Nykyään kun mulla on puhelimessa tosi hyvä kamera, tulee enemmän napattua puhelimellakin kuvia. Silti vain murto-osa kuvista päätyy sosiaaliseen mediaan tai blogiin, ja mun puhelin on täynnä kaikenmaailman hassuja puhelinnäpsyjä Mä rakastan kuvaamista, ja kaikkein eniten rakastan kuvata niitä arjen tavallisia hetkiä. Sellaisia tilanteita joissa ollaan aidoimmillaan. Silti sosiaaliseen mediaan jaettavaksi (ja blogiin) valikoituvat yleensä ne otokset joissa on värit kohdillaan ja jotka ovat muuten laadukkaampia kuin nämä hassut pikku näpsyt.

Tämä postaus on vähän kuin aiemmat arkikuvapostaukset, mutta ehkä vielä arkisempi. Nämä eivät ole kuvia jotka ovat jostain syystä jääneet julkaisematta, nämä ovat kuvia joita en alunperin tarkoittanutkaan miksikään muuksi kuin omaksi muistoksi. Mutta mulle tuli sellainen olo että haluan kuitenkin näyttää ne, koska ne on niin me.

1. Zelda menossa tanssitunnille <3
2. Meidän hupsu pieni perhe hississä, Zeldalla duckface ja Otto vähän pölähtäneenä. Mulla iloinen hymy, ja Tiara touhuaa omiaan.
3. Selfie. Tämän (ja tämän kaverit) kyllä varmaan tarkoitin julkaistavaksi, mutta kriittisyys iski ja jätin julkaisematta.
4. Otto kuvaa ruoka-annosta, siitä oli pakko ottaa kuva! Niin harvinaista. Taisi näyttää kaverille meidän caesar-saldea.

1. ”Äiti kato mä piirsin käsinuken!!!” kiljaisi esikoinen innoissaan.
2. Frozen on katsottu jo niin moneen kertaan että samalla voi vähän kiipeillä ja touhutakin.
3. Pieni rakas kömpi äidin kainaloon köllimään aikaisin aamulla ennen päiväkotia.
4. Esikoinen pysähtyi shoppailureissulla vähäksi aikaa leikkimään junaratakaupan eli Popin junaradalla.

1. Kuopus sai lainata isosiskon My Little Pony-pinniä ja oli niin tyytyväinen.
2. Tyttöjen lounas näytti yhtenä päivänä tältä: Uunissa paahdettua bataattia, itse marinoitua valkosipuli-limekanaa ja vihanneksia. Hyvin maistui.
3. Ja tässä taas Oton mulle iltapalaksi taiteilema club sandwich, nami!
4. Otto tahallaan esitti mua hississä ja väänteli itseään kummalliseen asentoon, ilkeä kakkapää! 😀

1. Minä ja Zelduska Burger Kingissä, odotettiin innolla ruokaa.
2. Crispy Chicken ateriat, muksuille lasten ateria puoliksi ja niitä uusia kanaranuja mulle ja Otolle.
3. Otto ja neidit leikkivät uudella automatolla ihan innoissaan, Otto ehkä eniten innoissaan.
4.  Lapset lähdössä tarhaan yhtenä aamuna kun satoi lunta. Meillä oli ihana höpötysmatka <3

Mulle nämä arkiset räpsäisyt merkkaavat paljon. Näissä näkyy meidän perhe, sellaisena kuin me ollaan. Nämä eivät ehkä ole laadukkaita tai taiteellisia tai hienosti rajattuja, mutta nämä ovat täynnä tunnetta.

Ihanaa torstai-iltaa kaikille <3

Hello tyypit! Tää viikko on vähän erilainen viikko, sillä teen suurimmaksi osaksi töitä kotoa käsin. Osa mun työkavereista on lomalla, joten olisin toimistolla lähestulkoon yksin koko viikon, joten sama tehdä hommat kotona. Siksi en muuten pidä sitä työpäiväkirjaa vielä tältä viikolta, koska tämä viikko on niin spesiaali! Mutta ensi viikolla mä aion sen toteuttaa, ja odotan sitä jo innolla.

Me ollaan otettu aamut rennosti tyttöjen kanssa ja olen vienyt heidät päiväkotiin vasta puoli kymmeneksi. Tänäänkin kuopus kuitenkin heräsi jo seiskalta, ja me leikittiin hänen kanssan bObles-temppurataa yli tunti ennenkuin esikoinen heräili unenpöpperöisenä. On ihan parasta kun on voinut aamuisin heräillä rauhassa, eikä ole tarvinnut herättää tyttöjä ennenkuin he itse ovat olleet valmiita heräämään. Musta on tuntunut silti jotenkin erityisen sydäntäraastavalta viedä heitä tällä viikolla päiväkotiin kun itse olen kotona, vaikka ihan samalla tavalla mä teen töitä kotonakin kuin toimistolla. Tai ehkä jopa vielä enemmän koska syön lounaankin siinä työnteon lomassa enkä lähde erikseen työkavereiden kanssa ravintolaan. Jotenkin vaan kauhea ikävä on tullut heitä ja on tehnyt mieli vaan juosta äkkiä päiväkodille hakemaan! Mutta eipä tässä nyt monta päivää enää ole kun on jo viikonloppukin.

Tänään me lähdettiin töiden ja tarhan jälkeen pyörähtämään pikaisesti Itiksessä ja Ikeassa. Käväistiin pitkästä aikaa Burger Kingissä, koska mulle tuli ihan jäätävä himo saada maistaa niitä uusia kanaranskalaisia kun ne kuulostivat niin hassulta. Mutta ei ne kyllä juuri nugettia kummoisempia olleet. Piipahdettiin H&M:llä jonne oli vih-doin-kin tullut niitä mustavalkoisia automattoja lisää! Eli jos joku halajaa sellaista lastenhuoneeseen niin Itiksen H&M:llä oli ainakin tänään, ja jos vielä liittyy H&M clubiin niin muutenkin edullisen maton saa vieläpä 20% alennuksella (tai koko ostoskerran). Minä liityin siinä lyhyehkön kassajonottelun lomassa, ei kestänyt kauaa.

Itiksen jälkeen lähdettiin vielä hakemaan Ikeasta äkkiä lakanoita ja lasinalusia, ja ostin parit söpöt vaaleanpunaiset kehykset lastenhuoneeseen ja liukuestettä mattojen alle. Oli hauskaa lintsata arkivelvollisuuksista ja olla laittamatta ruokaa tänään ja lapsetkin nauttivat.

Ihan mahtia tiistai-iltaa kaikille <3

Ollaan vietetty pitkää viikonloppuvapaata yhdessä koko perhe, ennenkuin ensi viikolla alkaa taas oikea arki ja seuraavan kerran lomaillaankin sitten vasta pääsiäisenä. On ollut ihanaa vaan nukkua aamulla pitkään, hengata yökkäreissä puoleen päivään ja lähteä pulkkamäkeen silloin kun siltä tuntuu. Ollaan syöty aamupalaa pitkän kaavan mukaan ja Otto on innostunut kokkaamaan  perheelleen vaikka mitä herkkuja. Hauskaa oli myös lähteä keskellä päivää kahville, ja saada hyvä spotti Stockmannin Espressohousesta, eikä jouduttu edes jonottamaan yhtään. Arkivapaiden loistavia etuja viikonloppuihin nähden!

Otto on tehnyt niin maailman herkullisinta tomaattikeittoa kuin kananmunaleipiä ja pannukakkuakin. Ja on muuten ollut hyvää kaikki! Keskiviikkoiltana oltiin lasten tanssitunnilla ja odoteltiin kahdestaan heitä Oton kanssa siellä sen 45 minuuttia mitä tanssitunti kesti. Istuttiin siinä kainalokkain ja katsottiin kokkausvideoita Oton puhelimella ja kuola valui molemmilla ja suunniteltiin mitä kaikkea kokataan seuraavaksi. Sillä hetkellä tuntui että onni oli juuri siinä hetkessä, ja oikeastaan siltä on tuntunut näinä kaikkina päivinä mitä ollaan yhdessä vietetty. Kuinka onnekas sitä onkaan että kaikki on hyvin, ja on oma kulta jonka kanssa katsella vaikka niitä kokkausvideoita. Otto on mun paras ystävä siinä missä aviomieskin.

Niinkuin keskiviikkona postasin Instagramiinkin, nuo kolme ovat vaan niin hurjan rakkaita että tuntuu kuin sydän halkeaisi, mutta ei onneksi. Ei ole maailmassa mitään parempaa kuin olla yhdessä koko perhe ja tehdä kaikkea pönttöä mitä me nyt yleensä tehdään. Luetaan kirjoja, riehutaan pulkkamäessä, kokataan, shoppaillaan, rakennetaan legoilla, tehdään temppuratoja kotiin, tanssitaan, hasutellaan ja katsotaan leffoja.

Ei ole myöskään parempaa kuin hihitellä Oton kanssa lasten leikeille,esimerkiksi sille kun he leikkivät Frozenia melkein joka päivä. Toinen menee aina lastenhuoneeseen Elsa-mekko päällä, ja toinen on sitten lettipäinen Anna. ”Elsa” laittaa lastenoven kiinni, ja ”Anna” koputtaa oveen, sitten he leikkivät sitä ”Lumiukko tehtäisiinkös?” -kohtausta Frozenista aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. niin höpöjä en kestä! Molemmat osaavat laulun kaikki sanat ulkoa, ja vuorosanat myös. Frozen-elokuva on katsottu myös tämän viikonlopun aikana, kuinkas muutenkaan! Mä osaan jo kaikki laulut kolmella kielellä, siitä voitte päätellä moneenko kertaan elokuvaa on tullut katsottua, hah!

Esikoinen muuten laukaisi hienosti kahvilareissulla, että ”Villakoirat on tehty lampaista, koska lampaista tulee villaa”. Että niin kerta! Joo-o, huomenna on sitten lasten kaverin synttärit ja naamiaiset joihin suunnataan iltapäivällä. Tulee varmasti mukava sunnuntai, hieno päätös tälle muutenkin mukavalle viikolle.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Sanoi kaksivuotias käydessään nukkumaan pitkän ajomatkan jälkeen myöhään illalla. Hän katsoi mua suurilla silmillään ja paijasi mun poskea ja sanoi että äiti, sinä olet niin kaunis. Sanoin ”Voi kiitos kulta, niin sinäkin.” Johon hän vastasi: Kiitos, sinä olet niin ihana. Johon minä että ”Kiitos rakas, niin sinäkin olet ihana.” Me oltaisiin voitu jatkaa tätä ikuisesti siinä pötkötellessämme.

Jo esikoisen aloittaessa kerhossa parivuotiaana kehuivat ohjaajat kuinka hän kannustaa ja kehuu toisia aina. Ja siitä asti kun kuopus on oppinut puhumaan, on hän kehunut toisia. Kun mennään kylään jonnekin, lapset kehuvat sisustusta. Uusiin lapsiin tutustuessaan he saattavat kehaista kuinka jollakin on tosi hieno paita tai lelu. Ja aina kun joku kehuu heitä, heidän kasvonsa syttyvät loistamaan ja sieltä tulee niin vilpittömän kuuloinen kiitos ettei mitään rajaa.

Ollapa niin puhdas ja viaton ikuisesti kuin lapsi on. Lapsi kehuu vilpittömästi, näkee kauniita asioita kaikkialla ja on kiitollinen jokaisesta kauniista sanasta jonka saa osakseen. Lapsi haluaa kertoa toisille ihan puhtaasta ilahduttamisen halusta, miten ihania he ovat. Lapsella ei koskaan ole taka-ajatuksia. Hänen sanaansa ja kehuunsa voi luottaa, ja ne tuntuvat erityisen hyvältä. Pieni lapsi ei koskaan loukkaa tarkoituksella, hänen sanojensa ei koskaan ole tarkoitus satuttaa.

Kun pieni lapsi joskus kehuu tyytyväisenä, kuinka hän on nyt vaihtanut neniä äidin kanssa ja hänellä on äidin iso nokka, ei äiti ikimaailmassa loukkaannu, enemmänkin nauraa. Tai jos lapsi kysy kaupassa, miksi joku käyttää rollaattoria, ei hän naureskele rollaattorin käyttäjälle, on vaan puhtaasti ihmeissään.

Mä toivon että tämä vilpittömyys säilyisi lapsissa aikuisuuteen asti. Sitä voin yrittää tukea parhaani mukaan, mutta kaikelta ei tietenkään voi suojella. Pienten lasten äitinä saa kuitenkin nauttia niistä kauniista sanoista, ja joskus niin huvittavistakin huomioista, ja tietää että ne tulevat suoraan sydämestä.

Loppukevennyksenä vielä pakko jakaa esikoisen loistavan huvittava kommentti, kun kuopus ilmoitti haluavansa leikkiä isosiskonsa kanssa päiväkodissa. ”No sepäs oli yllätys!” *teatraalinen huokaisu*. Repesin kyllä niin pahasti nauramaan, ja nauratti neiti isosiskoakin oma kommenttinsa. Sarkastisesta kommentista huolimatta olivat leikkineet päiväkodissa kuin paita ja peppu, ja juosseet heti toistensa luokse antamaan halia kun heräsivät päiväunilta. Ihanat tytöt <3

Kun te luette tätä postausta, me ollaan köröttelemässä kotiinpäin Oulusta. Viisi päivää rakkaiden kanssa olivat toiminnantäyteiset, rakkaudentäyteiset ja ihanat, juuri sitä mitä mä kaipasin. Kun näin viimeksi 12-vuotiasta serkkuani ennen tätä reissua, hän sanoi mulle että seuraavalla kerralla kun nähdään niin mun pitää jättää se tietokone kotiin ja olla tekemättä hommia ollenkaan. Ihan en totellut tätä käskyä, viisi päivää postaamatta olisi ollut vähän liikaa. Mutta otin vain kahtena päivänä koko reissulla muutaman tunnin rupeaman jolloin istuin alas, ja tein töitä koneella (töitä, joista kaikkea ette ole nähneet täällä mutta joilla oli deadline). Muuten keskitin kaiken aikani lapsiin, sukulaisten kanssa olemiseen ja nauttimiseen.

Se teki hyvää, ihan todella hyvää. Olo on levännyt, sillä tavalla levännyt että kamera pursuaa kuvia ja pää ideoita ja tekstejä jotka pitäisi saada kirjoitettua. Ei ole sellaista oloa että mulla ei ole mitään annettavaa, päin vastoin. Olen ihan hullun innoissani kaikesta. Mä olen elänyt ja iloinnut ja surrut täysillä nämä viisi päivää, ja ollut mukana kaikessa.

Tunteetkin ovat olleet pinnassa kun olen antautunut niille. Mummun olo on kohentunut reissun aikana ja nyt on vähän toiveikkaampi fiilis taas. Hirveä ikävä tulee, mutta mä uskon ja toivon että lääkkeet auttavat ja mummun tila ei huonontuisi kauheasti nykyisestä. Samalla kun olen murehtinut mummua, ovat kaikki muutkin tunteet nousseet pintaan. Ikävä kaikkia sukulaisia, ja suru siitä että meidän lasten mummola on niin kaukana näin päällimmäisenä. Vaikka mun äiti aina välillä käykin meillä Helsingissä, olisi niin ihanaa vaan aina päättää että lähdetäänpä käymään hei mummolassa, ja ajella pariksi tunniksi äidin luokse käymään. Tiedän kyllä että mun kuului muuttaa Helsinkiin, muuten en olisi koskaan tavannut Ottoa ja saanut meidän tyttöjä, mutta joskus sitä vaan harmittaa että pitikin muuttaa niin pirun kauaksi.

Vuodatin Oulun reissun aikana varmaan enemmän kyyneleitä kuin kaikkina Zeldan odotusajan jälkeisinä kolmena vuotena yhteensä. Meillä oli aivan ihania päiviä ja luisteltiin ja touhuttiin mutta välillä tuntui että itkusta ei tule loppua, paperi toisensa jälkeen kastui likomäräksi. Onneksi Otto antoi aina lisää talouspaperia, haha. En mä ole surullinen, tiedän että tästä tulee hyvä vuosi ja mitään ei ole menetetty, mummukin jaksoi olla oma itsensä suurimman osan ajasta, ja sukulaisiakin nähdään tänä vuonna varmasti useammin kuin ennen, kiitos auton. Mutta piti vaan päästää kaikki ulos. Ei mua enää itketä yhtään.

Mun mielestä on hyvä itkeä aina välillä, se puhdistaa. Ja vaikka siitä tuleekin yleensä vähän pää kipeäksi tai vähintäänkin tukkoinen nenä, se on sen arvoista. En mä jää mitään murehtimaan, ensi viikolla arki jatkuu ihan niinkuin ennenkin ja meille tulee varmasti kiva viikko. Ja kuten sanoin, vaikka olen välillä itkeskellyt, on reissu ollut silti ihan mahtava ja me ollaan tehty paljon kaikkea kivaa ja saatu viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, se on kaikkein tärkeintä.

Automatkalla tarkoitus on käydä moikkaamassa Tiaran kummitätiä Jyväskylässä ja huudattaa Antti Tuiskua ja Robinia, mikäs sen parempaa!

Kiitos teille kaikille rohkaisevista sanoista ja lohdutuksesta, ja anteeksi venähtäneestä kirjoitustauosta! Teidän sanat ja jaetut kokemukset merkitsevät mulle paljon.

Ihanaa sunnuntaita kaikille teille ja turvallista ajomatkaa meille!

PS: Hitsi mä olen ylpeä meidän esikoisesta, joka ei kertaakaan hermostunut vaikka ensimmäisissä luisteluharjoituksissa kaatui monen monta kertaa ja vielä toisissakin. Ja joka myös oppi samantien miten pääsee eteenpäin ja miten pysytään pystyssä. Ja kuopuksesta, joka ei yhtään harmitellut vaikka ei hänelle luistimia ollutkaan vaan oli onnessaan siitä että kaikki vetivät häntä pulkassa ympäri luistelukenttää. Ja itsestäni, kun mä osasin vieläkin luistella melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen, hah!