Viikon arkikuva 7/52

29.02.2020

Tämä kuva on otettu arkipäivänä sen jälkeen, kun lapset olivat kaikki tulleet kotiin dagiksesta, eskarista ja koulusta. Makasin siinä sohvalla Oton kainalossa ja tajusin, että tämä hetki on niin arkikuva. Hain kameran ja laitoin se kamerajalustalle, joka onneksi oli valmiiksi pystyssä. Nappasin kuvan itselaukaisimella ja jatkoin pötköttelyä.

Esikoinen oli ollut kotona jo pari tuntia, tehnyt läksyt ja syönyt välipalaa ja nuoremmat oli juuri haettu. Se pieni hetki, kun kaikki on juuri tulleet kotiin, kuulumiset on vaihdettu matkalla, päivän työt on tehty ja kaikki lataavat hetken akkuja. Me aikuiset ennen ruuanlaittoa, lapset touhukkaan päivän ja ulkoilun jälkeen. Lapset katsovat hetken jotain. Yksi Netflixiä, toinen Lasten areenaa ja kolmas pelaa Switchillä Minecraftia. Ja me varastetaan Oton kanssa hetki toisillemme. Tai Otto varastaa hetken meille.

Yleensä mä olen se, joka olisi heti kotiin tultua jo menossa keittiöön laittamaan ruokaa, yläkertaan laittamaan pyykkikonetta pyörimään, vastaamassa vielä yhteen työsähköpostiin ja lukemassa Wilma-viestejä. Ja sitten Otto nappaa mua kädestä kiinni ja sanoo, että tuu nyt hetkeksi tänne sohvalle mun kainaloon, edes viisi minuuttia, kyllä sä voit hetkeksi irrottautua. Ja sitten mä menen Oton kainaloon ja ensimmäisen minuutin mä mietin, mitä kaikkea mun pitäisi tehdä, mutta hiljennän ne ajatukset ja pötkötän siinä viisi minuuttia ennen kuin teen mitään muuta. Ja siinä on ihanaa. Olla vaan ja rentoutua. Ottaa hetki toisillemme. Yleensä ei edes välttämättä puhuta mitään, halitaan vaan ja ollaan siinä hetkessä. Tällaisia pieniä hetkiä me otetaan arjessa, aina kun sellainen johonkin väliin vaan sopii.

Sitten jaksaa uudella innolla pureutua illan askareisiin: ruuanlaittoon, järjestelyyn, läksyjen tarkastamiseen, lappujen täyttelyyn, pyykkien ripustamiseen, seuraavan päivän tavaroiden pakkaamiseen. Ja tietenkin jaksaa myös touhuta lasten kanssa. Yleensä me iltaisin pelataan lautapelejä, luetaan kirjoja, katsotaan jotain sarjoja tai piirretään yhdessä. Nyt kun alkaa olla valoa enemmän illallakin, lähdetään myös puistoon tai pelataan omalla pihalla jalkapalloa. Mutta ennen sitä, me chillataan hetki jokainen omissa puuhissamme ja vaan ollaan. Se on ihan best.

Mä rakastan sitä, että Otto vetää mut irti arkitohinasta joka päivä ja käskee halimaan. Välillä olen kuin höyryjuna siihen asti, että kaikki tehtävät on hoidettu. Mun on helpompi rentoutua sitten, kun ei ole enää mitään pakollista tekemistä. Mutta oikeasti tekee kyllä hyvää rentoutua siinä välissäkin ja ottaa hetki yhteistä aikaa, vaikka olisikin vain viisi minuuttia. Otto on tehnyt tätä niin kauan kuin mä jaksan muistaa. Arvostan Otossa sitä, että hän ei ole se meidän suhteen mörökölli jota pitää houkutella halimaan. Oikeastaan se on vähän toisinpäin. Mä rakastan halimista ja läheisyyttä, mutta en aina muista, että voisin halia ja olla lähellä, kun mielessä on niin paljon kaikkea muutakin. Onneksi Otto muistaa.

Toivotan tämän kuvan myötä kaikille ihanaa lauantai-iltaa! Muistakaa tekin halia <3 Ja kiitos ihan hirveästi teille kaikille kauniista sanoista, tsempistä ja ymmärryksestä edelliseen postaukseen <3 Merkitsee ihan älyttömän paljon se, että teitä on siellä niin valtava määrä, jotka olette tukena ja kannustatte!


Be a lady they said

28.02.2020

Girls Girls Girls -lehdessä julkaistu Cynthia Nixonin tähdittämä mieletön video inspiroi mua kirjoittamaan, koska videon sanat ja lauseet kuulostivat juuri niiltä sanoilta ja lauseilta, joita mullekin on sanottu niin monta kertaa. Monet sanat, joita nuorempana luin itsestäni, ovat porautuneet ikuisesti mun mieleen, enkä koskaan tule unohtamaan niitä. En, vaikka olen kovasti itselleni sanonut, etteivät ne ole totta. En, vaikka olen vuosien ajan kovettanut itseäni ja yrittänyt unohtaa ne. Monet sanat nykyäänkin satuttavat, ainakin sen hetken kun niitä luen.

”Älä välitä”

”Älä anna niille huomiota, ne vain innostuu”

”Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”

Niin sanotaan aina, kun näistä kertoo. On parempi hiljaisesti hyväksyä, lukea niitä yksin hiljaa ja olla kertomatta, ettei ne vaan innostu enää enempää. Usein se auttaakin, ainakin hetken, että ei vaan sano mitään. Kunnes on jotain uutta sanottavaa. Niiden sanojen kanssa on niin yksin, eikä tiedä mitä niille tekisi. Vaikka tietää, ettei kannata välittää, ei osaa olla välittämättä. Vaikka tietää, että ne sanat on valhetta, ne satuttavat silti. Suurimmaksi osaksi kommentointi on tietenkin onneksi positiivista ja ihanaa, mutta joskus se ottaa koville, kun hyväntahtoisen palautteen lisäksi ulkonäkööni, naiseuteeni ja jokaiseen tekemääni tai tekemättä jättämääni asiaan takerrutaan kynsin hampain joka ikinen päivä.

Kauniimpi, rumempi, luonnollisempi, panostaisit itseesi enemmän, läskihän susta jäi, onko sulla anoreksia? Näytät oksettavalta. Sulla on huoran maine, ei susta vaimoa saa. Olet läheisriippuvainen, teetkö koskaan mitään ilman miestäsi? Miehesi juoksee baarissa joka viikonloppu ja pettää sua, kun olet niin ruma. Hevosnaama, anorektikko, pyöristyneet kasvot. Luonnoton,  liikaa meikkiä, pinnallinen. Liian luonnollinen, nuhjuinen. Raha, raha, raha, välität vain rahasta. Eikö perhe ole tärkein? Tekisit oikeita töitä. Etkö osaa olla hetkeäkään ilman perhettäsi? Huono esimerkki, liian siloiteltu, epäaito, huolehtisit ulkonäöstäsi, nuorena olit kauniimpi kun meikkasit enemmän. Onneksi et enää näytä samalta kuin ennen. 

Huomaatko sinäkin ristiriidan? Koskaan et minkäänlaisena voi olla riittävän hyvä, että kelpaisit kaikille. Mun anoreksia- ja läskikommenttien välissä on pahimmillaan ollut viisi kiloa. Siksi ei kannata edes yrittää kelvata kaikille. Mutta ääni päässä huutaa aina silti, että yritä yritä yritä! Mä kuulen näitä sanoja enemmän, koska olen esillä. Se ei silti oikeuta niitä. Eikä mun ikinä oikeasti tarvitse yrittää miellyttää ketään. Ei, vaikka joka päivä saan kuulla olevani jollain tavalla vääränlainen tai tekeväni jollain tavalla väärin. Näissä kuvissa näkyvät kommentit ovat jäävuoren huippu yhdeksän vuoden ajalta, ne muutamat, joita en ole poistanut suoraan, jotka löytyivät yleisimmillä ikävillä sanoilla blogin kommenttihausta. Oma lukunsa ovat ne, joista varsinaiset haukkumasanat puuttuvat tai ne postausten mittaiset tiivistelmät siitä, mikä kaikki minussa, meidän elämässä tai mun tekemässä työssä on pielessä. 

 

Videon tarkoituksena oli kiinnittää huomiota nimenomaan naisten kohtaamiin ahtaisiin ja ristiriitaisiin muotteihin ja arvosteluun yhteiskunnassa. Kun katsoin videota, en edes ajatellut miehiä. Niistä ilkeistä ja inhottavista sanoista mulle ei tullut mieleen miehet tai miesten mulle asettamat paineet, vaikka niihin haluttiin videolla kiinnittää huomiota.

Mulle tuli mieleen tämän blogin kommentit ja mun 90% naisista koostuva seuraajakunta. Ne ihmiset, jotka mulle näitä sanoja sanovat, ovat (ainakin pääosin) naisia. Naisia, jotka itse elävät näiden samojen vaatimusten ja arvostelun ristitulessa ja silti siirtävät niitä eteenpäin toisille jatkuvasti. Vastuu tämän kulttuurin muuttamisesta on myös meidän naisten omissa käsissä. Naisten vaatimukset toisilleen ovat ihan yhtä ristiriitaisia kuin tuolla videolla. Me naiset eletään maailmassa, jossa edelleen ollaan monessa asiassa heikommilla kuin miehet. Siksi se tuntuukin niin hemmetin typerältä, että naiset itse myös ylläpitävät niitä naurettavia vaatimuksia, slutsheimaavat ja arvostelevat niin elämän valintoja, arkea, kehoja kuin ulkonäköäkin ja samalla kaventavat entisestään sitä muottia, johon meitä ahdetaan.

Video sanoitti hienosti sen, millaisessa vaatimusten ristitulessa koen ainakin itse olevani. Todella monet ovat sen jakaneet ja siihen samaistuneet, vaikka toki se on saanut myös kritiikkiä. Mulle tämä video oli voimaannuttava, koska usein näiden sanojen ja tunteiden kanssa on tosi yksinäinen olo. Nyt sain huomata, että en ole niiden kanssa yksin. Tiesinhän minä sen, mutta usein se unohtuu. Siksi arvostan ihan älyttömän paljon sitä, että näistä asioista keskustellaan ja niitä nostetaan esiin. Vain siten näistä ristiriitaisista vaatimuksista voidaan luopua.

Ymmärrän sen, että ne ahtaat muotit ja vaatimukset ovat syvällä rakenteissa, eivät toisia haukkuvat naiset niitä itse ole keksineet. Mutta jokainen voi itse valita olla arvostelematta toisia. Jokainen voi itse valita, että kun tekee mieli haukkua toisen ulkonäköä, arvostella toisen työtä tai äitiyttä tai kommentoida toisen vaatteita negatiivisesti, onkin hiljaa, ei sano mitään. Jokainen voi myös valita puuttua ja puolustaa, kun huomaa jonkun toisen kohtaavan ristiriitaisia vaatimuksia.

En halua pienentää itseäni, vaan haluan rohkeasti olla juuri sitä mitä olen. En halua, enkä aio antaa koskaan sitä valtaa jollekin toiselle, että hän saisi määritellä kuka ja millainen mä olen naisena, äitinä tai ihmisenä. En halua olla hiljaa asioista, jotka ovat minulle merkityksellisiä, koska pelkäisin, etten ole oikeanlainen puhuessani niistä. En halua pukeutua vähemmän huomiota herättävästi, koska pelkäisin, että näytän jonkun mielestä naurettavalta. En halua kovettaa itseäni, jokaisella on oikeus olla herkkä. En halua esittää, etten pahoittaisi mieltäni ilkeistä sanoista.

Video oli todella tarpeellinen ulostulo ja keskustelun herättäjä. Se toimi ainakin mulle tärkeänä vertaistukena. Olen niin kiitollinen siitä, että nykyään tällaisten sisältöjen tekeminen ja laajalle leviäminen on mahdollista. Tällaiset rohkeat teot rohkaisevat myös minua. Mitä rohkeammin uskallan itse puhua, sitä vähemmän ilkeillä sanoilla on muhun valtaa.