Miten minusta tuli minä, nykyinen minäni? Fakta on toki se, että äitiys on muokannut, ja paljon, mutta mä en koe että se on ainoa vaikuttava tekijä, minuuteen on vaikuttanut moni muukin asia. Äitiys on kuitenkin se kiistattomasti suurin niistä.

Kun mä tapasin melkein neljä vuotta sitten Oton, mä löysin itseni uudelleen. Silloin musta tuli minä. Aina sanotaan, että pitää rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa toista. Se ei ole absoluuttinen totuus. Toisen rakkaus opetti mut rakastamaan itseäni. Se että joku näytti mulle, että mä olen arvokas, ja mussa on miljoona hyvää asiaa, on tärkein tekijä mun nykyisen minäkuvan syntymisessä. Ehkä joku kyynikko päättelisi tästä, että meidän suhde ei kestä, mutta mä en näe sitä niin. Mä näen sen niin, että me korjattiin Oton kanssa toisemme.

Tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi mä olin 19, nuori ja innokas. Raskaus oli mun unelmieni täyttymys ja mä koen aikuistuneeni ensimmäisen raskauden aikana hurjasti. Muutin mun elämäntavat täysin, ja keskityin itseeni koko yhdeksän kuukauden ajan. Käsittelin silloin paljon asioita joita olin yrittänyt vain unohtaa, ja pääsin niistä yli. Mulla oli aikaa ajatella aina kun Otto oli töissä, ja mä lepäsin kotona. Se mitä mä tarkoitan Oton auttamisella mun minäkuvan kehittymisessä, on se, että Otto näytti mulle, että hei se on ihan okei että sä itket raskaushormoneissasi limuhyllyllä puoli tuntia koska et osaa valita cokiksen ja fantan väliltä, mä oon tässä silti.

Kun mä näin että mun rinnalla on ihminen, joka ei jätä mua missään tilanteessa, mä uskalsin etsiä, löytää ja olla itseni. Toki olen onnekas siinä, että mun dramaattisimpia tilanteita raskausaikana olivat nämä kauppareissujen itkukohtaukset, ja loppuajan vuodelepo ja yllärisynnytys. Mutta tiedän, että vaikka mitä olisi tapahtunut, Otto olisi ollut siinä.

Raskausaikana mulle oli vaikeaa hyväksyä vartalon muutoksia, kasvavaa mahaa lukuunottamatta, ja niitä mä itkin iltaisin myös. Arpia, kiloja ja turvonnutta naamaa. Se tuntui silloin niin lopulliselta, ja nyt niin typerältä, että silloin luulin niiden olevan lopullisia muutoksia. Kun Tiara sitten syntyi, ja musta virallisesti tuli äiti, kaikki muu tuntui ihan toisarvoiselta. Se tunne oli jotain ihan uskomatonta, että on itse oman rakkaan kanssa luonut toisen ihmisen, pienen tyypin josta on vastuussa loppuelämänsä.

Tiaran vauva-aikana mä vaan olin äiti, otin esimerkkiä muista tuntemistani äideistä ja pärjäsin hyvin. Tiara oli tyytyväinen ja rauhallinen lapsi, ja teki vanhemmuuden äärimmäisen helpoksi. Mä en koskaan kyseenalaistanut mun valintoja, toimin täysin mun vaistojen varassa ja koin pärjääväni paremmin kuin hyvin. Olin itsevarma. Näin ystäviä, kävin joskus myös pitämässä kavereiden kanssa hauskaa, ja tein paljon Tiaran kanssa päivisin, ulkoilusta perhekerhoon.

Toisen raskauden aikana mulle iski se viimeinen vauva -syndrooma. Kadotin itseni raskauteen, ja uppouduin kasvatusoppaisiin iltaisin. Pahoinvointi, migreenit ja vuodelepo eivät kauheasti jättäneet tilaa muulle kuin selviämiselle ja Tiarasta huolehtimiselle, enkä edes halunnut ajatella itseäni. Koitin psyykata itseäni jokaiseen jäljelläolevaan viikkoon miettimällä vain tulevaa vauvaa, en raskautta tai omia fiiliksiäni.

Olin päättänyt onnistua imetyksessä, ja otin stressiä kiintymyssuhteen kehityksestä, ja kaikesta muusta, minkä termistöstä en ollut ensimmäisen raskauden aikana vielä tiennyt mitään. Halusin tehdä kaiken oikein, koska kyseessä oli viimeinen raskaus ja viimeinen vauva.

Naiseuttani mä en koe kadottaneeni missään vaiheessa, vaikka raskauksiin uppouduinkin. Mä oon aina ollut esteetikko, ja raskauksien aikana mä nautin naisellisuudesta eritavalla. Vaikka harmittelin joitain muutoksia, nautin myös vatsasta, ja halusin korostaa sitä. Raskauksien jälkeen mulle on ollut tärkeää olla ulkoisesti taas minä, juuri sellainen minä kuin olen sillä hetkellä kokenut olevani. Vaikka ajatukset ovat olleet paljon äitiydessä, mä olen halunnut olla tyyliltäni kuitenkin Iina. Tyyli, kauneus ja vaatteet ovat olleet niitä mun henkireikiä, pinnallisia juttuja joiden miettiminen on piristänyt silloin kun on ollut rankkaa.

Zeldan kanssa imetys sujui kuin tanssi, yöt sujuivat aluksi hyvin ja vauvanhoito tuli vanhasta tottumuksesta. Vauvavuosi imaisi mut täysillä mukaansa siinä vaiheessa, kun päivät alkoivat olla pelkkää itkua ja imetystä, ja öisinkin nukuttiin alle tunnin pätkissä. Mä asetin itselleni kovat paineet, ja yritin olla joku superäiti, jota ei koskaan väsytä, ja joka kykenee imettämään 24/7, siinä ohessa leikkimään ja ulkoiluttamaan esikoista, olemaan hyvin levännyt, huoliteltu ja trendikäs, bloggaamaan, kokkaamaan ja pitämään kodin tiptopkunnossa aina.

Mitä vanhemmaksi Zelda kasvoi, sitä helpompaa arjesta taas alkoi onneksi tulla ja aloin taas muistaa myös omat tarpeeni, olla itselleni armollinen. Viime kevään pari blogimatkaa olivat sellaisia todella tarpeeseen tulleita repäisyjä irti arjesta. Mä en ollut yhtään valmis jättämään Zeldaa hoitoon, en ekalla reissulla yhdeksi päiväksi, enkä varsinkaan toisella reissulla yhdeksi yöksi. Mutta ne reissut tekivät niin hyvää. Mulla oli ensimmäistä kertaa pariin vuoteen aikaa miettiä mitä halusin, uskokaa tai älkää, lentokone on ihan hyvä paikka miettiä omaa minäkuvaa.

Keksin mitä halusin elämältä perheen lisäksi, ja toivuttuani vauvavuoden väsymyksestä, aloin tehdä töitä saavuttaakseni omat haaveeni. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa mulla on vielä paljon tehtävää että olen lähelläkään haaveideni saavuttamista, mutta mä olen onnellinen, tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Ennenkaikkea mä olen onnellinen että osaan ja uskallan taas toteuttaa itseäni, äitiyden lisäksi.

Äitiyteen voi ja saa uppoutua ja perustaa minäkuvansa. On enemmän kuin normaalia, että vauvavuoden aikana on ensisijaisesti äiti, eikä siinä ole mitään pahaa, eikä sen tarvitse olla lopullista. Uppoutumalla äitiyteen mä löysin itsestäni paljon uusia puolia, ja uuden harrastuksen, joka johdatti mut täysin uusien urahaaveiden pariin. Kolmen vuoden äitiyden jälkeen en ole enää niin kriittinen itseäni kohtaan kuin aiemmin, tunnistan helpommin omat heikkouteni ja vahvuuteni, ja osaan toimia niiden puitteissa.

Moi. Mä olen Iina, 23 vuotta. Kahden pienen tytön äiti, yhden Oton vaimo, blogiportaalin osakas, bloggaaja. Nainen. Tytär ja ystävä, kummitäti ja naapuri. Joskus rauhallinen, toisinaan impulsiivinen. Nopea oppimaan, hidas päättämään. Positiivinen, aina eteenpäin pyrkivä. Kunnianhimoinen, mutta realisti. Rakastava ja huolehtiva, myös itseään kohtaan. Minä.

Oletteko te uppoutuneet äitiyteen? Miten äitiys on vaikuttanut teidän minäkuvaanne? Onko äitiys muuttanut teitä?

PS: Masuikävä, so baaaaad!