Meidän Mörkö piti eilen illalla nukuttaa eläinlääkärissä ikiuneen, kun sydänvika oli mennyt niin pahaksi että keuhkot olivat ihan täynnä vettä, ja Mörkö olisi voinut kuolla hukkumalla hetkenä minä hyvänsä. Vaikka sydänvika on ollut tiedossa jo kauan ja sitä on hoidettu, ja tiedetty että eletään viimeisiä hetkiä rakkaan koiran kanssa, ei mikään silti voinut valmistaa tähän miten pahalta se tuntuu. Pahimmalta tuntuu se, että ei saatu nähdä Mörköä enää viimeistä kertaa, eikä mitenkään voitu tietää että juuri viime kerta oli viimeinen kerta. Mörkö oli kuitenkin jo selvinnyt rankasta ja kuumasta kesästä, ja syksyn ja talven piti olla helpompaa aikaa sairauden kannalta.

Mörkö tuli meille kesällä 2007, ja heti alusta asti hän toi valoa meidän elämään. Kun äiti taisteli rankkojen sairauksien kanssa, Mörkö oli se joka sai meidät molemmat nousemaan sängystä ylös aamuisin, ja joka auttoi äitiä toipumaan. Mörkö oli aluksi mun koira, mutta kun tuli mun aika muuttaa pois kotoa, en mitenkään voinut viedä Mörköä mennessäni. Mörköstä oli tullut äidille se voima joka piristi masennuksen keskellä, ja antoi syyn nousta sängystä ja lähteä ulos jokaisena päivänä.

Vaikka Mörkö oli asunut jo monta vuotta mun äidin kanssa, hän oli silti aina myös mun, ja meidän kaikkien koira. Meidän lapset tottuivat vauvasta asti pieneen karvaiseen tyyppiin joka meillä hengasi vähät väliä. Molemmat ovat oppineet Mörkön kanssa, miten eläimiä rapsutetaan ja kohdellaan kauniisti, ja se oli molemmille tärkeä ja rakas. Zeldakin ehti oppia taluttamaan Mörköä tänä kesänä, ja teki sen sellaisella yksivuotiaan ylpeydellä, että itku ilosta tuli jo silloin.

Yksi pahimmista hetkistä oli kertoa Tiaralle Mörkön poismenosta. Ensimmäisenä Tiaralle tuli mieleen hetki tältä viikolta, kun emme ehtineet jäädä silittämään ohi kävellyttä koiraa, ja lupasin että parin viikon päästä Mörkö ja mummu tulevat, ja sitten saa silittää niin paljon kuin haluaa. ”En saanutkaan silittää Mörköä”. Tiarakin tiesi, että Mörkö oli sairas, ja kerrottiin että Mörkö nukkui pois ja meni koirien taivaaseen. Se tuntui helpoimmalta tavalta kertoa alle kolmivuotiaalle. Tiara tuntui ymmärtävän asian, vaikka ei olekaan jäänyt sitä murehtimaan samalla tavalla kuin me aikuiset. Hän sanoi että ”Minua surettaa, kun en näe enää Mörköä”.

Meillä on kaikilla nyt suuri suru, ja viime yönä ei tullut nukuttua montaa tuntia. Tuntuu pahalta etten saanut olla äidin ja Mörkön mukana eilen, ja etten ole nyt äidin tukena Oulussa. Vaikka kuinka tietää, että koiralle oli parempi näin, niin ei se vähennä surun määrää ollenkaan. Mun piti kirjoittaa tänään eilisistä Helsingin Venetsialaisista ja siitä kuinka ihana ja hauska ilta meillä oli, mutta äidin puhelut muuttivat kaiken,  tunnissa vielä ensimmäisen puhelun aikaan itse kävellyt koira oli lähtenyt pois. Mä tarvitsen nyt hetken aikaa, ennenkuin voin taas jatkaa normaalisti. Juuri nyt mun positiivinen asenne on hukassa, ja kyyneleet valuvat poskille aina kun muistan mitä on tapahtunut.

Nuku hyvin rakas Mörkö, me rakastetaan sua aina <3 R.I.P

Tähän mennessä kaikki ovat varmaan törmänneet jo Lukioilaisten liiton #kutsumua -kampanjaan? Rytinällä levinnyt kiusaamisen, ja kiusaamisen hiljaisen hyväksynnän vastainen kampanja on kerännyt jo pelkästään Instagramissa tähän mennessä yli 7000 #kutsumua -hashtagillä merkittyä kuvaa.

Tämä on hieno aloite lukiolaisilta, josta niin monet saisivat ottaa onkeensa. Sosiaalisen median myötä keinot kiusaamiseen lisääntyvät kokoajan, yhä useampi joutuu kiusaamisen kohteeksi joko netissä, tai jokapäiväisessä arjessa. Kiusaaminen ei ole enää pelkästään kouluikäisten murhe, vaan se leviää yhä useampiin ryhmiin. Valitettavan usein äiti on toiselle äidille susi, ja yksi pahimpia kiusaajaryhmittymiä netissä ovatkin juuri äidit. Se on surullista, sillä nämä äidit kasvattavat uutta sukupolvea, sukupolvea joka olisi mahdollista kasvattaa myös ymmärtämään, että kiusaaminen ei ole hyväksyttävää. Millaisessa maailmassa kiusaavat äidit tahtovat seuraavan sukupolven elävän? Sellaisessako, missä on  oikein kutsua toista huoraksi tai lyödä kotimatkalla?

Mä toivon, että jokainen, joka on joskus haukkunut toista netissä tai muuten, oli äiti tai ei, heräisi tämän kampanjan myötä miettimään.  Lukiolaisten liiton puheenjohtajaa Otto Ahoniemeä lainaten: “Huonoa käytöstä on vaikea lopettaa käskemällä, mutta ryhtymällä passiivisista aktiivisiksi voimme muuttaa tätä kulttuuria, jossa kiusaaminen on ihan ok.” Kiusaaminen ei ole ok, ikinä. Toisen haukkuminen ”koska tää on vaan mun mielipide, ja tää on vapaa maa”, ei ole ok. Toisen satuttaminen, fyysisesti tai henkisesti, tavalla tai toisella, ei ole ok. Kaikkein vähiten ok on katsoa vierestä tekemättä mitään, kun toista satutetaan.

Reilun kolmen vuoden bloggaamisen aikana, olen törmännyt haukkuihin jos jonkinlaisiin. Kuvassa esiintyvät kaksi yliviivattua sanaa, ovat törkeitä. Joskus ne satuttivat mua, mutta eivät enää. Ne ovat sanoja, joita olen kuullut jo kauan ennen blogia, ja ne ovat sanoja, joita kenenkään ei tarvitse kuulla. Mulle on toivottu netissä kohtukuolemaa ja vammautunutta lasta, mua on syytetty milloin mistäkin pienemmästä ja isommasta asiasta. Kaikki täyttä valhetta. Tärkeintä on se, että ei lannistu toisten sanoista.

Mun kirjoittamassa lapussa on kirjoitusvirhe. Sen huomaaminen sai mut nolostumaan. Miksi? Koska pelkäsin että joku tulee haukkumaan mua tyhmäksi, kirjoitustaidottomaksi, tai muuten vain ilkkumaan. Kirjoitusvirhe on ehkä inhimillisimpiä virheitä maailmassa, niitä sattuu kaikille joskus. Tässä maailmassa missä me elämme, kirjoitusvirhekin riittää syyksi kiusaamiselle. Mä haluan päästä eroon tästä tunteesta, että pelkään virheiden tekemistä, epäonnistumista tai itseni toteuttamista siksi, että joudun pelkäämään muiden sanoja. Niitä ei tarvitse pelätä, ne sanat eivät määrittele mua.

Uskallan väittää, että kuten kampanjakin osoittaa, meitä kaikkia on haukuttu joskus. Haukut eivät määrittele meitä ihmisinä, vaan me määrittelemme itse oman persoonamme. Ikinä ei saa alistua kiusaajien tahtoon, ja uskoa siihen mitä he sanovat, vaan pitää uskoa itse itseensä. Ei anneta kiusaajien voittaa.

Näin olet mukana #kutsumua-kampanjassa: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Tänään on ollut mun nimipäivästä huolimatta Tiaran päivä. Mä olen haaveillut jo Tiaran vauva-ajoista asti toteuttavani päivän Tiaran ehdoilla, sitten kun hän on tarpeeksi iso ja osaa kertoa mitä haluaa tehdä, mitä syödä ja mitä leikkiä. Päivän kokemuksella voin kertoa, että ensimmäinen kerta ei tosiaankaan jää viimeiseksi, sillä tänään on ollut ihan huippuhauskaa! Jotenkin niin rentoa, ja erilaista. Eniten on ilahduttanut se, miten pienet asiat tekevät lapset iloiseksi, ja miten tavallisia asioita lapsi voi kaikkein eniten toivoa. Mutta mitä tänään sitten oikein tapahtui, kun esikoinen sai päättää kaikesta?

Aamu alkoi Pikkukakkosella, kuten tavallista. Pikkukakkosen, ja sitä katsellen nautitun jugurtti-banaani-karjalanpiirakka -aamiaisen jälkeen luettiin kasa kirjastosta lainattuja kirjoja. Röhnötettiin sohvalla kaikki kolme, Zelda nyt ei hirveästi jaksanut kirjoihin keskittyä, mutta kävi aina välillä osoittamassa sormella kun huomasi tutun kuvan tai sanan. Vesisateinen aamu ei houkutellut esikoistamme ulos, vaan hän halusi vain lukea kirjoja kaikessa rauhassa.

Lounaaksi söimme Tiaran toiveesta pinaattilettuja, joita paistoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse, ja jälkkäriksi omenapiirakkaa. Onneksi arvon neitiä eivät mun repaleiset ja hiukan tummahkot letut haitanneet, vaan ne maistuivat molemmille paremmin kuin hyvin.

Lounaan jälkeen oli ehdottomasti Tiaran päivän kohokohta. Pikkusisko meni päiväunille, ja Tiara sai ottaa mun meikkipussin sisällön haltuunsa, ja meikata mut juuri niinkuin itse halusi. Hän ehti juuri kaikessa rauhassa valita mitä laittaa mihinkin, ja toteuttaa upean meikin, ennenkuin pikkusisko heräsi unosiltaan. Luomivärin laiton Tiara aloitti nenän päästä, mutta muuten kaikki tuotteet tuntuivat menevän pelottavan hyvin oikeille paikoilleen. Joku on tainnut vähän katsoa mallia äidin kymmenen minuutin pikalaittautumisista aamuisin.

Päiväunien jälkeen katseltiin vähän lastenohjelmia, Vitaminixia ja Max & Meeriä, ja Tiara sai ottaa kuvia pikkukameralla ihan itse. Hän halusi ottaa yhteiskuvia itsestään ja siskostaan peilin kautta, ja onnistui nappaamaan söpöjä naamakuvia Zeldasta.

Tiaran toiveena oli, että lähdetään yhdessä isiä vastaan, ja niin me sitten tehtiin. Kauhea rankkasade loppui juuri sopivasti, ja me saatiin nauttia hetki kauniista auringonpaisteesta. Tiara sai valita myös tänään sekä omat että siskonsa vaatteet, ja niistä piti tietenkin ottaa kuvat ulkona.

Isinhakureissulla Tiara bongasi Subin, ja perjantaisubit piti sitten tietysti saada. Me napattiin subit kotiin mukaan, ja tultiin kotiin herkuttelemaan rauhassa. Välihuomautuksena, että parasta on ostaa kokonainen subi, syödä vain puolet, ja syödä toinen, vähän jo vetistynyt puoli illalla yksin kaikessa rauhassa lasten mentyä nukkumaan! Ilta kului oikeastaan aika nopeasti sitten, ei me paljoa muuta tehty kuin öllöteltiin sohvalla ja oltiin perhekasa = kun kaikki kiipeää Oton päälle yhtäaikaa ja Otto ähisee, Tiaran mielestä ihan paras juttu.

Iltapala-aika tuli ennen kuin huomasimmekaan, ja pian oli aika lukea Tiaran valitsema Ensimmäistä kertaa -iltasatu, laittaa Isla-leopardi hänen kainaloonsa, ja toivottaa hyvät yöt. Molemmat nukahtivat alta aikayksikön, vissiin rankkaa olla pomona, haha! Tämä päivä oli ihana, ja tällaisia päiviä voisin pitää vaikka kerran kuussa, molemmille tytöille sitten kun Zeldakin oppii ilmaisemaan itseään vielä enemmän.

Oletteko te viettäneet lapsen ehdoilla -päiviä, jolloin kaikki on tehty lapsen mielen mukaan? Me nautitaan huomenna vapaapäivästä, ja suunnataan tapahtumaan jossa on poniajelua, pomppulinnaa ja muuta hauskaa lapsille. Ihanaa viikonloppua kaikille!

Viikon sisällä on tullut testattua taas asuja laidasta laitaan. Mä olen edelleen sellainen pukeutujana, että tykkään kovasti vaihdella tyylejä, ja vaikka pyrin klassisen tyylikkääseen ja ajattomaan vaatekaappiin, on joskus pakko vaan saada olla rento ja rönttö, tai pukeutua johonkin ihan hulluun esimerkiksi juhlia varten. Hulluja vaatteita en ole viime aikoina kyllä pitänyt, mutta esimerkkejä sekä rennosta, että klassisesta asusta löytyy tältä viikolta. Ensiksi rennompi, sateisen päivän asu.

Takki Topshop / Toppi Primark / Farkut Liu Jo / Laukku Coach / Kengät Primark

Topshopista viime syksynä ostettu armeijakuosinen takki on mun lemppareita edelleen. Se on niin rento päällä, lämmin ja hauskan näköinen. Armeijakuosillisen takin jättimäiset taskut ovat myös kivaa vaihtelua, kun imaisevat ongelmitta suurikokoisen älypuhelimen sisäänsä, toisinkuin naftiakin naftimmat nahkatakit. Olen iloinen kun viimein kelit alkavat olla sitä luokkaa, että kehtaan käyttää noita Primarkin nilkkureita. Ne ovat kyllä vähän ongelmalliset sään kannalta, kun niissä on kuitenkin aukot sivuilla. Kehtaako noita käyttää esimerkiksi mekon ja mustien sukkahousujen kanssa, vai pitäisikö olla aina mielestänne paljaat jalat noiden aukkojen takia?

Takki Sheinside* / Paita Sheinside* / Farkut Gina Tricot / Kello Guess* / Kengät H&M / Laukku Coach / * = saatu blogiyhteistyön kautta

Sheinsidelta saatu pastellisininen takki vilahtikin jo sunnuntain kuvissa joissa olin lasten kanssa. Suurin osa ihasteli sen raikasta väriä, mutta sain mä pari soraääntäkin. Takki on kuulemma suoraan 90-luvulta, mummomainen, eikä sovi mun tyyliini yhtään, suorastaan kauhea tyylimoka. Makuasioitahan kaikki pukeutumisjutut ovat, mutta mulle henkilökohtaisesti tässä takissa ei liikaa mummoisuutta, se on klassinen malliltaan, ja raikas väriltään. Juuri tämä malli on näkynyt paljon kevään, kesän ja syksyn takkimuodissa, joten ajankohtainen se ainakin on. Jos pitäisi muotituulahduksista valita suosikki, niin kyllä tämä ainakin paljonpuhutut mom-jeansit päihittää mennen tullen, ha!

Multa toivottiin laajempaa tyylikatsausta, ja postausta vaatekaapin kulmakivistä, joten sellainen tulossa lähiaikoina! Tänään illalla luvassa kuitenkin jotain tooooosi erilaista, odottakaas niin näette :D! Hauskaa päivää kaikille ja ihanaa viikonloppua<3

Tykkäättekö te vaihdella tyyliä usein, vai pitäydyttekö mieluummin aina samassa tyylissä? Heh, sama tyyli on kyllä ehdottomasti vaatekaapin kannalta parempi, kun kaikki on yhdisteltävissä keskenään. Iskeekö pastellisininen takki? Kumpi on kivempi, rento vai klassinen?

Tänään on ollut ihan mahtavan hyvä päivä! Aamu alkoi sillä että veimme Zeldan kanssa Tiaran kerhoon, minkä jälkeen käytiin Zeldan kanssa keinumassa ja kävelemässä ulkona. Tiaran kerhon ajan Zelda leikki tyytyväisenä nukeilla ja mä sain kirjoiteltua vähän postausta. Käytiin hakemassa isompi neiti kerhosta, ja rupateltiin siinä toisten kerholasten vanhempien kanssa hyvä tovi. Tiara on saanut kerhosta jo monta kaveria, ja joka kerta yhtä innoissaan kertoo mitä he ovat kavereiden kanssa kerhossa touhunneet. Tänään oli kuulemma kaverin kanssa keskusteltu erilaisista välipaloista, kerätty käpyjä ja keppejä, ja leikitty vaikka mitä ulkoleikkejä.

Kun on itse ollut tarhassa yksivuotiaasta asti, tuntuu hassulta että Tiara-kohta-kolmevee ei vieläkään ole ollut tarhassa. Ei se tietenkään haittaa mitään, se on vain erilaista siitä miten oma lapsuuteni meni. Zeldan syntymä, blogityö ja työ Kideblogeissa ovat määrittäneet kuviot niin, että toistaiseksi paras vaihtoehto on ollut mulle tehdä töitä kotona, lasten kanssa.

Syksy tulee olemaan rankka, sillä tekemistä on enemmän kuin koskaan ennen, mutta mä uskon että me selvitään ihan hyvin silti. Kevääksi kuitenkin vaaka alkaa kallistua siihen suuntaan, että tytöt aloittaisivat ainakin osapäivähoidon, sillä tämänhetken yhtälö alkaa olla ajankäytöllisesti jo hiuskarvaa vaille mahdoton. Mitään ei kuitenkaan ole lyöty lukkoon, ensisijaisesti täytyy ajatella sitä, onko Zelda keväällä vielä valmis päivähoitoon. Jos tuntuu siltä että ei ole, niin mä olen kyllä valmis tinkimään omasta ajastani vielä, ja kehittämään sitten jonkin muun ratkaisun.

Tänään on pyörineet mielessä jo alle kuukauden päässä siintävät Tiaran 3v-synttärit, ja mun omat 23v-synttärit. Mitään varsinaista teemaa ei Tiaran synttäreille vielä ainakaan ole tulossa, mutta pari kivaa ideaa on kuitenkin mielessä. Me mennään ainakin toistaiseksi tosi rennolla meiningillä edelleen synttäreiden kanssa, se sopii meidän tyyliin. Kutsut laitetaan Facebookissa, ja tarjoilut on meidän tyylisiä, vähän sinne päin siis. Pääasia että päivänsankarilla on hauskaa!

Nähtiin eilen ja tänään myös ihania pikkuisia nelikuisia vauveleita, ja siitä Zeldan tämänpäiväinen nukkeinnostuskin taisi johtua. Hän on hirveän kiinnostunut pienistä, niin kyllä Tipakin, ja kovasti tykkäävät viihdyttää ja naurattaa vauvoja, esitellä leluja ja antaa haleja. Tuntuu niin hassulta miettiä, että vuosi sitten Zeldakin oli samanlainen nelikuinen pallero. Tää synttärien suunnittelu saa mun aivot pehmenemään, ja perinteisesti kiinnittämään huomiota siihen miten järjettömän nopeasti aika kuluu.

Juoksin tänään pisimmän juoksulenkkini ikinä, kuusi kilometriä. Se ei varmasti monen korvaan kuulosta paljolta, mutta mulle se on tosi pitkä matka juosten. Tai oli ainakin ennen, tänään se tuntui hyvältä, ihan mahtavalta! On jotenkin niin huikea fiilis kun sen vaan tuntee kuinka voimat ja jaksaminen kasvavat. Enää ei tunnu naistenkymppi-haave ollenkaan mahdottomuudelta ensi kevääksi!

Nyt mä alan syömään iltapalaa ja valmistaudun yöunille, niin jaksaa hyvin vielä viimeisen päivän ennen viikonloppua. Ihanaa huomista perjantaipäivää kaikille<3