Iltaa tyypit! Mä alan vihdoinkin parantua ja nyt viikonloppuna olen jo jaksanut ja uskaltanut touhutakin. Perjantaina me ei tehty muuta kuin viikon ruokaostokset, ja öllöteltiin loppuilta. Eilen taas lähdettiin jo aamupäivällä leikkipuistoon, ja lounaan jälkeen suunnattiin Itiksen ja pikkushoppailuiden kautta ystävien tupareihin Espooseen lasten kanssa. Vietiin tuparilahjaksi sitä perjantaina täällä esittelemään valkosuklaa-piparirockyroadia, ja oli niin kiva nähdä kavereita pitkästä aikaa. Tytötkin olivat innoissaan kun näkivät niin monta kummia kerralla. Tupareissa saatiin maistaa ihanaa itseleivottua mustikkapiirakkaa, juoda kahvit ja lapset saivat juosta vähän aikaa hippaa ja tanssahdella. Ennen seitsemää oltiin jo matkalla takaisin kotiin.

Tänään syötiin herkkuaamiainen, minkä jälkeen suunnattiin jo yhdentoista aikaan läheisen kauppakeskuksen jouluparaatiin, missä tytöt saivat kasvomaalaukset ja mä sai käydä äkkiä salaa ostamassa muutaman joululahjan sillä aikaa kun Otto kiersi tyttöjen kanssa etsimässä joulupukkia. Kerrankin olen ajoissa liikkeellä, meillä on varmaan puolet lahjoista jo hommattuna. Yleensä havahdun lahjaostoksiin joskus viikkoa ennen joulua kun alkaa olla hankala löytää niitä suosituimpia lahjoja. Ehkä sitä oppii tässä vuosi vuodelta. Ennen oli myös hankalampaa raahata niitä lahjoja, tai piilotella niitä, kun lapset olivat mukana. Nyt vaan kävin yksin viemässä ne auton takaluukkuun, mistä Otto äsken haki ne kun lapset olivat jo nukkumassa. Ah miten helppoa.

Kokeiltiin tänään myös tehdä vähän erilaista ruokaa, mistä tuli ihan mielettömän hyvää, ja siitä kerron lisää ensi viikon aikana! Loppupäivä ollaan siivoiltu, ja sen jälkeen aloitettiin lasten kanssa pikkuhiljaa joulukoristeiden laittaminen esille. Tyttöjen huoneessa on jo ihan kunnon koristelut päällä, mutta muualla meillä on vasta metallikorissa joulupalloja ja perus jouluvalot. Ihanan jouluisa tunnelma siitäkin jo tulee. Näillä mennään itsenäisyyspäivään asti, ja sitten koristellaan joulukuusi niinkuin meidän perheen perinteisiin kuuluu jo mun lapsuudesta asti.

Ollaan myös luettu kirjoja, ja katsottu koko perhe vanha Ipanat -leffa netflixistä, joka oli mun ja Oton kummankin lemppari kun oltiin pienempiä. Se oli ihan superhauska ja koskettava vieläkin, ja lapsetkin tykkäsivät. Nyt ymmärsi tietysti niitä aikuisten läppiä itse ihan eri tavalla kuin silloin pienenä.

Kiva että sai melko viikon kipeilyn jälkeen nauttia rauhallisesta viikonlopusta yhdessä perheen kanssa, hyvällä voinnilla. Huomenna pääsenkin pitkästä aikaa toimistolle, ja tytöillä on valokuvaus päiväkodissa! Jännittää, iik!

Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille <3

PS: Mä olen hurjan iloinen eiliseen postaukseen saamastani palautteesta ja sähköposteista.  Oli hienoa huomata miten erilaisia taustoja omaavia ihmisiä mun blogia lukee, ja miten uskomattoman ihania ihmisiä siellä ruutujen takana on. Jännää oli se, että sain kaksi melkein samanlaista sähköpostia viiden minuutin sisällä toisistaan. Sähköpostien lähettäjät edustivat täysin päinvastaisia uskontokuntia, mutta olivat asioista tismalleen samaa mieltä. Ja täysin tietämättä toisistaan he lähettivät nämä viestit mulle melkein samaan aikaan. Jos vaan kaikki ymmärtäisivät miten samanlaisia suurin osa ihmisistä kuitenkin on, kulttuurista, uskonnosta ja taustasta riippumatta. Suurin osa ihmisistä haluaa vain rauhaa ja turvaa kaikille. Musta on tärkeää ottaa kantaa näihin asioihin, vaikka jonkun mielestä tietämätön ja naiivi blogimamma varmasti olenkin. Mulla on kuitenkin kanava ja mahdollisuus levittää tärkeää sanomaa kymmenille tuhansille ihmisille, ja sen aivan varmasti teen silloin kun koen sille olevan tarvetta.

Ollaan vietetty rentoa perhelauantaita tänään. Aamupäivä vietettiin yhdessä lasten kanssa leipoen, ja iltapäivällä mentiin vielä käymään Itiksessä ostamassa Otolle isänpäivälahja tyttöjen kanssa. Löydettiin aika kiva lahja, ja tänään oli juuri hyvä päivä ostaa se niin kukaan ei joudu pitämään lahjasalaisuutta liian kauaa, kun isänpäivä on jo huomenna. Huomiseksi on ostettu myös hyvät pöperöt ja en jaksa odottaa että pääsen kokkailemaan ja ennenkaikkea syömään!

Katsottiin tänään illalla vähän vanhempaa My Little Pony -leffaa tyttöjen kanssa Netflixistä, taisi olla kymmenisen vuotta vanha elokuva. Niin hassua miten paljon ne hahmot ovat muuttuneet niistä(kin) ajoista. Toki ne olivat vielä erilaisempia silloin kun itse olin pieni ja katselin tätini vanhoja My Little Pony -VHS:iä aina mummolassa. Rakastin itsekin poneja pienenä ja mielelläni leikin kyllä niillä tyttöjen kanssa. Musta on myös ihanaa, että ainakin meidän lasten päiväkodissa on myös poikia jotka leikkivät poneilla, ainakin mitä tytöiltä olen kuullut niin melkein aina päiväkodin ponileikissä on ollut mukana sekä tyttöjä että poikia, ja kaikki ovat tuoneet omat ponit mukanaan kotoa. Kerran Tiara unohti oman poninsa kotiin ja yksi mukava poika oli lainannut hänelle yhtä omistaan.

Me katsotaan melkein joka lauantai lasten kanssa elokuva aina illallisen jälkeen, se on musta tosi kiva perinne joka toivottavasti jatkuu sinne asti että tytöt ovat jo aikuisia. Ainahan sitä saa haaveilla, kun teini-ikä ei vielä pitkiin aikoihin ole ajankohtainen, hahah. Toisaalta taas kauhistuttaa se että oma kummipoika joka oli vasta puolitoistavuotias taapero kun odotin Tiaraa menee jo ensi vuonna kouluun! Minne tämä aika menee, kyllä se teini-ikäkin sieltä vielä tulee, ehkä nopeammin kuin uskommekaan. Pitää imeä kaikki hetket tästä ihanasta pikkulapsiajasta itseensä kun se on vielä ajankohtaista, koska ennenkuin huomaakaan se on jo ohi.

Pitää myös muistaa kirjoittaa ylös kaikki hassut jutut mitä lapset sanovat pienenä, koska jonain päivänä he ovat fiksumpia kuin minä ja Otto yhteensä, ja me jäädään kakkoseksi. Silloin voi naureskella niille hassuille jutuille. Kuten esimerkiksi sille, että eilen selaillessamme kakkujen kuvia tyttöjen kanssa, törmäsimme aivojen muotoiseen kakkuun. Kerroin heille että ne ovat aivot ja että meillä on kaikilla sellaiset päässä. Zelda suuttui ja tokaisi että ”Minuwwa ei totiaankaan owe tuowwaitia päättä!”. Hajottiin Oton kanssa niin pahasti, hän niin tomerana oli siinä ja oikein tuohtui kun äiti meni sellaisia hupsutuksia sanomaan.

En malta odottaa huomista, sillä isänpäivän lisäksi mun kaveri Emmis, Tiaran kummitäti, tulee Rovaniemeltä meille pariksi päiväksi kylään! Kauhea ikävä ollut, kun ei olla nähty taas puoleen vuoteen. Huippua saada kivaa seuraa ja tytötkin ovat ihan innoissaan.

Hyvää yötä ihanat <3

Kun nyt on tartuttu vähän syvemmin aiheisiin ja kaiveltu historiaakin läpi, on hyvä hetki hypätä takaisin tähän päivään ja suoraan arkeen kiinni. Me valmistellaan töissä isoa uutta juttua, ja ensi viikolla on Slush-tapahtumakin jossa ollaan myös Jevelon kanssa, eli puuhaa on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lasten tarhaviikko on onneksi tältä viikolta jo pulkassa, ja huomenna lähdetään tyttöjen kanssa kaupungille ja piipahdetaan ainakin yhdessä pressissä, ja vietetään muutenkin vähän tyttöjen aikaa. Nyt kuitenkin sitä arkea, nimittäin kuvia meidän tavallisista arkipäivän hetkistä. Mä rakastan tehdä näitä arkikuvapostauksia, koska mulle kertyy aina iso satsi kuvia jotka eivät välttämättä sovi mihinkään postaukseen, mutta jotka ovat vaan kuvina hassuja, tai niihin liittyy jokin hauska tilanne tai tarina.

Paita väärinpäin päällä, sängyllä seisoen. Mä makasin verkkareissa vastaheränneenä sängyllä, ja hän halusi jo kovasti leikkimään <3

”Pappa flyga mig ännu lite, snällaaaa!”

Tässä on isi, Zeldan itse valitsema ja nimeämä haisunäätä Ikeasta<3

Prinsessavilkutus teille!

Tanssitreenien, hippaleikin ja kuurupiilon jälkeen he pistivät lattialle pötköttelemään ja nauraa rätkättivät vaikka kuinka kauan. Mä liityin seuraksi<3′

”Mikä on tämä kummawwinen tontiwwavene? Pitääkö mun työdä tätä”

Ihana iloinen hymy ja koko tyttö, meidän päivänpaiste <3

Prinsessat nukahtavat joskus lattialle kesken prinsessakiireiden, prinsessahameiden ja  minionkorujen kanssa.

Tää viimeinen on kyllä ihan paras! Tyyppi tepasteli mun villahattu päässä varmaan pari tuntia eikä halunnut riisua. Ja kuten huomaatte, meidän kuopuksella on melkein aina prinsessahame päällään kotona, ei ole muita vaihtoehtoja jos hän itse saa päättää.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, huomenna uudet kujeet! <3

Lähestyvä Halloween sai mut miettimään meidän parisuhdetta. Ei siksi että oltaisiin tavattu Halloweenina, vaan siksi että me melkein tavattiin Halloweeninä 2010. Oltiin menossa samoihin Halloween-kotibileisiin, mun silloisen ystävän luokse. Tai mentiinkin, molemmat, mutta eri aikaan. Mä jäin odottelemaan hidastellutta kaveria Kamppiin, ja sillä aikaa Otto oli jo ehtinyt käydä niissä juhlissa ja lähteä pois ennenkuin itse saavuin paikalle. Oli varmaan vartista kiinni etteikö tavattu silloin.

Jos me oltaisiin tavattu silloin, olisikohan kaikki mennyt eri tavalla? Oltaisiinkohan me ihastuttu toisiimme, alettu seurustelemaan ja perustettu perhe? Sitä ei voi tietää. Ja jossittelu on ihan turhaa. Saan vaan olla onnellinen siitä että kaikki sitä seuraavat Halloweenit olen saanut viettää Oton kanssa yhdessä. Tänä vuonna me vietetään jo viidettä yhteistä kauhujuhlaa. Joka vuosi ei olla Halloweenia juhlittu, mutta yhdessä ollaan oltu aina.

Me ollaan Oton kanssa aika yhteenhitsautuneita. Alusta asti ollaan yritetty löytää ne parhaat tavat toimia yhdessä, ja se on ollutkin meidän kantava voima. Ollaan aina ajateltu että tehdään elämästä mieluummin mukavaa kummallekin yhteisesti, eikä niin että ajettaisiin molemmat omaa etua suhteessa. En tiedä miten me ollaan tämä asia hiffattu jo silloin vuosia sitten, koska kuitenkin ihmisinä ollaan kasvettu niin paljon näiden vuosien aikana, ja ollaan oltu melko lapsia molemmat silloin kun ollaan tutustuttu. Kun kaikki muu naurattaa siinä, millainen viisi vuotta sitten on ollut, niin tuosta asiasta voi olla ylpeä ja onnellinen.

Kun alusta asti on rakentanut suhdetta oikealle pohjalle, ei tarvitse alkaa nyt toivomaan että voi kun toi ja toi asia muuttuisi tai katumaan sitä ettei viisi vuotta sitten sanonut mitään ja vieläkin ärsyttää samat asiat. Ei ärsytä. Kaikesta voi puhua, ja jos joku asia ärsyttää niin se ärsytys kestää vuosien sijaan pikemminkin minuutin, sen hetken että siitä asiasta saa sanottua.

Ennen me oltiin tosi erilaisia luonteelta, kiinnostuksenkohteilta ja oikeastaan melkein kaikessa. Vaikka ei koskaan tietoisesti olla pyritty muuttumaan toistemme kaltaisiksi, mä huomaan että todella monissa asioissa me ollaan ikäänkuin sulauduttu yhteen. En tiedä mitä ihmettä mulle on tapahtunut, mutta mä nykyään innostun itse Anime-sarjoista. Siis joita ennen pidin maailman turhimpina, tylsimpinä ja ärsyttävimpinä katsottavina ja hihittelin Oton innostukselle. Mä olen katsonut jo useamman sarjan loppuun, ja saatan jopa itse ehdottaa Animen katsomista. Nykyään mä nautin siitä kun katson piirrettyä lentopalloa, enpä olisi ikinä voinut kuvitella. Oton ansiosta olen päässyt yli omista rajoittuneista näkemyksistäni ja saanut jotain uutta ja siistiä tilalle. En usko että yksin olisin osannut kiinnostua esimerkiksi Animesta ikinä.

Vaikka olen Oton kautta löytänyt paljon uusia kiinnostuksenkohteita, en silti koe että minä, tai kumpikaan meistä, olisi kuitenkaan luopunut niistä omista jutuista. Otto pelaa edelleen, siihen mä en ainakaan vielä ole hurahtanut. Ja mä edelleen luen kirjoja ja lehtiä, bloggaan ja seuraan kaikkea muotiin liittyvää. Mun kautta Otto on taas innostunut vaatteista ja asusteista, kun hän ennen käytti pelkkiä bändipaitoja ja samoja pillifarkkuja. Ehkä avainsana on se että kumpikaan ei ole koskaan väkisin tuputtanut omia juttujaan toiselle, vaan kun on vuosien aikana huomannut toiselle tärkeät asiat, on itsekin vaan kiinnostunut niistä.

Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole sellaisia harrastuksia, jotka veisivät säännöllisesti pois kotoa. Mulla on toki työn kautta jonkin verran tapahtumia ja iltamenoja, mutta muuten me pyritään viettämään mahdollisimman paljon aikaa kotona, koska nautitaan siitä. Ja vaikka ollaankin molemmat paljon kotona, me tehdään niitä omia juttuja eikä kyhjötetä kylki kyljessä kokoajan, vaikka se ihanaa olisikin. Kesällä jotkut pitivät mua naurettavana, kun kirjoitin että mulle tulee ikävä Ottoa kun hän lähtee kahden päivän mökkireissulle. En vaan ymmärrä että miksi? Mitä väliä sillä on jos ikävöi ja kaipaa toista ihmistä vierelleen, kunhan sitä ei tee toista syyllistäen tai rajoittaen? Meillä ikävä on molemminpuolista, eikä niin että toinen olisi vaan toisesta riippuvainen.

Meidän kahden suurin yhdistävä tekijä on kyllä varmasti kollektiivinen urpous. Yksi ilta me naurettiin varmaan viisi minuuttia sille kuinka ärsyttävää oli kun telkkarin valo heijastui meidän molempien nenästä. Siis maailman hölmöin juttu, mutta yhdessä siitä irtosi huumoria. Joku varmaan muistaa vielä kuinka viime vuonna(?) kerroin että me puhuttiin toisillemme laulamalla kaikki Frozenin ”Do u wanna build a snowman”in sävelellä. No, me tehdään sitä vieläkin aina välillä. Ihan parasta, ja lapsia naurattaa.

Parin viikon takainen Lontoon reissu oli kyllä ehdottomasti yksi kivoimpia juttuja mitä ollaan yhdessä tehty. Se oli pisin aika mitä ollaan vietetty kahdestaan sitten syyskuun 2011. Vaikka samaan aikaan oli ihan huikeaa olla kahdestaan ja vaan höpöttää rauhassa, me kyllä yhdessä mietittiin aina välillä (:usein) miten ikävä on lapsia ja miten kiva lasten kanssa olisi käydä siellä ja täällä.

Parisuhteen toimivuus on tärkeää, mutta tärkeää on myös se että kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä ja ollaan samoilla linjoilla. Jos meillä olisi ihan erilaiset toimintaperiaatteet, eihän vanhemmuudesta tulisi mitään. Joitakin näkemyseroja meillä joskus on, mutta niistäkin selviää keskustelemalla. Joskus kyse on vaan siitä että tarkoitetaan samaa asiaa, mutta ilmaistaan se eri tavalla. Sitten nauretaan lopuksi että ”No sitähän mäkin kokoajan yritin sanoa”. Vaikka kuinka hyvin tuntee toisen, niin ei silti aina vaan osaa lukea ajatuksia ja siksi se asioista puhuminen on niin tärkeää.

Otossa on ihanaa se että hän ei koskaan säästele kehuja tai rakkaudenosoituksia, eikä pelkää näyttää tunteitaan. Hän uskaltaa kertoa mulle kuinka onnellinen on siitä mitä meillä on yhdessä, ja kuinka paljon rakastaa mua. Sama tietysti toisinkin päin. Hän huomioi mua kaikessa, ja vaikka Otolla olisi kuinka rankka viikko töissä, niin jos mä tulen kipeäksi ottaa hän kaiken mahdollisen hoitaakseen, ruoanlaitosta tanssiin kuskaamiseen, kauppareissusta lasten iltasatuun ja mulle teen keittämiseen ja yllärisuklaan ostamiseen. Juuri niinkuin tällä viikolla.

Mä en missään nimessä toivo että Otto tulee kipeäksi, mutta haluan päästä antamaan vähän hellyyttä ja huolenpitoa takaisinkin. Heti kun paranen, on mun vuoro hemmotella Ottoa. Kelpaisikohan herralle peli-ilta, chilihodarit ja hänen valitsema leffa? Toivottavasti <3

Mä yritän parannella itseäni tästä ekasta syysflunssasta, jotta olen lauantaina sitten toimintakunnossa kun on Indiedaysin Inspiration Day ja Blog awardsit! Onneksi kirjoitin tämän postauksen loppua lukuunottamatta jo ennen sairastumista valmiiksi, sillä juuri nyt kuume sahaa ylös alas ja on ihan kökkö olo. Onneksi Blog Awardsit on naamiaiset niin saa maskeerata flunssan jäljet ronskilla kädellä piiloon jos on tarvetta, terveisin mustat silmäjätesäkit polvissa asti ja kirkkaanpunainen nenä.

Postauksen kuvitus by esikoinen.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille!

Kun esikoinen lähti isänsä kanssa tänään tanssiin, lähdin minä kuopuksen kanssa kahdestaan ulos. Ensin käytiin kävelyllä ja sitten mentiin kahdestaan kauppaan. Käveltiin ihan hyvä tovi ja pysähdyttiin katsomaan lintuja, lehtiä ja vesiputousta. Hän sai kävellä pitkin valkoista viivaa joka meni tien keskellä, mihinkään ei ollut kiire.

Juteltiin koko matkan ajan taukoamatta, ja häneltä tuli niin hyviä juttuja, mua meinasi naurattaa melkein kokoajan. Neiti mm. sanoi että ”Minä tykkään kovahti beibeistä!” eli nukkevauvoista, ruotsiksi baby tai bebis. Hän kertoi kuinka hänellä oli tänään kivaa kun käytiin PR-toimistolla, ja oli jännittävää käydä mun serkun ja Tiaran kanssa pihalla leikkimässä. Hän oli onnellinen isotädiltään saamistaan lapasista, joissa oli hienot rusetit. Ja hän oli kiitollinen siskolleen kun sai lainata tämän sitruunamekkoa yhdessä lepakkokuvioisten ”batman”-housujensa kanssa.

Kauppaan mennessä lupasin että hän saa tietysti työntää pikkukärryjä. Silloin hänen kasvoilleen levisi sellainen loiste ettei mitään järkeä, ja hän sanoi että ”Kiitoh äiti tämä on maaiwman pawahta ikinä!”. Meillä oli rento kauppareissu kaikessa rauhassa, hän sai valita mitä hedelmiä halusi pikkukärryihin ja minkälaista jugurttia ostettiin. Hän pyysi pillimehua, mutta mä sanoin ei. Oltiinhan me eilen jo annettu heille pillimehut teatterissa, vaikka yleensä ei osteta niitä arkisin. Hän ei kuitenkaan hermostunut, vaan totesi että ”viikonwoppuna titten.”

Kauppareissun jälkeen käveltiin kotiin ja hän sai kävellä taas pitkin valkoista viivaa. Kassi oli painava ja olisi tehnyt mieli juosta kotiin että saa sen pois kädestä mahdollisimman äkkiä, mutta neiti halusi kävellä pitkin sitä valkoista viivaa ja koska meillä ei ollut yhtään kiire, mä pysähtelin vähän väliä odottelemaan. Kun me päästiin sitten vihdoin kotitalolle asti, hän sai vielä painaa molempia hissin nappeja, vaikka yleensä saa painaa vain toista kun esikoinen painaa aina toista nappulaa. Kotiovella hän väläytti mulle onnellisen hymyn, ja sanoi että ”Äiti, tinä teet minut iwoitekti.” Voisiko äiti enempää toivoakaan kuin että tekee oman lapsensa iloiseksi?

Mä en tiedä muistavatko lapset isompana omasta lapsuudestaan näitä kahdenkeskisiä kauppareissuja, vai enemmänkin huippuhetkiä kuten synttäreitä tai jouluaattoja. Mutta mä tiedän että mä muistan nämä hetket, ja mä tulen vaalimaan näitä muistoja mun loppuelämän. Pieniä arkisia tapahtumia, hassuja keskustelunpätkiä ja aitoa läsnäoloa. Niistä mun onni rakentuu.

Tähän loppuun vielä sellainen juttu, että en ole muistanut sanoa blogin puolella mitään siitä, että olen ehdolla Indiedays Blog Awardsien Lifie-kategoriassa. Äänestys loppuu jo ihan kohta, ja mä en muistanut koko juttua kun oli Lontoon reissua ja sukulaisia kylässä ja kuvauksia ja tekemistä joka päivälle. Halloween-teemaisten juhlien asua olen suunnitellut jo viikkoja mutta tämän itse äänestyksen unohdin kokonaan. Eli jos koette, että mun blogista löytyy sitä arkea ja elämänmakua, niin saa käydä äänestämässä TÄÄLLÄ. Äänestäminen ei vaadi muuta kuin sen että klikkaa mun blogin kohdalla ”äänestä”. Jos haluaa, voi osallistua myös arvontaan täyttämällä omat tietonsa. Arvonnassa voi voittaa lahjakortteja tavarataloon, sekä lippupaketteja gaalaan! Kiitos ihan hurjasti kaikille jotka jaksavat käydä äänestämässä<3

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, mä taidan keittää iltateet ja alkaa nukkumaan!