Miten tämä blogi sai alkunsa?

11.07.2019

Multa on viime kuukausina kysytty useampaan kertaan, että miten tämä blogi sai alkunsa ja ennen kaikkea mistä tämä blogin eriskummallinen ja huvittava nimi tulee. Ehkä se johtuu siitä onnekkaasta sattumasta, että tänne on eksynyt paljon uutta porukkaa. Olen tajunnut, että en ole koskaan tainnut näiden yli kahdeksan vuoden aikana tehdä kokonaista postausta kertoen tätä tarinaa. Olen kyllä vastannut muutaman kerran kysymyksiin koskien sitä jossain kysymyspostauksissa, olen kertonut tästä lyhyesti elämäntarina -postauksessani ja  olen kyllä pohtinut blogin nimen vaihtamista joskus kokonaisen postauksen verran. Mutta en ole koskaan kirjoittanut kokonaista postausta siitä, mistä blogi ja sen nimi saivat alkunsa. Joten tässä se tulee, tämän blogin syntytarina.

Juuret tätä blogia varten istutettiin jo vuonna 2007 kun Suomen ensimmäiset blogit tekivät tuloaan. Luin silloin No Fashion Victimsiä, Saara Sarvasta ja Motherfuckin Fashionia (olikohan se silloin jo sillä nimellä) sekä tietysti Blondinbellaa ja Kissietä. Kotona kuvasin mun omia vaatteita mun puhelimen jäätävän surkealla kameralla mun limenvihreäksi maalatussa vaatehuoneessa ja suunnittelin mun omaa muotiblogia. Koskaan en kuitenkaan aloittanut sitä. Suunnittelin vain. Koin silloin hankalaksi saavuttaa unelman siitä, että mun blogista tulisi suosittu. Ajattelin, että blogeja oli jo niin paljon, ettei yhden tavallisen Oulussa asuvan teinitytön vaateräpöstyksille ollut blogitaivaalla enää tilaa. Vähänpä tiesin.

Tässä mä vuonna 2007, jolloin aloin seuraamaan blogeja ja haaveilin bloggaamisesta. 

Ja tässä näette esimerkkejä mun ensimmäisistä ”blogikuvista” joita otin mun puhelimella v. 2007. Totesin onneksi silloin itsekin, että ehkä mun taidot ei vielä riitä. 

Jatkoin muotiblogien seuraamista edelleen seuraavat pari vuotta ja mukaan astuivat White Trash Disease, Are you feeling fashionable?, Magicpoks, Strictly Style ja monet muut upeat konkarit Suomesta ja Kenza Ruotsista. Blogeista tuli yhä suositumpia ja ne kehittyivät koko ajan. Peilin kautta otetut asukuvat vaihtuivat blogeissa hienompiin otoksiin ja unelma omasta blogista alkoi tuntua musta entistäkin saavuttamattomammalta.

Samaan aikaan kuitenkin nautin ihan älyttömästi kuvien ottamisesta ja kuvien kohteena olemisesta. Raapustin IRC-gallerian ihmeellisessä maailmassa omaa ”blogiani”, eli galtsupäiväkirjaa. Monet ovat sittemmin kertoneet lukeneensa jo sitä. Panostin välillä ihan älyttömän paljon joidenkin IRC-galleriakuvien ottamiseen. Pidettiin kuvauksia kavereiden kanssa, stailattiin toisiamme ja keksittiin mitä hullumpia kuvausideoita. Jälkeenpäin ajatellen panostus näkyy, mutta kuvauskalustossa ja taidoissa olisi ollut paljon parannettavaa. Jostain oli kuitenkin aloitettava. Ja tärkeintä on se, että meillä oli ihan älyttömän hauskaa.

Kommunikaatio mun ja seuraajien välillä sai alunsa ennen muinoin Formspring -nimisellä sivustolla. Se oli ask.fm-kysymyssivuston edeltäjä, jonne pystyi tekemään oman profiilin ja jossa sai kysyä anonyyminä tai omalla nimellä kysymyksiä toisilta. Mulle tuli siellä yllättävän paljonkin kysymyksiä, joihin vastaamisesta mä nautin. Toki siellä joskus tuli paljon törkyäkin, anonymiteetti kun on monelle kuvitteellinen taikaviitta, jonka suojissa voi sanoa tai kysyä aivan mitä tahansa. Halusin pitää profiilia siellä ja nautin siitä, kun joskus boksissa odotti sata random kysymystä, joihin sain vastailla.

Yksi niistä kysymyksistä, jotka toistuivat usein, oli ”Voisitko perustaa oman blogin?”. Vastasin usein itsekseni hihitellen, että ehkä joskus. Keksin silloin jopa nimen mun blogille. Silloin englanninkieliset, pitkätkin nimet, olivat blogeissa vielä yleisiä. Mäkin halusin blogilleni mieleenpainuvan ja arvoituksellisen englanninkielisen nimen. Kun mä kuuntelin yhtä LMFAO:n biisiä ja sen sanoja, sieltä tuli laini ”But I’m a human not a sandwich”. Se kuulosti niin hauskalta, että päätin siltä istumalta, että JOS mä joskus perustan blogin, siitä tulee sen nimi. 18-vuotiaana se tuntui hyvältä idealta.

Ajattelin kuitenkin, että JOS mä perustaisin blogin, ei sitä kukaan lukisi, miksi edes vaivautuisin yrittämään. En uhrannut sille ajatukselle sitten sen enempää tilaa enkä aikaa, ennen kuin uudenvuodenaattona 2010 olin tavannut Oton, alkanut seurustelemaan ja alkanut odottaa meidän esikoista.

Siellä Oton pienessä soluhuoneessa Kannelmäessä mä aloin etsimään blogeja äitiydestä ja etenkin nuorten äitien blogeja. Janosin samassa tilanteessa olleiden äitien vertaistukea ja kokemuksia ja aina, kun löysin jonkun uuden äitiysblogin, olin ihan mahdottoman innoissani. Saatoin lukea yhdeltä istumalta kaikki postaukset. Vuonna 2011 se oli vielä mahdollista, nykyisin harvemmin, kun monissa blogeissa on jo tuhansia postauksia.

Silloin äitiysblogeja, etenkin nuorten äitien blogeja, oli vain kourallinen. Pikkuhiljaa siinä raskauden edetessä, kaikki äitiblogit läpikahlanneena ja edelleen Formspringissä blogi-kysymyksiä vastaanottavana musta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että blogimaailmassa saattaisi sittenkin olla yksi Iinan mentävä aukko. Koin aina, etten ollut tarpeeksi hieno muotibloggaajaksi. Mutta äitiyteen painottuva lifestyleblogi, se voisi olla mun juttu. Ja nimikin oli jo valmiina, en uhrannut sekuntiakaan enempää sille ajatuksia, koska olinhan jo päättänyt aivan mahtavan nimen silloin 18-vuotiaana. Halusin vain äkkiä saada sen pirun blogin perustettua ennen kuin jänistäisin, ja käytin sitä nimeä, minkä olin jo keksinyt. 19-vuotiaana se nimi tuntui edelleen yhtä hyvältä idealta kuin aiemminkin.

Toukokuussa 2011 mä sitten tein sen. Kuvasin mun ystävän ja Oton kanssa ensimmäiset kuvat ja raapustin ensimmäiset lauseet bloggeriin. Olin silloin raskausviikolla 17, 19-vuotias, seurustellut Oton kanssa kolme kuukautta ja muuttanut juuri hänen kanssa meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Ensimmäisenä iltana jaoin mun blogipostauksen Facebookissa ja tietty siellä Formspringissä. ”TÄSSÄ SE NYT ON, MUN BLOGI!”. Katsoin kasvavia kävijälukuja bloggerin alkeellisista statistiikkamittareista ja näin sivupalkissa kasvavan rekisteröityneiden lukijoiden numeron. 16. ”Ainakin 16 ihmistä haluaa lukea mun blogia myös jatkossa” ajattelin. Pian luku kasvoi sataan, sitten tuhanteen, sitten lakkasin tuijottamasta, kun tajusin, että ei mulla ole niin montaa kaveria edes. Niin oli syntynyt mun blogi ja tässä se nyt edelleen on, 8 vuotta myöhemmin.

Tajuan ja tiedän kyllä, miksi moni alunperin alkoi lukemaan mun blogia ja miksi se nousi nopeasti suosituksi. Meidän elämäntilanteessa oli kaikki katastrofin ainekset ilmassa ja suurinta hupia olisi ollut nähdä meidän epäonnistuvan. Olen tosi iloinen siitä, että moni on kertonut näistä ajatuksista rehellisesti kommenttiboksissa vuosien aikana. Mulle suurinta hupia oli näyttää, että me ei aiota epäonnistua, vaan me mennään eteenpäin ja kehitytään ja luodaan just meidän näköinen elämä, yhdessä.

Mä muistan aina mistä mä olen tähän lähtenyt, enkä häpeä sitä millainen olin tai mitä kirjoitin. Tämä blogi on mun kasvutarina bloggaajana, äitinä ja ihmisenä ja se saa olla sitä ihan rauhassa hamaan tulevaisuuteen asti.

Mä haastan kaikki muut bloggaajat kertomaan, mistä teidän blogi on saanut alkunsa! Mua kiinnostaa ihan valtavasti blogien syntytarinat! Missä fiiliksissä blogi on perustettu, mistä sen nimi tuli ja mikä johti sen perustamiseen alunperin? Jakaisin mielellään teidän tarinoita esimerkiksi mun omassa IG Storyssa (@iinalaura), joten jos haluatte osallistua niin jakakaa omat tunnisteella #tarinablogintakana somessa, tai laittakaa mulle linkkiä täällä tai jossain muussa kanavassa! 


Omien pelkojen voittaminen

13.06.2019

Mä olen aina ollut kova jännittämään yleisön edessä puhumista. Jännitin sitä jo lapsena niin, että punastuin aina kun pidin esitelmää. Sillä ei ollut mitään väliä kuinka hyvin olin valmistautunut tai kuinka paljon harjoitellut, mua vaan jännitti ihan älyttömän paljon. Jännitin kirjaesitelmiä, yhteiskuntaopin esitelmiä ja uskonnon esitelmiä. Jos sain tehdä ryhmätyön ja puhua yhdessä kaverin kanssa, se ei ollut niin paha. Mutta yksin puhuminen? Ihan älyttömän kuumottavaa! En kärsinyt niin vahvasta esiintymiskammosta, että olisin pyörtynyt tai oksentanut. Mutta mun ääni värisi, posket punoittivat ja tuli aina yhtäkkiä tosi kuuma. En myöskään rentoutunut esityksen edetessä, päin vastoin. Se oli ihan yhtä pelottavaa alusta loppuun.

Pitkään ajattelin, että ihmisten edessä puhuminen ei olisi mun juttu. Että se ei vaan sovi mulle, enkä voi sitä oppia. Olin väärässä, ihan valtavan väärässä.

Kuten tiedätte, meidän häissä ei puheita pidetty ja valatkin me lausuttiin vaan papin perässä. Me ei haluttu missään nimessä olla esillä, edes omissa häissämme. Pikkuhiljaa häiden jälkeen mä olen kuitenkin ajautunut tilanteisiin, joissa olen joutunut yleisön eteen. Kerran olin messuilla paneelikeskustelussa muutaman muun perhebloggaajan kanssa keskustelemassa. Kerran mua haastateltiin toisilla messuilla radioon ja ympärillä oli paljon ihmisiä. Vaikka se oli pelottavaa, huomasin, että aloin tykätä siitä myös. Vaikka joka kerta kun suostuin johonkin, mua ahdisti ja jännitti etukäteen, olin kuitenkin ylpeä, että olin suoriutunut tehtävästä. Ja mä sain puhuttua, punaposkisena ja hikisenä, mutta sain kuitenkin.

Pikkuhiljaa aloin järjestää näitä ahdistavia ja jännittäviä puhumistilanteita ihan itse itselleni. Järjestin viime kesänä omasta aloitteestani koulutuksen muutamalle bloggaajalle. Päätin pitää puheen meidän hääpäiväbileissä, vaikka kukaan ei sitä multa vaatinut. Suostuin puhujaksi isoon vaikuttajatilaisuuteen pyydettäessä, olin ehkä vähän salaa unelmoinut siitä etukäteen, että joskus mua pyydettäisiin. Halusin ehdottomasti myös pitää kaasona puheen ystäväni häissä.

Aloin jopa vähän haaveilla siitä, että saisin puhua enemmänkin. Olen halunnut päästä jakamaan kaikkea sitä, mitä olen itse vuosien saatossa kokemuksella ja erilaisissa koulutuksissa ja projekteissa oppinut. Meidän ala on tosi vaikea oppia, jos kukaan ei jaa omia kokemuksiaan. On niin paljon sellaista, mitä ei googlettamalla löydä ja mitä ei voi opetella Pinterest-tauluista. Olen kokenut, että mulla voisi olla paljon sellaista arvokasta, jota jakamalla voisin auttaa muita eteenpäin. Olen haaveillut siitä, että saisin pitää enemmänkin koulutuksia. Ja kun haaveet sanoo ääneen oikeille ihmisille ja tekee töitä niiden eteen, ne saattavat vaikka toteutua.

Eilen pääsin pitämään mun tähänastisen elämän suurimman koulutuksen. Se ei ollut mikään valtava, paikalla oli vain reilut kymmenen ihmistä. Mutta se oli valtava harppaus mulle. Mä voitin yhden mun suurimmista peloista jälleen kerran ja uskaltauduin vetämään täysin itse suunnittelemani koulutuksen, puhumaan juuri niistä asioista, joista halusin puhua ja kertoa muille. Se oli mulle niin tärkeää!

Tuntui hyvältä myös saada tilaisuuden jälkeen vuolaasti kiitoksia ja oli upeaa, miten paljon keskustelua koulutuksen aikana heräsi. Siinä puhuessani mulla oli vaan sellainen fiilis, että TÄÄ ON NIIN MUN JUTTU, TÄTÄ LISÄÄ! Hymyilin varmaan ihan pönttönä siinä. Mutta oli niin hauskaa ja olen hurjan kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden. Toivottavasti niitä tulee jatkossa paljon lisää!

Aion jatkaa tästä eteenpäinkin itseni haastamista, koska usein ne parhaat asiat ja saavutukset elämässä tulee juuri niistä asioista, jotka on ensin olleet vähän epämukavia.  Niitä asioita, joita tekisin jos en pelkäisi. Ja kun olen lakannut miettimästä pelkoa ja vaan tehnyt, olen päässyt eteenpäin. Toivottavasti pääsen tulevien vuosien aikana pitämään paljon lisää koulutuksia ja puhumaan paljon lisää tärkeistä aiheista. Omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että mä suorastaan nautin puhumisesta nykyään. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että voin joskus vielä sanoa näin.

Suuri kiitos tästä pelon voittamisesta kuuluu myös kaikille niille ihanille ihmisille, joille olen saanut puhua. Ihmisille, jotka ovat kiittäneet ja kannustaneet. Ja ihmisille, jotka ovat auttaneet mua toteuttamaan mun haaveita ja järjestäneet niitä tilaisuuksia, joissa olen saanut puhua.

Mä haluan rohkaista kaikkia muitakin voittamaan omat pelot, koska silloin pääsee eniten eteenpäin! Mikä sun pelko estää tai on estänyt ennen sua saavuttamasta sun haaveita? Minkä pelon olet onnistunut  voittamaan ja miten?