Lapsen kehuminen

11.09.2019

Halusin ottaa esiin aiheen kasvatuksesta, joka on herättänyt viime aikoina itsessäni ajatuksia ja myös hyviä keskusteluita tuttujen vanhempien kanssa. Se aihe on lapsen kehuminen. Jotenkin tuntuu, että lapsen kehuminen on yksi niistä ratkaisevista asioista, joiden suhteen kasvatuksessa on mahdollisuus mokata pahasti. Siinä on niin monta eri osa-aluetta, jotka voivat mennä pieleen ja vaikuttaa lapsen itsetuntoon merkittävästi. Siksi mulla on hirveän kova tarve varmistaa, että teen siinä itse vanhempana parhaani.

Meille suomalaisille yleisesti kehuminen ei ainakaan aina ole ollut kovin helppoa, eikä liioin kehujen vastaanottaminenkaan. Olemme usein tottuneita kuittaamaan kehut huitaisemalla vähätellen kädellä ja sanomalla, että ”no äläs nyt!”. Meille ei ole luontaista huikata bussipysäkillä kanssamatkustajalle, että onpas sulla kivan näköinen huivi, vaikka ajattelisimmekin niin omassa päässämme. Ja ainakin vielä mun nuoruudessa, esimerkiksi kun koulusta saatiin todistus, enemmän kehuttiin siitä hyvästä todistuksesta, ei siitä kehityksestä ja työstä, jota sen eteen oli tehty.

Kehumisen sudenkuopat useamman lapsen kanssa

Kun meilläkin on lapsia kolme, mulle on todella tärkeää, että heitä kohdellaan tasa-arvoisesti niin kehujen suhteen kuin kaikessa muussakin. Sisarusten epätasa-arvoinen kehuminen on yksi niistä sudenkuopista, joihin on helppo pudota, vaikka pyrkisinkin toimimaan vanhempana parhaan tietoni mukaan. Se voi tapahtua ihan huomaamattakin, että esimerkiksi kehuu aina yhtä lasta tietystä asiasta, eikä huomaa kehua muita siitä samasta, vaikka hekin olisivat siinä hyviä. Olen kuullut esimerkiksi, että yhtä tuttuani kehuttiin aina hyvästä koulumenestyksestä, mutta hänen sisarustaan ei koskaan. Sisarusta kehuttiin kyllä muista asioista, mutta ei koulumenestyksestä, vaikka hänenkin kouluarvosanat olivat hyviä (mutta eivät parhaita, kuten sisaruksella). Siitä jäi hänelle pysyvä trauma.

On myös mahdollista, että ei muista kehua esimerkiksi keskimmäistä lasta uusista taidoista ja niiden harjoittelusta yhtä paljon kuin esikoista.  Esikoisen kanssa uudet taidot tulevat ensimmäistä kertaa ja niitä odottaa kuin kuuta nousevaa, mutta keskimmäisen kanssa ne ovat jo tuttu juttu vanhemmalle. Se on hyvin inhimillistä ja voi tapahtua täysin tiedostamatta, mikä tuntuu musta pelottavalta. Lapselle itselleen ne uudet taidot ovat ihan yhtä uusia ja hienoja asioita, oli hän sitten esikoinen, keskimmäinen tai kuopus. Minun vanhempana tulee muistaa se. En koskaan haluaisi, että lapsella on sellainen fiilis, että en ole yhtä ylpeä hänestä kuin sisaruksesta, tai että hänen saavutuksillaan ei ole yhtä paljon merkitystä kuin sisaruksen saavutuksilla.

Pyrin aina huomioimaan, että kehun lapsia tasapuolisesti heidän saavutuksistaan ja myös sinnikkäästä harjoittelusta ja kehityksestä. Pyrin olemaan vertailematta lapsia, heidän taitojaan tai kehitystahtiaan toisiinsa. Jokainen kehittyy omalla tavallaan ja omassa tahdissaan. En halua nostaa ketään lapsista jalustalle, muiden yläpuolelle. Pyrin aina kannustamaan ja kehumaan paljon. Ja jos kehun yhtä hienosta suorituksesta, voin hyvin samalla miettiä, mistä voisin kehua sisaruksia myös. Sen ei tarvitse olla aina mikään iso juttu, pelkästään se riittää, että kehun vaikka siitä, miten hyvin lapsi muisti viedä astiat ruuan jälkeen tiskikoneeseen.

Lapsen mahdollisuuksien määritteleminen ja vähättely

Tästä ollaan myös muiden tuttujen vanhempien kanssa puhuttu paljon, lapsen mahdollisuuksien määrittelemisestä kehujen kautta (tai kehumattomuuden kautta). Kuinka syvälle se jääkään mieleen, kun sukulainen vaikka sanoo nähdessään lapsen kamppailevan kimurantin matikan tehtävän kanssa, että ”No meidän suku nyt vaan ei koskaan ole ollut hyvä matematiikassa”. Tai jos lapsi on sukunsa ensimmäinen, joka on ilman sen suurempaa harjoittelua jo taitava laulamaan, ja sitten häntä aletaan kehua tästä koko suvun kuullen, mutta samaan hengenvetoon aina muistutetaan, että yleensä meidän suvussa ei osata laulaa. Millaisen viestin tämä lähettääkään kaikille muille suvun lapsille. Heille voi syntyä sellainen fiilis, että se on jo sinetöity, tämä suku ei vaan osaa laulaa (vaikka oikeasti laulutaitoakin voi kehittää tosi paljon harjoittelemalla).

Olen karsinut omasta puheestani pois sellaiset lauseet, jotka niputtavat meidän suvun tai perheen taitoja yhteen. Vaikka kamppailin itse esimerkiksi kemian kanssa lukiossa (ja myös äitini), en sano lapsen kuullen, että meidän suvussa ei olla hyviä kemiassa. En halua luoda lapsille sellaista ennakkofiilistä, että he eivät voisi olla jossain asiassa hyviä, koska se asia ei kiinnostanut minua tai koska en  itse jaksanut tehdä sen eteen töitä. Tai vaikka en itse koe olevani mitenkään erityisen musikaalinen, en hämmästele ääneen sitä, miten minun lapseni voi osata laulaa puhtaasti ja kauniisti, kun minä en osaa.

Pyrin huomioimaan sen, että lapset, kuten me kaikki ihmiset, on yksilöitä, eikä sillä ole lapsen kehityksen kannalta mitään väliä mitä minä tai mun äitini teki tai ei tehnyt lukiossa. Enemmän merkitystä on sillä, että suhtaudun aiheeseen positiivisen uteliaasti ja kannustavasti ja kehun lasta työstä, jota hän tekee oppiakseen asian.

Vaivannäön kehuminen saavutusten sijaan

Myös se ahkera harjoittelu on hieno saavutus itsessään, vaikka se ei vielä olisi saanut aikaan suuria tuloksia. Pyrin huomioimaan pienenkin kehityksen, vaikka lapsi ei vielä olisi oppinut jotain asiaa täysin. Vaikka lapsi ei vielä jaksa lukea kokonaista kirjaa, voin kehua siitä, kuinka hän lukee hienosti sanoja kauppareissulla kylteistä.  Tai kun lapsi on lukenut yhtä ruotsinkielistä lausetta maitopurkista pitkään ja saa sen viimein luettua, voin sanoa: ”Huomasitko, miten hienosti tunnistit ja lausuit nuo sanat ja ymmärsit, mikä sana oli kyseessä, vaikka se kirjoitettiin eri tavalla kuin lausuttiin?”.

Haluan, että lapset oppivat huomaamaan, että harjoittelu ja vaivannäkö on hieno asia. Toivon, että he tietävät, miten paljon arvostan heidän tekemäänsä työtä, enkä pelkästään työn tulosta. On myös tärkeää, että kehun lapsia ikätason ja kehityksen mukaisesti.

Kehut unohtuvat kun lapsi mokaa

Sisarukset joskus kinastelevat ja joskus lapset mokaavat. Mun mielestä on ihan inhimillistä, että jos lapset esimerkiksi tappelevat jonain päivänä erityisen paljon toistensa kanssa, alkaa helpommin kiinnittää huomiota niihin negatiivisiin asioihin, eikä huomaa  niin helposti niitä positiivisia siinä sivussa. Sitä, että tappelun välissä lapsi auttoi sisarustaan hienosti jossain pelissä, tai muisti hyvin laittaa kaikki tavarat paikoilleen tullessaan ulkoa. Siitä voi syntyä helposti sellainen kierre, että huomioi vaan ne lapsen tekemät ikävät jutut, sitten lapsi huomaa, että ketään ei edes kiinnosta ne hyvät asiat joita hän teki ja sitten lapsi lakkaa tekemästä niitä hyviä asioita. Sitten vanhempi antaa entistä enemmän negatiivista huomiota ja kierre on valmis.

Välillä tätä on hankalaa muistaa sellaisina hetkinä, jos hermoja kiristää sisarusten tappelu. Mutta olen ainakin itse huomannut, että se hyvien asioiden huomioiminen (hankalinakin päivinä) saa paljon hyvää aikaan. Yritän parhaani mukaan huomata ne hyvät asiat silloinkin, kun niiden ympärillä on ollut kolme turhaa riitaa. Onneksi lasten kanssa tulee aina uusi päivä ja vanhempana voin pyytää lapsilta anteeksi ja kehua myöhemminkin, jos huomaan heidän tekemät hyvät asiat, vaikka aiemmin ne olisivat menneet tappelun lomassa ohi. Ja ainakin meidän lapset reagoivat käytöksellään positiivisesti heti, kun huomioin niitä hyviä asioita enemmän kuin negatiivisia.

Lapsen kehuminen toisille

Puhun meidän lapsista toisille kauniisti. Yritän myös kertoa heistä positiivisia ja kivoja asioita toisille heidän kuullen. Sen oikein huomaa, miten lapselle tulee tyytyväinen ilme kasvoille, kun hän leikin lomassa kuulee, miten äiti kehui jotain hänen tekemää asiaa toiselle aikuiselle. Vältän myös vähättelyä ja lapsista negatiivisista asioista puhumista toisille (varsinkin heidän kuullen). Tottakai itsekin joskus tulee avauduttua vaikka kaverille siitä, miten lapset vetkuttelivat aamulla ja hoitoon lähtö oli yksi farssi, mutta en tee sitä lasten kuullen. Lapsi saattaa kuulla vain osan keskustelusta ja hänelle voi jäädä vaikka mitä ihme mielikuvia itsestään, joista hän ei välttämättä sitten osaa kysyä vanhemmalta.

Haluan, että meidän perheessä kehuminen on helppoa ja tosi normaali osa arkea. Haluan, että meillä huomataan pienetkin hyvät asiat ja annetaan runsaasti positiivista palautetta. Uskon, että lasta ei voi kehua liikaa, mutta toki voi kehua vääristä asioista tai väärin perustein. Haluan kehua aina aidosti, eli en kehu olemattomista taidoista tai saavutuksista. Kehun lapsia myös kehumisesta. Kun he huomaavat vaikka sisaruksen tekemän hienon piirustuksen, kehun siitä, miten hienosti he antoivat positiivista palautetta. Näin he ehkä haluavat antaa sitä jatkossakin.

Nämä ajatukset postauksessa perustuvat omiin ajatuksiini ja kokemuksiini omien lasten kanssa, sekä keskusteluihin joidenkin tuttujen vanhempien kanssa. En siis todellakaan ole mikään ammattilainen, mutta toivon, että näillä ajatuksilla voisin itse edistää terveen itsetunnon kehittymistä juuri meidän lapsille.

Musta olisi tosi mielenkiintoista kuulla millainen suhtautuminen teillä on kehuihin omasta lapsuudesta, tai miten kehutte omia lapsianne tai muita tuttuja lapsia? Millaisia ajatuksia aihe herättää?  


Mitä kotitöitä voi antaa lapsille tehtäväksi

22.08.2019

Mua ehkä vähän nolottaa myöntää, mutta olen vasta viime aikoina ihan toden teolla havahtunut siihen, että meidän lapsetkin voisivat tehdä kotona jotain. Siis joo, esimerkiksi oman huoneen viikkosiivous on kyllä ollut heidän hommansa pitkään. He myös vievät aina  omat astiat ruuan jälkeen koneeseen ja omat likaiset vaatteet pyykkiin. He keräävät omat sotkut olohuoneesta tai askartelujutut ruokapöydältä. Lapset kattavat yleensä pöydän ja osallistuvat tosi mielellään leivontaan tai ruuanlaittoon. Satunnaisesti olen pyytänyt joskus viemään roskia tai puhtaita pyykkejä kaappiin. Meillä ei kuitenkaan ole ollut sellaista rutiinia tähän hommaan, eli ei ole mitään sellaista, että esim. hommat x ja y pitäisi tehdä joka viikko.

Jotenkin ei vaan olla ajateltu sitä, että hitsi, kyllä nyt 6- ja melkein 8-vuotiaat voisivat aivan hyvin jo vaikka kerran viikossa tyhjentää tiskikoneen ja viedä roskat, kumpainenkin. Ollaan vaan kiltisti Oton kanssa aina jaettu kaikki kotityöt toisillemme ja tehty niitä, eikä edes ajateltu sitä mahdollisuutta, että hei, lapsetkin osaisi tän jo tosi hyvin. Yleensä jos lapset ovat auttaneet vaikka tiskikoneen tyhjennyksessä, niin kyseessä on ollut taapero. Hänelle se on ollut hauskaa leikkiä, eikä lopputuloksen nopeudella tai siisteydellä ole ollut niin suurta merkitystä. Mutta meidän isommat ihan oikeasti selviytyvät jo aivan hyvin monestakin kotityöstä, ja meidän kannattaisi varmaan muodostaa tähän jotain rutiineja.

Lapset ovat itse asiassa jopa itse pyytäneet, että tehtäisiin heille oma kotityölista. Se varmasti tuntuu ajatuksena hauskalta, katsotaan sitten miten on käytännön laita. Kirjoiteltiin tänään yhdessä ylös lasten kanssa sellaisia kotitöitä, joita he osaavat tehdä ja tehtiin niistä lista. Aloitetaan pienistä jutuista. Keskusteltiin myös siitä, mikä motivoi lapsia tekemään kotitöitä sisäsyntyisesti? Heiltä tuli hyviä ajatuksia, mm:

Lapset voivat:

Tyhjentää tiskikoneen, viedä roskat/lehdet/kartongit, viedä puhtaat pyykit kaappiin, etsiä puhtaille sukille parit ja laittaa ne yhteen, pyyhkiä pöydän, siivota oman huoneen, kerätä likapyykit ja viedä koriin.

Mikä motivoi tekemään kotitöitä (lasten suusta): 

– koska sitten näyttää hienolta täällä kotona

– että äiti ja isi tulee iloiseksi

– sitten oppii tekemään niitä ja kun muuttaa joskus isona omaan kotiin niin sit osaa

– kun tyhjentää tiskikoneen nii sit on astioita mitä voi käyttää

Mä en halua lapsille mitään palkkiosysteemiä kotitöistä, vaan haluan, että he haluavat itse tehdä kotitöitä niiden tekemisen vuoksi, eikä esim. rahan tai karkin vuoksi. Kukaan ei maksa palkkaa kotitöistä meille aikuisillekaan, joten en koe tarvetta maksaa niistä lapsille. En myöskään ainakaan vielä halua velvoittaa heitä tekemään asioita x viikkorahan eteen, koska meillä ei oikeastaan ole vielä mitään viikkorahasysteemiä käytössä.

Ollaan pari kertaa kokeiltu, mutta ongelmaksi on muodostunut se, että meillä kukaan ei muista ylläpitää viikkorahasysteemiä. Ekana perjantaina muistetaan antaa kolikot ja lapset ovat niistä innoissaan, mutta sitten ne unohtuvat lompakkoihin ja seuraavana perjantaina kukaan ei muista, että oli joku viikkorahasysteemi edes olemassa. Jossain vaiheessa varmasti otetaan viikkorahakäytäntö meillekin. Ehkä sitten, kun lapset ovat tarpeeksi isoja huolehtimaan omista visa electroneista. Tällä hetkellä rahan puolesta se riittää, että me huolehditaan kaikesta ja ostetaan viikonloppukarkit. Ja tietysti myös säästetään lasten tileille ja siirretään rahaa heidän omille arvo-osuustileille, joilta sijoitetaan kuukausittain rahastoihin kasvamaan korkoa.

Mä en halua vaatia lapsilta liikaa liian pienenä, tai pakottaa tekemään kotitöitä väsyneenä tai silloin, kun heillä on muutenkin vaikka pitkä koulupäivä ja harrastus siihen perään. Se on meidän vanhempien homma tehdä ne ärsyttävät kotityöt silloinkin kun ei ole optimaalisin hetki. Mutta haluaisin, että he oppivat säännöllisyyttä ja rutiinia, pitämään kiinni sovituista kotitöistä. Haluaisin, että he oppivat ottamaan vastuuta pikkuhiljaa ja huomaisivat, että tiskikoneen tyhjennys on ihan pikkuhomma ja kun sen saa tehtyä, niin tulee hyvä fiilis. Luulen, että jos aloitetaan siitä, että kummallakin on kerran viikossa tiskikoneen tyhjennysvuoro ja kerran viikossa roskienvientivuoro (oman huoneen siivouksen ja edellämainittujen jo aiemmin käytössä olleiden juttujen lisäksi) niin päästään oikein hyvään alkuun.

Tänään isommat tyhjensivät tiskikoneen yhdessä ja huomasivat, miten nopeasti se kävi kahdestaan. Ehkä tämä voi olla myös sellainen yhteinen kiva juttu, että he tekevät yhteistyötä näissä jutuissa ja auttavat toinen toistaan. Tärkeää on myös se, että me vanhemmat ollaan näytetty mallia ja he tietävät hyvin, minne mikäkin astia kuuluu ja missä meidän roskikset sijaitsevat ja mihin astiaan mitkäkin roskat laitetaan. Eihän voi osata tehdä kotitöitä, jos ei saa koskaan olla ensin mukana opettelemassa. Mä kehuin vuolaasti tiskikoneen tyhjennyksen jälkeen ja molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Ja kun me ollaan nyt 8,5 vuotta tehty kahdestaan kotitöitä, niin on aika kivaa saada jo kahteen tiskikoneen tyhjennykseen ja kahteen roskien vientiin jeesiä, osataan todellakin arvostaa sitä.

Minkä ikäisenä teillä lapset ovat alkaneet tekemään säännöllisesti kotitöitä? Mitä kotitöitä teidän mielestä 6-8-vuotiaat voivat tehdä ja kuinka usein? Millä te motivoitte lapset kotitöiden pariin?