Tänään on kuulkaa pitkästä aikaa sellainen hetki, että ajattelin vaan kirjoittaa auki randomisti päässä joitakin viime kuukausina pyörineitä mietteitä. Kirjoittaminen on mulle parasta terapiaa ja auttaa jäsentelemään ajatuksia.

Juteltiin vähän aikaa sitten ystävän kanssa siitä, kuinka näin kolmekymppisenä on yhtäkkiä alkanut huomata jotenkin tosi selkeästi, miten omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset vaikuttaa siihen, miten suhtautuu asioihin ja tilanteisiin. Olen alkanut kiinnittää oikein huomiota sellaisiin omiin käyttäytymismalleihin, joita mulla on siksi, millaisia asioita ja millaista kohtelua olen kokenut nuorempana. Kai tämä on sellainen lopullinen lapsuudesta ja nuoruudesta irtautumisen ja itsetutkiskelun ajanjakso elämässä muutenkin ja siksi tulee kiinnitettyä enemmän huomiota kaikkeen tällaiseen.

Mulla ei ole mitään kolmenkympin kriisiä, olen enemmän kuin tyytyväinen ja kiitollinen siellä missä olen. Mutta ajatuksia herää  omasta itsestä, omista vahvuuksista ja heikkouksista. Mietin, miksi reagoin joihinkin asioihin jollakin tietyllä tavalla,  ja peilaan itseäni ja omia käyttäytymismalleja esimerkiksi Ottoon ja läheisiini.

Meillä on ihan valtavia eroja siinä miten suhtaudutaan esimerkiksi siihen, jos pitäisi antaa kritiikkiä jollekin toiselle. Mulle on melko helppoa ottaa vastaan kritiikkiä (etenkin aiheellista). Mutta sitten taas todella vaikea antaa sitä muille. Olen aina valmis korjaamaan omaa käytöstäni saadakseni toiselle paremman fiiliksen tai jonkin tilanteen ratkaistua. Mutta en osaa vaatia sitä muilta.

Musta tuntuu, että jos joku ihminen on koskaan elämässään tehnyt mulle mitään mukavaa, en saisi sanoa jos hän jossain toisessa tilanteessa kohteleekin mua väärin. Tunnen, että antamalla kritiikkiä ikäänkuin tahraan ne aiemmat hyvät asiat, enkä ole niistä riittävän kiitollinen. Syyllistyn hyvin vahvasti itse, vaikka antaisin ihan aiheellista kritiikkiä. Koen itse huonoa omaatuntoa siitä, että aiheutan jollekin toiselle pahaa mieltä sanomalla, että hän tekee jotain väärin. Ja heti jos multa pyydetään anteeksi, edes puolivillaisesti, olen valmis kiittelemään, unohtamaan ja antamaan kaiken anteeksi, vaikka mitään muuta konkreettista parannusta ei edes tapahtuisi. Ja se on tavallaan alkanut ärsyttää mua itsessäni!

En halua tulla kävellyksi yli, enkä halua kokea olevani vastuussa jonkun toisen tunteista, koska en ole. Ensimmäinen askel on varmasti se, että olen vihdoin huomannut tämän omassa käytöksessä, kiitos Oton. Otto on aina valmis pitämään mun ja meidän puolia ja hän on vuosien varrella konkreettisissa tilanteissa osoittanut sormella, kun mä tiedostamattani toimin näin. Ja muistuttanut, että minä en ole vastuussa toisen tunteista, eikä mulla ole mitään syytä syyllistyä tai kokea huonoa omaatuntoa huomauttaessani siitä, että jossain tilanteessa mua kohdellaan kurjasti.

Mutta miten oppisin tämän itsekin, ilman Ottoa? Miten pääsin eroon siitä valtavasta syyllisyydestä jota usein koen, vaikka tietäisin sanovani aiheesta? Sitä tässä vasta opettelen. Opettelen tunnistamaan milloin toimin näin ja opettelen pysäyttämään ne ajatukset.

Tästä nyt voi saada kuvan, että tarvetta kritiikin antamiselle olisi ollut jotenkin paljon viime aikoina tai että jotain isoa olisi tapahtunut. Näin ei suinkaan ole. Tämä pätee ihan pienempiinkin juttuihin elämässä ja tämä postaus on koko tähänastisen elämän kokemusten summa, jonka nyt vain kirjoitan auki, koska tänään tuntui siltä. Pääosin elämä on sellaista, että ei näitä juttuja tarvitse edes miettiä. Mutta silloin joskus kun tarvitsee, haluan olla vahva ja pitää itsekin omia puoliani. En voi nojata aina siihen, että joku muu pitää mun puolia.

Ai että mulla on hyvä fiilis kun kirjoitin tämän! Tätä mulla on ollut ikävä. Kirjoittamista, vahvoja tunteita, pohdiskelua monelta kantilta. Mä en tiedä opinko koskaan olemaan se tyyppi, joka spontaanisti höpöttelisi tällaisesta aiheesta vaikka IG Storyyn. Haluaisin olla. Kameralle höpöttely ilman varsinaista kysymystä johon voin vastata, tai asiaa jonka voin kertoa, tuntuu kuitenkin haastavammalta kuin se, että oksentaa syvimmät mietteet yhtäkkiä paperille. Mutta kameralle höpöttelyyn rohkaistumista odotellessa voin höpötellä tänne blogiin, niinkuin olen tehnyt jo pian 11 vuotta. Kyllä teitä vielä on tälläkin puolella, hyvin runsaasti jopa!

Ihanaa viikkoa ja jatketaan ihmeessä keskustelua tästä IG puolella (@iinalaura)! Laitan storyyn kyselyn siitä, ootteko te huomanneet tällaista samanlaista elämänvaihetta itsellänne, jossa alatte kiinnittää enemmän huomiota omiin käytösmalleihin. Ja lisäksi voisin laittaa kysymysboksin siitä, millaisia juttuja ootte itsessänne huomanneet! Tää on nimittäin musta äärettömän mielenkiintoinen aihe ja olisi hauska kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia!

Vuosi sitten tähän aikaan oli mun vuoden pelottavin päivä. Mun äiti meni sinä päivänä rutiinileikkaukseen johon oli odottanut aikaa jo hyvän tovin. Leikkauksen piti olla ihan muutaman tunnin läpihuutojuttu, mutta siinä ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi äiti joutui teho-osastolle, enkä saanut äitiin yhteyttä. Koko päivän vaan päivitin ja päivitin puhelinta, milloin äiti laittaa viestiä, että kaikki hyvin. Kun viestiä ei vaan kuulunut, lopulta soitin osastolle, jonne äidin piti mennä ja sieltä kerrottiin, että äiti ei ole mennyt sinne osastolle ollenkaan, vaan leikkauksesta suoraan teholle. Vasta seuraavana päivänä sain yhteyden äitiin ja pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ne 24 tuntia siinä välissä, ne olivat pelottavat ja kaikenlaista kävi jo mielessä.

Viime vuonna marraskuu ei todellakaan ollut mitään herkkua. Äiti oli viikkokausia sairaalassa, koska komplikaatioiden vuoksi häntä ei voinut kotiuttaa. Lopulta hän pääsi vähän ennen joulua kotiin, oltuaan sairaalassa yli kuukauden. (Nämä kerrottu äidin luvalla jo viime vuonna). Huoli äidistä oli kova, mutta lisäksi oli muutenkin kurjaa. Koronatilanne paheni jatkuvasti ja kaikki oli todella epävarmaa, talous, joulu ja elämä ylipäätään. Silloin ei vielä oltu aloitettu rokotuksiakaan ja jotenkin koko se koronavuosi tuntui ihan loputtoman pitkältä ja synkältä, ulospääsyä ei ollut näkyvissä, kun sille ei ollut mitään konkreettista aikataulua.

Silloin haaveiltiin kovasti vauvasta ja oltiin annettu vauvalle lupa tulla, mutta vauvaakaan ei ihan vielä kuulunut. Kaikki se epävarmuus ja stressi sinä vuonna oli saanut meidät miettimään mikä meille tuo kaikkein eniten onnea, iloa ja rakkautta elämään ja yhdessä tuumin oltiin tultu siihen tulokseen, että se on meidän perhe. Lapset. Me haluttiin vielä yksi sellainen, yksi ihana pieni rakas, joka tuo loputtomasti onnea ja rakkautta lisää mukanaan. Toivottiin niin kovasti, että oltaisiin vielä kerran niin onnekkaita, että voitaisiin saada lapsi.

Silloin en tiennyt, että jo seuraavasta kierrosta tärppäisi. Marraskuu oli täynnä huolta, surua ja stressiä ja jotenkin sen kaiken jälkeen joulukuussa meidän vauva sai alkunsa. Aina sanotaan, että lopeta vain stressaaminen niin tulet heti raskaaksi. No voin kertoa, että minä kyllä stressasin ja murehdin kaikkea mahdollista vielä joulukuussakin, mutta jostain syystä tämä rakas tarttui mukaan juuri silloin.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, toivon, että voisin antaa ison rutistushalin itselleni. Että kyllä, kaikki todella järjestyi parhain päin niinkuin silloin yritin ajatella kovasti. Äiti pääsi kotiin ja toipui, maailma avautui vihdoin taas, työkuviot lähtivät korona-ajan jälkeen takaisin nousuun ja saatiin se vauvakin, jota niin kovasti oltiin toivottu.

Aina kun tuntuu, että  on vaikeaa, pitäisi vaan keskittyä etenemään hetki kerrallaan, eikä ainakaan murehtia tulevaisuutta. Useimmiten se onnistuu multa ihan hyvin, mutta jos liikaa kasaantuu asiat, niin kyllä siinä voi välillä tulla sellainenkin ajatus mieleen, että apua, entä jos kaikki ei vaan järjestykään. Entä jos tulevaisuudessa onkin vaan lisää kurjia juttuja? Onneksi rinnalla kulkee sellainen järjen ääni kuin Otto, joka muistuttaa, että kyllä ne asiat aina järjestyy. Ja jos ei ihan kaikki aina järjestyisikään juuri niinkuin itse toivoo, niin hän on siinä rinnalla kuitenkin. Ottamassa mun kanssa vastaan mitä ikinä tuleekaan.

Marraskuun pimeät illat saavat miettimään kaikenlaista, ja ehkä myös se, että mun aikuiselämän rankimmat hetket ovat sattuneet juuri marraskuulle. Marraskuu on se kuukausi kun menetin mun mummun ja marraskuu oli todella rankka myös viime vuonna. Ne muistot palaavat marraskuussa herkästi mieleen. Tämän vuoden marraskuu on kuitenkin täynnä valoa ja iloa ja onnea. Kaikkea sitä, mistä viime vuonna vain haaveilin ja mitä pelkäsin menettäväni.

Joskus tulee niitä rankempia marraskuita ja joskus niitä marraskuita, kun kaikki on juuri kohdallaan. Vuosi voi tehdä valtavan eron. Etukäteen ei kannata murehtia, että entä jos ensi marraskuu onkin juuri se marraskuu, kun kaikesta tulee hankalaa. Koska silloin kun on vaikeaa, ei koskaan ajattele, että onneksi murehdin sitä etukäteen. Mutta jos sulla on juuri nyt siellä meneillään rankka marraskuu, niin ehkä sulle antaa toivoa ja iloa se, että vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Vuoden päästä voit olla juuri siellä, mikä on nyt vasta varovainen haave. Haleja kaikille teille ihanille siellä <3 

Olen niin iloinen, että tänään on marraskuun viimeinen päivä. Tämä on ollut stressaavin kuukausi varmaan moneen vuoteen ja olen itkenyt vuorotellen stressistä ja vuorotellen helpotuksesta. Olen yrittänyt keskittää kaiken mahdollisen energiani lasten kanssa jouluun valmistautumiseen, koska se tuo minulle iloa ja rentouttaa. Mutta moni työpäivä ja ilta lasten mentyä nukkumaan on kulunut murehtiessa. Koronaa, töiden epävarmuutta näinä aikoina ja huolta läheisistä.

Mun äiti on edelleen sairaalassa (tänään tulee kolme viikkoa siitä, kun hän sinne meni), enkä tiedä milloin hän pääsee sieltä pois.

Me ollaan tällä viikolla matkustamassa Ouluun pariksi päiväksi. Mulla on siellä monta kuukautta sitten sovittu työjuttu ja lisäksi mennään hoitamaan äidin asioita, että hän voi sitten kotiutua turvallisesti kun sen aika joskus on. Ei kuitenkaan saada tietenkään mennä katsomaan äitiä, koska Oulukin on nyt leviämisvaiheessa ja sairaalassa on täysi vierailukielto, mikä on toki hyvä asia turvallisuuden kannalta. Ihan hirveä ikävä ja huoli on ollut päällä. Ikävintä on se, että en tiedä koska voidaan nähdä äitiä taas turvallisesti. Meidän piti viettää joulua yhdessä Levillä (reissu varattu jo kesällä), mutta on erittäin todennäköistä, että ei voida sitä yhdessä viettää, koska tuskin tämä tilanne tästä muuttuu enää muutamassa viikossa. Tärkeintä on tietysti äidin turvallisuus ja se edellä mennään ihan kaikessa.

On vaan niin hirveää ajatella, että äiti on siellä sairaalassa yksin ja vielä hirveämpää on ajatella, että hän viettäisi tämän joulun kokonaan yksin kotona. Mulle on aina ollut kunnia-asia se, että mitä tahansa me jouluna tehdäänkin, mun äiti on mukana meidän puuhissa. Oltiin me sitten kotona tai reissussa, oman perheen kesken tai isolla porukalla, me ollaan aina oltu pakettidiili. Meidän perhe ja mun äiti ja Armas. En ikinä haluaisi, että äiti olisi jouluna yksin, ei kenenkään pitäisi joutua olemaan jouluna yksin! Mutta tänä jouluna on luultavasti pakko. Se särkee mun sydämen.

Olen yrittänyt olla positiivinen koko vuoden ja edelleen yritän. En aio antaa harmille ja huolelle valtaa, vaan otan ilon irti kaikesta mistä voin. Mutta kyllä tämä silti surettaa kovasti ja saa surettaa. Tämä on suoraan sanottuna ihan paskaa. On ihan paskaa, että läheiset, joista kaikkein eniten välittää, joutuvat olemaan yksin. Olen niin kyllästynyt videopuheluihin ja siihen, ettei saa halata ketään! Mutta vielä on jaksettava. On jaksettava vielä pitää kiinni turvallisuudesta, käyttää maskia ja käsidesiä, olla halimatta ja koskettamatta. Ja joskus tämä kaikki on ohi, siihen on pakko uskoa.

Toivon, että jokainen tekee tässä tilanteessa ratkaisuja oman parhaan tietonsa ja THL:n suositusten mukaan ja huolehtii turvallisuudesta niin hyvin kuin mahdollista. Niin mekin toimitaan. Koko tämä reissua edeltävä viikko vältetään ihan kaikkia tapaamisia Helsingissä ja meillä on kuopus ollut myös dagiksesta kotona jo yli viikon ja on tämänkin viikon. Isommat ovat tietysti normaalisti koulussa päivät, mutta muuten ollaan koko perhe oltu ainoastaan kotona tai ulkoiltu tai hoidettu pakollisia kauppa-asioita maskeista, hygieniasta ja turvaväleistä huolehtien, ettei omalta osaltamme viedä enempää riskiä Ouluun kuin siellä jo on. Ja toki seurataan jatkuvasti THL & Valtioneuvoston ohjeistuksia, mikäli jotain muutoksia tai kotimaan matkustukseen liittyviä rajoituksia tulisi, niin sitten toimittaisiin niiden mukaan.

Sellaista. Mutta on tässä päivässä montakin positiivista asiaa ja niihin haluan päättää tämän postauksen! Ensinnäkin, tänään satoi lunta, enemmän kuin olen nähnyt pariin vuoteen. Ja se jos mikä piristi. Ja toinen positiivinen asia on se, että huomenna alkaa joulukuu ja blogijoulukalenteri! Huomisesta alkaen joka aamu klo 05.00 blogissa ilmestyy uusi blogijoulukalenterin luukku. Luvassa on tuttuun tapaan DIY-juttuja, jouluisia reseptejä, pohdintaa, joulun tunnelmaa, joulukoristeita ja vaikka mitä muuta! Joulukalenterin tekeminen on ollut yksi niistä asioista, joiden parissa olen voinut rentoutua marraskuunkin aikana. Onneksi on joulu, tänä vuonna tarvitsen joulua enemmän kuin koskaan ennen.

Ihanaa alkavaa joulukuuta kaikille!

Siinä on kysymys, jonka mun ystävä käski mun kysyä itseltäni, kun soitin hänelle sinä päivänä, kun oltiin löydetty tämä asunto, eikä tiedetty mitä tehdä. Oltiin innoissamme ja samaan aikaan niin suuren päätöksen tekeminen pelotti. Mitä tekisin, jos en pelkäisi? ”Tekisin ostotarjouksen heti”, vastasin. Ja hän kehotti meitä tekemään sen ja neuvoi sen tekemisessä kädestä pitäen. Se kysymys jäi mun mieleen. Ystäväni kertoi sen olevan hänelle tärkeä kysymys, jota hän aina kysyy itseltään suurten päätösten äärellä. Ja kun mä pohdin kuinka pitkälle hän on päässyt elämässä, mä todella näen sen kysymyksen merkityksen. Ei niin pitkälle päästä pelkäämällä ja kyseenalaistamalla omaa itseä.

Olen ikuisesti kiitollinen tuosta hyvin ytimekkäästä ja yksinkertaisesta kysymyksestä ystävälleni, koska se toi meidät tänne missä nyt olemme. Kotiin. Soitettuani ystävälleni, kysyin sen kysymyksen Otolta: ”Mitä me tehtäis, jos ei pelättäis?”.  Ja niin me tehtiin tarjous. Ja te tiedätte kyllä miten se päättyi. (Yhdessä-podin jaksossa kerromme tarkemmin tästä ostoprosessista, jos et ole vielä kuunnellut ja haluat kuulla siitä lisää). 

En tiedä oltaisiinko me uskallettu tehdä tätä päätöstä kahdestaan ilman mitään rohkaisua. Vai oltaisiinko vaan jääty jahkailemaan ja menetetty meidän mahdollisuus, koska asunnosta oli niin paljon kiinnostuneita? Ken tietää (barbie ei). Luulen, että ei oltaisi uskallettu, ainakaan riittävän nopeasti. Ehkä oltaisiin päästy tähän päätökseen muutaman päivän jahkailun jälkeen, mutta sitten olisi voinut olla jo myöhäistä.

Siksi on niin uskomattoman tärkeää, että itsensä ympäröi ihmisillä, jotka rohkaisevat ja nostavat ylöspäin sen sijaan, että epäilisivät ja lannistaisivat. Niiden ihmisten merkitys on ihan valtavan suuri, jotka meihin uskovat. Yksikin rohkaiseva tyyppi, joka sanoo oikeat sanat oikealla hetkellä, voi jättää lähtemättömän positiivisen jäljen meidän elämään. Olen ihan älyttömän kiitollinen meidän ystävistä ja läheisistä. Meillä on ympärillä suuri joukko ihania ja kannustavia ihmisiä, joihin voi luottaa.

Vaikka rohkaisevilla ihmisillä on positiivinen vaikutus ja olen heistä kiitollinen, elämää ei kuitenkaan voi rakentaa muiden rohkaisun varaan. Siksi päätin napata saman kysymyksen itselleni ohjenuoraksi elämän tärkeisiin päätöksiin. Pelko on toki hyväkin asia – pelko estää meitä tekemästä oikeasti typeriä ja hengenvaarallisia asioita. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin sellainen pelko, josta en ainakaan itse koe olevan mitään hyötyä. Päin vastoin. Se estää tekemästä niitä asioita, joilla voi olla ratkaiseva positiivinen vaikutus elämään.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka olen kyllä rohkea silloin kun on pakko. Perustin esimerkiksi yrityksen raskausaikana tultuani juuri irtisanotuksi, vailla mitään hajua siitä, tulisiko siitä yrityksestä edes mitään. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään muutakaan vaihtoehtoa tai varasuunnitelmaa, joten uskalsin perustaa yrityksen. Se oli mun paras oljenkorsi päästä elämässä eteenpäin ja se kannatti. Mutta haluan olla yhtä rohkea myös silloin, kun vaihtoehtona olisi pysyä omalla mukavuusalueella. Jos olen rohkea myös silloin kun ei olisi pakko, uskallan tarttua useampiin mahdollisuuksiin. Usein vaan tuntuu turvallisemmalta pitää kiinni vanhasta ja jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka niinhän se ei aina ole.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni muuton jälkeen jo muutaman kerran, kun eteen on tullut valinnan paikkoja esimerkiksi työasioissa. Olen kokenut tämän kysymyksen juuri nyt erityisen tärkeäksi, kun tulevaisuus edelleen tuntuu kovin epävarmalta, kun ei tiedä miten talousasiat Suomessa ja maailmalla etenevät. Samaan aikaan kun mua pelottaa, pitää kyetä ideoimaan uutta ja näkemään kauemmas. Samaan aikaan kun haluan olla varovainen, säästäväinen ja harkitseva, pitää olla myös innovatiivinen ja kyetä nopeisiinkin päätöksiin. Pitää uskaltaa myös sijoittaa tulevaisuuteen.

Olen uskaltanut tehdä uusia asioita, ottaa yhteyttä uusiin ihmisiin, sanoa suoraan mitä haluan, tarttua uusiin tarjouksiin jotka tuntuvat pelottavalta, mutta kutkuttavalta. Toivon, että pelkojen voittaminen on kannattavaa.

Harjoittelen tätä rohkeutta joka päivä. Samalla kun harjoittelen olemaan rohkea, yritän myös kehittää itseni, jotta voisin rohkeuden lisäksi olla myös taitavampi. Yksi aika merkittävä juttu mulle tänä keväänä oli se, kun kävin kaupallisen yhteistyön yhteydessä yhden kokonaisen kurssin avoimessa ammattikorkeakoulussa. Sain kurssista viisi opintopistettä ja arvosanaksi vitosen, eli parhaan mahdollisen arvosanan. Työskentelin täysin itsenäisesti ja kurssi liittyi olennaisesti myös omaan työhöni ja yrittäjyyteen. Siitä tuli sellainen fiilis, että hitto, kyllähän mä nyt osaan tän. Se rohkaisi mua tosi paljon. Tämä oli ensimmäinen kerta kun opiskelin (pidempään kuin parin päivän koulutuksen) kymmeneen vuoteen. Sain siitä tosi paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini.

Opinnoista puheen ollen, mulla unohtui koko tämän kevään yhteishaku – silloin kun hakuaika oli, lapset olivat juuri jääneet kotiin ja lisäksi oltiin juuri löydetty tämä uusi koti ja siinä oli paljon puuhaa parille viikolle. Nyt olen kuitenkin helpottunut, etten hakenut kouluun vielä. Kaiken muun päälle se olisi ollut ensi syksylle liikaa, koska mun täytyy pystyä tekemään nyt täysillä töitä, kun Otto on vielä opintovapaalla. Jouluna Otto valmistuu omasta koulustaan, mikäli kaikki menee kuten olemme suunnitelleet ja sen jälkeen ainakaan näillä näkymin mikään ei estä meitä vaihtamasta rooleja. Mua keskittymästä kouluun ja Ottoa työntekoon. Hullua, miten nopeasti tämä Oton opiskeluaikakin on mennyt. Vastahan hän haki – ja nyt puolen vuoden päästä jo valmistuu.

Mitä tekisin, jos en pelkäisi? Julkaisisin tämän postauksen. Jos en pelkäisi, mitä joku sanoo, kun en hakenutkaan nyt kouluun, vaikka aiemmin keväällä olin vielä sitä mieltä, että nyt voisi olla hyvä hetki hakea. Jos tietäisin, että mulla on aina oikeus muuttaa mieltä, eikä mun tarvitse perustella mun henkilökohtaisia valintoja kenellekään. *julkaise* 

Mitä sä tekisit, jos et pelkäisi?

On tuntunut tosi hyvältä keskittyä viime aikoina ihan perusasioihin: perheen yhdessäoloon, ulkoiluun, hyvään ruokaan. Jotenkin mulla on vähän ristiriitainen olo tästä poikkeusajasta. Saako sitä edes sanoa ääneen, että on jopa nauttinut joistain asioista, vaikka moni asia on tietysti paljon myös huolestuttanut? Olen nauttinut tästä kiireettömyydestä, siitä, ettei ole niin usein tarve mennä ja tehdä, koska se ei ole edes mahdollista. 

Mä uskon, että tämä aika jollain tavalla vaikuttaa pysyvästi ainakin meidän perheen tulevaisuuden arkeen. Että jatkossa pysähdytään entistä enemmän ihan perusjuttujen äärelle. Vaikka rakastan kulttuuria, rakastan nähdä kavereita, käydä teatterissa, leffassa, ravintoloissa ja museoissa, olen nauttinut myös hulluna siitä, että nyt ei ole tarvinnut mennä mihinkään. Vaikka haluan, että lapset voivat harrastaa juuri sitä mitä haluavat, on ollut ihanaa kun harrastuksetkin ovat nyt onnistuneet etänä ja kuskailut ovat jääneet pois. Mulla ei ole ollut yhtään iltamenoa kuuteen viikkoon, sekin on ollut luksusta. Ruokakaupassa on oikeasti käyty vain kerran viikossa, kun kukaan (lue: Otto) ei halua viettää siellä aikaa enemmän kuin on pakko. Eikä hetken mielitekojen takia ole lähdetty ostoksille. Elämä on ollut vahvasti täällä kotona. 

Kaikki on ollut ihanan rentoa. Kertaakaan ei ole iskenyt FOMO, kun näkee kaikkien olevan koko ajan jossain, koska kukaan ei ole ollut missään. On ollut vain me ja tämä hetki. Se ristiriitainen olo syntyy siitä, että en missään nimessä kuitenkaan halua, että kulttuuri, harrastuspaikat tai ravintolat kärsivät tästä ajasta pysyvästi. En halua, että esimerkiksi museotarjonta vähenee ikuisesti, koska kaikki nyt huomaisivat, että möllöttävät paljon mieluummin kotona kuin ramppaavat joka paikassa. 

Mä haluan jatkossakin mennä ulos nauttimaan fine diningista ja pikaruokapurilaisista, käydä museoissa ja näyttelyissä kokemassa kulttuurielämyksiä, tarjota lapsille harrastusmahdollisuuksia, nähdä leffoja leffateatterissa ja fiilistellä näytelmiä teatterissa. Haluan käydä spontaanisti ravintolassa keskellä viikkoa tai mennä extempore museoon tai kaupungille fiilistelemään tunnelmaa kivijalkaliikkeissä. Samalla kuitenkin haluaisin säilyttää meidän arjessa tämän ihanan kiireettömyyden. Sen fiiliksen, että on ihan ok viettää vaikka kolme viikonloppua putkeen ihan vaan kotona hengaillen ja ulkoillen. Sitten, kun tämä aika on joskus ohi, haluaisin löytää sen tasapainon, jossa ei koskaan tule sitä painetta, että pitäisi mennä ja tehdä enemmän. 

Sitten kun se taas on mahdollista turvallisesti, mä varmasti riemusta kiljuen lähden ravintolaan syömään ja tai katsomaan museoon jonkun mahtavan ja ajankohtaisen näyttelyn. Ja toivon todella, että ravintolat, museot, harrastuspaikat ja kulttuurielämykset selviytyvät tästä poikkeusajasta ja ovat vielä tulevaisuudessa olemassa elinvoimaisina.

Mutta samalla toivon, että tästä ajasta tulevaisuuden arkeen siirtyisi myös niitä hyviä juttuja: että ravintoloista voisi jatkossa saada ruokaa suoraan kotiin yhtä monipuolisesti kuin nyt: ruokakauppojen, ravintoloiden omien appien ja kuljetuspalveluiden kautta. Että harrastaa voisi myös kotoa etänä, jos joku päivä tuntuu siltä, ettei jaksa tai ehdi juuri silloin lähteä paikan päälle treeneihin. Että etätyömahdollisuudet lisääntyisivät pysyvästi, jotta mahdollisimman moni voisi halutessaan valita sen vaihtoehdon. Jatkossakin osallistuisin super mielellään joskus pr-tilaisuuksiin tai koulutuksiin etänä sen sijaan, että menen paikan päälle.

Olisi mahtavaa, kun jatkossa olisi enemmän vaihtoehtoja, jotta aina löytyisi sopiva tapa tehdä niin kuin itselle tai omalle perheelle on parasta juuri sillä hetkellä. Käytännön toteutus tietysti voi olla hankalaa, jotkut asiat ehkä ovat joko-tai, että niitä ei ole mahdolista toteuttaa samaan aikaan sekä etänä että livenä. Mutta uskon, että monella alalla on myös mahdollisuus tuoda mukaan näitä joitakin uusia tapoja pysyvästi. 

Ilmassa on tosi paljon kysymysmerkkejä siitä, millaiseksi tulevaisuus tämän ajan jälkeen muovautuu. Moni asia huolestuttaa etukäteen, mutta yritän olla pelkäämättä. Luotan siihen, että kaikki kyllä järjestyy tavalla tai toisella. Menen eteenpäin päivä ja viikko kerrallaan, enkä murehdi etukäteen sitä, miten Suomen taloudella menee vaikkapa kuukauden tai puolen vuoden päästä. Kun kukaan ei vielä tiedä varmuudella. Tärkeintä on tietysti mennä terveys edellä, niinkuin Suomessa on mielestäni hienosti mentykin. 

Tämä aika on kyllä mennyt ihan käsittämättömän nopeasti. Tuntuu, että se oli vasta eilen kun katsoin hallituksen ensimmäistä korona-tiedotustilaisuutta maaliskuussa. Ja ensi viikolla on jo vappu. Vaikka kaipaan ihan hirveästi myös kavereiden ja sukulaisten näkemistä, meillä vietetään ensi viikolla vappua ihan vaan kotona keskenään, koska vielä ei ole oikea aika luopua rajoituksista. Tiedossa on ainakin virtuaalinen vappulounas sukulaisten kanssa ja muuten varmaan pyöritään kotona yo-lakit päässä ja syödään paljon perunasalaattia, munkkeja ja tippaleipiä. Ei sekään kuulosta hassummalta vapulta. 

Toivottavasti kaikki kykenevät malttavat pysyä vappunakin kotona, jotta viikkojen rajoitusten hyödyt eivät kumoudu yhden päivän takia. Jäämällä kotiin suojaamme myös heitä, jotka eivät voi kotiin jäädä. Suuri kiitos jokaiselle, joka tänä poikkeusaikana ei ole  voinut valita jäävänsä kotiin, vaan on käynyt töissä ja pitänyt yhteiskunnan pyörimässä. <3