Me ollaan oltu vanhempia yli kahdeksan vuotta ja olisi hölmöä väittää, ettei vanhemmuus olisi vaikuttanut millään tavalla kaverisuhteisiin. On se. Toisaalta, en ole ollenkaan varma onko se ainoa vaikuttava tekijä, tai läheskään merkittävin vaikuttava tekijä. Sen lisäksi, että meille on syntynyt kahdeksassa vuodessa kolme lasta, elämä on edennyt niin meillä kuin koko lähipiirilläkin eteenpäin monella eri tavalla. Olisi aika itsekeskeistä ajatella, että ainoastaan meidän lapset olisivat vaikuttaneet kaverisuhteisiin, kun suhteessa kuitenkin on aina kaksi osapuolta ja jokaisen oma tarina menee eteenpäin yhtäaikaa. Lasten lisäksi kaverisuhteisiin ovat vaikuttaneet työt, parisuhteet, muutot, elämäntilanteen muutokset ja kaikki mahdollinen mitä nyt elämässä voi tapahtua niin meillä kuin muillakin.  

Silloin kun musta tuli äiti, mun kaverisuhteet alkoivat kyllä muuttua. Osa päättyi kokonaan ja osa vahvistui. Se oli ihan luonnollista, elämän risteyskohdassa näki ketkä seisoivat rinnalla ja sellaiset “oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti” -kaveruudet loppuivat siihen. Jäljelle jäi harva mutta niin rakas ja ihana joukko ystäviä. 

Pikkuhiljaa mukaan alkoi tarttua uusiakin ystäviä. Äitikavereita, somekavereita ja vanhojen kavereiden uusia puolisoita. Ihan uusia tyyppejä, joista nousi tärkeitä ystäviä. Oton mukana sain itselleni myös toisen perheen ja toisen ystäväpiirin. Vaikka meillä oli yhteisiä ystäviä, paljon oli myös omia kavereita, joihin sitten tutustuttiin vasta toistemme kautta.

Niistäkin kavereista, jotka vanhemmuuden ensimmäisinä vuosina olivat rinnalla, on osa jäänyt pois. Ja heidänkin tilalleen on tullut uusia. Osan kanssa on kulunut vuosia ilman, että ollaan nähty ollenkaan ja sitten tiet ovatkin kohdanneet myöhemmin uudelleen, läheisempinä kuin koskaan ennen tai ainakin moikkauksen verran kaupungilla.  

Ystävyys on niin jännä ilmiö, johon vaikuttaa niin moni asia. Mulle ystävyys on vastavuoroista välittämistä, sitä, että ollaan toisen asioista ja kuulumisista kiinnostuneita. Sitä, että juttu jatkuu aina siitä mihin se on jäänyt. Eivät lapsiperheelliset ole ainoita, joilla kalenterissa ei ole tarpeeksi usein tilaa ystävien näkemiselle. Kyllä niitä kiireitä ja menoja on lähes kaikilla, puhumattakaan välimatkasta, mikä myös on merkittävä yksittäinen tekijä siinä, kuinka usein ystäviä näkee. 

Siksi mä arvostan omissa ystävissäni (ja tiedän, että he arvostavat mun ystävyydessä) sitä, että aina voi jatkaa siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin. Vaikka välissä olisi vuosi ettei nähdä, aina tavatessa tuntuu kuin ei koskaan olisi erossa ollutkaan.

 

Mulla on rakkaita ystäviä ympäri Suomen ja osa myös jopa toisissa maissa kuin Suomessa. Onneksi on Whatsapp, jonka ansiosta ne kaukanakin olevat ystävät tuntuvat olevan lähellä. Rakastan myös nykyisin vähintään yhtä paljon kuin teininä vaan lähteä ulos kävelemään ja soittaa ystävälle maraton-puhelun.

Meillä on takana kolme vauvavuotta, jotka ovat olleet ystävyyden kannalta melko erilaisia. Ensimmäinen ja toinen vauvavuosi olivat sellaisia, että aika paljon näin ystäviä ja jonkin verran myös ilman vauvaa. Olin niin paljon yksin lasten kanssa päivisin Oton tehdessä 7-päiväisiä työviikkoja, että välillä kaipasin kunnon breikkiä ja halusin lähteä vauvavuoden aikanakin aikuisten kesken istumaan iltaa. 

Tämä viimeisin, kolmas vauvavuosi taas oli sellainen, että tosi paljon pesittiin kotona. En juuri tehnyt yksin, siis ilman lapsia ja Ottoa, mitään. Se oli mulle tärkeää aikaa, mä nautin ihan valtavan paljon siitä, että sain olla kiinni meidän vauvassa ja saatiin olla niin paljon koko perhe yhdessä. Etenkin Oton vanhempainvapaan aika oli tärkeä tauko meille kaikkien niiden aikataulujen täyttämien vuosien jälkeen. Onneksi meidän ystävät ymmärsivät sen. Yksikään mun kaveri ei ajatellut (tai ainakaan sanonut sitä ääneen), että nyt olen hylännyt heidät, kun en vietä kahdenkeskistä aikaa, vaan mukana on aina vauva tai Otto ja vauva. He ymmärsivät, kuten mäkin, että se oli mulle ainutlaatuista aikaa, josta otin kaiken irti. 

Silloin me nähtiin yhdessä porukalla tai kahviteltiin kavereiden kesken yhdessä vauvan kanssa, eikä siinä ollut mitään ongelmaa. Ihan samalla tavalla mua kiinnosti ystävien kuulumiset edelleen. Ja jos ei nähty niin sitten saatoin lähteä vaunulenkille maraton-puhelua soittamaan. Whatsappkin lauloi harva se päivä. 

Sen vuoden jälkeen on ollut taas helppo lähteä ja mennä ja tehdä ihan aikuisten kesken. Sen vuoden jälkeen kahvilla käynnit, terasilla istumiset ja illalliset kavereiden kanssa on taas ollut ihan maailman parasta. Tekee niin hyvää olla välillä vaan aikuisten kesken ja vaan rentoutua.

Mä arvostan sitä, että mun ystävät ovat olleet kärsivällisiä, eivätkä heti ole ajatelleet, että vauvavuosi määrittelee koko ystävyyden suunnan loppuelämäksi. Koska ainakaan mulla se ei ole koskaan ollut niin. Se on totta, että ainakin mun maailma on vauvavuosina kutistunut väliaikaisesti ja vauva-aiheet ovat olleet paljon mielessä. Aina olen silti osannut puhua muustakin. 

Nykyään taas voi joskus olla, että kun näen ystäviä, ei mainita sanallakaan meidän lapsia koko näkemisen aikana. Mulla on Otto sitä varten, että voin ihmetellä sen kanssa meidän lapsia maailman tappiin asti. Ystävien kanssa on ihan parasta puhua kaikesta muusta mahdollisesta ja mahdottomasta (toki Otonkin kanssa, mutta ehkä ymmärrätte). Ja tietty äitiystävien kanssa vertaistuki on kultaakin kalliimpaa ja toimii molempiin suuntiin.

Mä olen ihan valtavan kiitollinen kaikille meidän ihanille ja mahtaville ystäville, jotka ovat seisseet meidän rinnalla. Ystävillä on ihan mielettömän suuri merkitys elämässä. Olen myös hurjan kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet ihania kummeja meidän lapsille ja tärkeitä ja turvallisia aikuisia heidän elämässä jo monta vuotta. Tulevat käymään ja pelaavat ja leikittävät, vievät leffaan tai ulos ja muistavat laittaa whatsappissa viestiä. Kiitos ihanat ystävät kun ootte just sellaisia kuin ootte <3

Meidän podcastin 1. Tuotantokauden viimeinen jakso ilmestyi tänään ja sen aiheena on Kaverit, parisuhde ja pikkulapsiarki (vieraana ystävät). Jaksossa on vieraana tosiaan meidän ystävät Emmis ja Aku, jotka molemmat ovat myös meidän lasten kummeja. Heidän kanssa keskustellaan mm. siitä, miten ollaan tutustuttu, siitä miten lapset ovat vaikuttaneet ystävyyteen heidän mielestä, sekä siitä millaista on olla somessa esillä olevien tyyppien ystävä. Ja paljon muusta! Ihan uskomatonta, että 10 viikkoa meni näin nopeasti ja kaikki jaksot ovat nyt ulkona. 

Kuuntele Yhdessä S01E10:

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcasteissa TÄSTÄ

Miten lapset ovat vaikuttaneet teidän kaverisuhteisiin, vai ovatko mitenkään? Saa tosi mielellään kertoa myös kaverin näkökulmasta (eli jos sulla ei itselläsi ole lapsia ja sun ystävä on saanut lapsen, niin onko se vaikuttanut jotenkin)? Olis tosi mielenkiintoista kuulla! 

Tänään vietetään Ystävänpäivää, ja sen kunniaksi kirjoitan teille aiheesta, josta en ole pitkään aikaan tainnut sanoa oikein mitään täällä blogin puolella. Nimittäin ystävistä ja ystävyydestä – päivän teemasta.

Ennen parisuhdetta ja omaa perhettä, ystävät olivat kiistattomasti ainakin omassa elämässäni aivan ykkössijalla. Ystävät olivat niitä, joiden kanssa vietin aikaa joka päivä, puhuin jatkuvasti puhelimessa, jaoin kaikki ilot ja surut. Heti ekana kun jotain merkittävää tapahtui, jaoin sen ystävien kanssa. Ensimmäisen raskaustestinkin tein vuonna 2011 ollessani ystävän luona yökylässä, eihän sitä nyt yksin voinut tehdä todellakaan, kuten ei mitään muutakaan niihin aikoihin.

Niistä teinivuosista on kuitenkin jo monta vuotta aikaa, ja joka vuosi parisuhde, lapset ja työ ovat vallanneet yhä suurempaa osaa arjesta. Saako ystäviä kuitenkaan unohtaa kokonaan vain siksi, että muut asiat valtaavat tilaa? Mun mielestä ei missään nimessä, jos heistä oikeasti välittää. Ystävyys saa kuitenkin muuttaa muotoaan ja kehittyä siinä samalla, kun elämä muutenkin menee eteenpäin meillä kaikilla. Oikeat ystävyyssuhteet kestävät kyllä muutokset puolin ja toisin.

Mun elämästä tippui kauhallinen ystäviä pois heti silloin, kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi ja lakkasin olemasta joka viikonloppu juhliva teini. Toisaalta mulle myös jäi iso kourallinen niitä ystäviä, jotka seisovat mun rinnalla edelleen tänäkin päivänä. Oikeastaan kaikissa elämän käännekohdissa ystäviä on hävinnyt, mutta toisaalta uusia tullut tilalle, jopa enenmmän kuin on lähtenyt. Silti se tietty joukko ihmisiä on ollut alusta tähän päivään asti mun rinnalla, ja tiedän että tulee olemaan aina, tapahtui mitä tapahtui.

He ovat niitä ihmisiä joille voi kertoa mitä vaan, ja jotka laittavat juuri oikealla hetkellä viestiä, että tsemppiä kiireisiin, kaikki menee hienosti. Toivon, että osaan olla yhtä ihana ystävä takaisin, ja uskon että en ainakaan ihan surkea ole, kun yhtä ollaan pidetty kaikki nämä vuodet. Oikeiden ystävien kanssa ei haittaa, vaikka ei näkisi pitkään aikaan, sillä sitten kun nähdään, kaikki on ihan samanlaista kuin ennenkin. Yhtä rentoa, vaivatonta ja leppoisaa.

En sure menetettyjä ihmissuhteita, klisee pätee että hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti. Jokainen ihminen joka on jollain lailla ollut osana mun elämää, on opettanut mulle jotain ja jättänyt jäljen siihen, kuinka toimin ja kuinka kohtelen toisia. Olen iloinen voidessani sanoa, että mun ystävyyssuhteisiin ei ole kuulunut draamaa enää vuosikausiin. Olen riidellyt ystävän kanssa viimeksi varmaankin ollessani 22-vuotias, eli neljä vuotta sitten. Tai en oikeastaan riidellyt, mutta tietoisesti ottanut etäisyyttä ihmiseen, jota pidin ystävänä, mutta joka teki ikävästi mulle yhtenä mun elämän tärkeimmistä päivistä.

Sen jälkeen elämä ystävien kanssa on ollut äärimmäisen tasaista. Nähdään aina kun ehditään, puhutaan aina kun voidaan, jaetaan ne ilot ja surut. Ei jaeta kaikkea ehkä ensimmäisenä enää, mutta heti toisena Oton jälkeen. Whatsapp laulaa iltaisin, ja vaunulenkillä ollessa soitan usein kaukana asuvalle ystävälle. Aikaa otetaan sieltä mistä voidaan, ihan kuin parisuhteessakin. Joka viikko näen ainakin muutamaa ystävää tai kaveria, mutta heitä on niin monta, että yleensä en näe samaa ihmistä kovinkaan montaa kertaa kuukauden aikana, koska en vain ehdi. Ja tilanne on yleensä ihan molemminpuolinen, en tosiaankaan ole ystäväpiirini ainoa jolla kalenteri on aina liian täynnä.

Sen sijaan olen edelleenkin ainoa jolla on lapsia, jos miettii niitä ystäviä joiden kanssa ollaan tunnettu kaikkein pisimpään. Se ei koskaan ole ollut este yhteydenpidolle tai ajan viettämiselle. Olen ylpeä voidessani kutsua monia ystäviäni myös lasteni kummeiksi. He ovat vieneet lapsia kotieläinmessuille ja sisäleikkipuistoon, pelanneet tuntikausia lautapelejä ja askarrelleet aquabeadseillä lasten kanssa mun ollessa kuumeessa. He muistavat soittaa synttäripäivänä toiselta puolelta Suomea lapsen omaan numeroon, ja kysellä kuulumisia häneltä ihan muuten vaan. He juttelevat mun kanssa mistä vaan, myös lapsista silloin kun siltä tuntuu.

He ovat kiinnostuneita meidän koko perheen kuulumisista, ihan samoin kun minä heidän yliopistojutuistaan tai työn hakemisesta. He lähtevät mun kanssa juhlimaan silloin harvoin kun sinne pääsen, ja aina meillä on yhtä hauskaa. Ylihuomenna lähden juhlimaan ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen, ja odotan sitä niin innolla. En koskaan suunnitellut pitäväni näin pitkää taukoa tanssimisesta, mutta jotenkin siinä vain kävi niin. Ei se silti tuntunut kahdelta vuodelta, ja tiedän että meillä on perjantaina ihan yhtä hauskaa kuin oli kaksi vuotta sittenkin. Lähden juhlimaan ystävän kanssa, jonka kanssa tuli viime vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta yhteistä taivalta.

Uudemmista kavereista ja ystävistä olen hurjan kiitollinen myös, ja siitä että olen saanut vuosien varrella tutustua niin ihaniin äiteihin. Äitiystävät ovat tärkeitä voimavaroja ja inspiraation lähteitä, joiden kanssa voi jakaa kaikki ne lapsiperhearjen ilot, surut ja huvittavimmat tilanteet. Toki äitien kanssa voi puhua kaikesta muustakin kuin vain lapsista. Äitiystävänä mä haluan olla sellainen, jonka kanssa lapsetkin voi olla rennosti. Kun meille tulee kylään, ei tarvitse jännittää että mitenköhän se menee lasten kanssa, meillä voi olla juuri niinkuin kotonaan. Ja onneksi sama toimii ystävien kanssa myös toisin päin.

Tänä vuonna olen tutustunut jo pariinkin uuteen ihanaan ihmiseen, joiden kanssa ollaan käyty lounaalla ja vietetty aikaa. Se on ihanaa! Mä olen ihmisenä sellainen avoin höpöttelijä joka tutustuu helposti, ja on ollut mahtavaa törmätä usein samanhenkisiin tyyppeihin, joiden kanssa vaan klikkaa heti.

Olen hurjan kiitollinen jokaisesta ihanasta ihmisestä joka meidän ympärillä on, se ei ole mikään itsestäänselvyys että saa elämäänsä niin mahtavia tyyppejä. Ystävät ovat uskomattoman suuri rikkaus. Kiitos myös kaikille teille siellä ruutujen takana, moni vakkari teistäkin lukijoistakin tuntuu vähän kuin ystävältä, ollaan ehkä moikattu tapahtumassa, ja juteltu kymmenien ellei satojen kommenttien verran täällä blogissa tai somekanavissa. Se on ihan mahtavaa. Ihanaa Ystävänpäivää kaikille <3