Lasten meikkaaminen – MP?

12.01.2021

Sain yhdeltä ihanalta pitkäaikaiselta seuraajaltani postaustoiveen siitä, mitä mieltä olen lasten meikkaamisesta. Hänen oma lapsensa oli alkanut kiinnostumaan meikkaamisesta nyt pikkukoululaisena, ja hän halusi kuulla, miten meillä kolmen lapsen kanssa suhtaudutaan tähän asiaan. No, meilläkin meikit kiinnostavat, tai ovat kiinnostaneet jo pari vuotta. Ensin vanhinta ja hänen myötä sitten keskimmäistä ja nuorintakin.

Minä olen meikkien suhteen mielestäni aika rento ja yritän suhtautua niihin fiksusti ja mahdollisimman neutraalisti. Meikit eivät ole keino ”tehdä itsestä kauniimpaa/parempaa/hyväksyttävämpää”, ne ovat vaan keino toteuttaa itseä, jos haluaa sillä tavalla itseään toteuttaa. Meikit ovat keino toteuttaa itseä ja omia intohimoja siinä missä vaatteet, musiikki tai maalaaminenkin. En koskaan sano, että minun pitäisi meikata näyttääkseni paremmalta tai voidakseni mennä johonkin tai tehdä jotain. En koskaan sano, että pitäisi näyttää tietynlaiselta voidakseen olla tai tehdä jotain. En myöskään arvostele toisten meikkejä tai meikkaamattomuutta, tai ulkonäköä ylipäätään.

Kuvassa minä kutosluokan syksyllä, ainakin huulikiiltoa on huulissa ja luultavasti poskipunaakin poskilla maltillisesti. 

Meidän lapset eivät meikkaa kouluun, eivätkä ole edes pyytäneet, että saisivat meikata koulupäivinä. Itse muistaakseni aloin laittamaan huulikiiltoa ja poskipunaa joskus vitosella. Vasta kutosella tai seiskalla laitoin päivittäin ripsaria ja puuteria ja pikkuhiljaa meikkivoidekin tuli yläkoulussa mukaan kuvioihin (never forget Maybelline dream matte mousse). Emme ole vielä keskustelleet siitä, milloin on hyvä aika alkaa meikata kouluun, koska se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Mutta tätäkin on varmasti tulevina vuosina hyvä miettiä.

Itse ajattelen kuitenkin, että meikki on vain meikkiä – ei mitään sen kummallisempaa tai suurempaa. Ainakin omasta lapsuudestani muistan sen, miten jotkut aikuiset suhtautuivat lasten meikkaamiseen pelokkaasti ja hieman tuomitsevastikin. Varsinkin kouluun meikkaamista piti lykätä ”mahdollisimman myöhään”, koska sen myötä ”lapsuus on ohi” ja muuta sheissea. ”Annetaan lasten olla lapsia”, ”miksi noin pienenä pitää jo yrittää näyttää aikuiselta” ja mitä näitä neronleimauksia nyt oli. En voinut ymmärtää sitä silloin, enkä ymmärrä nytkään. Itsensä etsiminen ja toteuttaminen, ensin leikin ja joskus myöhemmin jos itse niin haluaa, myös meikin, kautta on nimenomaan sitä lapsuutta ja kasvua. Meikkileikit voivat olla tärkeä keino testata uusia asioita ja katsoa mikä miellyttää omaa silmää ja fiilistä.

Kasiluokan syksyllä, kasvoilla ainakin: dream matte moussea, jotain anytimen edullista puuteria, huulikiiltoa, ripsaria ja kulmakynää, sekä tietty kulmat nypitty ohueksi. 

Itse opettelin meikkaamisen kantapään kautta. Testasin ensin kaiken mahdollisen mikä ei toimi ja sitten myöhemmin aloin vasta opetella niitä juttuja, jotka toimivat omilla kasvoillani. Siinä mielessä nykyajan nuoret meikkaajat ovat huomattavasti onnellisemmassa asemassa, sillä heillä on jo nyt saatavilla kaikki maailman tutoriaalit ja käyttökokemukset tuotteesta kuin tuotteesta. Ei tarvitse välttämättä tehdä niitä meikkimokia, joita itse tein.

Haluan myös tarjota omille lapsille mahdollisuuden harjoitella halutessaan meikkaamista kotona hyväksytysti, ettei heidän tarvitse sitten joskus ollessaan isompia aloittaa ihan nollasta, mikäli haluavat alkaa meikkaamaan enemmän. Ja jos niitä meikkimokia tulee, niitäkin on ehkä kivempi tehdä rauhassa kotona, kuin kouluaamuna kiireessä. Niin voi käydä jos on yhtäkkiä saanut vaikka 13-vuotiaana luvan meikata kouluun, mutta taitoja ei vielä ole yhtään, koska ei ole saanut edes harjoitella ennen sitä. Meillä siis saa meikata ja kokeilla kotona kaikin mokomin, ihan niin usein kun haluaa, mutta tosiaan toistaiseksi tätä tehdään vain kotioloissa, eli ei lähdetä vielä kouluun tai kauppaan tai diskoon näissä tuotoksissa.

Lukion ekalla meikkasin edelleen melko maltillisesti ainakin syksyllä. En nyt muista kyllä yhtään enää, että mitä tuotteita silloin käytin. Tuohon valokuvaan oli meidän lapset piirtäneet oranssilla kynällä joskus pienenä, siitä hienot efektit rinnassa.

Minä olen ostanut lapsilleni ihan oikeita meikkejä. Koen oikeat meikit huomattavasti turvallisemmiksi, kuin tahmaiset ”lelumeikit”, joita lasten lelukaupoissa myydään. Meidän lapsilla meikit ovat pääosin luonnonkosmetiikkaa tai hajusteetonta kosmetiikkaa. Heillä on erilaisia luomivärejä, kasvomeikkejä, ripsivärejä, rajauskyniä ja huulimeikkejä. Olen opettanut myös hygieniaa (esimerkiksi että ei saa käyttää liian vanhaa ripsiväriä, toisten meikkejä ei lainailla, meikit pitää aina puhdistaa kasvoilta kunnolla, siveltimien puhdistusta yms.). Nämäkin ovat erittäin tärkeitä juttuja, jotka on hyvä pitää mielessä alusta asti jos aikoo meikata.

Lukion kakkosella alkoi meikkaamisen kultakausi, oi että. Tästä meni vielä aika monta vuotta, että löysin tieni itselleni sopivien tuotteiden pariin ja meikkaamiseni alkoi muistuttaa nykyistä tyyliä. 

Etenkin kasvojen puhdistus on tärkeää meikkaamisen jälkeen, joten meiltä löytyy kotoa hellävaraisia hajusteettomia puhdistustuotteita sitä varten. Meillä lapset hyvin harvoin meikkaavat ihoa, vaan he keskittyvät ennemmin glitteriin ja mielikuvituksellisiiin silmämeikkeihin. Joskus he innostuvat ja meikkaavat monena päivänä, toisinaan meikkejä ei muisteta moneen viikkoon tai kuukauteen. Ja niin se on hyvä ollakin. Heillä on halutessaan mahdollisuus kokeilla ja opetella, mutta ei koskaan pakkoa. Kaikki heidän tekemänsä meikit ovat myös minun  mielestäni hienoja. Vaikka neuvon ja opastan pyydettäessä, en koskaan arvostele lopputulosta.

Aion suhtautua meikkaamiseen niinkuin kaikkeen muuhunkin lasten kasvatuksessa. Arvostavasti, lasta kuunnellen, tukien, kehuen ja opastaen. Kenenkään lapsista ei ole pakko meikata ikinä, mutta jos he joskus haluavat, autan ja neuvon ja tarjoan välineitä sitä varten. Samalla opastan myös lapsiani siitä, että kenenkään toisen meikkaaminen tai meikkaamattomuus ei kuulu heille ikinä. Koen myös, että minulla yksin ei ole oikeutta määrittää mikä on sopiva ikä alkaa meikkaamaan kouluun. Eivät ne ole minun kasvoni, eivät minun meikkini. Tässä asiassa seuraan ennen kaikkea lasteni omaa fiilistä – milloin heistä tuntuu siltä, että he haluavat alkaa meikkaamaan kouluun. Katsotaan tuleeko sellaista fiilistä joskus ja jos tulee, mikä on oma fiilis silloin?

Jatketaan keskustelua IG:ssä! Missä iässä sinä aloitit meikkaamisen? Miten suhtaudut omien lastesi mahdolliseen meikkaamiseen? Käy vastaamassa IG Storiesin kyselyyn!


Mikä oli kivaa sun päivässä tänään?

10.11.2020

Monesti ollaan lasten kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa halittu kaikki yhdessä ja juteltu kuluneesta päivästä. Usein ollaan tehty niin, että jokainen on saanut vuorollaan kertoa vaikkapa kolme kivaa asiaa omasta päivästä, joista tuli hyvä mieli tai joista on kiitollinen. Tämä ihana tapa on ollut meillä käytössä säännöllisen epäsäännöllisesti jo monta vuotta. Aina kun on vaan tullut jollain mieleen, että voisi tehdä näin, ollaan tehty.

Muutama viikko sitten istuttiin lasten kanssa iltapalapöydässä. Kysyin heiltä, että miten heidän päivänsä on mennyt ja haluaisiko jokainen kertoa kolme kivaa asiaa omasta päivästään. Se oli jälleen tosi ihanaa ja selkeästi etenkin yksi lapsistamme innostui tästä isommin. Sen kerran jälkeen hän on nimittäin joka ilta halunnut, että syödään kaikki yhdessä iltapalaa ja jutellaan aina samalla niistä päivän kivoista asioista.

Hän on halunnut, että jokainen kertoo neljä kivaa asiaa joka ilta niiden kolmen sijaan, joita minä olin alunperin ehdottanut. Ja parasta on se, että aina kun ollaan tehty täysi kierros ja jokainen on kertonut ne omat neljä asiaa, hän vielä viittaa ja kysyy saako kertoa vielä toiset neljä kivaa asiaa. Tietenkin saa! Nyt tämä tapa on siis tullut meille rutiiniksi ja olen siitä todella iloinen monestakin syystä.

Mun mielestä on mahtavaa opettaa lapsia jo pienestä asti huomaamaan ne hyvät ja ihanat asiat, joista olla kiitollinen. Onnellisuus tulee juuri niistä pienistä hetkistä ja kokemuksista arjen keskellä. Ne täytyy vaan huomata. Miten hyvää tekeekään pysähtyä joka päivä miettimään, mitkä ovat niitä sen päivän ihania asioita. Jokaisessa päivässä on jotain, mistä olla kiitollinen. Joskus ne voivat olla ihan tosi pieniä juttuja, joskus isompia, mutta aina löytyy jotain. Kun opettelee jo pienenä etsimään ja löytämään omasta elämästä asioita, joista olla kiitollinen, se on aikuisenakin helpompaa. Sitten ei tarvitse ehkä yrittää täyttää elämää huippuhetkillä ja megalomaanisilla kokemuksilla ja ahdistua jos ei ”tapahdu mitään”, kun sisältöä löytyy siitä arjesta.

Tottakai on myös päiviä tai hetkiä, joissa on jotakin huonoa tai ikävää. Tästäkin ollaan keskusteltu. Ei joka päivä, eikä joka kerta, mutta aina välillä muistutan, että muistavathan lapset myös, että jos päivässä on ollut jotain ikävää, siitäkin ehdottomasti saa puhua. Yleensä kuitenkin jos jotain sellaista on ollut, se asia on käsitelty jo aiemmin päivällä, heti tuoreeltaan. Näin ei ole tarvinnut enää illalla juuri ennen nukkumaanmenoa miettiä niitä juttuja, mitkä harmittaa, vaan on voinut keskittyä tuntemaan kiitollisuutta ja hyvää mieltä. Koska niissäkin päivissä, joissa kaikki tuntuu menevän pieleen (ja joita jokaisella varmasti joskus on), voi löytää pieniä kiitollisuuden aiheita.

Joitakin poimintoja meidän perheen kivoista kiitollisuuden aiheista viime viikoilta:

– Käytiin yhdessä kävelyllä pimeällä.

– Pelattiin Kimbleä.

– Halittiin sohvalla.

– Videopuhelu ystävän kanssa.

– Sai paljon kouluhommia tehtyä päivän aikana.

– Jumpattiin yhdessä.

– Oli riisipuuroa iltapalaksi.

– Katsottiin leffaa ja se oli hyvä.

– Kaveri sanoi jotain kivaa koulussa.

– Tehtiin ruuaksi lapsen toiveruokaa.

– Käytiin isoisän luona.

– Majan rakennus.

– Kivan työjutun vahvistuminen.

– Kotona tehty brunssi.

– Soitettiin yhdessä mummulle.

– Oli ystäväperhe kylässä ja hauskat leikit.

– Käytiin saunassa ja kuunneltiin musiikkia.

– Laulettiin Let’s Singiä.

– Lapsen kahdenkeskinen aika äidin kanssa, kun käytiin ostoksilla ja kävelyllä.

– Luettiin yhdessä kivaa kirjaa.

Tästä voi huomata, että nämä eivät ole mitään maailmaa mullistavia asioita. Vain ihania pieniä hetkiä sieltä täältä. Itse olen kaikkein kiitollisin siitä, että lapsille tulee joka päivä mieleen näitä ihania asioita. Tuntuu hyvältä, että he nauttivat niistä ja arvostavat niitä. Olen iloinen siitä, että tästä on tullut meille päivittäinen tapa. Ei se haittaa jos se joskus unohtuu tai jää välistä, mutta olen kiitollinen lasteni johdonmukaisuudesta. Heidän ansiostaan tämä jäi meille pysyväksi tavaksi, he muistavat kyllä, vaikka itsellä meinaisi unohtua.

Koen tärkeäksi sen, että vanhempana annan meidän lapsille työkaluja hyvinvointiin. Että opetan heidät käsittelemään tunteita ja puhumaan niistä, löytämään hyvää itsestään, toisista ja elämästä ja puhumaan rohkeasti, jos joku ei tunnu hyvältä tai oikealta. Kiitollisuus on yksi tärkeä osa elämää ja kun sen ymmärtää, on ainakin minun mielestäni tosi paljon helpompaa olla onnellinen.