30 vuotta

18.09.2021

Tänään täytän 30 vuotta. Se tuntuu niin oudolta! 30! Mun äiti oli 30 vuotta, viikkoa vaille 31 kun mä synnyin. Lapsuudessa oma äiti tuntui aina niin aikuiselta, tietenkin. Nyt alan olla itse samassa iässä, kun äitini oli saadessaan minut. Ehkä olen itsekin nyt oikeasti aikuinen. Ja joo, onhan minulla jo neljä lasta. Ja on elämässä tullut tehtyä ja koettua yhtä sun toista ja mentyä eteenpäin. Mutta ei mun pää ainakaan ole pysynyt mukana siinä, että siinä missä ne omat neljä lasta vanhenee, sitä itsekin oikeasti vanhenee.

Pään sisällä olen edelleen se sama Iina kuin vaikka 9-vuotiaana tai 15-vuotiaana. Muistan edelleen mitä ajattelin, kun työnsin mun tädin vanhoja vakosamettisia nuken vaunuja pitkin Ruoholahden katuja 7-vuotiaana (kaikki luulee varmaan, et mulla on oikee vauva täällä), tai kun käytiin mun serkun kanssa ostamassa jäätelöt Rantsilan matkahuollon kiskalta kesälomalla mummolassa paljain jaloin (että voisinpa olla Helsingissäkin aina ilman kenkiä).

Muistan, kuinka istuin yksin äidin kanssa OYSin päivystyksen käytävällä 28.3.2006 14-vuotiaana odottamassa, että äiti pääsee magneettikuvaukseen. Sairaalassa porattiin kovalla äänellä ja siellä oli kirkkaat valot ja muistan vieläkin kuinka äiti itki ja huusi tuskissaan sairaalasängyllä, kun aivoinfarktia ja keuhkoveritulppia ei oltu vielä diagnosoitu ja jokainen ääni ja valo tuntui hänestä siltä, että pää halkeaa. Se oli mun elämän hirvein ja pelottavin hetki.

Muistan mitä ajattelin, kun me oltiin Oulussa vanhan vesitornin luona ottamassa tosi hienoja kuvia Irc-Galleriaan mun bestiksen kanssa ysiluokalla (että tää kirkkaan keltainen seinä näyttää tosi mageelta mun violettia leopardineuletakkia vasten ja mun farkkuminihame yhdistettynä caprimittaisiin mustiin leggingsseihin on todella cool ).

Ja muistan kuin eilisen, miltä tuntui tehdä raskaustesti 19-vuotiaana ja kertoa sen olevan positiivinen ihanalle pojalle, jonka oli tavannut vain reilua kuukautta aiemmin. Hitto se oli pelottavaa, outoa, ihanaa, jännittävää ja ikimuistoista. En koskaan unohda miten pilkoin tärisevin käsin paprikaa kaverin keittiössä ja tiesin, että mun sisällä kasvaa ihan oikea vauva.

Pitkä matka on tullut kuljettua Kätilöopistolta vuonna 1991 tähän päivään. Kaikki mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen kuka olen ja millainen elämä mulla on juuri nyt. Ja kuulkaa, se elämä on erittäin kiva. Mun elämä on täynnä kaikkea sitä ihanaa, mistä nuorempana haaveilin. Ennen kaikkea se on täynnä rakkautta ja onnea joka päivä, ja rakkaus oli mun suurin haave. Rakkaus ja äitiys. Ei tule mieleen mitä enemmän olisin voinut universumilta toivoa 30-vuotispäivääni mennessä kuin neljä hyvinvoivaa lasta ja puoliso, joka rakastaa mua ja jota itse rakastan niin paljon, että voisin haljeta.

Jos onnellisuus on menestymisen korkein muoto kuten olen kuullut sanottavan, niin sitten koen olevani kyllä ihan valtavan menestynyt. Ei, minusta ei kirjoiteta inspiraatioartikkeleita HS Visiossa, en ole vielä kasvattanut valtavaa sijoitussalkkua (ihan mukavan kuitenkin) eikä Instagram-nimimerkkiäni korista sininen verified-merkki. Mutta mä voin aidosti hymyillä niin, että poskiin sattuu, ihan joka päivä jossain kohtaa päivää, tai joskus vaikka koko päivän.

Mun jokaisessa päivässä on hetkiä, jolloin ajattelen ja koen olevani ihan valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä mulla on. Ei elämä mitään ruusuilla tanssimista ole todellakaan, näihin vuosiin on mahtunut myös huolta, tuskaa ja murhetta. Mun jokainen päivä ei ole helppo, eikä kuulukaan olla. Mutta mulle onnellisuus on myös sitä, että silloinkin kun on joku vaikeampi hetki, mulla on se turva ja tunne, että mun ympärillä on ihmisiä, joille olen rakastettu ja hyväksytty ja arvokas omana itsenäni, vaikka mitä tulisi eteen. Ja vaikka jokainen hetki ei olisi helppo, se tekee elämästä kokonaisuutena helppoa, että on se turva. Sen turvan välittäminen mun lapsille on mun tärkein tehtävä.

Mulla oli kahdeksan kohdan lista asioita, jotka halusin saavuttaa ennen kuin olen 30. Saavutin niistä tavoitteista puolet. Ehkä olisin saavuttanut toisenkin puolen ilman koronapandemiaa tai ilman haavetta neljännestä vauvasta, ehkä en. Vauvahaavetta en uskaltanut puolitoista vuotta sitten sanoa edes ääneen vielä. Matkalla osa mun arvoista muuttui ja tuli uusia haaveita. Mun ajatusmalli muuttui ehkä kasvuyrittäjästä tasapainoyrittäjäksi (Lähiömutsin lanseeraama mahtava termi). Tajusin, että se mitä haluan itse yrittäjänä jatkuvaa etenemistä enemmän on tasapaino – riittävästi aikaa yhdessä perheen kanssa ja riittävästi töitä, jotta voin ylläpitää nykyistä elintasoa. Ja se vauva. Jos olisin tehnyt entiseen malliin töitä, tulos olisi varmasti tällä hetkellä ainakin sen 50% enemmän, joka on se kasvu, jota tavoittelin silloin. Sen sijaan mulla on enemmän aikaa perheelle, haaveilemani vauva ja edelleen se sama tulos. Mä kutsun tätä voitoksi, koska minulle se on sitä.

Joku toinen haluaa toisia asioita, eikä yksikään haave ole vähemmän arvokas. Minäkin saatan haluta jatkaa kasvun polulla tulevaisuudessa. En halua vastakkain asetella perhettä ja kasvuyrittäjyyttä – koska kyllä nekin voi yhdistää ja varsin menestyksekkäästi voikin, siitä on Suomessakin lukuisia mahtavia inspiroivia esimerkkejä. Mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, kaipaan itse tätä, missä tilanteessa olen nyt.

Paahdoin yrittäjyyteni ensimmäiset vuodet hurjaa tahtia kohti tuloksia ja kohti mun unelmia. Monet niistä unelmista se paahtaminen mahdollisti – kuten oman unelma-asunnon oston ja matkan New Yorkiin. Nyt koen olevani hyvässä paikassa ottaakseni hetken aikaa hieman rennommin. Nauttiakseni vauva-arjesta, Oton tulevasta vanhempainvapaasta ja ehkä myös pikkuhiljaa pandemian jälkeen avautuvasta maailmasta. Pysähtyäkseni miettimään, mitä seuraavaksi haluan, mitä meidän perhe haluaa. Mitkä ovat niitä arvokkaita kokemuksia ja opetuksia, joita haluan kokea yksin ja yhdessä perheeni kanssa. Tai ehkä haluankin jatkaa tehden juuri samoja juttuja maailman tappiin asti, onhan se sujunut hyvin jo 10 vuotta. Ehkä en haluakaan mitään enempää tai vähempää.

30-vuotiaana tiedän, että mun ei tarvitse tietää kaikkea. Mulla ei tarvitse olla viisivuotissuunnitelmaa, eikä mun tarvitse olla valmis. Saan muuttaa mieltäni mistä tahansa, milloin tahansa. Saan erehtyä ja tehdä virheitä. Saan tuntea kaikki tunteet ja näyttää ne. Saan opetella ja harjoitella ja kokeilla siipiäni. Saan nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se on.

Se, että en tiedä vielä mistään mitään, on P A R A S T A. Miten mielettömän upeita seikkailuja voikaan odottaa kulman takana, seikkailuja joista en tiedä vielä mitään. Pidän sydämen ja ajatukset avoimena ja pysähdyn hetkeen. Kiitos kaikesta siitä, mitä on juuri nyt.

Ihanaa lauantaita kaikille ja hyvää 30-vuotissynttäria mulle <3


Kommentoi

Sinun pitää kirjautua kommentoidaksesi.