien pätkissä minuuttien sijaan, on virtaa riittänyt paljon paremmin, enkä ole juurikaan kokenut itseäni väsyneeksi. Hyvät yöunet ovat siunaus, josta saadaan olla äärettömän kiitollisia.

”Varmasti tämä vähän pidempi tauko, mahdollisuus elää muutakin elämää kuin vaipparalliarkea, on tuonut sitä perspektiiviä siihen miten lyhyt se vauva-aika loppujen lopuksi kuitenkin on. Ja vaikka se silloin saattaa tuntua koko elämältä, se ei ole sitä. Se on lyhyt, ohikiitävä vuosi, josta saa ottaa parhaansa mukaan kaiken irti.”

Kirjoitin tuon pätkän vuosi sitten marraskuussa, ja se on niin totta. Olen ehkä suhtautunut tähän jopa liikaakin sillä meiningillä, että aika menee liian nopeasti. Se on ehkä ainoa asia mistä olen ottanut stressiä, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Mutta onneksi, onneksi tätä vauvavuotta on vielä melkein neljäsosa jäljellä. Sinä aikana aio kertaakaan ajatella, että se loppuu ”kohta”, vaan nauttia siitä mitä on juuri nyt. Ja vaikka vauvavuosi sitten joskus loppuukin, niin siitähän se elämä vasta alkaa kun vauvavuosi päättyy, ja saa tutustua vielä nykyistäkin enemmän ihanaan kasvavaan tyyppiin, jolla alkaa olla sanottavaa, ajatuksia ja yhteistä puuhaa.

Tällä kertaa aion siis syyllistyä vähemmän ja luottaa itseeni enemmän. Hyvä siitä vauvasta tulee.”. Ja niin olen myös tehnyt. Nimittäin hyvä tuosta vauvasta on tullut, aivan mahtava tyyppi <3


Nukkumaanmenoaika

13.07.2017

Headwrap saatu blogin kautta. 

Mun piti jakaa tänään yksi aivan toisenlainen postaus, mutta sitten tuli ilta, tuli hämärä ja tuli Novan nukkumaanmenoaika. Tuttuun tapaan isommat tytöt menivät ensin nukkumaan ja samalla hoidettiin Novan iltatoimet. Kun olin toivottanut hyvät yöt tytöille ja kehottanut näkemään kauniita unia kukkasista ja perhosista (saaden takaisin erittäin nasevan vastauksen ”eiku mä nään skeittilaudoista ja Robinista), oli aika ottaa se meidän oma kahdenkeskinen hetki Novan kanssa. Ihana iltahetki, ihana nukutustuokio, tuokio mikä joka toinen ilta saa mut nauramaan vedet silmissä, ja joka toinen ilta kyynelehtimään onnesta kun kuuntelen vauvan tuhinaa.

Me mentiin Novan kanssa kahdestaan meidän makkariin, niinkuin aina illalla. Nova vaikutti sopivasti väsyneeltä ja hän kävikin heti kiinni rintaan ja näytti ihan siltä että nyt tulee uni. Vaan ei, hän söi ja söi ja sitten päästi irti. Pötkötteli siinä hetken, sitten kuului ”höööööö” ja äänekäs, tyytyväinen kielen maiskautus. Silittelin omasta mielestäni rauhoittavasti vauvaa, vaan ei, siitähän minityyppi vasta innostuikin: kuului uudestaan ”eh, eeehh, eiiiih” ja taas maiskuttelua, sekä naurun kiljaisu. Pian hän jo repi kaksin käsin mun tukkaa ja yritti saada mun nenää pyydystettyä suuhunsa.

Ja mua alkoi naurattaa. Yritä tässä nyt taas nukuttaa, kun toinen on kuin vasta herännyt pieni peipponen joka iloa pulputen hölpöttää ja pyörii ja rapsuttaa. Tämä meidän kuopus on sellainen tapaus joka pitää ääntä siihen asti että on sikeässä unessa, ellei ole sitten tissi suussa. Joka toinen ilta hän on oikeasti väsynyt, ja nukahtaa ensimmäisen huikan jälkeen. Mutta jokatoinen ilta hän höpöttelee ja höpöttelee ja rapsuttelee, ja hän jaksaa tehdä sitä vaikka kuinka kauan. Vaikka hän olisi ollut aivan rättipoikkipuhkiväsynyt siinä vaiheessa kun valot sammuvat, hän saattaa vielä piristyä ja aloittaa tämän ihanan jokailtaisen höpötystuokion.

Nämä hetket ovat yksi mun lemppari asioista tässä vauva-arjessa. Niistä tulee niin hyvälle tuulelle, ja musta tuntuu että halkean onnesta kun kuuntelen meidän ihanaa palleroa. Vaikka mun sieraimiin menee kuolaa kun hän koittaa haukata mun nenää, se ei haittaa yhtään. Kun mä pötköttelen pimeässä meidän touhutyypin kanssa, en voi olla tuntematta suurta haikeutta jo valmiiksi siitä, että jossain vaiheessa tämä mieletön vauvavuosi ja vauvakupla loppuu. Vaikka mä rakastan yli kaiken seurata sitä miten ihanasti lapset kasvavat ja kehittyvät ja muuttuvat omiksi upeiksi persoonikseen, tuntuu raastavan riipaisevalta että Novakin on jo yli viisi kuukautta vanha. Pian ollaan vauvavuoden puolivälissä.

Toisaalta taas, tekstiin alkuun palatakseni, on siinäkin omat puolensa että nukkumaan menevät lapset ovat jo vähän isompia. Kun oma tytär toteaa näkevänsä ennemmin unta skeittilaudoista ja Robinista kuin kukista ja perhosista (no obviously, miksi edes ehdotin jotain kukkia ja perhosia), sitä muistaa miten mahtavaa on kun lapsilla on omia mielipiteitä asioista, ja saa tutustua joka ikinen päivä paremmin ja syvemmin omiin lapsiinsa. Ne on oikeasti maailman siisteimpiä tyyppejä<3


Kun saa nukkua pitkään

29.09.2014

Kerran viikossa, sunnuntaiaamuisin on mun vuoro nukkua, ihan niin pitkään kuin ikinä haluan. Yleensä se tarkoittaa sitä, että valvon lauantai-iltana myöhään, jos jaksan, ja tunnen jo illalla itseni ihanan rentoutuneeksi kun tiedän ettei minun tarvitse nousta ylös ennenkuin musta itsestäni tuntuu siltä. Valmistaudun nukkumaan yöni hyvin, muistan jo illalla muistuttaa Tiaraa, että aamulla herätetään sitten isi eikä äitiä, koska on äidin vuoro nukkua. Lauantai-iltana fiilis on katossa: ”Aaaaaah, huomenna saan NUKKUA!”

Sitten tulee yö. Vietän vielä vähän normaalia pidemmän tuokion sängyssä älypuhelinta näpräten, lopulta nukahdan ja herään siihen että puhelin läsähtää kädestä naamaan. Isken puhelimen ikkunalaudalle, ja otan kulauksen vettä. Nukahdan, vihdoin, kunnolla. Kello on ehkä kaksi yöllä silloin.

IMG_6542x IMG_6552xAamulla herään, en auringonpaisteeseen, enkä linnunlauluun, vaan pimeään syyskuiseen aamuun, kello puoli seitsemän, kuten tavallista. Koska on sunnuntai, ensimmäisenä ei herääkään Tiara, vaan Zelda, joka ei osaa itse tulla pinnasängystä herättämään ketään. Otto nukkuu vieressäni kuin tukki. Sanon napakasti Otolle että nyt ylös, Zelda on hereillä, ja tiedän, että ne aamu-unet olivatkin sitten siinä. Makaan tunnin sängyssä yrittäen nukahtaa, puoli kahdeksalta otan sen saman älypuhelimen taas käteen ja luovutan. ”Tiaraa, Zeldaa, tulkaa tänne, äitikin heräsi!”.

Silloin kun on mun vuoro nukkua, kaikki menee päinvastoin kuin muina öinä. Silloin ensimmäisenä herää kuopus eikä esikoinen. Silloin mä joudun herättämään Oton, että saan itse nukkua. Siksi en saa nukkua. Paradoksaalista, eikö? Jos sittenkin sattuu käymään niin, että Tiara herää ensin, onnistuu tulemaan hiljaa herättämättä Zeldaa meidän makkariin herättämään Oton, yleensä jompikumpi meidän yleensä niin aamuaurinkoisista mukuloista hermostuu jostain, ja herään siihen. Ennen puolta kahdeksaa.

IMG_6580xKerran kaikki meni tosi hyvin, kumpikaan lapsista ei herättänyt mua, ei hermostunut, ja Ottokin oli saanut nukuttua hyvin. Arvatkaa moneltako heräsin, ihan itse? Puoli kahdeksan. Kun äiti saa nukkua, äiti ei saa nukkua, koska äiti ei osaa. Kateellisena vilkuilen kelloa perheen kaksilahkeisen tuhistessa lauantaisin puoli kahteentoista, ”kyllä minäkin silloin nuorena jaksoin nukkua noin pitkään!”.

Mä oon maailman onnellisin että Ottoa on siunattu hyvillä aamu-unen lahjoilla, koska hän on meistä se joka joutuu viisi kertaa viikossa nousemaan tarkasti sillä sekunnilla kun kello soi, eikä saa heräillä rauhassa lasten kanssa niinkuin minä. On vain hyvä että hän osaa nukkua silloin kun saa. Mutta miten kykenisin itse samaan?

IMG_6588x IMG_6594xSilloin kun meillä oli vain Tiara, ja hän nukkui yöt täysillä, mä osasin vielä nukkua pitkään. Usein me Tiaran kanssa nukuttiin aamuisin jopa kymmeneen asti ihan arkenakin, ja viikonloppuisin vedettiin sikeitä koko perhe. Zeldan syntymän jälkeen mä olen kuitenkin menettänyt aamunukkumiskykyni ihan kokonaan. Totuin imetyksen, ja vieressä nukkumisen ansiosta katkonaisiin yöuniin, ja kykenin toimimaan arjessa hyvin niistä huolimatta. En tuntenut itseäni väsyneeksi.

Nykyisin yöt menevät pääsääntöisesti molemmilla tytöillä tosi hyvin, satunnaisia heräilyjä pahasta unesta tai hampaista johtuen saattaa joskus olla. En tunne itseäni väsyneeksi, jos vain menen ajoissa nukkumaan. Olisi vaan niin ihanaa kerran viikossa, valvoa pitkään vailla kellontuijotusta, ja tietää saavansa aamulla nukkua. Tiedän kuinka nautinnollista se on, ja haluaisin nauttia siitä tunteesta vielä joskus.

Osaatteko te muut äidit vielä nauttia pitkistä yöunista, tai aamu-unista siis? Palautuuko nukkumataito jossain vaiheessa, vai onko mut tuomittu nousemaan viimeistään puoli kahdeksalta joka aamu tästä hamaan tulevaisuuteen? :D


Veto pois

01.06.2014

Mä nukuin viime yönä tosi huonosti, ja huonossa asennossa, joten aamulla olo ei ollut mikään maailman mairittelevin. Tiedättekö sen fiiliksen, kun mikään asento ei ole hyvä nukahtaa, ja kun lopulta löytää asennon, se ei ole kovin ergonominen, mistä saa nauttia sitten aamulla herätessä, kun niska on ihan jumissa ja sormia pistelee. Nukuin pienet päikkärit tyttöjen kanssa päivällä, ja ne helpottivat hetkeksi, mutta nyt alkaa olla jo tosi väsynyt fiilis.

Mä olen yleensä sellainen aamuvirkku, pirteä kuin peipponen heti herättyäni, enkä yleensä kaipaa edes kovin pitkiä yöunia, mutta tänään olen ollut ihan pihalla kaikesta. Onneksi oli sentään sunnuntai ja sai ottaa rennosti, vaikka päivä olikin tekemisentäyteinen. Aamulla oltiin ulkona, päivän Otto oli töissä, ja illan meillä oli vielä vieraita. Onneksi kerkesin tosiaan ottaa ne pienet torkut, muuten en olisi ollut kovin hyvää seuraa.

Aamulla ulkoiltiin tyttöjen kanssa nauttien välillä pilkistelevästä auringosta, ja sekin piristi kyllä ihanasti. Zelda käveli ympäri pihaa, ja me rakennettiin Tipan kanssa hiekkalinna, joka koristeltiin kivillä. Tiaralle kelpasivat koristeeksi vain vaaleanpunaiset kivet, ja hän suoritti tarkkaa laadunvalvontaa kivien valinnassa, kivissä ei saanut olla liikaa harmaata, vaan niiden piti olla mahdollisimman vaaleanpunaisia väriltään. Tämä värien valinta on tärkeää nykyään mös vaatteissa, legopalikoissa ja ties missä. Kaksi- ja puolivuotiaamme omaa jo painokkaita mielipiteitä.
IMG_5290 IMG_5296 IMG_5297 IMG_5299Zelda on kuluneen viikon aikana hylännyt konttaamisen melkein kokonaan, ja alkanut sen sijaan kävelemään. Aina kun neiti meinaa kaatua, hän lisää vauhtia ja melkein juoksee määränpäähänsä, toimiva tekniikka! Olin ehtinyt unohtaa miten söpöä on kun yksivuotias tepastelee ympäriinsä tarmokkaasti, kokoajan hihityttää kun toisella on niin kiire jokapaikkaan. Zelda on myös tällä viikolla oppinut paljon uusia sanoja, kuten ”kiitti”, ”isi”, ”nonni”, ”vauva” ja ”Tipa”. Paras on nimenomaan tuo ”nonni”, se alkoi siitä kun Otto sekoitti Zeldan iltapuuroa, ja Zelda oli sitä mieltä että se oli jo valmista, ja totesi painokkaasti ”nonni!”. Nyt Zelda hokee sanaa sitten jatkuvasti, aina kun jokin on valmista, esimerkiksi kun kengät on laitettu jalkaan, on se osuva nonnin paikka.

IMG_5278IMG_5282Sain muutama viikko sitten jo Sheinsidelta ihanan mustan mekon, josta tykkään tosi paljon, mutta se on mulle liian iso. Hihansuut lerpattavat, ja vyötärö häviää kokonaan, mekko on suoranainen teltta mulle. Malli on aivan ihana, tyylikkään yksinkertainen kotelomekko, mutta kuvia varten jouduin kiristämään mekon takaa pompulan avulla, jotta sain sen näyttämään siltä miltä sen kuuluisi päällä näyttää. Harmillista!

IMG_5220x IMG_5229x IMG_5238x IMG_5252xMekko Sheinside* / Kaulakoru Glitter* / Aurinkolasit Glitter* / Kengät H&M / Laukku Michael Kors

*saatu blogiyhteistyön kautta.

Pääsykokeet ovat perjantaina, joten ei ole enää kovin paljoa aikaa lukea. Perjantaihin asti mä aion keskittyä lukemiseen niin paljon kuin mahdollista, joten pahoittelen jo etukäteen jos se tulee näkymään postausten määrässä. Blogitaukoa en ainakaan suunnittele pitäväni, mutta tahti saattaa hieman hidastua, sillä nyt on pakko tsempata. Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille, toivottavasti säät suosivat ja päästään nauttimaan auringosta<3