Kaksi kuukautta vauvaelämää takana

03.10.2021

…onneksi vielä monta kuukautta edessä! Meidän bebbe täytti jo kaksi kuukautta ja kyllähän se aika on taas rientänyt siihen malliin, että ei meinaa pää pysyä mukana. Tuntuu, että viimeisen parin viikon aikana ollaan alettu löytää jonkinlaista rytmiä jo päiviin ja muutenkin tähän on ns. tottunut. Edelleen silti joka ikinen päivä on sellainen fiilis, että OMG meillä on tällainen ihana pieni pallero täällä, kuinka onnekkaita me ollaan! Mutta arjesta vauvan kanssa on tullut taas ihan sellainen normijuttu, eikä tunnu enää esim. jännittävältä lähteä vauvan kanssa jonnekin kauemmas kuin lähikauppaan tai muutenkaan, vaan se on ihan perus. Ja mitäpä sitä turhia jännittämään muutenkaan, rennolla asenteella pääsee pitkälle.

En tiedä johtuuko kokemuksen tuomasta varmuudesta vai onko meidän vauva vaan sellainen tyyppi, mutta jotenkin tuntuu, että häntä on tosi helppo lukea ja ymmärtää. Hänellä on tosi selkeät merkit kaikesta jo ennen itkua (nälästä, väsystä, märästä vaipasta yms) ja kun ne merkit vaan itse huomioi, niin päivät on pääosin todella helppoja. Ei juurikaan tule sellaisia tilanteita, että ei tietäisi mitä tehdä tai miten hänet saisi tyytyväiseksi, vaan hän on lähestulkoon aina tyytyväinen. Toki tässä vaikuttaa suuresti myös se, että ei ole ollut onneksi masuvaivoja, refluksia, allergioita tai muitakaan vaivoja, vaan meillä on hyvinvoiva ja perusterve vauva. Siinä on todellakin aihetta kiitollisuuteen.

 

Hän on kertakaikkisen ihana tyyppi ja näin parin kuukauden jälkeen hänen persoonaansa on saanut tutustua jo paljon enemmän. Se on vaan niin siistiä, kun joka päivä me saadaan oppia lisää hänestä. Ja miten järisyttävän suloinen ja hurmaava pieni hän onkaan!

Mitään tiettyä kellontarkkaa rytmiä meillä ei vielä ole (eikä luultavasti tulekaan), mutta esimerkiksi iltaisin tehdään asiat samassa järjestyksessä, jotta vauva jossain vaiheessa ymmärtää sitten yön ja päivän eron. Ainakin toistaiseksi se tuntuu hyvin toimivan, sillä yöt meillä nukutaan hyvin ja päivisin seurustellaan ja ollaan hereillä päiväunien välissä.

Me ollaan ihmisinä melko meneviä ja spontaaneja, ja kun lapsia on vauvan lisäksi kolme muutakin, ei koko elämää voi järjestää pelkästään vauvan rytmissä. Siksi itse pidän joustavaa rytmiä meille helpompana arjessa. Mutta ne tietyt samanlaisina toistuvat rutiinit ovat niitä, jotka tuovat vauvalle turvaa ja kertovat siitä, mitä vuorokaudenaikaa milloinkin eletään. Siksi yritän tuoda niitä luontevasti osaksi meidän päiviä. Erityisesti hyvien yöunien kannalta koen tietyt rutiinit tärkeäksi.

 

 

 

Käytiin tällä viikolla neuvolassa ja mini on kasvanut ihan hurjasti. Ja mitä olen meidän kuukausiryhmää seurannut, niin hienosti on ottanut ikätoverit kiinni ennenaikaisuudesta huolimatta niin kasvussa kuin kaikessa muussakin. Hän kovasti juttelee ja hymyilee kaikille perheenjäsenille ja selkeästi näkee jo paljon kauemmas ja tarkemmin kun vielä muutama viikko sitten. Ihanaa kun hän on päivä päivältä enemmän mukana kaikessa mitä me perheenä puuhaillaan. Sitä meillä varsinkin isommat on odottaneetkin, että vauveli on enemmän ja enemmän mukana leikeissä ja reagoi heidän höpötyksiin. Voi sitä onnellista hymyä isosiskojen kasvoilla kun pikkusisko hymyilee, jokeltaa tai puristaa sormesta.

 

Kyllä me ollaan kaikki niin kiitollisia, että ollaan saatu tämä pieni ihminen osaksi meidän perhettä. Hän on niin mainio ja hauska pikkutyyppi, että sydän pakahtuu joka kerta kun häneen katsoo. Kiitos ihana rakas, että saadaan olla sun perhe <3


Olen ollut äiti jo 10 vuotta

20.09.2021

Syksy on meillä aina alkuun tätä synttäritykitystä, etenkin jatkossa, kun nuorinkin sattui syntymään elokuussa. Mutta ei se mitään, mä rakastan juhlia ja synttäreitä. Tänään on esikoiseni 10-vuotispäivä – nyt on eka lapsi siirtynyt kahteen numeroon. 10 vuotta on kulunut kuin silmänräpäys. Olen kokenut nämä äitiyteni ensimmäiset 10 vuotta ihan äärimmäisen ihaniksi ja antoisiksi ja musta on vaan niin siistiä, miten upeita lapsia meillä on. Sen ajatuksen äärelle tulee usein pysähdyttyä.

Mutta täytyy sanoa, että vaikka ikuinen vauvakuumeilija olenkin (trust me, se vauvakuume tuli uudelleen jo raskausaikana), niin nyt esikoisen täyttäessä 10 aletaan päästä siihen osuuteen vanhemmuudesta, mitä olen odottanut alusta asti ihan valtavasti. Teini-ikä alkaa lähestyä, omia mielipiteitä, haaveita ja ajatuksia on yhä enemmän ja ehkä nyt saan vihdoin alkaa haastaa itseäni vanhempana. Ensimmäiset 10 vuotta ovat olleet ihan lasten leikkiä, enkä nyt sinänsä usko, että lastemme persoonat muuttuisivat maagisesti 10-vuotispäivän korvilla ja tekisivät yhtäkkiä vanhemmuudesta tosi haastavaa. Mutta tottakai, mitä enemmän lapselle antaa vapauksia, vastuuta ja velvollisuuksia, sitä enemmän saa myös tehdä ajatustyötä vanhempana. Mikä on sopivasti missäkin iässä, mikä on oikein juuri minun lapselleni. Sitä olen odottanut.

10-vuotiaat eivät ole enää mitään pikkulapsia, vaan aktiivisia toimijoita ja ajattelijoita, joiden kanssa voi käydä keskustelua mistä tahansa ja jotka tekevät jo paljon asioita itsenäisesti. Silti he ovat vielä selkeästi lapsia, vaikka paljon jo tietävät, osaavat ja ymmärtävätkin. Ihana ikä, niinkuin jokainen ikä omalla tavallaan. Ollaan puhuttu niin paljon kaikesta ja minun ja 10-vuotiaani yhteistä lempitekemistä onkin ihan vaan yhdessä hengailu ja jutteleminen. En koskaan kyllästy kuulemaan mitä ajatuksia lasteni päässä liikkuu. Se on ehkä siisteintä vanhemmuudessa, että saa oppia ymmärtämään ja tutustua aitiopaikalla niin mahtavien tyyppien ajatusmaailmaan. Ja tietenkin myös vaikuttaa siihen ainakin jossain määrin. Se jos mikä on ihan valtavan palkitsevaa, kun huomaa lasten itse ajattelevan ja huomioivan arjessa ja elämässä niitä asioita ja arvoja, joita itse pitää tärkeänä ja joita on heille halunnut opettaa.

Edelleen musta tuntuu, että vasta eilen olin itse teini. Muistan niin selvästi millaista oma teini-ikäni oli ja koen, että sen ansiosta mulla on hyvät lähtökohdat näihin vanhemmuuden seuraaviin 10 vuoteen. Uskon, että pystyn hyvin ymmärtämään teinin ajatusmaailmaa, tarpeita ja toiveita ja olemaan silti myös se turvallinen aikuinen, joka asettaa sopivat rajat. Toisaalta, jokainen ihminen on tietysti erilainen, eikä esikoiseni teini-iässä välttämättä ole mitään samaa kuin omassani. Ainakin toivon, että hän saa kasvaa teinivuotensa rauhassa ilman liikaa vastuuta ja velvollisuuksia, joita itselläni oli äidin sairauden vuoksi. Vaikka ne kasvattivat minua ja opettivat tärkeitä taitoja, en silti toivo kenellekään samaa. Onneksi meitä on tässä kaksi vanhempaa ja neljä lasta jakamassa yhdessä tätä elämää, tapahtui mitä tapahtui.

Kun kasvattaa teinityttöjä 2020-luvun Suomessa, on mun mielestä ihan super tärkeää välttää niitä sudenkuoppia, joihin on itse teinityttönä pudonnut. Omassa teini-iässäni koin häpeää monesta asiasta. Menkoista, ulkonäöstä ja siitä millainen olin ja mitä tein. Mun tyttöjen ei tarvitse hävetä eikä potea kiltin tytön syndroomaa tai olla hyviä jätkiä. He ovat tismalleen oikeanlaisia, kuten itsekin olin, vaikka en sitä tiennytkään. Mä opetan mun tytöt kyseenalaistamaan ja haastamaan rohkeasti. Enkä ajattele olevani itse aina oikeassa, koska olen äiti. Tai että opettaja on aina oikeassa, koska on opettaja. Jos ja kun he haastavat mun ja muiden aikuisten ajatuksia ja opettavat vuorostaan itse mua, olen onnistunut.

Uskon, että nämä seuraavat 10 vuotta äitiyttä tulevat olemaan ihan mieletön seikkailu. Edessä on tärkeitä vuosia, jolloin lapseni tulevat ehkä löytämään itsensä ja unelmansa. Seuraavan 10 vuoden aikana lapseni tulevat saamaan yhä enemmän päätösvaltaa omista asioistaan ja vuosikymmenen loppupuolella, täysi-ikäisenä, ehkä jo muuttamaan omilleen, opiskelemaan tai keksimään mitä haluavat tehdä isona. Toisaalta mulle on ihan älyttömän tärkeää opettaa heille, että mikään mitä he tekevät teinivuosina ei määrittele loppuelämän suuntaa. Vaikka he mokailisivat, olisivat keskeneräisiä, eivätkä tietäisi unelma-ammattiaan tai edes sitä, mitä haluavat seuraavan vuoden aikana, he ovat ihania omina itsenään ja heillä on koska tahansa mahdollisuus tehdä mitä vaan ja muuttaa elämän suuntaa.

Joo, tässä nyt mentiin jo melko pitkälle eteenpäin, mutta oikeasti, jos seuraavat 10 vuotta menevät yhtä nopeasti kuin nämä edelliset, niin kyllä, kohta esikoiseni täyttää 20 vuotta.

Kiitos rakas esikoinen siitä, että olen saanut olla äitisi jo 10 vuotta. Ja maailman eniten onnea 10-vuotiaalle <3 Tänään on sun päivä! 


Raskausviikko 24 (23+0-23+6)

11.05.2021

Taas on tiistai, miten tämä on ees mahdollista! Viikot vaihtuvat niin tiuhaan. Kyllä sitä ehtii lopussa sitten ihmetellä ajan kulumisen hitauttakin varmasti, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että raskaus vaan juoksee eteenpäin, enkä itse pysy perässä. Nyt alkoi jo 25. viikko, mikä tarkoittaa sitä, että jos tämäkin vauva tulisi hieman etuajassa kuten kolme siskoaan, meillä olisi n. kolmen kuukauden kuluttua vauva maailmassa. Huh, että meneekin aika nopeaa! Siitähän on jo kolme kuukautta, kun me kerrottiin raskaudesta läheisille!

Tällä kuluneella viikolla on ollut muutamana iltana liitoskipuja. Olen yrittänyt tarkkailla, että aiheuttaako joku tietty liike tai puuha niitä enemmän, mutta ei. Ne tulevat tai ovat tulematta aivan mielivaltaisesti. Yhtenä päivänä kävelin varmaan enemmän kuin koko raskausaikana, eivätkä kivut vaivanneet lainkaan. Toisena taas kävelin ja liikuin ihan normimäärän, mutta illalla kyljen kääntäminen tai sohvalta nouseminen oli tuskallista. Toivotaan, että ne pysyvät kuitenkin sellaisena epäsäännöllisenä vaivana edelleen, että tulevat vain joskus. Ei mulla ole koskaan tainnut liitoskipuja olla päivittäisenä riesana, joten toivottavasti ei tälläkään kertaa.

Toinen uusi vaiva, jonka sain viime viikolla, on levottomat jalat iltaisin! Mulla on ollut sitä ennenkin raskauksissa satunnaisesti ja nyt yhdistin sen tähän rauta-arvojen laskuun, että voi johtua mahdollisesti myös siitä, kun jotain googlettelin. Aloin onneksi syömään lisärautaa, joten varmasti arvot lähtevät pian taas nousuun. Levottomat jalat on niin höpsö tunne, siis en osaa kuvailla mitenkään muuten kuin että on tosi vaikea pitää jalkoja paikallaan ja mikään asento ei tunnu luontevalta. Koko ajan tekee mieli heilutella jalkoja ja ne tuntuu jotenkin vaan tosi väärältä. Onneksi tämäkään vaiva ei ole nyt pariin iltaan vaivannut, joten elättelen toivoa, että jos se rauta olisi jo alkanut vaikuttaa sen verran, että arvo olisi noussut oman levottomien jalkojen maagisen rajani yli, kun hetken olen sitä ehtinyt jo popsimaan.

Muuten olen voinut tosi hyvin, ei ole supistellut eikä väsyttänyt, vaan edelleen nautin energisestä keskiraskaudesta. Vauva on myös erittäin energinen edelleen ja maha on heilunut jatkuvalla syötöllä joka päivä. Rakenneultran jälkeen hän on tainnut kasvaa kokoakin jo ihan kiitettävästi, ainakin puolen kilon raja on varmasti jo ylittynyt. Raskausappin mukaan hänen kokonsa pitäisi tällä viikolla olla 680-790g ja pituutensa 34-37cm. Mitat olivat kolme viikkoa sitten 360g ja 21cm, niin tuntuu kyllä hurjalta, että tyyppi olisi jo noin iso, ei ehkä ihan vielä. Mutta se kyllä tuo huimasti mielenrauhaa, että puolen kilon raja on ylitetty ja ollaan koko ajan vaan paremmilla viikoilla. Liikkeet voimistuvat päivä päivältä ja niitä on niin hauska seurata. Vauvalla on myös ollut hikka monta kertaa ja se tuntuu kyllä myös aika hassulta.

Mulla on jotenkin ihan valtava vauvakuume just nyt! Katselen paljon kaikkia vauvavideoita TikTokista ja meidän lasten vanhoja vauvakuvia ja videoita. Olen hypistellyt pieniä vaatteita ja haaveillut siitä, miten sitten puen meidän pikkuisen niihin. Viikko viikolta ajatus vauvasta tulee konkreettisemmaksi. Me myös vauvakuumeillaan täällä Oton kanssa yhdessä vaaleanpunaiset lasit silmillä. Odotetaan vaan molemmat niin hulluna, että päästään tapaamaan meidän rakas pieni. Odotetaan sitä vauvakuplaa ja sitä, että saadaan nuuhkuttaa pieniä varpaita ja pussailla pientä nenänpäätä ja tuntea sylissä se pikkuruinen tyyppi. Odotan niin paljon sitä, että vauva nukkuu mun sylissä tai rinnalla! Ja sitä, että saan kantaa vauvaa liinassa tai repussa ja kävellä ylpeänä vaunulenkillä. Ihan jäätävä vauvakuume siis. Mutta vielä pitäisi malttaa, laskettuun aikaan on vielä 16 viikkoa.

Checklist raskausviikko 24:

Vauvan koko hedelmänä: Papaija

Cravings: Kaikki tulinen. Laitoin chiliä salaattiinkin 😀 

Oireet: Levottomat jalat ja liitoskivut, mutta onneksi satunnaisesti. 


Kehonkuva & muutokset kehossa raskausaikana

19.04.2021

Nyt kun ollaan jo ylitetty puoliväli, musta tuntuu, että keho on muuttunut jo kovastikin. On tullut paljon lisää pehmeyttä ihan joka puolelle ja vatsa alkaa olla iso. Pari viikkoa sitten neuvolassa puntari näytti 3kg enemmän kuin lähtöpaino, mikä on maltillinen nousu tässä puolivälissä, mutta koen, että keho on silti käynyt läpi jo suuren muutoksen. Ja tiedän, että se tulee muuttumaan vielä tulevina viikkoina paljon enemmän. Käsivarret, reidet, kasvot, pehmeys lisääntyy joka puolella. Se on mulle tyypillistä raskausaikana.

Mulle on tullut jokaisen raskauden myötä muutama raskausarpi lisää vatsaan, kolmannessa niitä tuli viimeisten parin viikon aikana enemmän kuin kahdessa aiemmassa yhteensä. Uskon, että jos tämäkin raskaus kestää yhtä pitkään tai jopa pidempään kuin kolmas, arpia tulee jälleen lisää. Varsinkin nuorempana jouduin käymään itseni kanssa paljon keskustelua, että pystyin  hyväksymään arvet.

Mua on auttanut kovasti se, miten somesta olen saanut nähdä paljon erilaisia kehoja ja erilaisia jälkiä raskaudesta. Silloin kun odotin esikoista, suurin osa kuvastosta oli vielä sitä, että joko ollaan palauduttu täydellisesti ja nopeasti, tai sitten sitä omaa raskauden jälkeistä kehoa ei näytetä lainkaan.

Silloin mulla oli kovat paineet itselleni ja halusin palautua nopeasti.  Ehkä halusin näyttää, että vaikka tulinkin nuorena äidiksi, olin edelleen se ihan sama minä ja kuten muutkin ikäiseni nuoret. Ensimmäisen kahden raskauden jälkeen palauduin tosi nopeasti ja mulla oli yhteensä ehkä kolme raskausarpea, joten tavallaan sain helposti ahdettua itseni siihen äärimmäisen tiukkaan muottiin, jonka itselleni asetin. Silti mietin kelpaanko sellaisena kuin olen. Kelpaanko äidiksi, kelpaanko naiseksi, olenko oikeanlainen?

Sitten tuli erilaiset somehaasteet ja erilaiset kehot. Se kuvasto muuttui, jota itselleni päivittäin syötin. Aloin seuraamaan erilaisia ihmisiä, erilaisia kehoja ja kokemuksia. Samalla kun ne antoivat mulle voimaa, aloin kuitenkin törmätä mediassa ajatukseen, jonka mukaan oikeat äidit näyttivät tietynlaiselta. Oltiin menty ääripäästä toiseen lehtiotsikoissa. ”TÄLTÄ NÄYTTÄVÄT OIKEAT NAISET, KATSO KUVAT”. Sain myös osakseni jatkuvaa negatiivista kommentointia somessa mun hoikkuudesta. Tuntui, että en sopinut mihinkään kategoriaan. En ollut tarpeeksi virheetön ollakseni jotain, eikä mussa ollut tarpeeksi jälkiä ollakseni jotain muuta.

Kuka edes näyttää äidiltä? Kehosta ei mitenkään voi päällepäin sanoa kuka on äiti ja kuka ei, ei ole olemassa mitään standardi-äitivartaloa. Äiti voi näyttää ihan miltä tahansa. Litteä ja lihaksikas vatsa arvettomalla silkinsileällä iholla voi ihan hyvin kuulua äidille. Ja joku, jolla on vatsa täynnä venymäarpia, ei välttämättä koskaan ole ollut raskaana. Ja joku, joka ei koskaan ole ollut raskaana, voi silti olla äiti. Toisen kehosta ei voi eikä tarvitse (eikä mielestäni myöskään saa) päätellä tämän kohdun tilannetta tai perhestatusta. Munkin on luultu olevan raskaana silloin kun en ole ollut.

Kolmannen raskauden aikoihin musta oli huhuttu jo vuosia, että mulla on anoreksia (jota mulla ei koskaan ole ollut), kutsuttu oksettavan laihaksi, luuviuluksi, pakkasen raiskaamaksi pulkannaruksi. Se oli järjettömän inhottavaa ja loukkaavaa.

Raskausaikana mun kroppa muuttui ja alle kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sain vahingoniloisen kommentin. ”No, läskihän susta jäi.” Anoreksiahuhujen ja läskiksi kutsumisen välissä ei ollut kymmentäkään kiloa. Se kommentti satutti, vaikka tiesin, että se oli täysin turhaa ja perusteetonta ilkeilyä. Jos jotain, niin se oli vaan hieno esimerkki siitä, että aina tulee olemaan joku, joka arvostelee ja jolle ei kelpaa sellaisena kuin on, ihan sama millainen on.

Yritin silloin olla itselleni armollinen ja suhtautua lempeästi siihen, että kolmannella kerralla mun kroppa ei palautunut enää niin salamannopeasti kuin kahdella ensimmäisellä. Se oli kuitenkin vaikeaa, eivätkä ulkopuoliset paineet tehneet siitä ainakaan yhtään helpompaa. Olen kuitenkin saanut nähdä, että kyllä se mun kroppa palautui kolmannellakin kerralla, vaikka tahti oli hitaampi. Sain kuin sainkin toimivan kehon, joka mahdollisti juoksulenkit ja joka tuntui lopulta voivan paremmin kuin koskaan ennen. Se tieto auttaa tällä kertaa, jos palautuminen sujuu jälleen rauhallisemmassa tahdissa. Ei ole mitään kiirettä, vaan mun täytyy antaa keholle rauhassa aikaa ja mahdollisuus toipua.

Olen kiitollinen siitä, että osaan olla lempeämpi itselleni tänään. Miten paljon helpompaa mulle on nyt ottaa vastaan näitä muutoksia ja miten paljon vähemmän odotuksia ja paineita asetan omalle raskauden jälkeiselle itselleni. Osaan ajatella, että se raskauden jälkeinen pehmeä vatsa on voimakas ja tehnyt ihan valtavan suuren työn. Se on kasvattanut sisällään uuden elämän, eikä se muutu yhtään vähemmän voimakkaaksi, kun se elämä jatkaa kasvuaan vatsan ulkopuolella. Päin vastoin.

Vaikka olen ollut joka kerta himpun verran armollisempi raskauden jälkeiselle keholleni, en ole vielä ikinä ottanut itsestäni selfietä verkkopikkareissa synnytyksen jälkeisen suuren vatsan kanssa sairaalassa. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että se vatsa häviää pikkuhiljaa ja jäljellä olisi vain pieni pömppis. Mutta miksi se isokin pömppis ei olisi mielestäni ikuistamisen arvoinen? Tietenkin se on! Tällä kertaa oikein odotan, että voin tallentaa sen hetken muistoksi. Miten ainutlaatuinen on se hetki, kun oma keho pikkuhiljaa alkaa supistua vauvan kodista takaisin vain mun omaksi kehoksi. Ja tästäkin ajatuksesta kiittäminen on kaikkia niitä rohkeita äitejä, jotka ovat näyttäneet oman synnytyksen jälkeisen verkkopikkaripömppiksensä.

Mulla on edelleen joskus haastavampia kehopäiviä, jolloin omaan kehoon ja sen muutoksiin on vaikea suhtautua. Olen silti tullut kauas niistä armottomista ajatuksista, joita mulla joskus oli. En todellakaan osaa olla täydellisen itsevarma, enkä varmasti koskaan tule osaamaankaan. Mutta se ei haittaa. Yritän suhtautua kehooni neutraalisti. Mun ei tarvitse rakastaa sen jokaista kohtaa, mutta ei myöskään vihata. Mun ei tarvitse aina ajatella sen olevan kaunis, mutta ei rumakaan. Ruma on sana, jota mielestäni ei tarvita lainkaan sanavarastoon kun puhutaan ulkonäöstä. Käytös voi olla rumaa, ihminen ei. Jokainen keho on arvokas ja hyvä sellaisena kuin se on.


Raskaana 19v vs. 29v

29.03.2021

Multa on toivottu vertausta, että miten raskaana oleminen eroaa näin, kun raskauksien välissä on kymmenen vuotta, vai eroaako mitenkään? Tää on mun mielestä hauska aihe, mutta siitä en ole varma, että vaikuttaako eroihin/samankaltaisuuksiin enemmän ikä, elämänkokemus, 10 vuoden kokemus vanhemmuudesta, elämäntilanne vai mikä. Todennäköisesti kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että nämä raskaudet eroavat jonkin verran toisistaan. Toisaalta, paljon on myös samaa, vaikka on se 10 vuotta ja kaikki em. asiat välissä. Käydäänpä läpi.

Mielialan vaihtelut

Mulla oli jonkin verran mielialanvaihteluita ensimmäisessä raskaudessa. Itkuherkkyyttä, itkunauruhepuleita ja sen sellaista. Sitten välissä oli kaksi melko seesteistä raskautta, jolloin en kokenut raskauden vaikuttavan mielialaan juuri mitenkään. Mutta nyt tämä neljäs raskaus on sitten taas enemmän samaa sarjaa ensimmäisen kanssa. Lauantaina nauroin porealtaassa hauskalle jutulle ihan vedet silmissä, ja yhtäkkiä tuli ”itku pitkästä ilosta” eli alkoi vaan naurun sijaan itkettää niin, että en pystynyt pidättämään itkua. Vaikka en ollut yhtään surullinen tai harmistunut, olin vaan nauranut ihan täysillä ja sitten yhtäkkiä leuka alkoi väpättää, ääni väristä ja kyyneleet valua ihan kunnolla, enkä voinut estää sitä mitenkään. Siis voin kertoa, että siitä tulee ihan yhtä hölmistynyt olo 29-vuotiaana, kuin 19-vuotiaanakin.

Kehon muutokset ja niihin suhtautuminen

Keho on muuttunut mulla joka raskaudessa. Posket ovat pyöristyneet, painoa on tullut, rinnat ovat kasvaneet, joitakin raskausarpia on tullut ja koko ulkomuoto on muuttunut pehmeämmäksi. Olen suhtautunut siihen vaihtelevalla menestyksellä. Välillä positiivisemmin, välillä kriittisemmin. Rakastan mun kasvavaa vatsaa, eikä pehmeyskään haittaa, mutta kasvojen pyöristymiseen mun on aina ollut vaikea suhtautua.

Se on mulle sellainen herkkä paikka, jota on vieläpä kommentoitu ulkopuolelta paljon. En ole vieläkään oppinut rakastamaan pyöristyviä poskia ja leukaa, vaan ne ahdistavat ja yritän olla niitä miettimättä. Toisaalta, ekan raskauden aikaan pelkäsin etukäteen, että palautuuko mun kroppa ikinä ja miltä näytän raskauden jälkeen, koska ei ollut kokemusta. Kolme raskautta myöhemmin tiedän, että kyllä se palautuu ja valtaviakin muutoksia kokenut kroppa voi palautua raskauden jälkeen ja toimia ja olla terve ja hyvinvoiva. Ehkä siis osaa suhtautua luottavaisemmin tähän ja ymmärtää sen, että kaikki on väliaikaista. Voi keskittyä miettimään niitä ihania muutoksia niiden sijaan, jotka aiheuttavat epävarmuutta.

Parisuhde

Kun tein raskaustestin 19-vuotiaana, meidän parisuhde oli viikon vanha ja ihmissuhde kuusi viikkoa vanha. Sanomattakin on siis varmaan selvää, että näin 10 vuotta ja kolme lasta myöhemmin se parisuhde on hieman vakiintuneempi. En kuitenkaan silloin 19-vuotiaanakaan pelännyt aktiivisesti, että miten meidän käy, vaan suhtauduin luottavaisesti. Silloin muut epäilivät enemmän, nykyään tuskin kukaan enää miettii, että kestääkö meidän suhde tämän raskauden ja lapsen. Otto tuli jo ensimmäisen raskauden aikana mukaan neuvolaan ja ultriin ja oli mun tukena kaikessa, se on jatkunut ihan samalla tavalla jokaisessa raskaudessa.

Otto suhtautui jo ensimmäisen raskauden aikana muhun jotenkin tosi ihanan suojelevasti ja arvostavasti ja hyväksyvästi ja näin on edelleen. Hän muistaa kehua mua, helliä mua ja antaa mulle huomiota ja rakkautta. Silloin 19-vuotiaana tuoreena raskaana olevana ja tuoreena tyttöystävänä mikään ei tuntunut ihanammalta kuin se, kun toinen hellästi paijaa ja pussaa pientä mahaa. Ja kyllä se ihan yhtä ihanalta tuntuu edelleen.

Jaksaminen

19-vuotiaana jaksoin tosi hyvin koko raskauden, ihan sinne asti, että jouduin supistusten takia viimeisillä viikoilla vuodelepoon. Vaikka alussa oli silloinkin migreeniä ja pahoinvointia, sekä väsymystä, niin kuitenkin jaksoin omasta mielestä melko hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin varsinkin alussa oli mehut aivan loppu. Olin todella väsynyt ensimmäisellä kolmanneksella ja toki se henkinen kuorma hematooman vuoksi väsytti myös. Oli tosi väsyttävää olla niin peloissaan koko ajan. Mutta nyt keskiraskaudessa olo on ihan yhtä hyvä kuin silloin 19-vuotiaanakin ja jaksan hyvin.

Ruokavalio

Ekassa raskaudessa mun suurin himo alkuraskaudessa olivat pääsiäisen ruohomunat, eli nuo pähkinäiset pienet suklaamunat. Ja söinkin niitä ihan surutta pienen pussin tyyliin joka ilta ensimmäisinä viikkoina. Muistan kuinka Otto niitä haki mulle kaupasta, välillä kaivettiin säästöpossusta viimeiset kolikot, että sain vielä ruohomunia. Nyt ei ole juurikaan ruohomunia tehnyt mieli, eikä juuri muutakaan epäterveellistä. Enemmän on tehnyt mieli kaikkea raikasta ja värikästä. Välillä jos meinaa iskeä joku jätskin himo, niin syön kyllä ihan mielellään sen yhden jäätelön, mutta en anna sen himon enää jäädä päälle. Joka päivä ei tarvitse herkkuja, eikä kaikkia cravingseja ole pakko toteuttaa. Voin kuvitella, että jos vetäisin nyt herkkuja samaan tahtiin kuin 19-vuotiaana, se näkyisi aika nopeasti mun hyvinvoinnissa. Silloin sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta.

Vitamiinit

Ekassa raskaudessa en tiennyt mistään vitamiineista mitään ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä, jolloin mulle mainittiin folaatin tärkeydestä. Silloin sitä ostin heti ja aloin syömään. Nyt söin folaattia, d-vitamiinia, maitohappobakteereita ja muita tärkeitä vitamiineja jo yritysvaiheessa. Tuntui tärkeältä, että koska mun oma hedelmällisyys kuitenkin on alkanut pikkuhiljaa laskemaan 25-vuotiaasta lähtien, kuten jokaisella naisella, tarjoan itse mahdollisimman hyvät olosuhteet mahdolliselle raskaudelle saada alkunsa, jotta se onnistuisi mahdollisimman helposti. Tietenkin vitamiinit ovat vain yksi pieni tekijä siinä onnekkaassa sattumassa, että raskaus saa alkunsa ja jatkuu, mutta ei voi tietää oliko niillä vaikutusta. Ainakin tämä raskaus sai alkunsa nopeammin kuin meidän kolmas raskaus, vaikka olinkin viisi vuotta vanhempi.

Oireet

Raskausoireet olivat etenkin alussa samanlaisia sekä 19-vuotiaana että nyt 29-vuotiaana. Pahoinvointi, väsymys, migreeni. Tällä kertaa toki hematooma oli myös mukana kuvioissa, mutta sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Harjoitussupistuksia mulla ei ekassa raskaudessa ollut lainkaan, vaan mentiin heti all in kipeillä supistuksilla viikolla 34. Tässä (ja kahdessa edellisessä) raskaudessa harjoitussupistukset ovat olleet mukana kuvioissa heti toisella kolmanneksella, ja aiemmin niitä ovat seuranneet sitten kipeät supistukset. Käyköhän niin tälläkin kertaa? Mulla on kaikissa raskauksissa ollut jossain vaiheessa mm. närästystä, suonenvetoja, niska- ja hartiajumeja ja alaselkäkipua ja veikkaan, että niitä tulee tässäkin, mutta vielä ei ole onneksi tullut.

Neuvola

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, meillä on ollut sama terveydenhoitaja neuvolassa nyt kymmenen vuoden ajan. Hän on suhtautunut meihin alusta asti ihan yhtä kunnioittavasti ja lempeästi ja olen siitä valtavan kiitollinen. Toki näin 10 vuoden jälkeen itsellä on ehkä neuvolaan mentäessä vähemmän kysyttävää ja muutenkin melko rento ja itsevarma olo, mutta en koe, että tässä olisi hirveästi eroa.

Sellainen ero neuvolassa kyllä, että nyt joudun ensimmäistä kertaa sokerirasitukseen. En ole siis koskaan ennen käynyt, koska alle 25v normaalipainoisena / ei lähisukurasitteita / ei ongelmia aiemmissa raskauksissa sokerin kanssa, ei tarvitse mennä ainakaan Helsingissä. Mutta nyt kun olen 29v, joudun menemään raskausviikolla 22-28 sokerirasitukseen, vaikka mitään muita tekijöitä ei ole kuin se ikä. Jännittää ja vähän ahdistaakin, että monenko päivän migreeni siitä rapsahtaa kaveriksi. Mutta pakko mikä pakko, hyvähän se on tutkia.

Muiden ihmisten suhtautuminen

Tämä on varmaan selkein eroavaisuus. Yhtäkään pahaa katsetta en ole tämän raskauden aikana saanut. Nuoren näköisenä 19-vuotiaana sen sijaan se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että keräsin pahoja katseita kulkiessani ison vatsani kanssa julkisilla paikoilla. Toki onhan se niinkin, että näin korona-aikana ei juurikaan tule kuljettua missään muualla kuin neuvolassa ja hyvin satunnaisesti postissa tai kaupassa, mutta kuitenkin. Silloin 19-vuotiaana sitä hyväksyntää olisi kaivannut muilta huomattavasti paljon enemmän kuin nyt, mutta silloin sai enemmän paheksuntaa.

Mikä siinä onkin, että juuri niitä paheksutaan, jotka kaipaisivat eniten tukea, lempeää hymyä ja rohkaisua? Onneksi silloinkin ne tärkeimmät ihmiset, läheiset ja terveydenhoidon henkilökunta olivat meille pääosin rohkaisevia ja lempeitä, mutta silti tämä mietityttää mua. Miten paljon merkitystä sillä hyväksyvällä katseella ja kilteillä sanoilla voi olla! Tämän pidän kyllä mielessä itse, että jos ikinä kohtaan nuoria, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse silloin, niin kannustan, rohkaisen ja tuen sen sijaan että halveksuisin tai naureskelisin.

 Tämä aihe herätti paljon ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotenkin on hauskaa, kun nyt tämä raskaus etenee melkein samaa tahtia kuin ensimmäinen raskaus vuonna 2011. Silloin meidän laskettu aika oli 50 päivää myöhemmin kuin nyt, eli syysvauvaa odoteltiin silloinkin. Lopultahan meidän esikoinen syntyi silloin syyskuun puolivälin jälkeen, vaikka laskettu aika oli lokakuun puolivälin jälkeen. Jos tämä raskaus menisi yliajalle, niin meidän nelosen synttäripäivä voisi osua melko lähelle esikoisen synttäreitä. Mutta jää nähtäväksi milloin hän päättää syntyä! Jännittävää!