APUA! Tänään tulee kuluneeksi tasan 13 vuotta siitä, kun naputtelin bloggeriin ensimmäisen postauksen nimeltä Äitienpäivä.
”Päätin sit alkaa kirjottaa blogii vihdoinki, kun alkanu oleen tota ylimäärästä aikaa ja tuli kauniit ilmatki nii tekee mieli taas ottaa kuvii. Tää ulkoasu nyt on mitä on tälleen aluksi, kehitän tätä paremmaks sit ku saan hyvän idean et millasen ulkoasun oikeesti haluun tehdä. Mulla ei oo mitää selkeetä linjaa missä haluisin pysyä eli ajattelin höpötellä tänne vähän kaikesta. Mulle saa myös toki esittää toiveita et mitä haluis et kirjottaisin tänne. Lähinnä kuitenki varmaa keskityn ihan mun normaaliin arkeen ja kaikkiin mua kiinnostaviin juttuihin eli vaatteisiin ja ruokaan ja varmasti tääl tulee olemaan vauvajuttuiki.”
En ehkä kestä tätä kirjoitustyyliä. Naurattaa myös, että silloinkin näytti kiinnostavan samat hommat kuin nykyään: ihan normaali arki, vaatteet, ruoka ja vauvajutut – tosin nykyisin suurperhejutut. Mutta sitäpä en silloin vielä voinut tietää. Siihen en pysty samaistumaan enää ollenkaan, että olisi ”tota ylimäärästä aikaa”, se juna meni jo pari lasta ja yksi hoivattava vanhempi sitten.
13 vuodessa on tapahtunut niin älyttömän paljon, että sitä on vaikea sisäistää. Se kaikki, mikä alkoi tuosta yhdestä kirjoituksesta, tuntuu utopistiselta haaveunelta. Elämä juuri nyt on niin satumaista, että en 19-vuotiaana olisi osannut tällaista edes kuvitella.
Elin silloin niin hetkessä. Meidän ihanassa kerrostalokaksiossa Vuosaaressa, jossa oli mustapunainen sisustus ja kaksi rakkaudesta hullaantunutta teiniä odottamassa vauvaa. Elämä oli hyvää silloinkin, enkä kaivannut mitään enempää. Mutta jos jostain osasin haaveillakin, niin kaikki ne haaveet ovat toteutuneet ja ylittyneet moninkertaisesti. Aina ei ole ollut helppoa, 13 vuoteen mahtuu paljon muutakin kuin iloa ja onnea. Mutta mulla on juuri sellainen puoliso ja perhe, jota aina toivoin kasvaessani yksin. Saan tehdä työkseni sitä mitä rakastan ja meillä on turvallinen ja rakas oma koti.
Blogi on ollut tauolla koko kevään. Ensin ajattelin, että pidän taukoa vain tammikuun, kunnes saan äidin muuton Oulusta Helsinkiin hoidettua ja äänikirjan lopullisen luonnoksen palautettua. Sitten opinkin käytännössä, että eihän ne hommat siihen muuttoon loppuneet, vaan oikeastaan vasta alkoivat siitä. Olen tehnyt lähes koko kevään reilusti vähemmän töitä, koska jostain on ollut pakko nipistää ylimääräinen aika hoivalle, eikä sitä voi nipistää omilta lapsilta. 13 vuotta sitten perustettu blogi on mahdollistanut senkin, että voin itse päättää tekeväni vähän vähemmän ja auttavani äitiä enemmän. En ymmärrä miten olisin voinut järjestää arjen tänä keväänä, mikäli olisin normaalissa päivätyössä. Kaikki kunnia heille, jotka tekevät sitovaa päivätyötä ja siitä huolimatta hoitavat omaa vanhempaa tai läheistä.
En ollut suunnitellut neljän kuukauden taukoa, mutta kynnys kirjoittaa kasvoi päivä päivältä. Kun viime viikolla kävelin pinkissä mekossani Tubecon Awardsien lavalle noutamaan Vuoden blogivaikuttajan palkintoa jalat täristen, en tiennyt mitä sanoa. Ahdisti ja sydäntä puristi, vaikka olinkin onnellinen ja ylpeä. Huijarisyndrooma oli vahvasti läsnä. Sinne kuitenkin kävelin ja muistan sanoneenikin jotain. En ole uskaltanut katsoa videoita extempore pitämästäni puheesta, mutta taisin sanoa jotain ainakin siitä, että blogit ovat edelleen arvokkaita ja blogitekstejä luetaan edelleen paljon.
Vaikka olin neljä kuukautta kirjoittamatta, on blogia luettu tänä aikana silti joka kuukausi kymmeniä tuhansia kertoja. Eniten täältä haetaan kokemuksia ja vertaistukea tiettyihin elämänvaiheisiin tai asioihin, kuten alkuraskauteen, hematoomaan raskausaikana, synnytykseen tai imetyksen lopetukseen. Lisäksi täältä haetaan runsaasti ruokainspiraatiota sekä kokemuksia erilaisista tuotteista ja palveluista. Olen ihan valtavan kiitollinen kaikista niistä keskusteluista, joita teidän kanssa on herännyt ja tärkeistä kokemuksista, joita ollaan yhdessä jaettu. Olen saanut valtavan paljon olemalla itse avoin. Se on ollut mulle todella merkityksellistä ja ilahdun siitä, että edelleen saan lähes päivittäin viestejä ihmisiltä, jotka ovat löytäneet blogista jonkin tekstin, josta haluavat kiittää tai jakaa oman kokemuksen siihen liittyen.
Vaikka muut kanavat ovat ottaneet viime vuosina suurempaa roolia sisältöjen osalta, en usko blogini katoavan mihinkään. Blogi on ainoa kanava, joka on täysin minun omani, eikä kenenkään muun hallinnassa. Sitä ei voi koskaan tietää mitä Metan ja Bytedancen kokoiset suuryritykset keksivät, tai kielletäänkö jokin somekanava joskus. Mutta blogeja ei ole kukaan kieltämässä ja siksi aion pitää sen mukana hamaan tulevaisuuteen asti. Ja ehkä nyt kun sain vihdoin katkaistua tämän tauon, tulee kirjoitettua ajatuksia jälleen hieman useammin. Rakkaus kirjoittamista kohtaan on säilynyt tauosta huolimatta, olen vaan kirjoittanut vähän toisenlaisia tekstejä, kuten äänikirjaani True love: Tilastopoikkeama, joka ilmestyy 28.5. Äänitimme sen yhdessä Oton kanssa ja sen julkaisu jännittää ihan hirveästi. Sitä on kirjoitettu ja äänitetty rakkaudella.
Kanavarepertuaari vaihtelee, mutta sen voin luvata, että pidän kiinni mun sisällön ytimestä nyt ja tulevaisuudessa. Halusin ja haluan jakaa sellaista lapsiperhe-elämää johon itse pystyn samaistumaan. Perhe-elämää kaikkine puolineen, ja erityisesti niitä pieniä ja ihania erityisiä hetkiä, joita arki on pullollaan.
Niin se kuulkaa on, että ei pidä aliarvioida hetken mielijohteesta kirjoitettujen puhekielisten ja pilkkuvirheisten virkkeiden voimaa. Ne voivat kantaa yllättävän pitkälle. Minut ne ovat johdattaneet tähän hetkeen.
Kiitos ihan mielettömän paljon jokaiselle, joka äänesti mua Tubeconissa, jossa olin ehdolla vuoden perhevaikuttajaksi ja vuoden blogivaikuttajaksi. Kiitos myös jokaiselle teistä, jotka seuraatte ja myötäelätte meidän elämän käänteissä. Niin moni teistä tuntuu niin läheiseltä, kun ollaan jo vuosia vaihdettu ajatuksia ja kuulumisia. Osan kanssa koko 13 vuotta. KIITOS <3 Oon maailman onnekkain, kun saan tehdä tätä edelleen ja vieläpä yhdessä Oton kanssa täysipäiväisesti.