11x miksi minusta on mahtavaa, että tulin äidiksi nuorena

19.11.2020

Eilisen nostalgiapostauksen vuoksi yksi ajatus on nostanut hyvin vahvasti päätään: Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että tulin äidiksi juuri silloin kun tulin, eli 20-vuotiaana. Koska:

1. Olin niin nuori, että en ollut ehtinyt rakentaa itselleni mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämää ilman lapsia. En ollut ehtinyt tottua siihen, että matkustellaan, luodaan täysillä uraa, harrastetaan monta kertaa viikossa omia harrastuksia etc. Olin kuin tyhjä kirja, jonka oli helppo lähteä vauva-arkeen, koska se ei vienyt multa pois mitään. Teinivuosien bilesekoiluja en laske mahtavaksi ja tyydyttäväksi aikuiselämäksi – niistä oli enemmän kuin helppoa luopua kun sai paljon parempaa tilalle. En joutunut luopumaan mistään, vaan aloin rakentaa omaa mahtavaa ja tyydyttävää aikuiselämääni vauva-arjen rinnalle ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Toimii!

2. En osannut pelätä mitään, vaan ajattelin, että kaikki kyllä varmasti järjestyy. Nuoruuden peloton asenne oli valtava etu äidiksi tullessa.

3. Elintaso ei laskenut edes hetkellisesti vauvan myötä, koska se ei koskaan ollut korkea ollutkaan. Päin vastoin – säännöllinen minimi-äitiysraha oli suurin tulo, jota olin koskaan saanut. Pärjäsin sillä siis ihan riittävän hyvin. Vauvan myötä aloimme nuorena perheenä vasta pyrkimään eteenpäin ja nostamaan meidän elintasoa. Vauva ja vanhemmuus kannustivat tähtäämään korkealle, koska halusimme tarjota lapsille parasta.

4. Ei oltu ehditty luoda parisuhteen sääntöjä ja rutiineja kunnolla ennen vauvan tuloa. Ei siis oltu ehditty kangistua mihinkään tiettyihin kaavoihin – eikä vauva muuttanut meidän parisuhdetta juuri mitenkään. Lähes suhteen alusta asti rakennettiin yhteistä elämää vanhemmuuden ympärille ja valmistauduttiin siihen, että vauva on osa sitä. Tuoreessa suhteessa oli helppo löytää parisuhteelle aikaa myös vauva-arjen keskellä, koska meillä oli kunnon honeymoon-vaihe vielä meneillään. Ja kun huomasi, että sitä aikaa järjestyy kyllä jos haluaa, siitä on tullut pidettyä kiinni tähän päivään asti, eikä se honeymoon-vaihe ole oikein koskaan päättynytkään. Se on jatkunut yhden, kahden ja kolmen vanhempina, kaikkien vuosien ajan.

5. Mediassa ei vielä ollut nykyisen kaltaista negatiivista stigmaa vanhemmuuden ympärillä. Kaikki omat käsitykseni vanhemmuuteen liittyen tulivat esim. sukulaisilta, jotka myös olivat tulleet nuorena vanhemmiksi. Lähes poikkeuksetta vanhemmuus oli kaikilla sujahtanut vaan osaksi elämää, eikä siitä tehty mitään valtavaa ”juttua”, tai en ainakaan nuorena osannut sellaista huomata. En siis ehkä osannut kiinnittää myöskään huomiota mihinkään negatiivisiin juttuihin tai etukäteen ajatella, että vauvan kanssa ei varmasti saa nukkua (tämän koin kyllä myöhemmin itse yhden vauvan kanssa), kaikki on tosi rankkaa, vauva muuttaa koko elämän, vauva pilaa parisuhteen tms. Olin avoimin mielin ja koin vanhemmuuden luontevaksi osaksi elämää.

6. Oma lapsuus on edelleen suhteellisen tuoreessa muistissa. On helppoa samaistua lasten tunteisiin ja ymmärtää niitä, kuin muistaa ne omalta kohdalta. Pystyn helposti olemaan empaattinen, kun lapsi ei vaikka millään jaksaisi siivota omaa huonetta, koska muistan hyvin sen, miten ärsyttävää se oli omasta mielestä vaikka 8-vuotiaana. Muistan myös helposti omia lapsuuden lempileikkejä ja niitä juttuja, mitä oli kiva tehdä vanhemman kanssa. On tosi helppoa keksiä miten voisi ilahduttaa omia lapsia esim. yhteisellä tekemisellä, kun muistaa mistä kaikesta itse nautti ja mikä kiinnosti. Ja pystyn suhtautumaan ymmärtävästi myös sellaisiin juttuihin kuten ”mutku kaikki muutkin” -perustelu.

7. Kun esikoisemme täyttää 18, olen juuri täyttänyt 38. Meillä on koko yhteinen elämä edessä ja olen nuori ja energinen! Voin vaan kuvitella mitä kaikkia seikkailuja me tullaan yhdessä kokemaan sittenkin kun meidän lapset ovat aikuisia.

8. Puhumattakaan siitä, miten paljon meillä on Oton kanssa sitten edessä parisuhdeaikaa, kun meidän lapset on isoja. Vuosikymmeniä!

9. Jos olen joskus niin onnekas, että minusta tulee mummu, olen silloin varmasti vielä melko nuori. Jos lapseni tulisivat vanhemmiksi joskus, niin vaikka he olisivat itse esim. 30-vuotiaita, olisin minäkin vasta 50+. Jaksaisin siis hyvin leikkiä lastenlasten kanssa ja minulla olisi luultavasti edessä vielä paljon hyviä mummuvuosia, joiden aikana voisin olla tuki ja turva lapsille ja lapsenlapsille. Olen myös niin nuori, että en ole mitenkään voinut välttyä siltä keskustelulta, että ei koskaan ole ok painostaa omia lapsia tai olettaa tai edes vitsailla, että he tulevat tekemään minusta mummun. Heillä ei ole minkäänlaista velvollisuutta siihen, vaikka kuinka toivoisin lapsenlapsia.

10. Olin teini vielä kymmenen vuotta sitten. Ei siitä niin kauan ole. Kun lapseni lähestyvät pikkuhiljaa teini-ikää, pystyn suhtautumaan siihen toivottavasti lempeän armollisesti ja ymmärtävästi. Voin peilata omaa vanhemmuuttani siihen, mitä itse toivoin teininä vanhemmalta, millaisia rajoja olisin kaivannut ja mitkä asiat saivat mut kunnioittamaan äitiä teini-iän myrskyistä huolimatta, koska muistan sen kaiken hyvin. Muistan myös, että paljon tuli sählättyä – ja siitä huolimatta everything turned out well. Toivottavasti pystyn siis suhtautumaan myös positiivisemmmin ja luottavaisemmin kaikkeen. Että vaikka teinin vanhempana olisin huolissaan, luultavasti kaikki tulisi kuitenkin menemään hyvin.

11. En ole ihan pihalla somesta tai nuorison kielestä tai trendeistä, vaikka en niitä trendejä tai sanoja välttämättä itse käytäkään aktiivisesti. Tietty olen varmasti monen 13-vuotiaan mielestä jo ihan vanha (ja yksi mun serkku sanoi mulle kerran ok boomer, vaikka olin silloin 28 enkä edes sanonut tai tehnyt mitään, mikä olisi oikeuttanut tämän heiton!). Mutta kuitenkin olen ainakin jonkun verran pysynyt kelkassa, kaikki nuorison sanat eivät ole mulle ihan hepreaa ja törmään useimpiin viraali-ilmiöihin melko nopeasti niiden synnyttyä. En todellakaan aio yrittää olla mikään cool mom, mutta aion ainakin yrittää pysyä kärryillä nuorten menosta, jotta voin itse suhtautua ymmärtävämmin ja olla messissä, enkä tulla jätetyksi kokonaan ulkopuolelle, ”koska en kuitenkaan ymmärrä.”

Teini-ikä on toki sellainen juttu, joka meidän lapsilla on vasta edessä ja tämä on toistaiseksi vain arvailua pilke silmäkulmassa. Voihan se olla, että viiden vuoden päästä olen ihan pudonnut kelkasta ja oma nuoruuskin tuntuu jo kovin kaukaiselta, hah! Mutta ainakin yhdeksän ekaa kohtaa pitää paikkansa. Koen, että nuorena äidiksi tuleminen on parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut. Se auttoi asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen, luomaan tavoitteita ja keskittymään siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Se on auttanut mua tutustumaan ja luottamaan itseeni ja luomaan kestävän parisuhteen. Montaa asiaa elämässä saan kiittää äitiydestä. Joten kiitos, että saan olla äiti ja kiitos kun sain tulla äidiksi itselleni juuri oikeaan aikaan.

DISCLAIMER: Huom! Nämä ovat omia subjektiivisia kokemuksiani omasta elämästäni, enkä tässä ota kantaa kenenkään muun elämän valintoihin tai vanhemmuuteen tai ikään, jolloin tulee tai on tullut vanhemmaksi. Varmasti joka iässä vanhemmaksi tulemisessa on omat hyvät ja huonot puolensa, enkä usko, että mikään ikä on toista parempi. Jokainen kokee vanhemmaksi tulemisen täysin omalla tavallaan ja jollekin toiselle nuorena äidiksi tulo voi olla vaikka hirveintä ikinä. Ja moni minua vaikka 20 vuotta vanhempi äiti on varmasti perillä nuorisokulttuurista tai muistaa hyvin oman lapsuutensa, vaikka omalla kohdallani koen, että nuorella iälläni on ollut siihen vaikutusta. Nuorena vanhemmaksi tulemisen negatiivisista puolista kuitenkin on jo paljon puhetta mediassa (enkä kiellä etteivätkö nekin olisi totta joidenkin elämässä), joten varmasti myös yksi positiivinen listaus mahtuu joukkoon. 


Tänään yhdeksän vuotta äitinä

20.09.2020

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?