Mikä on mennyt tällä kertaa vauvan kanssa toisin, kuin etukäteen ajattelin

16.10.2017

Noin vuosi sitten kirjoitin raskausaikana postauksen siitä, mitä aion tehdä kolmannen vauvavuoden aikana toisin, verrattuna kahteen aiempaan vauva-aikaan. Nyt kun vauva-aikaa on takana jo aimo annos, on hyvä ottaa pientä tsekkiä siihen ovatko suunnitelmat pitäneet. Mitä olen tehnyt eri tavalla, ja missä olen toiminut niin kuin suunnittelin?

Mulla ei ollut pilkun tarkkoja suunnitelmia, mutta joitain ajatuksia kuitenkin mitä toivoin vauva-ajalta silloin, kun olin vielä raskaana. Halusin ottaa vauva-arjen rennommin, ja pitää kiinni omista jutuistani. Halusin nauttia vauva-ajasta syyllistymättä, ja olla armollinen. Halusin nukkua mahdollisimman hyvin, niin hyvin kuin pienen vauvan kanssa on mahdollista. Halusin elää hetkessä ja nauttia. Tiesin kahden aiemman vauvavuoden kokemuksella jo vähän mitä odottaa, ja tiesin mitä en halunnut tehdä.

Keskimmäisen vauva-aikana olin vähän turhan perfektionisti. Ajattelin, että joidenkin asioiden nyt vain kuuluu mennä oppikirjan mukaan, niin kuin ne olivat esikoisen kanssa menneet. En silloin tajunnut ihan täysin että vauvat ovat kaikki yksilöitä. Otin kovasti stressiä päivärytmin luomisesta, yöunista ja ruokailuista. Vaikka imetys sujui keskimmäisen kanssa tosi hienosti, se tuntui 21-vuotiaana sitovalta, ja kaipasin omaa aikaa silloin enemmän.

Kirjoitin aiemmassa postauksessani, että kolmantena vauva-aikana aion myös ottaa rennosti oman ajan suhteen, ja mennä ja tehdä aina välillä kun siltä tuntuu, koska isänsä kanssa vauva ei ole hoidossa. Mielessä kummitteli vielä se, kuinka neljä vuotta sitten oli välillä ahdistavaakin olla niin kiinni vauvassa, ja ajattelin etukäteen että nyt teen kaikkeni jotta saan itselleni tarvittaessa omaa aikaa. Tämä on varmaan se suurin eroavaisuus suunnitelmien ja todellisuuden välillä: olen nimittäin ollut paljon enemmän kiinni meidän kuopuksessa, kuin etukäteen suunnittelin, ja vieläpä ihan omasta halustani.

Vaikka Otto on ollut vanhempainvapaalla, ja muodostanut kuopukseen vahvan siteen alusta asti, en ole juurikaan tehnyt mitään yksin. Kaikkiin työmenoihin mihin on ollut mahdollista, olen ottanut Oton ja kuopuksen mukaan. Yksin olen käynyt ulkona kerran pari tuntia, ja työmenoja joissa olen käynyt yksin, on ollut alle yhden käden sormilla laskettava määrä. Kaksi kertaa ollaan käyty Oton kanssa kahdestaan ulkona: Oton synttäreillä syömässä tunnin verran, ja meidän kaverin kolmikymppisillä Megazonessa pari tuntia, ennen lasten nukkumaanmenoaikaa molemmat. Ja tämä on riittänyt, en ole kaivannut sekuntiakaan enempää, ja oikeastaan näitäkin poissaoloja olen etukäteen vähän jännittänyt.

Vaikka Oton kanssa kuopus on pärjännyt tosi hienosti ja tottunut olemaan hänen kanssaan usein päivisin, kun teen töitä, en vaan ole kokenut tarvetta, tai halua lähteä minnekään. Olen nauttinut nimenomaan eniten siitä, että ollaan voitu tehdä kaikkea yhdessä, käydä presseissä yhdessä, mennä lounaalle yhdessä.

Neljä vuotta sitten imetys tuntui sitovalta, ja kaipasin välillä omaa aikaa. Nyt se sama sitovuus on ollut ihanaa, ja koen haikeutta, kun imetyskerrat vähenevät. Välillä kaipaan tosi paljon niitä vastasyntyneen imetysmaratoneja, oli niin ihanaa pesiä pienen tuhisijan kanssa sohvan nurkassa.

Tämä vähän yllätti mut, koska ajattelin, että varsinkin kun Otto on ollut niin paljon vauvan kanssa alusta asti, mun olisi helpompi lähteä. Mutta se ei ole ollut ollenkaan niin, vaan ihan päin vastoin. En ole kertaakaan kokenut tarvetta ”saada omaa aikaa”, vaan en ole vaan kehdannut aina kieltäytyä lähtemästä, vaikka olisinkin ennemmin jäänyt heittämään vauvan kanssa yläfemmoja. Toisaalta, niinä parina kertana kun olen lähtenyt imetysvälin ajaksi  jonnekin, niin on kyllä ollut kivaa, ja ihana nähdä kollegoita, tuttuja ja ystäviä.

Ehkä juju on siinä, että me ollaan saatu nukuttua tällä kertaa paljon paremmin, kuin neljä vuotta sitten. Väsymys tekee paljon, ja väsyneenä ei jaksa niin hyvin. Väsyneenä kaipaa enemmän omaa aikaa. Nyt kun ollaan alusta asti nukuttu kuitenkin tuntien pätkissä minuuttien sijaan, on virtaa riittänyt paljon paremmin, enkä ole juurikaan kokenut itseäni väsyneeksi. Hyvät yöunet ovat siunaus, josta saadaan olla äärettömän kiitollisia.

”Varmasti tämä vähän pidempi tauko, mahdollisuus elää muutakin elämää kuin vaipparalliarkea, on tuonut sitä perspektiiviä siihen miten lyhyt se vauva-aika loppujen lopuksi kuitenkin on. Ja vaikka se silloin saattaa tuntua koko elämältä, se ei ole sitä. Se on lyhyt, ohikiitävä vuosi, josta saa ottaa parhaansa mukaan kaiken irti.”

Kirjoitin tuon pätkän vuosi sitten marraskuussa, ja se on niin totta. Olen ehkä suhtautunut tähän jopa liikaakin sillä meiningillä, että aika menee liian nopeasti. Se on ehkä ainoa asia mistä olen ottanut stressiä, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Mutta onneksi, onneksi tätä vauvavuotta on vielä melkein neljäsosa jäljellä. Sinä aikana aio kertaakaan ajatella, että se loppuu ”kohta”, vaan nauttia siitä mitä on juuri nyt. Ja vaikka vauvavuosi sitten joskus loppuukin, niin siitähän se elämä vasta alkaa kun vauvavuosi päättyy, ja saa tutustua vielä nykyistäkin enemmän ihanaan kasvavaan tyyppiin, jolla alkaa olla sanottavaa, ajatuksia ja yhteistä puuhaa.

Tällä kertaa aion siis syyllistyä vähemmän ja luottaa itseeni enemmän. Hyvä siitä vauvasta tulee.”. Ja niin olen myös tehnyt. Nimittäin hyvä tuosta vauvasta on tullut, aivan mahtava tyyppi <3


Nukkumaanmenoaika

13.07.2017

Headwrap saatu blogin kautta. 

Mun piti jakaa tänään yksi aivan toisenlainen postaus, mutta sitten tuli ilta, tuli hämärä ja tuli Novan nukkumaanmenoaika. Tuttuun tapaan isommat tytöt menivät ensin nukkumaan ja samalla hoidettiin Novan iltatoimet. Kun olin toivottanut hyvät yöt tytöille ja kehottanut näkemään kauniita unia kukkasista ja perhosista (saaden takaisin erittäin nasevan vastauksen ”eiku mä nään skeittilaudoista ja Robinista), oli aika ottaa se meidän oma kahdenkeskinen hetki Novan kanssa. Ihana iltahetki, ihana nukutustuokio, tuokio mikä joka toinen ilta saa mut nauramaan vedet silmissä, ja joka toinen ilta kyynelehtimään onnesta kun kuuntelen vauvan tuhinaa.

Me mentiin Novan kanssa kahdestaan meidän makkariin, niinkuin aina illalla. Nova vaikutti sopivasti väsyneeltä ja hän kävikin heti kiinni rintaan ja näytti ihan siltä että nyt tulee uni. Vaan ei, hän söi ja söi ja sitten päästi irti. Pötkötteli siinä hetken, sitten kuului ”höööööö” ja äänekäs, tyytyväinen kielen maiskautus. Silittelin omasta mielestäni rauhoittavasti vauvaa, vaan ei, siitähän minityyppi vasta innostuikin: kuului uudestaan ”eh, eeehh, eiiiih” ja taas maiskuttelua, sekä naurun kiljaisu. Pian hän jo repi kaksin käsin mun tukkaa ja yritti saada mun nenää pyydystettyä suuhunsa.

Ja mua alkoi naurattaa. Yritä tässä nyt taas nukuttaa, kun toinen on kuin vasta herännyt pieni peipponen joka iloa pulputen hölpöttää ja pyörii ja rapsuttaa. Tämä meidän kuopus on sellainen tapaus joka pitää ääntä siihen asti että on sikeässä unessa, ellei ole sitten tissi suussa. Joka toinen ilta hän on oikeasti väsynyt, ja nukahtaa ensimmäisen huikan jälkeen. Mutta jokatoinen ilta hän höpöttelee ja höpöttelee ja rapsuttelee, ja hän jaksaa tehdä sitä vaikka kuinka kauan. Vaikka hän olisi ollut aivan rättipoikkipuhkiväsynyt siinä vaiheessa kun valot sammuvat, hän saattaa vielä piristyä ja aloittaa tämän ihanan jokailtaisen höpötystuokion.

Nämä hetket ovat yksi mun lemppari asioista tässä vauva-arjessa. Niistä tulee niin hyvälle tuulelle, ja musta tuntuu että halkean onnesta kun kuuntelen meidän ihanaa palleroa. Vaikka mun sieraimiin menee kuolaa kun hän koittaa haukata mun nenää, se ei haittaa yhtään. Kun mä pötköttelen pimeässä meidän touhutyypin kanssa, en voi olla tuntematta suurta haikeutta jo valmiiksi siitä, että jossain vaiheessa tämä mieletön vauvavuosi ja vauvakupla loppuu. Vaikka mä rakastan yli kaiken seurata sitä miten ihanasti lapset kasvavat ja kehittyvät ja muuttuvat omiksi upeiksi persoonikseen, tuntuu raastavan riipaisevalta että Novakin on jo yli viisi kuukautta vanha. Pian ollaan vauvavuoden puolivälissä.

Toisaalta taas, tekstiin alkuun palatakseni, on siinäkin omat puolensa että nukkumaan menevät lapset ovat jo vähän isompia. Kun oma tytär toteaa näkevänsä ennemmin unta skeittilaudoista ja Robinista kuin kukista ja perhosista (no obviously, miksi edes ehdotin jotain kukkia ja perhosia), sitä muistaa miten mahtavaa on kun lapsilla on omia mielipiteitä asioista, ja saa tutustua joka ikinen päivä paremmin ja syvemmin omiin lapsiinsa. Ne on oikeasti maailman siisteimpiä tyyppejä<3