Seinilläkin on korvat – miten puhutaan lasten kuullen?

25.09.2017

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?


Tarmokas Zelda 14 kuukautta

14.06.2014

Ensimmäisen vuoden jälkeen kuukaudet tuntuvat vaan vierivän eteenpäin, vaikka samaa mä kyllä taisin sanoa sinä ensimmäisenä vuonnakin. Vielä pari kuukautta sitten me elettiin sitä rankkaa vauvavuotta, kaksivuotiaan ja alle yksivuotiaan kanssa. Vasta nyt, kun kaikki on loksahtanut paikoilleen ja arki on helppoa, sitä ymmärtää miten väsynyt oli sen vuoden ajan. Se on hyvä, että väsymyksen tajuaa vasta jälkeenpäin, en mä oikeasti kokenut arkea liian rankaksi tai haasteelliseksi silloin ensimmäisen vuoden aikana kertaakaan, ja jaksoin mielestäni ihan hyvin.

Lapset ovat nyt kuukauden päivät menneet aina yhtäaikaa nukkumaan, ja illat ovat rauhoittuneet huomattavasti. Kun oma aika alkaa 19.30, jää monen monta tuntia tehdä blogijuttuja, kotitöitä ja viettää aikaa myös Oton kanssa. Kaukaiselta tuntuvat ne ensimmäiset kahdeksan kuukautta, kun Zelda alkoi yöunille vasta siinä vaiheessa kun itse mentiin nukkumaan, ja illat kuluivat joko epätoivoisiin nukutusyrityksiin, imetykseen tai masuvaivaisen vauvan kanniskeluun.

IMG_6476Zelda nukkuu yleensä n. 19.30-8.30, rauhassa lastenhuoneessa, omassa sängyssään. Hän nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä hyvänyöntoivotusten jälkeen, ja muistaa aina napsauttaa yövalon päälle ennen nukahtamistaan, vaikka sen sammuttaisi kuinka monta kertaa. Ollaan siis luovutettu sammuttamisen suhteen, eikai se mitään haittaa jos valo palaa nukahtamiseen asti. Sitten kun tytöt nukkuvat, käydään napsauttamassa valo pois ja laittamassa ovi kiinni. Päikkäreitä Zelda nukkuu yhdet päivässä, yleensä puolenpäivän aikoihin menee nukkumaan ja nukkuu tunnin tai pari. Pitkät yöunet antavat jaksamista pitkälle päivään

Zeldalla riittää energiaa päivisin vaikka muille jakaa, kiipeily, kävely ja tanssiminen ovat hänen lempipuuhiaan. Zelda oppi melkein 13kk päivänään kävelemään kunnolla ilman tukea sekä sisällä, että ulkona ja nyt konttaaminen on jäänyt oikeastaan kokonaan pois. Zelda tanssii aina kun kuuluu jotain musiikkia, oli kyse sitten isin jumputuksista tai Fisher Pricen learning puppyn aakkoslaulusta. Pylly heiluu vimmatusti ja päätä pitää nyökytellä mukana. Usein hän ajelee potkuautollaan, päräyttää musiikit soimaan ja nousee autosta pois tanssiakseen villisti.

IMG_6486xTiaran kanssa yhdessä leikitään piilosta, hippaa ja heitellään palloa. Usein tytöt myös piirtävät, leikkivät legoilla ja hoitavat vauvanukkea, josta on tullut Zeldan lemppari. Zelda kanniskelee ja työntelee nukkea rattaissa, halii ja pussailee, ja juottaa tuttipullosta sille maitoa. Legoilla neidiltä onnistuu jo korkeiden tornien rakentelu, ja rakentelu pitää mielenkiintoa yllä pitkään. Ulkoleikeissä keinuminen on edelleen suurin lemppari, mutta tykkää Zelda leikkiä hiekkalaatikollakin ja kävellä ympäri puistoa tai pihaa tutkimassa. Usein pieni unohtuu pohdiskeleva ilme kasvoillaan seuraamaan toisten lasten leikkejä pitkäksi aikaa.

Kaikkiruokainen yksivuotiaamme on todella kaikkiruokainen, mikä tahansa avokadopastasta kinkkukiusaukseen ja grillipihviin uppoaa neidille oikein hyvin. Mansikat, mysli ja maito ovat Zeldan suuria suosikkeja, ja Zelda osaa itse pyytää jo maitoa tai vettä jos janottaa. Hän myös ilmoittaa milloin masu on täynnä, sanomalla ”nonni!” ja siihen perään vielä ”kiikki!” ja nyökyttelemällä painokkaasti päätään.

IMG_6520Puheenymmärrys on ottanut aimoharppauksen eteenpäin, ja Zelda ymmärtää jo lähestulkoon kaikki yksinkertaiset kysymykset ja kehotukset, ja jonkinverran pidempiä lauseitakin jo. Esimerkiksi ”Zelda, mennäänkö leikkimään legoilla?” saa aikaan vimmatun tepastelun lastenhuoneeseen kohti legosäkkiä, ja ”Missä vauva, annatko vauvalle halin?” saa neidin etsimään nukkensa ja antamaan sille iiiiison halin ”aaaaaaii vauva”-ihastelun säestämänä.

Sanoja joita Zelda tällä hetkellä osaa itse sanoa, on jo aika paljon. Äiti, isi, mummu, Tiara (”Tiaa-a”), vauva, kakka, kukka, haloo, hei, moi, nonni, totta, maito, kukkuu, mamma, pappa, Otto, Iina, titta, auto, nenä, napa, pusu, aaiii, joo, kiitti (”kiikki”), tutti ja kaunis (”kauui”). Tässä on itsekin tullut huomattua, mitä sanoja tulee usein käytettyä, kun yksivuotias oppii sanomaan ”nonni” ja ymmärtää sen merkityksen, ennenkuin sanoo lamppu tai pallo. Mutta mikäs siinä, nonni on ihan pätevä sana ja kertoo hienosti milloin hän on valmis.

IMG_6569xZelda vastaa kysymyksiin nyökkäillen, tai pudistaen päätään, vaikka välillä huijaakin tekemällä molempia. Parasta on kun Zelda kävelee höpöttäen omalla vauvakielellään pitkän pätkän, ja sen jälkeen nyökyttelee aina painokkaasti päätä, ihan kuin olisi juuri pitänyt tärkeän puheen. Ehkä ne ovatkin tärkeitä, mistäs minä sen tiedän kun en ihan vielä ymmärrä! Hän vetää aina vakavan ilmeen kasvoille, kun ottaa kameran esiin, vaikka muuten kikatteleekin kokoajan. Muistan kun Tipallakin oli tämä vaihe, että piti aina ottaa tuima ilme, haha!

Zelda on ihana pieni hupiveikko, joka piristää jokaista päivää. Hassu pieni halivauva, joka jakaa auliisti pusuja, pöristelee kaikkien masuja  ja tykkää vieläkin olla sylissä halittavana. Äidin tyttö, isin tyttö ja mummun rakas, ja Tipakin sanoo aina että ”Zelda on minun vauva”.