Vuosi sitten tähän aikaan oli mun vuoden pelottavin päivä. Mun äiti meni sinä päivänä rutiinileikkaukseen johon oli odottanut aikaa jo hyvän tovin. Leikkauksen piti olla ihan muutaman tunnin läpihuutojuttu, mutta siinä ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi äiti joutui teho-osastolle, enkä saanut äitiin yhteyttä. Koko päivän vaan päivitin ja päivitin puhelinta, milloin äiti laittaa viestiä, että kaikki hyvin. Kun viestiä ei vaan kuulunut, lopulta soitin osastolle, jonne äidin piti mennä ja sieltä kerrottiin, että äiti ei ole mennyt sinne osastolle ollenkaan, vaan leikkauksesta suoraan teholle. Vasta seuraavana päivänä sain yhteyden äitiin ja pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ne 24 tuntia siinä välissä, ne olivat pelottavat ja kaikenlaista kävi jo mielessä.

Viime vuonna marraskuu ei todellakaan ollut mitään herkkua. Äiti oli viikkokausia sairaalassa, koska komplikaatioiden vuoksi häntä ei voinut kotiuttaa. Lopulta hän pääsi vähän ennen joulua kotiin, oltuaan sairaalassa yli kuukauden. (Nämä kerrottu äidin luvalla jo viime vuonna). Huoli äidistä oli kova, mutta lisäksi oli muutenkin kurjaa. Koronatilanne paheni jatkuvasti ja kaikki oli todella epävarmaa, talous, joulu ja elämä ylipäätään. Silloin ei vielä oltu aloitettu rokotuksiakaan ja jotenkin koko se koronavuosi tuntui ihan loputtoman pitkältä ja synkältä, ulospääsyä ei ollut näkyvissä, kun sille ei ollut mitään konkreettista aikataulua.

Silloin haaveiltiin kovasti vauvasta ja oltiin annettu vauvalle lupa tulla, mutta vauvaakaan ei ihan vielä kuulunut. Kaikki se epävarmuus ja stressi sinä vuonna oli saanut meidät miettimään mikä meille tuo kaikkein eniten onnea, iloa ja rakkautta elämään ja yhdessä tuumin oltiin tultu siihen tulokseen, että se on meidän perhe. Lapset. Me haluttiin vielä yksi sellainen, yksi ihana pieni rakas, joka tuo loputtomasti onnea ja rakkautta lisää mukanaan. Toivottiin niin kovasti, että oltaisiin vielä kerran niin onnekkaita, että voitaisiin saada lapsi.

Silloin en tiennyt, että jo seuraavasta kierrosta tärppäisi. Marraskuu oli täynnä huolta, surua ja stressiä ja jotenkin sen kaiken jälkeen joulukuussa meidän vauva sai alkunsa. Aina sanotaan, että lopeta vain stressaaminen niin tulet heti raskaaksi. No voin kertoa, että minä kyllä stressasin ja murehdin kaikkea mahdollista vielä joulukuussakin, mutta jostain syystä tämä rakas tarttui mukaan juuri silloin.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, toivon, että voisin antaa ison rutistushalin itselleni. Että kyllä, kaikki todella järjestyi parhain päin niinkuin silloin yritin ajatella kovasti. Äiti pääsi kotiin ja toipui, maailma avautui vihdoin taas, työkuviot lähtivät korona-ajan jälkeen takaisin nousuun ja saatiin se vauvakin, jota niin kovasti oltiin toivottu.

Aina kun tuntuu, että  on vaikeaa, pitäisi vaan keskittyä etenemään hetki kerrallaan, eikä ainakaan murehtia tulevaisuutta. Useimmiten se onnistuu multa ihan hyvin, mutta jos liikaa kasaantuu asiat, niin kyllä siinä voi välillä tulla sellainenkin ajatus mieleen, että apua, entä jos kaikki ei vaan järjestykään. Entä jos tulevaisuudessa onkin vaan lisää kurjia juttuja? Onneksi rinnalla kulkee sellainen järjen ääni kuin Otto, joka muistuttaa, että kyllä ne asiat aina järjestyy. Ja jos ei ihan kaikki aina järjestyisikään juuri niinkuin itse toivoo, niin hän on siinä rinnalla kuitenkin. Ottamassa mun kanssa vastaan mitä ikinä tuleekaan.

Marraskuun pimeät illat saavat miettimään kaikenlaista, ja ehkä myös se, että mun aikuiselämän rankimmat hetket ovat sattuneet juuri marraskuulle. Marraskuu on se kuukausi kun menetin mun mummun ja marraskuu oli todella rankka myös viime vuonna. Ne muistot palaavat marraskuussa herkästi mieleen. Tämän vuoden marraskuu on kuitenkin täynnä valoa ja iloa ja onnea. Kaikkea sitä, mistä viime vuonna vain haaveilin ja mitä pelkäsin menettäväni.

Joskus tulee niitä rankempia marraskuita ja joskus niitä marraskuita, kun kaikki on juuri kohdallaan. Vuosi voi tehdä valtavan eron. Etukäteen ei kannata murehtia, että entä jos ensi marraskuu onkin juuri se marraskuu, kun kaikesta tulee hankalaa. Koska silloin kun on vaikeaa, ei koskaan ajattele, että onneksi murehdin sitä etukäteen. Mutta jos sulla on juuri nyt siellä meneillään rankka marraskuu, niin ehkä sulle antaa toivoa ja iloa se, että vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Vuoden päästä voit olla juuri siellä, mikä on nyt vasta varovainen haave. Haleja kaikille teille ihanille siellä <3