As for my girls, I’ll raise them to think they breathe fire

09.01.2018

Englanninkielinen otsikko ehkä kolmatta kertaa blogini historiassa, pahoittelut siitä jos se särkee jonkun silmiä. Mun mielestä se on vain niin loistava sanonta, että en tiedä miten sen voisi sanoa suomeksi paremmin.

Kolmen tytön äitinä tulee kiinnitettyä erityisen paljon huomiota siihen, miten tyttöjä yleisesti kohdellaan missäkin, miten heistä puhutaan arjessa ja mediassa, ja siihen millainen esikuva itse olen omille tytöilleni. Toisaalta ihan samalla tavalla kiinnitän huomiota myös siihen, miten tytöt yleisesti käyttäytyvät, ja miten kohtelevat muita ihan sukupuolesta riippumatta.

Vaikka mulle on ehdottoman tärkeää että tasa-arvo saavutettaisiin vihdoin Suomessa, ja joskus myös maailmanlaajuisesti (vaikka se utopistiselta tuntuukin), ihan yhtä tärkeää on että miettii oman perheen sisällä, miten parhaiten voi tukea ja kasvattaa juuri ne omat lapset mahdollisimman hyvin ja tasa-arvoisiksi. Mä en usko että täydellistä tasa-arvoa voi saavuttaa pelkillä suurilla linjoilla ja lainsäädännöllä, siihen tarvitaan niitäkin enemmän (ja niiden lisäksi) konkreettisia tekoja ja keskustelua arjessa, kaikissa perheissä.

Yksi kasvatuksen kulmakivistä on mielestäni se, että haluan opettaa omat lapset kohtelemaan kaikkia samanarvoisesti taustasta, ulkonäöstä, kansallisuudesta, sukupuolesta ja iästä (ja kaikista muistakin asioista) riippumatta. Musta tuntuu, että ainakin toistaiseksi ollaan ihan hyvällä mallilla tämän kanssa, sillä koko äitiyteni aikana en ole kenenkään lapseni suusta kuullut poikkipuolista sanaa kenenkään toisen ulkonäöstä, sukupuolesta, kansallisuudesta tai vaikka vaatteista. En mistään.

Ainoa asia, mitä meidän lapset ovat joskus kommentoineet negatiivisesti on käytös. Kun joku käyttäytyy huonosti tai epätasa-arvoisesti heitä tai muita kohtaan, he älähtävät. Ja niin sen kuuluukin olla. Huonoa käytöstä ei pidä hyväksyä, ei itseä eikä muita kohtaan. Esimerkiksi kerran kun yksi poika sanoi toiselle meidän tytöistä, että ei tytöt voi ampua pyssyillä ja että hän itse ampuu paljon paremmin Nerf-pyssyllä koska on poika, niin molemmat sanoivat samantien takaisin, että kyllä tytöt voi tehdä kaikkea mitä pojatkin.

Kasvatuksen toinen tärkeä kulmakivi onkin juuri se, että heidän pitää kohdella hyvin ja samanarvoisesti myös itseään. Heidän pitää uskoa siihen että he ovat yhtä hyviä, arvokkaita ja kykeneviä mihin tahansa, kuin kuka tahansa muukin ihminen, juuri omana itsenään.

Yhtenä iltana kun luettiin jälleen kerran tyttöjen kanssa loistavaa Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjaa, tuli vastaan Tarja Halonen, ja tyttäreni kysyi ”Ai voiko nainenkin olla presidentti?”. Se herätti mut huomaamaan, että vaikka kuinka aina sanon ettei ole tyttöjen tai poikien juttuja vaan kaikki voi tehdä kaikkea, sitä pitää silti erikseen korostaa, että ihan kaikki tässä maailmassa on heille ihan yhtä mahdollista, kuin miehillekin.

En usko että kukaan on koskaan sanonut heille että nainen ei voisi olla presidentti, mutta koska tällä hetkellä Suomen presidentti on mies (eivätkä he muista aikaa jolloin Tarja Halonen oli meidän presidentti), ei heillä ollut ilmeisesti vaan käynyt mielessä, että ihan samalla tavalla heistä voi tulla presidenttejä kuin pojistakin. En voi olla miettimättä kuinka monesta muusta asiasta he ajattelevat sen olevan vain miehille mahdollista, ihan vaan siksi koska eivät ole nähneet naisen tekevän samaa. Se on surullista, ja se pitää korjata.

Me ysärin lapset ollaan kasvettu siitä poikkeukselliseen aikaan nuoriksi ja aikuisiksi, että ollaan saatu nähdä kuinka nainen on Suomen presidenttinä. Niinpä en koskaan itse ole edes ajatellut että nainen EI voisi olla presidentti Suomessa. Tietenkin voi. Mutta näitä asioita ei saa pitää itsestäänselvyytenä, sillä eivät ne ole sitä lapsillekaan, vaikka kuinka ajattelisi että nykypäivän lapset tietävät tasa-arvosta enemmän kuin itse tiesi lapsena. Niin, mä tiesin että nainen voi olla presidentti. Tiesin silti myös, että silloin oli tyttöjen ja poikien jutut, tytöt ei olleet yhtä hyviä jalkapallossa, ja pojat oli huonoja ompelemisessa. Tytöillä oli kaunoluistimet, pojilla hokkarit. Oikeaa jääkiekkoa pelasivat miehet (1995 never forget), enkä tainnut edes tietää että naisillekin oli ”ammattilaissarjoja”.

Se taitaa olla niin, että vaikka kuinka nykyään joka toisessa t-paidassa toitotetaan Girl Poweria, supersankarilegoja tehdään naishahmoistakin ja Wonder Woman sai oman menestysleffan, niitä tosielämän samaistuttavia naispuolisia supersankareita pitäisi tuoda esiin vieläkin enemmän, useammin ja paremmin. Ja tämä asia pitää tiedostaa arjessa, jotta voi itse tehdä parempia ratkaisuja, sillä muuten ajautuu huomaamattaan vaan ottamaan vastaan sen valtavirran jossa 90% sankareista  on edelleen poikia tai miehiä.

Harry Potter, Risto Räppääjä,  Puuha-Pete, Batman, Tatu & Patu, Robin, Marcus & Martinus ja monet muut meidän tyttöjen suosikit ovat kaikki miespuolisia, ja he ovat kaikki ihan mielettömän mahtavia inspiraation lähteitä ja ihailun kohteita. Mutta äitinä mun tehtävänä on tuoda heidän rinnalleen arjessa jatkuvasti myös sankareita joihin just meidän tytöt voivat samaistua. Mun pitää löytää ne siisteimmät ja erilaiset tytöt ja naiset kirjoista, lehdistä, somesta, leffoista, telkkarista, leluista, IT-alalta, musiikista ja politiikasta. Mun pitää toitottaa heille maailman tappiin asti, että he pystyvät ihan mihin tahansa. IHAN. MIHIN. TAHANSA.

Juuri siitä syystä mä tykkään tosi paljon tuosta Otolta joululahjaksi saadusta kirjasta, Iltasatuja kapinallisille tytöille, jota ollaan jouluaatosta asti luettu joka ilta kolmen tarinan verran. Siinä on esitelty sata erilaista, eri-ikäistä ja eri aikoina elänyttä/edelleen elävää naista, jotka ovat tehneet jotain merkittävää, iltasatutarinan muodossa. Aina historian henkilöistä tämän päivän nuoriin aikuisiin, faaraoista keksijöihin, supermalleista presidentteihin, ainoa yhdistävä tekijä on se että he kaikki ovat nimenomaan naisia.

Ollaan pian puolivälissä, ja kirjan pohjalta on herännyt joka ilta ihan mielettömiä keskusteluita, ja musta tuntuu että olen oppinut tuntemaan meidän isompien tyttöjen haaveita, ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita vielä ihan älyttömän paljon enemmän kuin ennen, vaikka aina ollaan paljon puhuttukin yhdessä. Melkein toivon että kirja ei loppuisi ikinä, sillä se on vaan niin hyvä meidän kaikkien mielestä, että tuntuu melkein tylsältä palata johonkin perus satuihin sen jälkeen.

Kirjassa on tuotu esiin myös sukupuolten moninaisuus, ja myös siitä ollaan saatu hieno keskustelu aikaan tyttöjen kanssa. Vaikka tässä tekstissä korostan nimenomaan tyttösankareiden merkitystä, on se ehdottoman tärkeää, että äänensä saisi kuuluviin mahdollisimman erilaisia ihmisiä, sukupuolesta riippumatta. Jokainen lapsi ansaitsee löytää samaistuttavia sankarihahmoja, joita katsoa ylöspäin ja joista inspiroitua. Musta on tosi hienoa että nykypäivänä erilaiset ihmiset uskaltavat yhä enemmän ja enemmän tuoda tarinoitaan esiin, tubessa, blogeissa ja somessa. Toivon, että se sukupolvi jota me nyt kasvatetaan, saisi kasvaa maailmaan jossa jokainen voi aidosti uskoa pystyvänsä samaan mihin kaikki muutkin, eikä pitäisi enää omia kromosomejaan tai mitään muitakaan asioita rajoittavana tekijänä.

Mä aion tehdä kovasti töitä sen eteen, että saan iskostettua tämän omien lasteni päähän, sillä tiedän myös sen että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän niitä odotuksia, paineita, muotteja ja stereotypioita alkaa puskemaan joka puolelta, jatkuvasti. Rikotaan ne.


Pojat on kilpailunhaluisia ja tytöt itkee

11.06.2016

Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.

Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.

Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.

Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat.  Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.

Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.

Kuva: Shutterstock

Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.

Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.

Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.

Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.

Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.