Me käytiin perjantaina muutaman tunnin treffeillä Oton kanssa, ja lapset olivat sen aikaa täällä mun tädin luona. Mentiin ensin herkuttelemaan Kauppuri 5:n hampurilaisilla. Istuttiin rennosti ja nautittiin Kesäburgereista. Juteltiin niitä näitä ja heitettiin läppää. Se, että on keskellä päivää aikaa vaan hengailla, syödä ja jutella täysin keskeytyksettä kahdestaan on vaan ihan parasta. Toki se onnistuu joskus kotonakin lasten ollessa kotona, jos vaikka lapset ovat jo syöneet ja pienimmäinen päiväunilla, mutta silloin siinä on aina se pieni riski, että hän herää tai lapsille tulee joku ”ongelma” kesken ruuan. Vaikka nautitaan siitä kahdenkeskisestä ajasta arjessakin aina kun sitä järjestyy (vaikka muutama minuuttikin), on niin luksusta päästä aina joskus treffeille ihan kunnolla.

Nyt kun kuopuskin on jo isompi, on helpompi lähteä treffeille. Viime aikoina ollaan päästy ainakin meidän mittapuulla melko usein deiteille, jopa useamman kerran saman kuukauden aikana. Meinasin ensin sanoa, että jopa kerran kuussa, mutta kun aloin tarkemmin miettimään, niin vastahan me juhlittiin Oton synttäreitä lasten mentyä nukkumaan tätinsä kanssa, ja viikkoa ennen sitä käytiin pienellä ajelulla kahdestaan, kun lapset olivat isoisänsä luona. Ei se ollut kuin lyhyt ajelu lähialueilla, mutta meille ne olivat treffit. Aina kun saa kahdenkeskistä rauhallista aikaa, ne on treffit meille. Ei treffien tarvitse olla mitenkään älyttömän ihmeelliset meidän mielestä, riittää kun pystyy keskittymään toiseen rauhassa ja juttelemaan.

Kauppuri vitosesta me jatkettiin pienellä kävelyllä ja jutustelulla, ja päätettiin sen jälkeen lähteä käymään kahdestaan mun mummun haudalla. Ei oltu käyty täällä Oulussa mun mummun haudalla hautajaisten jälkeen, vaikka Helsingissä olenkin aina muualle haudattujen muistomerkille vienyt mummullekin kynttilän. Haudalla käyminen ei ehkä ole se perinteinen treffipuuha, mutta se oli mulle tärkeää. Ja oli ihan hyvä, että käytiin siellä ensin kahdestaan, ennen kuin mennnään sinne lasten kanssa vielä ennen reissun loppua.

Haudalla käyminen nosti tunteet pintaan, mutta muuten treffit olivat iloa ja naurua täynnä. Juuri siksi mä rakastan Ottoa, että me voidaan mennä meidän treffeillä vaikka mun mummun haudalle. Ei ehkä se perinteisin treffi-tekeminen, mutta meille juuri oikea, juuri sillä hetkellä. Meille se voi olla ihan yhtä tärkeää parisuhdeaikaa, kuin vaikka yhteinen hotelliyö, tai se illallinen. Meidän ei tarvitse mahduttaa meidän treffejä mihinkään unelmatreffien muottiin, vaan voidaan tehdä juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä. Ja se on tärkeintä.

Sama pätee meidän avioliitossa muutenkin. Ei tarvitse ikinä ajatella sitä, mitä ”pitäisi tehdä” tai millaisia ”pitäisi olla”. Me ollaan vaan Iina ja Otto, ja tehdään kaikki meidän parisuhteen pohjalta, ei kenenkään muun. Meidän on ollut tavallaan alusta asti helppoa olla miellyttämättä ketään muita kuin toisiamme, koska meidän suhde alkoi niin epätavallisesti, ja aluksi juuri kukaan ei muutenkaan uskonut meihin. Siksi me ollaan opittu vaan tekemään toisemme onnelliseksi, ja olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat meistä tai meidän avioliitosta. Toimii!

Me ei ihan varmastikaan olla ainoita, jotka on tehnyt jotain ei-niin-perutreffijuttuja treffeillään. Joten ihan mielenkiinnosta: Mitkä on just sun epätavallisimmat treffit ja kenen kanssa? Jakakaa ihmeessä teidän kokemuksia!

Mä rakastan Ottoa siksi, että jos mä pyydän sitä laittamaan mun puhelimen lataukseen, se ei koskaan kysy multa missä mun puhelin on, vaan etsii sen itse. Koska se tietää, että mä en tiedä, ikinä. Mä rakastan Ottoa, koska se laittaa aina illalla kahvinkeittimen valmiiksi, että mä saan aamulla kuumaa kahvia heti herättyäni. Mä rakastan Ottoa, koska se auttaa mua aina kun tarvitsen apua, oli kyse pienestä tai isosta asiasta. Mä rakastan Ottoa, koska se kuskaa meitä joka paikkaan, eikä koskaan valita, vaikka ei sitä aina varmasti kiinnostaisi lähteä mukaan johonkin mun hömpötykseen. Mä rakastan Ottoa, koska se tuntee mut niin täydellisesti ja osaa lukea mua kuin avointa kirjaa.

Otto tietää usein millä fiiliksellä mä oon ennen kun ees itse tiedän sitä. Ja ei, tää ei oo nyt mikään ”mulla on ne mielipiteet ja Otolla ne faktat” -juttu jos ootte Temppareita katellut. Vaan jos mä vaikka stressaan jotain, ja yritän väittää itselleni että en muka stressaa, niin Otto kyllä näkee mun läpi. Ja sitten me puhutaan, ja sitten mä en oikeesti stressaa enää. Ja jos mielipiteistä ja faktoista puhutaan, niin niistä me keskustellaan tosi usein.

Sitäkin mä rakastan, että Oton kanssa voi oikeesti keskustella ihan mistä vaan. Otto ei oo tyyppinä sellainen, joka perustaisi ajatuksensa mielipiteille tai stereotypioille, vaan faktoille. Se ei jää jumittamaan ennakkokäsityksiin, vaan on valmis muuttamaan ajatuksiaan paremman tiedon perusteella. Sitä mä arvostan, enkä voisi kuvitella olevani minkään muunlaisen ihmisen kanssa yhdessä. Viisi vuotta sitten oltiin molemmat vielä jääräpäisempiä, mutta onneksi ollaan molemmat opittu, että se oma mielipide ei aina ole se oikea.

Me luetaan molemmat tosi paljon, ja keskustellaan siitä mitä me luetaan. Joskus luetaan samoja juttuja, mutta yleensä aivan eri asioita. Se on tosi piristävää, kun sitten molemmat voi kertoa toisilleen ihan erilaisia asioita. Mun maailmankuva on avartunut ihan uskomattoman paljon sinä aikana kun me ollaan seurusteltu. Toki siihen vaikuttaa paljon se, että ikää on tullut tässä samalla seitsemän vuotta lisää, ja lapsia kolme. Mutta väitän, että suuri osa on myös sillä, että me ollaan aina juteltu niin paljon, ja myöskin tultu tähän parisuhteeseen ja vanhemmuuteen aivan erilaisista lähtökohdista. Meillä on ollut paljon erilaisia näkemyksiä ja keskusteltavaa. Niiden näkemysten pohjalta me ollaan luotu meidän parisuhde ja vanhemmuus sellaiseksi kuin se nyt on, yhdessä. Me ollaan yhdistetty meidän kokemukset ja arvot, ja luotu ne omat tavat toimia, jotka sopii just meille.

Mä rakastan Ottoa, koska se puhuu niin kauniisti meidän lapsille ja mulle, ja tekee aina parhaansa sekä isänä, että puolisona. Siihen voi aina luottaa, jos se jotain lupaa niin se myös pitää sen. Mua ei oo ensimmäisten viikkojen jälkeen jännittänyt koskaan kertoa Otolle mitään. Silloin kyllä jännitti, kun ekan kerran kerroin olevani raskaana, mutta se olikin ensimmäisten viikkojen aikana. Sen jälkeen ihan sama mistä asiasta on ollut kyse, mä oon tiennyt että voin sanoa sen ihan milloin vaan.

Eniten mä rakastan Ottoa siksi, että se on aina uskonut meihin kahteen. Se ei koskaan ole kuitannut mitään sillä, että ”tää nyt vaan on tällasta tää pikkulapsiaika ja ehditään me olla yhdessä sitten myöhemmin”.  Me ollaan aina pyritty aktiivisesti viettämään aikaa toistemme kanssa ja huomioimaan toisiamme, oli tilanne siinä ympärillä mikä hyvänsä. Otto ei koskaan ole antanut meidän unohtaa toisiamme, ei väsyneenä vastasyntyneen vanhempina, ei ruuhkavuosien keskellä, eikä tänä maanantaina kun aloitettiin yhdessä työpäivä seitsemältä aamulla, ja mun työpäivä loppuu tänään illalla klo 23 siihen että en jaksa enää naputella. Enkä ole mäkään. Tänäänkin me otetaan iltapalaa, katsotaan jakso Brooklyn 99:a, halitaan ja nauretaan yhdessä huonoille vitseille. Sitten me pestään yhdessä hampaat, kiivetään yhdessä portaat ylös yläkertaan, ja sanotaan toisillemme, että rakastetaan.

Kuvat: Oton sisko Edit: minä

Vaikka se täysillä yhdessäolo jää joskus siihen puoleen tuntiin myöhään illalla, me ollaan aina yhdessä. Me ollaan aina ME. Meidän parisuhde ei rakennu unelmatreffeistä fine dining -ravintoloissa, tai kahdenkeskisistä luksuslomista. Se yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne syntyy ymmärtävästä katseesta, kun lapsi toteaa ravintolassa kovaan ääneen jotain huvittavaa. Se syntyy siitä tsemppiviestistä, minkä toinen laittaa aamulla, kun olet juuri saanut lapsen puettua ja laitettua rattaisiin ja lapsi ilmoittaa, että ”kakka”. Se syntyy siitä, että saat jakaa jokaisen tunteen toisen kanssa. Ne maailman suurimmat ilot, lapsen uudet taidot, omat haaveet ja saavutukset, niin suuret kuin pienetkin. Se syntyy siitä, että laittaa aina perheen kaiken muun edelle, ja siitä että molemmat tuntevat toisensa yhtä tärkeäksi osaksi perhettä ja parisuhdetta. Ja se syntyy siitä, kun voi sanoa toiselle, että ei jaksa enää, ja toinen ottaa kiinni ja jatkaa siitä mihin toinen on jäänyt. Me rakastetaan molemmat niin lujaa ja täysillä, että en ole koskaan epäillyt sitä sekuntiakaan.

Kiitos Otto kun oot just sä, ja kiitos kun elät tätä hullua elämää just mun kanssa. Mä lähetin viime viikolla yhtenä todella hektisenä päivänä Otolle edellä olevan viestin, ja sain takaisin ”kunhan vaan saan elää sitä sun kanssa.”. Meidän elämä on hullua, koska se on hullun siistiä, hullun täynnä rakkautta, onnea, iloa ja meitä. En vaihtaisi sitä mihinkään muuhun <3