Mitä tekisin jos en pelkäisi?

15.05.2020

Siinä on kysymys, jonka mun ystävä käski mun kysyä itseltäni, kun soitin hänelle sinä päivänä, kun oltiin löydetty tämä asunto, eikä tiedetty mitä tehdä. Oltiin innoissamme ja samaan aikaan niin suuren päätöksen tekeminen pelotti. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? ”Tekisin ostotarjouksen heti”, vastasin. Ja hän kehotti meitä tekemään sen ja neuvoi sen tekemisessä kädestä pitäen. Se kysymys jäi mun mieleen. Ystäväni kertoi sen olevan hänelle tärkeä kysymys, jota hän aina kysyy itseltään suurten päätösten äärellä. Ja kun mä pohdin kuinka pitkälle hän on päässyt elämässä, mä todella näen sen kysymyksen merkityksen. Ei niin pitkälle päästä pelkäämällä ja kyseenalaistamalla omaa itseä.

Olen ikuisesti kiitollinen tuosta hyvin ytimekkäästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä ystävälleni, koska se toi meidät tänne missä nyt olemme. Kotiin. Soitettuani ystävälleni, kysyin sen kysymyksen Otolta: ”Mitä me tehtäis, jos ei pelättäis?”.  Ja niin me tehtiin tarjous. Ja te tiedätte kyllä miten se päättyi. (Yhdessä-podin jaksossa kerromme tarkemmin tästä ostoprosessista, jos et ole vielä kuunnellut ja haluat kuulla siitä lisää). 

En tiedä oltaisiinko me uskallettu tehdä tätä päätöstä kahdestaan ilman mitään rohkaisua. Vai oltaisiinko vaan jääty jahkailemaan ja menetetty meidän mahdollisuus, koska asunnosta oli niin paljon kiinnostuneita? Ken tietää (barbie ei). Luulen, että ei oltaisi uskallettu, ainakaan riittävän nopeasti. Ehkä oltaisiin päästy tähän päätökseen muutaman päivän jahkailun jälkeen, mutta sitten olisi voinut olla jo myöhäistä.

Siksi on niin uskomattoman tärkeää, että itsensä ympäröi ihmisillä, jotka rohkaisevat ja nostavat ylöspäin sen sijaan, että epäilisivät ja lannistaisivat. Niiden ihmisten merkitys on ihan valtavan suuri, jotka meihin uskovat. Yksikin rohkaiseva tyyppi, joka sanoo oikeat sanat oikealla hetkellä, voi jättää lähtemättömän positiivisen jäljen meidän elämään. Olen ihan älyttömän kiitollinen meidän ystävistä ja läheisistä. Meillä on ympärillä suuri joukko ihania ja kannustavia ihmisiä, joihin voi luottaa.

Vaikka rohkaisevilla ihmisillä on positiivinen vaikutus ja olen heistä kiitollinen, elämää ei kuitenkaan voi rakentaa muiden rohkaisun varaan. Siksi päätin napata saman kysymyksen itselleni ohjenuoraksi elämän tärkeisiin päätöksiin. Pelko on toki hyväkin asia – pelko estää meitä tekemästä oikeasti typeriä ja hengenvaarallisia asioita. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin sellainen pelko, josta en ainakaan itse koe olevan mitään hyötyä. Päin vastoin. Se estää tekemästä niitä asioita, joilla voi olla ratkaiseva positiivinen vaikutus elämään.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen kyllä rohkea silloin kun on pakko. Perustin esimerkiksi yrityksen raskausaikana tultuani juuri irtisanotuksi, vailla mitään hajua siitä, tulisiko siitä yrityksestä edes mitään. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa tai varasuunnitelmaa, joten uskalsin perustaa yrityksen. Se oli mun paras oljenkorsi päästä elämässä eteenpäin ja se kannatti. Mutta haluan olla yhtä rohkea myös silloin, kun vaihtoehtona olisi pysyä omalla mukavuusalueella. Jos olen rohkea myös silloin kun ei olisi pakko, uskallan tarttua useampiin mahdollisuuksiin. Usein vaan tuntuu turvallisemmalta pitää kiinni vanhasta ja jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka niinhän se ei aina ole.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni muuton jälkeen jo muutaman kerran, kun eteen on tullut valinnan paikkoja esimerkiksi työasioissa. Olen kokenut tämän kysymyksen juuri nyt erityisen tärkeäksi, kun tulevaisuus edelleen tuntuu kovin epävarmalta, kun ei tiedä miten talousasiat Suomessa ja maailmalla etenevät. Samaan aikaan kun mua pelottaa, pitää kyetä ideoimaan uutta ja näkemään kauemmas. Samaan aikaan kun haluan olla varovainen, säästäväinen ja harkitseva, pitää olla myös innovatiivinen ja kyetä nopeisiinkin päätöksiin. Pitää uskaltaa myös sijoittaa tulevaisuuteen.

Olen uskaltanut tehdä uusia asioita, ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, sanoa suoraan mitä haluan, tarttua uusiin tarjouksiin jotka tuntuvat pelottavalta, mutta kutkuttavalta. Toivon, että pelkojen voittaminen on kannattavaa.

Harjoittelen tätä rohkeutta joka päivä. Samalla kun harjoittelen olemaan rohkea, yritän myös kehittää itseni, jotta voisin rohkeuden lisäksi olla myös taitavampi. Yksi aika merkittävä juttu mulle tänä keväänä oli se, kun kävin kaupallisen yhteistyön yhteydessä yhden kokonaisen kurssin avoimessa ammattikorkeakoulussa. Sain kurssista viisi opintopistettä ja arvosanaksi vitosen, eli parhaan mahdollisen arvosanan. Työskentelin täysin itsenäisesti ja kurssi liittyi olennaisesti myös omaan työhöni ja yrittäjyyteen. Siitä tuli sellainen fiilis, että hitto, kyllähän mä nyt osaan tän. Se rohkaisi mua tosi paljon. Tämä oli ensimmäinen kerta kun opiskelin (pidempään kuin parin päivän koulutuksen) kymmeneen vuoteen. Sain siitä tosi paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini.

Opinnoista puheen ollen, mulla unohtui koko tämän kevään yhteishaku – silloin kun hakuaika oli, lapset olivat juuri jääneet kotiin ja lisäksi oltiin juuri löydetty tämä uusi koti ja siinä oli paljon puuhaa parille viikolle. Nyt olen kuitenkin helpottunut, etten hakenut kouluun vielä. Kaiken muun päälle se olisi ollut ensi syksylle liikaa, koska mun täytyy pystyä tekemään nyt täysillä töitä, kun Otto on vielä opintovapaalla. Jouluna Otto valmistuu omasta koulustaan, mikäli kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sen jälkeen ainakaan näillä näkymin mikään ei estä meitä vaihtamasta rooleja. Mua keskittymästä kouluun ja Ottoa työntekoon. Hullua, miten nopeasti tämä Oton opiskeluaikakin on mennyt. Vastahan hän haki – ja nyt puolen vuoden päästä jo valmistuu.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Julkaisisin tämän postauksen. Jos en pelkäisi, mitä joku sanoo, kun en hakenutkaan nyt kouluun, vaikka aiemmin keväällä olin vielä sitä mieltä, että nyt voisi olla hyvä hetki hakea. Jos tietäisin, että mulla on aina oikeus muuttaa mieltä, eikä mun tarvitse perustella mun henkilökohtaisia valintoja kenellekään. *julkaise* 

Mitä sä tekisit, jos et pelkäisi?


Vaikuttaako poikkeusarki myös tulevaisuuden arkeen?

26.04.2020

On tuntunut tosi hyvältä keskittyä viime aikoina ihan perusasioihin: perheen yhdessäoloon, ulkoiluun, hyvään ruokaan. Jotenkin mulla on vähän ristiriitainen olo tästä poikkeusajasta. Saako sitä edes sanoa ääneen, että on jopa nauttinut joistain asioista, vaikka moni asia on tietysti paljon myös huolestuttanut? Olen nauttinut tästä kiireettömyydestä, siitä, ettei ole niin usein tarve mennä ja tehdä, koska se ei ole edes mahdollista. 

Mä uskon, että tämä aika jollain tavalla vaikuttaa pysyvästi ainakin meidän perheen tulevaisuuden arkeen. Että jatkossa pysähdytään entistä enemmän ihan perusjuttujen äärelle. Vaikka rakastan kulttuuria, rakastan nähdä kavereita, käydä teatterissa, leffassa, ravintoloissa ja museoissa, olen nauttinut myös hulluna siitä, että nyt ei ole tarvinnut mennä mihinkään. Vaikka haluan, että lapset voivat harrastaa juuri sitä mitä haluavat, on ollut ihanaa kun harrastuksetkin ovat nyt onnistuneet etänä ja kuskailut ovat jääneet pois. Mulla ei ole ollut yhtään iltamenoa kuuteen viikkoon, sekin on ollut luksusta. Ruokakaupassa on oikeasti käyty vain kerran viikossa, kun kukaan (lue: Otto) ei halua viettää siellä aikaa enemmän kuin on pakko. Eikä hetken mielitekojen takia ole lähdetty ostoksille. Elämä on ollut vahvasti täällä kotona. 

Kaikki on ollut ihanan rentoa. Kertaakaan ei ole iskenyt FOMO, kun näkee kaikkien olevan koko ajan jossain, koska kukaan ei ole ollut missään. On ollut vain me ja tämä hetki. Se ristiriitainen olo syntyy siitä, että en missään nimessä kuitenkaan halua, että kulttuuri, harrastuspaikat tai ravintolat kärsivät tästä ajasta pysyvästi. En halua, että esimerkiksi museotarjonta vähenee ikuisesti, koska kaikki nyt huomaisivat, että möllöttävät paljon mieluummin kotona kuin ramppaavat joka paikassa. 

Mä haluan jatkossakin mennä ulos nauttimaan fine diningista ja pikaruokapurilaisista, käydä museoissa ja näyttelyissä kokemassa kulttuurielämyksiä, tarjota lapsille harrastusmahdollisuuksia, nähdä leffoja leffateatterissa ja fiilistellä näytelmiä teatterissa. Haluan käydä spontaanisti ravintolassa keskellä viikkoa tai mennä extempore museoon tai kaupungille fiilistelemään tunnelmaa kivijalkaliikkeissä. Samalla kuitenkin haluaisin säilyttää meidän arjessa tämän ihanan kiireettömyyden. Sen fiiliksen, että on ihan ok viettää vaikka kolme viikonloppua putkeen ihan vaan kotona hengaillen ja ulkoillen. Sitten, kun tämä aika on joskus ohi, haluaisin löytää sen tasapainon, jossa ei koskaan tule sitä painetta, että pitäisi mennä ja tehdä enemmän. 

Sitten kun se taas on mahdollista turvallisesti, mä varmasti riemusta kiljuen lähden ravintolaan syömään ja tai katsomaan museoon jonkun mahtavan ja ajankohtaisen näyttelyn. Ja toivon todella, että ravintolat, museot, harrastuspaikat ja kulttuurielämykset selviytyvät tästä poikkeusajasta ja ovat vielä tulevaisuudessa olemassa elinvoimaisina.

Mutta samalla toivon, että tästä ajasta tulevaisuuden arkeen siirtyisi myös niitä hyviä juttuja: että ravintoloista voisi jatkossa saada ruokaa suoraan kotiin yhtä monipuolisesti kuin nyt: ruokakauppojen, ravintoloiden omien appien ja kuljetuspalveluiden kautta. Että harrastaa voisi myös kotoa etänä, jos joku päivä tuntuu siltä, ettei jaksa tai ehdi juuri silloin lähteä paikan päälle treeneihin. Että etätyömahdollisuudet lisääntyisivät pysyvästi, jotta mahdollisimman moni voisi halutessaan valita sen vaihtoehdon. Jatkossakin osallistuisin super mielellään joskus pr-tilaisuuksiin tai koulutuksiin etänä sen sijaan, että menen paikan päälle.

Olisi mahtavaa, kun jatkossa olisi enemmän vaihtoehtoja, jotta aina löytyisi sopiva tapa tehdä niin kuin itselle tai omalle perheelle on parasta juuri sillä hetkellä. Käytännön toteutus tietysti voi olla hankalaa, jotkut asiat ehkä ovat joko-tai, että niitä ei ole mahdolista toteuttaa samaan aikaan sekä etänä että livenä. Mutta uskon, että monella alalla on myös mahdollisuus tuoda mukaan näitä joitakin uusia tapoja pysyvästi. 

Ilmassa on tosi paljon kysymysmerkkejä siitä, millaiseksi tulevaisuus tämän ajan jälkeen muovautuu. Moni asia huolestuttaa etukäteen, mutta yritän olla pelkäämättä. Luotan siihen, että kaikki kyllä järjestyy tavalla tai toisella. Menen eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, enkä murehdi etukäteen sitä, miten Suomen taloudella menee vaikkapa kuukauden tai puolen vuoden päästä. Kun kukaan ei vielä tiedä varmuudella. Tärkeintä on tietysti mennä terveys edellä, niinkuin Suomessa on mielestäni hienosti mentykin. 

Tämä aika on kyllä mennyt ihan käsittämättömän nopeasti. Tuntuu, että se oli vasta eilen kun katsoin hallituksen ensimmäistä korona-tiedotustilaisuutta maaliskuussa. Ja ensi viikolla on jo vappu. Vaikka kaipaan ihan hirveästi myös kavereiden ja sukulaisten näkemistä, meillä vietetään ensi viikolla vappua ihan vaan kotona keskenään, koska vielä ei ole oikea aika luopua rajoituksista. Tiedossa on ainakin virtuaalinen vappulounas sukulaisten kanssa ja muuten varmaan pyöritään kotona yo-lakit päässä ja syödään paljon perunasalaattia, munkkeja ja tippaleipiä. Ei sekään kuulosta hassummalta vapulta. 

Toivottavasti kaikki kykenevät malttavat pysyä vappunakin kotona, jotta viikkojen rajoitusten hyödyt eivät kumoudu yhden päivän takia. Jäämällä kotiin suojaamme myös heitä, jotka eivät voi kotiin jäädä. Suuri kiitos jokaiselle, joka tänä poikkeusaikana ei ole  voinut valita jäävänsä kotiin, vaan on käynyt töissä ja pitänyt yhteiskunnan pyörimässä. <3