7 vuotta naimisissa, 10 vuotta yhdessä

08.02.2021

Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3


Imetykseen soveltuva hääasu ja tunnelmia ystävien häistä

07.08.2017

Päästiin viikonloppuna juhlimaan meidän ystävien häitä ensin mielettömän kauniissa ja majesteetillisessa Johanneksen kirkossa, ja sen jälkeen Suomenlinnan upeassa Tenalji Von Fersenissä, jonne siirryttiin juhlaporukalle varatulla lautalla. Nämä olivatkin jo toiset häät joita tuolla Suomenlinnassa juhlittiin, ja se on kyllä aivan ihana juhlatila, ei voi muuta sanoa. Häät olivat kauniit, tunnelmalliset ja rakkaudentäyteiset, oikein ihana päivä saatiin viettää hienossa seurassa. Häissä oli paljon tuttuja ystäviä, hauskoja puheita, ihanaa ruokaa ja kivaa ohjelmaa. Ihan täydelliset häät!

Kuten aiemmin kirjoitinkin, me mentiin juhliin kolmestaan Oton ja Novan kanssa. Isommat tytöt pääsivät siksi aikaa yökyläilemään isoisälleen, ja olivat päässeet kotieläintilalle, kylpemään ja leikkimään tätinsä isolla barbiekokoelmalla. Heillä oli ollut siellä oikein kivaa, ja meillä oli sitten mukavaa häissä kun sai keskittyä itse tunnelmaan, kun Nova välillä nukkui pidempiä päiväunia. Tämä oli tosi hyvä ratkaisu, eikä tyttöjä yhtään harmittanut että he eivät olleet mukana, varsinkaan kun tiesivät että heti seuraavana päivänä lähdetään laivalle yhdessä koko porukka.

Juhla-asun ostin jo reilu kuukausi sitten, kun halusin välttää viimehetken paniikkiostoksia, jotka ovat ainakin mulla yleensä huteja, tai vähän sinne päin. Löysin kivan mekon Gina Tricotista, joka oli kietaisumallinen kaula-aukostaan, ja nepparilla kiinni. Eli ihan täydellinen imetykseen!

Vaikka imetyskelpoisen mekon etsintä oli hieman hankalaa, ja rajoitti monen monta ihanaa mekkovaihtoehtoa pois, olen niin tyytyväinen että valitsin sellaisen mekon jossa imetys onnistuu. Nova oli varsinkin loppuillasta jo sen verran väsynyt että ei oikein viihtynyt enää muualla kuin tissillä, ja tuossa mekossa oli helppoa vaan imettää samalla kun keskittyi nauttimaan juhlista. Jos olisi pitänyt poistua toiseen huoneeseen imettämään hankalan mekon takia, olisi mulla mennyt puolet juhlista ohi.

Mekko Gina Tricot / Kengät ZARA / Laukku Rebecca Minkoff / Kello Daniel Wellington (saatu) / Rannekoru Daniel Wellington (saatu) / Korvakorut Marc Jacobs /

Burgundyn värinen mekko oli ihanan ilmava, niin hyvässä kuin pahassa. Hiki ei tullut missään vaiheessa, mutta ei riitä kahden käden sormet laskemaan, montako kertaa mulle meinasi käydä Marilyn Monroet liehuhelman kanssa. Mutta onneksi huomasin joka kerta kun helma alkoi lepattaa, ja ei käynyt mitään pahempia vilahduksia. Mekon materiaali oli sellainen että se ei rypisty ollenkaan, mikä oli tosi hyvä. Helposti rypistyvät kankaat on pienen vauvan kanssa ihan surkeita, koska heti kun vauvan ottaa syliin on mekko jo rypyssä. Nyt ei onneksi käynyt niin.

Suomenlinnaan ehdoton juttu on kyllä vaihtokengät, ekasta kerrasta oppineena mullakin oli ballerinat mukana huikean korkeiden korkojen lisäksi. Niillä mukulakivikävely sujui sitten täysin ongelmitta, eivätkä korkokengät menneet pilalle.

Kiitos vielä mielettömän upeasta juhlapäivästä hääparille ja onnittelut <3