30 vuotta ja itsetutkiskelun ajanjakso

15.03.2022

Tänään on kuulkaa pitkästä aikaa sellainen hetki, että ajattelin vaan kirjoittaa auki randomisti päässä joitakin viime kuukausina pyörineitä mietteitä. Kirjoittaminen on mulle parasta terapiaa ja auttaa jäsentelemään ajatuksia.

Juteltiin vähän aikaa sitten ystävän kanssa siitä, kuinka näin kolmekymppisenä on yhtäkkiä alkanut huomata jotenkin tosi selkeästi, miten omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset vaikuttaa siihen, miten suhtautuu asioihin ja tilanteisiin. Olen alkanut kiinnittää oikein huomiota sellaisiin omiin käyttäytymismalleihin, joita mulla on siksi, millaisia asioita ja millaista kohtelua olen kokenut nuorempana. Kai tämä on sellainen lopullinen lapsuudesta ja nuoruudesta irtautumisen ja itsetutkiskelun ajanjakso elämässä muutenkin ja siksi tulee kiinnitettyä enemmän huomiota kaikkeen tällaiseen.

Mulla ei ole mitään kolmenkympin kriisiä, olen enemmän kuin tyytyväinen ja kiitollinen siellä missä olen. Mutta ajatuksia herää  omasta itsestä, omista vahvuuksista ja heikkouksista. Mietin, miksi reagoin joihinkin asioihin jollakin tietyllä tavalla,  ja peilaan itseäni ja omia käyttäytymismalleja esimerkiksi Ottoon ja läheisiini.

Meillä on ihan valtavia eroja siinä miten suhtaudutaan esimerkiksi siihen, jos pitäisi antaa kritiikkiä jollekin toiselle. Mulle on melko helppoa ottaa vastaan kritiikkiä (etenkin aiheellista). Mutta sitten taas todella vaikea antaa sitä muille. Olen aina valmis korjaamaan omaa käytöstäni saadakseni toiselle paremman fiiliksen tai jonkin tilanteen ratkaistua. Mutta en osaa vaatia sitä muilta.

Musta tuntuu, että jos joku ihminen on koskaan elämässään tehnyt mulle mitään mukavaa, en saisi sanoa jos hän jossain toisessa tilanteessa kohteleekin mua väärin. Tunnen, että antamalla kritiikkiä ikäänkuin tahraan ne aiemmat hyvät asiat, enkä ole niistä riittävän kiitollinen. Syyllistyn hyvin vahvasti itse, vaikka antaisin ihan aiheellista kritiikkiä. Koen itse huonoa omaatuntoa siitä, että aiheutan jollekin toiselle pahaa mieltä sanomalla, että hän tekee jotain väärin. Ja heti jos multa pyydetään anteeksi, edes puolivillaisesti, olen valmis kiittelemään, unohtamaan ja antamaan kaiken anteeksi, vaikka mitään muuta konkreettista parannusta ei edes tapahtuisi. Ja se on tavallaan alkanut ärsyttää mua itsessäni!

En halua tulla kävellyksi yli, enkä halua kokea olevani vastuussa jonkun toisen tunteista, koska en ole. Ensimmäinen askel on varmasti se, että olen vihdoin huomannut tämän omassa käytöksessä, kiitos Oton. Otto on aina valmis pitämään mun ja meidän puolia ja hän on vuosien varrella konkreettisissa tilanteissa osoittanut sormella, kun mä tiedostamattani toimin näin. Ja muistuttanut, että minä en ole vastuussa toisen tunteista, eikä mulla ole mitään syytä syyllistyä tai kokea huonoa omaatuntoa huomauttaessani siitä, että jossain tilanteessa mua kohdellaan kurjasti.

Mutta miten oppisin tämän itsekin, ilman Ottoa? Miten pääsin eroon siitä valtavasta syyllisyydestä jota usein koen, vaikka tietäisin sanovani aiheesta? Sitä tässä vasta opettelen. Opettelen tunnistamaan milloin toimin näin ja opettelen pysäyttämään ne ajatukset.

Tästä nyt voi saada kuvan, että tarvetta kritiikin antamiselle olisi ollut jotenkin paljon viime aikoina tai että jotain isoa olisi tapahtunut. Näin ei suinkaan ole. Tämä pätee ihan pienempiinkin juttuihin elämässä ja tämä postaus on koko tähänastisen elämän kokemusten summa, jonka nyt vain kirjoitan auki, koska tänään tuntui siltä. Pääosin elämä on sellaista, että ei näitä juttuja tarvitse edes miettiä. Mutta silloin joskus kun tarvitsee, haluan olla vahva ja pitää itsekin omia puoliani. En voi nojata aina siihen, että joku muu pitää mun puolia.

Ai että mulla on hyvä fiilis kun kirjoitin tämän! Tätä mulla on ollut ikävä. Kirjoittamista, vahvoja tunteita, pohdiskelua monelta kantilta. Mä en tiedä opinko koskaan olemaan se tyyppi, joka spontaanisti höpöttelisi tällaisesta aiheesta vaikka IG Storyyn. Haluaisin olla. Kameralle höpöttely ilman varsinaista kysymystä johon voin vastata, tai asiaa jonka voin kertoa, tuntuu kuitenkin haastavammalta kuin se, että oksentaa syvimmät mietteet yhtäkkiä paperille. Mutta kameralle höpöttelyyn rohkaistumista odotellessa voin höpötellä tänne blogiin, niinkuin olen tehnyt jo pian 11 vuotta. Kyllä teitä vielä on tälläkin puolella, hyvin runsaasti jopa!

Ihanaa viikkoa ja jatketaan ihmeessä keskustelua tästä IG puolella (@iinalaura)! Laitan storyyn kyselyn siitä, ootteko te huomanneet tällaista samanlaista elämänvaihetta itsellänne, jossa alatte kiinnittää enemmän huomiota omiin käytösmalleihin. Ja lisäksi voisin laittaa kysymysboksin siitä, millaisia juttuja ootte itsessänne huomanneet! Tää on nimittäin musta äärettömän mielenkiintoinen aihe ja olisi hauska kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia!


Mihin yksi vuosi voi viedä

10.11.2021

Vuosi sitten tähän aikaan oli mun vuoden pelottavin päivä. Mun äiti meni sinä päivänä rutiinileikkaukseen johon oli odottanut aikaa jo hyvän tovin. Leikkauksen piti olla ihan muutaman tunnin läpihuutojuttu, mutta siinä ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi äiti joutui teho-osastolle, enkä saanut äitiin yhteyttä. Koko päivän vaan päivitin ja päivitin puhelinta, milloin äiti laittaa viestiä, että kaikki hyvin. Kun viestiä ei vaan kuulunut, lopulta soitin osastolle, jonne äidin piti mennä ja sieltä kerrottiin, että äiti ei ole mennyt sinne osastolle ollenkaan, vaan leikkauksesta suoraan teholle. Vasta seuraavana päivänä sain yhteyden äitiin ja pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ne 24 tuntia siinä välissä, ne olivat pelottavat ja kaikenlaista kävi jo mielessä.

Viime vuonna marraskuu ei todellakaan ollut mitään herkkua. Äiti oli viikkokausia sairaalassa, koska komplikaatioiden vuoksi häntä ei voinut kotiuttaa. Lopulta hän pääsi vähän ennen joulua kotiin, oltuaan sairaalassa yli kuukauden. (Nämä kerrottu äidin luvalla jo viime vuonna). Huoli äidistä oli kova, mutta lisäksi oli muutenkin kurjaa. Koronatilanne paheni jatkuvasti ja kaikki oli todella epävarmaa, talous, joulu ja elämä ylipäätään. Silloin ei vielä oltu aloitettu rokotuksiakaan ja jotenkin koko se koronavuosi tuntui ihan loputtoman pitkältä ja synkältä, ulospääsyä ei ollut näkyvissä, kun sille ei ollut mitään konkreettista aikataulua.

Silloin haaveiltiin kovasti vauvasta ja oltiin annettu vauvalle lupa tulla, mutta vauvaakaan ei ihan vielä kuulunut. Kaikki se epävarmuus ja stressi sinä vuonna oli saanut meidät miettimään mikä meille tuo kaikkein eniten onnea, iloa ja rakkautta elämään ja yhdessä tuumin oltiin tultu siihen tulokseen, että se on meidän perhe. Lapset. Me haluttiin vielä yksi sellainen, yksi ihana pieni rakas, joka tuo loputtomasti onnea ja rakkautta lisää mukanaan. Toivottiin niin kovasti, että oltaisiin vielä kerran niin onnekkaita, että voitaisiin saada lapsi.

Silloin en tiennyt, että jo seuraavasta kierrosta tärppäisi. Marraskuu oli täynnä huolta, surua ja stressiä ja jotenkin sen kaiken jälkeen joulukuussa meidän vauva sai alkunsa. Aina sanotaan, että lopeta vain stressaaminen niin tulet heti raskaaksi. No voin kertoa, että minä kyllä stressasin ja murehdin kaikkea mahdollista vielä joulukuussakin, mutta jostain syystä tämä rakas tarttui mukaan juuri silloin.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, toivon, että voisin antaa ison rutistushalin itselleni. Että kyllä, kaikki todella järjestyi parhain päin niinkuin silloin yritin ajatella kovasti. Äiti pääsi kotiin ja toipui, maailma avautui vihdoin taas, työkuviot lähtivät korona-ajan jälkeen takaisin nousuun ja saatiin se vauvakin, jota niin kovasti oltiin toivottu.

Aina kun tuntuu, että  on vaikeaa, pitäisi vaan keskittyä etenemään hetki kerrallaan, eikä ainakaan murehtia tulevaisuutta. Useimmiten se onnistuu multa ihan hyvin, mutta jos liikaa kasaantuu asiat, niin kyllä siinä voi välillä tulla sellainenkin ajatus mieleen, että apua, entä jos kaikki ei vaan järjestykään. Entä jos tulevaisuudessa onkin vaan lisää kurjia juttuja? Onneksi rinnalla kulkee sellainen järjen ääni kuin Otto, joka muistuttaa, että kyllä ne asiat aina järjestyy. Ja jos ei ihan kaikki aina järjestyisikään juuri niinkuin itse toivoo, niin hän on siinä rinnalla kuitenkin. Ottamassa mun kanssa vastaan mitä ikinä tuleekaan.

Marraskuun pimeät illat saavat miettimään kaikenlaista, ja ehkä myös se, että mun aikuiselämän rankimmat hetket ovat sattuneet juuri marraskuulle. Marraskuu on se kuukausi kun menetin mun mummun ja marraskuu oli todella rankka myös viime vuonna. Ne muistot palaavat marraskuussa herkästi mieleen. Tämän vuoden marraskuu on kuitenkin täynnä valoa ja iloa ja onnea. Kaikkea sitä, mistä viime vuonna vain haaveilin ja mitä pelkäsin menettäväni.

Joskus tulee niitä rankempia marraskuita ja joskus niitä marraskuita, kun kaikki on juuri kohdallaan. Vuosi voi tehdä valtavan eron. Etukäteen ei kannata murehtia, että entä jos ensi marraskuu onkin juuri se marraskuu, kun kaikesta tulee hankalaa. Koska silloin kun on vaikeaa, ei koskaan ajattele, että onneksi murehdin sitä etukäteen. Mutta jos sulla on juuri nyt siellä meneillään rankka marraskuu, niin ehkä sulle antaa toivoa ja iloa se, että vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Vuoden päästä voit olla juuri siellä, mikä on nyt vasta varovainen haave. Haleja kaikille teille ihanille siellä <3