Hiihtolomaviikon meiningit

24.02.2022

Lapset ovat olleet tämän viikon hiihtolomalla ja olen tehnyt itsekin töitä hieman vähemmän, niin ollaan saatu enemmän yhteistä aikaa. Aloitettiin loma meidän 5-vuotiaan Pokemon-teemaisilla synttäreillä viime viikonloppuna ja mun äitikin ajeli Oulusta Armas-koiran kanssa tänne meidän luokse. Tehnyt ihan hyvää tällainen hengähdysviikko, vaikka alkuvuosi on kyllä muutenkin sujunut jotenkin ihanan rauhallisesti.

Alkuviikosta käytiin lasten kanssa leffassa ja lisäksi koululaiset on käyneet Oton ja isoisänsä kanssa laskettelemassa Vihdissä. Siellä oli ilmeisesti oikein hyvät rinteet ja laskettelu sujuu heiltä niin hyvin, että mua hirvitti katsella sitä jäätävää vauhtia videolta. Mutta mitä voi olettaa kun heidän isi on entinen SM-tasolla kilpaillut alppihiihtäjä. Itse taas en juuri uskalla muualla laskea kun lasten rinteissä, kun kukaan ei sitä mulle ikinä omassa lapsuudessani opettanut. En siis kirjaimellisesti pysy omien lasteni perässä, paitsi kahden pienimmän vielä toistaiseksi.

Keskiviikkona oltiin myös mun sukulaisen hautajaisissa. En ole tästä asiasta hirveästi muuten somessa puhunut, mutta tällaiset surulliset uutiset ovat meitä myös tänä talvena koskettaneet. Kyseessä ei ollut lähisukulainen, mutta tärkeä ihminen kuitenkin, joka on ollut isossa roolissa meidän elämässä varsinkin mun lapsuudessa. Äitini on vähän pidempään nyt Helsingissä, sillä hän auttaa hoitamaan edesmenneen sukulaisen asioita. Tämä onkin ensimmäinen kerta pitkään pitkään aikaan kun äiti on täällä hieman pidemmän ajan. Varsinkin kuluneiden kahden vuoden aikana äiti on ollut todella vähän täällä Helsingissä, joten lapsillekin harvinaista luksusta saada nauttia mummun ja Armaksen seurasta rauhassa.

Surullisina ja tyrmistyneinä ollaan seurattu uutisointia Ukrainasta tänään. On vaikea käsittää mitä juuri nyt tapahtuu. Kuten Maaret Kallio kirjoitti Instagram-päivityksessään, nyt on tärkeää suojella itseä ja lapsia henkisesti ja pyrkiä ankkuroitumaan siihen tavalliseen arkeen ja tekemiseen lasten kanssa. Silti tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta edes kirjoittaa näin, koska Ukrainassa ihmisiltä on viety täysin se mahdollisuus. Nyt on myös tärkeää somessa olla valppaana ja kriittisenä kun lukee ja jakaa asioita. Kriisitilanteissa luotettavin tieto löytyy perinteisestä ja riippumattomasta mediasta.

Tämä viikko sai sellaisen käänteen, jota ei ikimaailmassa olisi voinut vielä muutama viikko sitten kuvitella tapahtuvan. Se tuntuu ihan uskomattoman pelottavalta. Viimeiset pari vuotta kaikkine käänteineen on osoittanut, että ei voi tuudittautua turvallisuudentunteeseen ja se ihan tavallinen normaali arki ilman ajatustakaan kenekään julistamista poikkeustiloista, jota vuoteen 2020 asti olin elänyt, oli luksusta, jota ei koskaan olisi saanut pitää itsestäänselvänä.

Tämä tilanne koskettaa nyt eri tavalla myös siksi, koska meillä on jo niin isoja lapsia, että he väistämättä törmäävät tähän tilanteeseen ja ymmärtävät, kysyvät ja huolestuvat jo aivan eri tavalla kuin pikkulapset. On tärkeää pitää itse huoli siitä, että ei lietso pelkoa lapsissa tai altista heitä jatkuvalle kriisiuutistulvalle ja huoliajattelulle. MLL:n sivuilla on ohjeet kuinka tätä asiaa voi käsitellä lasten kanssa turvallisesti.

Hiihtolomaa on vielä neljä päivää jäljellä ja me pyritään täyttämään se aika mukavalla tekemisellä ja yhdessäololla. Tänään lasten sokeriserkut eli Oton pikkuserkun lapset tulevat meille yökylään ja siitä tulee varmasti hauskaa. Viikonloppuna aiotaan ainakin ulkoilla, ehkä käydään luistelemassa tai pulkkamäessä, tai molemmissa. Toivottavasti ei jouduta enää tekemään lumitöitä tälle viikolle, sillä niitäkin on tässä saanut tehdä ihan riittämiin. Toissapäivänä Otto kolasi lunta melkein kolme tuntia ja itse puolitoista tuntia, että saatiin kulkureitti autolle ja parkkipaikat vapaaksi. Huh. Mutta hyvää treeniä se eittämättä on!

Lopetan tämän postauksen yhtä sekaviin tunnelmiin kuin mun pään sisällä on juuri nyt. Ajatukset ovat Ukrainassa ja ihmisissä, jotka ovat joutuneet tämän järkyttävän epäoikeudenmukaisen ja kauhean tilanteen keskelle. Silti yritän ankkuroitua tähän meidän arkeen täällä, tehdä  asioita, joista lapset nauttivat ja pysyä rauhallisena. Voimia jokaiselle jota tämä tilanne koskettaa henkilökohtaisesti.


Lasten meikkaaminen – MP?

12.01.2021

Sain yhdeltä ihanalta pitkäaikaiselta seuraajaltani postaustoiveen siitä, mitä mieltä olen lasten meikkaamisesta. Hänen oma lapsensa oli alkanut kiinnostumaan meikkaamisesta nyt pikkukoululaisena, ja hän halusi kuulla, miten meillä kolmen lapsen kanssa suhtaudutaan tähän asiaan. No, meilläkin meikit kiinnostavat, tai ovat kiinnostaneet jo pari vuotta. Ensin vanhinta ja hänen myötä sitten keskimmäistä ja nuorintakin.

Minä olen meikkien suhteen mielestäni aika rento ja yritän suhtautua niihin fiksusti ja mahdollisimman neutraalisti. Meikit eivät ole keino ”tehdä itsestä kauniimpaa/parempaa/hyväksyttävämpää”, ne ovat vaan keino toteuttaa itseä, jos haluaa sillä tavalla itseään toteuttaa. Meikit ovat keino toteuttaa itseä ja omia intohimoja siinä missä vaatteet, musiikki tai maalaaminenkin. En koskaan sano, että minun pitäisi meikata näyttääkseni paremmalta tai voidakseni mennä johonkin tai tehdä jotain. En koskaan sano, että pitäisi näyttää tietynlaiselta voidakseen olla tai tehdä jotain. En myöskään arvostele toisten meikkejä tai meikkaamattomuutta, tai ulkonäköä ylipäätään.

Kuvassa minä kutosluokan syksyllä, ainakin huulikiiltoa on huulissa ja luultavasti poskipunaakin poskilla maltillisesti. 

Meidän lapset eivät meikkaa kouluun, eivätkä ole edes pyytäneet, että saisivat meikata koulupäivinä. Itse muistaakseni aloin laittamaan huulikiiltoa ja poskipunaa joskus vitosella. Vasta kutosella tai seiskalla laitoin päivittäin ripsaria ja puuteria ja pikkuhiljaa meikkivoidekin tuli yläkoulussa mukaan kuvioihin (never forget Maybelline dream matte mousse). Emme ole vielä keskustelleet siitä, milloin on hyvä aika alkaa meikata kouluun, koska se ei ole tuntunut ajankohtaiselta. Mutta tätäkin on varmasti tulevina vuosina hyvä miettiä.

Itse ajattelen kuitenkin, että meikki on vain meikkiä – ei mitään sen kummallisempaa tai suurempaa. Ainakin omasta lapsuudestani muistan sen, miten jotkut aikuiset suhtautuivat lasten meikkaamiseen pelokkaasti ja hieman tuomitsevastikin. Varsinkin kouluun meikkaamista piti lykätä ”mahdollisimman myöhään”, koska sen myötä ”lapsuus on ohi” ja muuta sheissea. ”Annetaan lasten olla lapsia”, ”miksi noin pienenä pitää jo yrittää näyttää aikuiselta” ja mitä näitä neronleimauksia nyt oli. En voinut ymmärtää sitä silloin, enkä ymmärrä nytkään. Itsensä etsiminen ja toteuttaminen, ensin leikin ja joskus myöhemmin jos itse niin haluaa, myös meikin, kautta on nimenomaan sitä lapsuutta ja kasvua. Meikkileikit voivat olla tärkeä keino testata uusia asioita ja katsoa mikä miellyttää omaa silmää ja fiilistä.

Kasiluokan syksyllä, kasvoilla ainakin: dream matte moussea, jotain anytimen edullista puuteria, huulikiiltoa, ripsaria ja kulmakynää, sekä tietty kulmat nypitty ohueksi. 

Itse opettelin meikkaamisen kantapään kautta. Testasin ensin kaiken mahdollisen mikä ei toimi ja sitten myöhemmin aloin vasta opetella niitä juttuja, jotka toimivat omilla kasvoillani. Siinä mielessä nykyajan nuoret meikkaajat ovat huomattavasti onnellisemmassa asemassa, sillä heillä on jo nyt saatavilla kaikki maailman tutoriaalit ja käyttökokemukset tuotteesta kuin tuotteesta. Ei tarvitse välttämättä tehdä niitä meikkimokia, joita itse tein.

Haluan myös tarjota omille lapsille mahdollisuuden harjoitella halutessaan meikkaamista kotona hyväksytysti, ettei heidän tarvitse sitten joskus ollessaan isompia aloittaa ihan nollasta, mikäli haluavat alkaa meikkaamaan enemmän. Ja jos niitä meikkimokia tulee, niitäkin on ehkä kivempi tehdä rauhassa kotona, kuin kouluaamuna kiireessä. Niin voi käydä jos on yhtäkkiä saanut vaikka 13-vuotiaana luvan meikata kouluun, mutta taitoja ei vielä ole yhtään, koska ei ole saanut edes harjoitella ennen sitä. Meillä siis saa meikata ja kokeilla kotona kaikin mokomin, ihan niin usein kun haluaa, mutta tosiaan toistaiseksi tätä tehdään vain kotioloissa, eli ei lähdetä vielä kouluun tai kauppaan tai diskoon näissä tuotoksissa.

Lukion ekalla meikkasin edelleen melko maltillisesti ainakin syksyllä. En nyt muista kyllä yhtään enää, että mitä tuotteita silloin käytin. Tuohon valokuvaan oli meidän lapset piirtäneet oranssilla kynällä joskus pienenä, siitä hienot efektit rinnassa.

Minä olen ostanut lapsilleni ihan oikeita meikkejä. Koen oikeat meikit huomattavasti turvallisemmiksi, kuin tahmaiset ”lelumeikit”, joita lasten lelukaupoissa myydään. Meidän lapsilla meikit ovat pääosin luonnonkosmetiikkaa tai hajusteetonta kosmetiikkaa. Heillä on erilaisia luomivärejä, kasvomeikkejä, ripsivärejä, rajauskyniä ja huulimeikkejä. Olen opettanut myös hygieniaa (esimerkiksi että ei saa käyttää liian vanhaa ripsiväriä, toisten meikkejä ei lainailla, meikit pitää aina puhdistaa kasvoilta kunnolla, siveltimien puhdistusta yms.). Nämäkin ovat erittäin tärkeitä juttuja, jotka on hyvä pitää mielessä alusta asti jos aikoo meikata.

Lukion kakkosella alkoi meikkaamisen kultakausi, oi että. Tästä meni vielä aika monta vuotta, että löysin tieni itselleni sopivien tuotteiden pariin ja meikkaamiseni alkoi muistuttaa nykyistä tyyliä. 

Etenkin kasvojen puhdistus on tärkeää meikkaamisen jälkeen, joten meiltä löytyy kotoa hellävaraisia hajusteettomia puhdistustuotteita sitä varten. Meillä lapset hyvin harvoin meikkaavat ihoa, vaan he keskittyvät ennemmin glitteriin ja mielikuvituksellisiiin silmämeikkeihin. Joskus he innostuvat ja meikkaavat monena päivänä, toisinaan meikkejä ei muisteta moneen viikkoon tai kuukauteen. Ja niin se on hyvä ollakin. Heillä on halutessaan mahdollisuus kokeilla ja opetella, mutta ei koskaan pakkoa. Kaikki heidän tekemänsä meikit ovat myös minun  mielestäni hienoja. Vaikka neuvon ja opastan pyydettäessä, en koskaan arvostele lopputulosta.

Aion suhtautua meikkaamiseen niinkuin kaikkeen muuhunkin lasten kasvatuksessa. Arvostavasti, lasta kuunnellen, tukien, kehuen ja opastaen. Kenenkään lapsista ei ole pakko meikata ikinä, mutta jos he joskus haluavat, autan ja neuvon ja tarjoan välineitä sitä varten. Samalla opastan myös lapsiani siitä, että kenenkään toisen meikkaaminen tai meikkaamattomuus ei kuulu heille ikinä. Koen myös, että minulla yksin ei ole oikeutta määrittää mikä on sopiva ikä alkaa meikkaamaan kouluun. Eivät ne ole minun kasvoni, eivät minun meikkini. Tässä asiassa seuraan ennen kaikkea lasteni omaa fiilistä – milloin heistä tuntuu siltä, että he haluavat alkaa meikkaamaan kouluun. Katsotaan tuleeko sellaista fiilistä joskus ja jos tulee, mikä on oma fiilis silloin?

Jatketaan keskustelua IG:ssä! Missä iässä sinä aloitit meikkaamisen? Miten suhtaudut omien lastesi mahdolliseen meikkaamiseen? Käy vastaamassa IG Storiesin kyselyyn!