Tänään on kuulkaa pitkästä aikaa sellainen hetki, että ajattelin vaan kirjoittaa auki randomisti päässä joitakin viime kuukausina pyörineitä mietteitä. Kirjoittaminen on mulle parasta terapiaa ja auttaa jäsentelemään ajatuksia.
Juteltiin vähän aikaa sitten ystävän kanssa siitä, kuinka näin kolmekymppisenä on yhtäkkiä alkanut huomata jotenkin tosi selkeästi, miten omat lapsuuden ja nuoruuden kokemukset vaikuttaa siihen, miten suhtautuu asioihin ja tilanteisiin. Olen alkanut kiinnittää oikein huomiota sellaisiin omiin käyttäytymismalleihin, joita mulla on siksi, millaisia asioita ja millaista kohtelua olen kokenut nuorempana. Kai tämä on sellainen lopullinen lapsuudesta ja nuoruudesta irtautumisen ja itsetutkiskelun ajanjakso elämässä muutenkin ja siksi tulee kiinnitettyä enemmän huomiota kaikkeen tällaiseen.
Mulla ei ole mitään kolmenkympin kriisiä, olen enemmän kuin tyytyväinen ja kiitollinen siellä missä olen. Mutta ajatuksia herää omasta itsestä, omista vahvuuksista ja heikkouksista. Mietin, miksi reagoin joihinkin asioihin jollakin tietyllä tavalla, ja peilaan itseäni ja omia käyttäytymismalleja esimerkiksi Ottoon ja läheisiini.
Meillä on ihan valtavia eroja siinä miten suhtaudutaan esimerkiksi siihen, jos pitäisi antaa kritiikkiä jollekin toiselle. Mulle on melko helppoa ottaa vastaan kritiikkiä (etenkin aiheellista). Mutta sitten taas todella vaikea antaa sitä muille. Olen aina valmis korjaamaan omaa käytöstäni saadakseni toiselle paremman fiiliksen tai jonkin tilanteen ratkaistua. Mutta en osaa vaatia sitä muilta.
Musta tuntuu, että jos joku ihminen on koskaan elämässään tehnyt mulle mitään mukavaa, en saisi sanoa jos hän jossain toisessa tilanteessa kohteleekin mua väärin. Tunnen, että antamalla kritiikkiä ikäänkuin tahraan ne aiemmat hyvät asiat, enkä ole niistä riittävän kiitollinen. Syyllistyn hyvin vahvasti itse, vaikka antaisin ihan aiheellista kritiikkiä. Koen itse huonoa omaatuntoa siitä, että aiheutan jollekin toiselle pahaa mieltä sanomalla, että hän tekee jotain väärin. Ja heti jos multa pyydetään anteeksi, edes puolivillaisesti, olen valmis kiittelemään, unohtamaan ja antamaan kaiken anteeksi, vaikka mitään muuta konkreettista parannusta ei edes tapahtuisi. Ja se on tavallaan alkanut ärsyttää mua itsessäni!
En halua tulla kävellyksi yli, enkä halua kokea olevani vastuussa jonkun toisen tunteista, koska en ole. Ensimmäinen askel on varmasti se, että olen vihdoin huomannut tämän omassa käytöksessä, kiitos Oton. Otto on aina valmis pitämään mun ja meidän puolia ja hän on vuosien varrella konkreettisissa tilanteissa osoittanut sormella, kun mä tiedostamattani toimin näin. Ja muistuttanut, että minä en ole vastuussa toisen tunteista, eikä mulla ole mitään syytä syyllistyä tai kokea huonoa omaatuntoa huomauttaessani siitä, että jossain tilanteessa mua kohdellaan kurjasti.
Mutta miten oppisin tämän itsekin, ilman Ottoa? Miten pääsin eroon siitä valtavasta syyllisyydestä jota usein koen, vaikka tietäisin sanovani aiheesta? Sitä tässä vasta opettelen. Opettelen tunnistamaan milloin toimin näin ja opettelen pysäyttämään ne ajatukset.
Tästä nyt voi saada kuvan, että tarvetta kritiikin antamiselle olisi ollut jotenkin paljon viime aikoina tai että jotain isoa olisi tapahtunut. Näin ei suinkaan ole. Tämä pätee ihan pienempiinkin juttuihin elämässä ja tämä postaus on koko tähänastisen elämän kokemusten summa, jonka nyt vain kirjoitan auki, koska tänään tuntui siltä. Pääosin elämä on sellaista, että ei näitä juttuja tarvitse edes miettiä. Mutta silloin joskus kun tarvitsee, haluan olla vahva ja pitää itsekin omia puoliani. En voi nojata aina siihen, että joku muu pitää mun puolia.
Ai että mulla on hyvä fiilis kun kirjoitin tämän! Tätä mulla on ollut ikävä. Kirjoittamista, vahvoja tunteita, pohdiskelua monelta kantilta. Mä en tiedä opinko koskaan olemaan se tyyppi, joka spontaanisti höpöttelisi tällaisesta aiheesta vaikka IG Storyyn. Haluaisin olla. Kameralle höpöttely ilman varsinaista kysymystä johon voin vastata, tai asiaa jonka voin kertoa, tuntuu kuitenkin haastavammalta kuin se, että oksentaa syvimmät mietteet yhtäkkiä paperille. Mutta kameralle höpöttelyyn rohkaistumista odotellessa voin höpötellä tänne blogiin, niinkuin olen tehnyt jo pian 11 vuotta. Kyllä teitä vielä on tälläkin puolella, hyvin runsaasti jopa!
Ihanaa viikkoa ja jatketaan ihmeessä keskustelua tästä IG puolella (@iinalaura)! Laitan storyyn kyselyn siitä, ootteko te huomanneet tällaista samanlaista elämänvaihetta itsellänne, jossa alatte kiinnittää enemmän huomiota omiin käytösmalleihin. Ja lisäksi voisin laittaa kysymysboksin siitä, millaisia juttuja ootte itsessänne huomanneet! Tää on nimittäin musta äärettömän mielenkiintoinen aihe ja olisi hauska kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia!