Päivä kerrallaan eteenpäin

04.12.2020

Tänään käytiin viemässä äidille sairaalalle kassillinen herkkuja ja luettavaa. Näin äidin vain ikkunan läpi kassia viedessä, mutta oli ihana nähdä edes sen ohikiitävän hetken, että toinen on kunnossa ja oma itsensä, vaikka vielä toipilas onkin. Miten valtavan oudolta tuntuu olla täällä, niin lähellä äitiä, mutta silti ei saa viettää aikaa yhdessä. Ymmärrän sen ihan täysin ja olen tyytyväinen, että tässä tilanteessa ei ketään päästetä sairaalaan tartuntariskin vuoksi, paljon turvallisempaahan se on niin kaikille potilaille. Mutta silti samaan aikaan siitä tulee niin outo olo. En ole tainnut koskaan käydä Oulussa ilman, että olisin nähnyt samalla äitiä.

Käytiin myös hoitamassa äidin asioita. Aika paljon kertyy postia ja muita hoidettavia asioita, kun on viikkokausia pois kotoa. Täytettiin kaapit ja pakastin ruuilla, siivottiin ja laitettiin kaikki valmiiksi. Nyt hänellä on ainakin kotona odottamassa paljon pitkään säilyvää ja helposti valmistettavaa ruokaa ja kaikki tarvittavat jutut muutenkin. Tänään illalla saatiin tietää, että ensi viikolla äidin pitäisi jo päästä kotiin. Se oli ihan valtava helpotus. Ja selvästikin meidän apu tuli kreivin aikaan, kun nyt äiti voi ensi viikolla kotiutua turvallisesti, eikä tarvitse murehtia kauppareissuista tai muistakaan asioista ihan hetkeen.

Täällä on tosi paljon lunta! En ole nähnyt näin paljoa lunta varmaan pariin vuoteen, ainakaan täällä tai kotona. No  viime talvena meidän Himoksen reissulla oli kyllä paljon lunta sentään, mutta muuten ei. Helsingissä on satanut vasta kaksi kertaa lumi maahan ja sekin on sulanut melkein heti pois. Lapset ovat leikkineet tänään paljon ulkona lumessa ja nauttineet täysillä. Lumi tuntuu nykyään niin harvinaiselta herkulta, sitä osaa todellakin arvostaa.

Mulla on huomenna vielä jo monta kuukautta aiemmin sovittu työjuttu täällä ja sitten lähdetäänkin jo takaisin kotia kohti. Tällainen oikein kunnon pikavisiitti. Tämä on varmasti oudoin Oulun reissu ikinä, niinkuin tämä koko vuosi on ollut outo. Mutta samalla kuitenkin ihanaa olla täällä tutuissa maisemissa. Toivon niin valtavan kovasti, että pian kaikki alkaisi palautua normaaliksi ja päästäisi tänne uudelleen ja silloin saataisiin vihdoin nähdä kaikki rakkaat ihmiset. Sormet ristissä!

Tämä viikko on kulunut tosi nopeasti ja joulukuu muutenkin menee aina hirveää vauhtia. Sunnuntaina on jo itsenäisyyspäivä. Kukaan ei vielä tiedä mitä joulu tuo tullessaan, miltä joulun vietto näyttää tänä vuonna. Siksi yritän vaan ottaa rennosti päivä kerrallaan ja nauttia kaikesta mistä matkalla voin. Välillä tulee surullinen ja huolestunut fiilis kaikesta, mutta onneksi Otto ja lapset piristävät.

Jouluinen puuhastelu tuo iloa arkipäiviin ja meidän perhejoulukalenteri on tänäkin vuonna ollut hitti. Ajopäivän luukkuna oli esimerkiksi jouluisen Spotify-soittolistan teko koko perheen lempibiiseistä, mikä tarjosi hupia pitkälle matkalle. Ei luukkujen tarvitse olla mitään kallista tai rakettitiedettä, etenkin tänä vuonna suurin osa meidän luukuista (ellei jopa kaikki?) on jotain ihan vaan kotona jo olemassaolevista asioista toteutettavaa tai täysin aineetonta.

Tämä oli tällainen vanha kunnon höpöttelypostaus, jollaisia on kiva aina välillä tehdä! Haluan toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua ja itsenäisyyspäivää jo valmiiksi ja muistakaa tsekata joulukalenteriluukut! Ne avautuvat joka aamu klo 05.00 jouluaattoon asti! 


Heippa marraskuu, ei tule ikävä

30.11.2020

Olen niin iloinen, että tänään on marraskuun viimeinen päivä. Tämä on ollut stressaavin kuukausi varmaan moneen vuoteen ja olen itkenyt vuorotellen stressistä ja vuorotellen helpotuksesta. Olen yrittänyt keskittää kaiken mahdollisen energiani lasten kanssa jouluun valmistautumiseen, koska se tuo minulle iloa ja rentouttaa. Mutta moni työpäivä ja ilta lasten mentyä nukkumaan on kulunut murehtiessa. Koronaa, töiden epävarmuutta näinä aikoina ja huolta läheisistä.

Mun äiti on edelleen sairaalassa (tänään tulee kolme viikkoa siitä, kun hän sinne meni), enkä tiedä milloin hän pääsee sieltä pois.

Me ollaan tällä viikolla matkustamassa Ouluun pariksi päiväksi. Mulla on siellä monta kuukautta sitten sovittu työjuttu ja lisäksi mennään hoitamaan äidin asioita, että hän voi sitten kotiutua turvallisesti kun sen aika joskus on. Ei kuitenkaan saada tietenkään mennä katsomaan äitiä, koska Oulukin on nyt leviämisvaiheessa ja sairaalassa on täysi vierailukielto, mikä on toki hyvä asia turvallisuuden kannalta. Ihan hirveä ikävä ja huoli on ollut päällä. Ikävintä on se, että en tiedä koska voidaan nähdä äitiä taas turvallisesti. Meidän piti viettää joulua yhdessä Levillä (reissu varattu jo kesällä), mutta on erittäin todennäköistä, että ei voida sitä yhdessä viettää, koska tuskin tämä tilanne tästä muuttuu enää muutamassa viikossa. Tärkeintä on tietysti äidin turvallisuus ja se edellä mennään ihan kaikessa.

On vaan niin hirveää ajatella, että äiti on siellä sairaalassa yksin ja vielä hirveämpää on ajatella, että hän viettäisi tämän joulun kokonaan yksin kotona. Mulle on aina ollut kunnia-asia se, että mitä tahansa me jouluna tehdäänkin, mun äiti on mukana meidän puuhissa. Oltiin me sitten kotona tai reissussa, oman perheen kesken tai isolla porukalla, me ollaan aina oltu pakettidiili. Meidän perhe ja mun äiti ja Armas. En ikinä haluaisi, että äiti olisi jouluna yksin, ei kenenkään pitäisi joutua olemaan jouluna yksin! Mutta tänä jouluna on luultavasti pakko. Se särkee mun sydämen.

Olen yrittänyt olla positiivinen koko vuoden ja edelleen yritän. En aio antaa harmille ja huolelle valtaa, vaan otan ilon irti kaikesta mistä voin. Mutta kyllä tämä silti surettaa kovasti ja saa surettaa. Tämä on suoraan sanottuna ihan paskaa. On ihan paskaa, että läheiset, joista kaikkein eniten välittää, joutuvat olemaan yksin. Olen niin kyllästynyt videopuheluihin ja siihen, ettei saa halata ketään! Mutta vielä on jaksettava. On jaksettava vielä pitää kiinni turvallisuudesta, käyttää maskia ja käsidesiä, olla halimatta ja koskettamatta. Ja joskus tämä kaikki on ohi, siihen on pakko uskoa.

Toivon, että jokainen tekee tässä tilanteessa ratkaisuja oman parhaan tietonsa ja THL:n suositusten mukaan ja huolehtii turvallisuudesta niin hyvin kuin mahdollista. Niin mekin toimitaan. Koko tämä reissua edeltävä viikko vältetään ihan kaikkia tapaamisia Helsingissä ja meillä on kuopus ollut myös dagiksesta kotona jo yli viikon ja on tämänkin viikon. Isommat ovat tietysti normaalisti koulussa päivät, mutta muuten ollaan koko perhe oltu ainoastaan kotona tai ulkoiltu tai hoidettu pakollisia kauppa-asioita maskeista, hygieniasta ja turvaväleistä huolehtien, ettei omalta osaltamme viedä enempää riskiä Ouluun kuin siellä jo on. Ja toki seurataan jatkuvasti THL & Valtioneuvoston ohjeistuksia, mikäli jotain muutoksia tai kotimaan matkustukseen liittyviä rajoituksia tulisi, niin sitten toimittaisiin niiden mukaan.

Sellaista. Mutta on tässä päivässä montakin positiivista asiaa ja niihin haluan päättää tämän postauksen! Ensinnäkin, tänään satoi lunta, enemmän kuin olen nähnyt pariin vuoteen. Ja se jos mikä piristi. Ja toinen positiivinen asia on se, että huomenna alkaa joulukuu ja blogijoulukalenteri! Huomisesta alkaen joka aamu klo 05.00 blogissa ilmestyy uusi blogijoulukalenterin luukku. Luvassa on tuttuun tapaan DIY-juttuja, jouluisia reseptejä, pohdintaa, joulun tunnelmaa, joulukoristeita ja vaikka mitä muuta! Joulukalenterin tekeminen on ollut yksi niistä asioista, joiden parissa olen voinut rentoutua marraskuunkin aikana. Onneksi on joulu, tänä vuonna tarvitsen joulua enemmän kuin koskaan ennen.

Ihanaa alkavaa joulukuuta kaikille!