Moikka ihanat! Ajattelin kirjoittaa vähän kuulumisia ihan tänne blogin puolelle, kun viime aikoina ei ole tullut sitä tehtyä. Tämä vuoden alku on ollut rankempi kuin osasin odottaa, mutta pikkuhiljaa mieli alkaa olla valoisampi ja alan palata takaisin niille raiteille, joilla vielä toiveikkaana vuoden ensimmäisenä päivänä olin. Kyllä tällä vuodella voi olla mulle vielä paljon hyvääkin annettavaa. Pitää vain avata sydän uusille mahdollisuuksille ja ihanille asioille ja olla valmiina vastaanottamaan niitä. Vuosi on vasta ihan alussa, ja sen, että se alkoi surullisissa merkeissä ei tarvitse määritellä koko loppuvuoden suuntaa.

Ja oikeastaan musta tuntuu, että nyt kun hautajaiset ovat olleet ja ollaan saatu käsitellä surua yhdessä läheisten kanssa ja jättää jäähyväiset, on mieli kevyempi ja huomaan helpommin taas niitä hyviä juttuja. Vaikka suru ja ikävä ei koskaan poistu täysin, nyt on taas tilaa myös ilolle ja ihanille asioille. Jo heti eilen sain hyviä uutisia, joilla voi kenties olla suurikin vaikutus tämän vuoden tekemisiin. Kerron siitä lisää vielä myöhemmin.

Tänään meillä oli kuopuksen 1,5-vuotisneuvola ja hän oli kasvanut niin hienosti! Neuvolan vastaanotolla hän piirteli innoissaan paperin täyteen ja sai kehuja ilmiömäisestä kynäotteestaan. Kuopukselle kuuluu oikein hyvää. Hän on alkanut puhumaan pikkuhiljaa sellaisia kahden sanan lauseita ja yöunetkin ovat sujuneet hieman paremmin viime aikoina. Katkonaisille unille tammikuussa löytyi selitykseksi se, että hampaita tuli todella rivakassa tahdissa monta lisää.

Kolmonen täytti viime viikolla jo kuusi vuotta ja hyväksyttiin hänelle eskaripaikka. Niin jännittävää! Odotan kyllä eskaria innolla, sillä meillä ainakin koululaiset tykkäsivät tosi paljon olla eskarissa aikanaan ja se oli jotenkin sellainen tosi kiva elämänvaihe. Mutta en kyllä silti kestä, että ensi vuonna meidän kolmas vauva menee muka jo kouluun, miten! No, ei pidä hötkyillä, ensin tässä on vielä tämä dagiskevät ja sitten pitkän kesäloman jälkeen eskarivuosi. Mutta kokemuksesta tiedän, että se menee hurjan nopeasti ja kohta sitten odotellaan jo sitä koulun alkua.

Oton kanssa vietimme viime viikolla yhdeksättä hääpäivää ja 12. vuosipäivää. Otto antoi mulle hääpäivälahjaksi Soda Streamin ja sen kanssa ikuisen ylläpidon – hän kuulemma pitää aina huolen, että mulla on tuoretta hiiliihapotettua vettä saatavilla ja pullot puhtaana! Voin kertoa, että tämä käytännöllinen lahja yhdessä ylläpitopalvelun kanssa oli ehkä yksi romanttisimmista jutuista, mitä oon ikinä saanut. Otto tietää tasan mitä kaipaan ja on valmis huolehtimaan, että saan sen. Ihana! Mäkin annoin Otolle hääpäivälahjan, mutta se jääköön meidän kahden väliseksi. Oli tyytyväinen lahjaansa hänkin. Käytiin myös kahdestaan syömässä ravintola Hugossa Oulussa ja oli kyllä herkullista ruokaa.

Tällä viikolla mulla on ihan täysi työviikko, mutta ensi viikolla lapset ovat hiihtolomalla ja suunnitelmissa on itsekin tehdä vähän lyhyempää päivää. Ajateltiin käydä ainakin laskettelemassa koko perhe tässä Helsingin lähellä jonain päivänä. Muuten ollaan varmaankin aika paljon kotona ja ulkoillaan ja rentoudutaan. Kaksi Oulun reissua ajomatkoineen tälle vuodelle on jo tehty, joten nyt tekee hyvää olla ihan vaan kotiympäristössä, eikä matkustella minnekään. Ihanaa kun hiihtolomalla meidän isotkin ovat enemmän kotona, kun ei ole koulua ja harrastuksia. Aiotaan käydä myös meidän toisen koululaisen kanssa katsomassa Titanic leffassa, kun siitä ilmestyy se 25-vuotisjuhlaversio! Siitä tulee varmasti ihanaa. Ollaan molemmat nähty se leffa varmaan ainakin kymmenen kertaa, mutta koskaan siihen ei kyllästy.

Meillä on paljon kivoja suunnitelmia tälle vuodelle ja tässä vuoden alussa on aina jännittävä fiilis, kun ei vielä tiedä mitkä kaikki niistä tulevat toteutumaan tai mitä muuta uutta ja jännää universumi heittää meidän tielle. Mutta olen varma, että tästä vuodesta tulee vielä hyvä vuosi. Olen toiveikas ja olen kiitollinen niin paljosta. Ihanaa huomista ystävänpäivää kaikille ja valtavan suuri kiitos vielä kaikista lämpimistä ajatuksista ja kauniista sanoista, joita olette lähettäneet. <3

Meillä tuli tällä viikolla tällaiset numerot täyteen ja aika hullulta – ja hullun ihanalta – se tuntuu. Pitäessämme parisuhde Q&A:ta Instagram storyssa viime viikolla  Oton kanssa satuin törmäämään vanhaan postaukseen, jonka olin kirjoittanut tänne blogiin kesällä 2011. Se oli niin ihanan naiivisti ja rakastuneesti kirjoitettu, että oikein nauratti. Eniten kuitenkin nauratti se, että olin ihan oikeassa sitä kirjoittaessani. Sitä ei moni varmaan uskonut silloin. Tässä on katkelma postauksesta:

”Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan. Nyt vaan yhdessä valmistaudutaan siihen että meidän pikkuneiti tulee maailmaan, kirjotellaan vauvakirjaa ja sisustetaan vauvanurkkausta. Käydään yhdessä neuvolassa ja perhevalmennuksessa ja ollaan onnellisia. Lokakuussa meidän elämä sit rikastuu yhdellä uudella ihanalla ihmisellä. Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.”

Okei, tartutaan ensin mun kirjoitustyyliin. Hyvänen aika sentään miten kiitollinen olen siitä, että vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan aavistuksen vähemmän puhekielellä. Enkä pääse yli siitä, että käytin ilmaisua ”nykyään” meidän parisuhteesta, niinkuin sillä olisi ollut tuossa vaiheessa jo pitkäkin historia, kun oikeasti sitä oli takana viisi kuukautta sinä päivänä kun tuon postauksen julkaisin. Kyllä sille saa hihitellä. Mutta väärässä en ollut. Vaikka kaikki tapahtui hullun nopeasti, me tosiaan oltiin alusta asti samalla aaltopituudella siitä, mitä elämältä haluttiin. Ja 11 vuotta ja neljä lasta myöhemmin ollaan edelleen.

Se jatkuvan kuherruskuukauden muutos pitkäksi parisuhteeksi ja arjeksi on ollut niin saumaton, että en osaa paikantaa milloin se muka olisi tapahtunut. Aina kun ehdin katsoa Ottoa silmiin tai halata, tai nauretaan yhdessä jollekin meidän huonolle vitsille, musta tuntuu edelleen ihan samalta, kuin vuonna 2011 ruusunpunaiset lasit silmillä ja perhoset mahassa. Ei, meillä ei edelleenkään ole koskaan yhdessä tylsää. Eikä meidän mielestä arjen kuulu tai tarvitse olla tylsää, arki ei ole meille synonyymi tylsälle tai kaavoihin kangistuneelle, vaan arki on vaan se, mitä me suurin osa vuodesta eletään. Mutta me ollaan oltu siitä onnekkaita, että ollaan voitu luoda perusarjesta meidän näköistä. Vaikka arki on täynnä palasia joihin ei voi vaikuttaa, ne palat joihin voidaan vaikuttaa, on sellaisia mistä me tykätään.

Ja niiden ilmiselvien kommunikaation ja huumorin lisäksi se varmaan onkin se meidän pitkän ja edelleen onnellisen ja rakkauden täyteisen parisuhteen salaisuus.

Ihan alusta asti ollaan priorisoitu toisemme ja se meidän yhteinen aika todella korkealle. Toisille toimii toisenlainen tapa, toiset kaipaavat enemmän ja säännöllisemmin omaa aikaa ihan yksin tai ainakin ilman puolisoa, ja se on enemmän kuin ok. Mutta meille se kahdenkeskinen aika on perheajan lisäksi ollut se juttu. Me ei kaivata taukoja toisistamme – vaan se meidän yhteinen aika on se, mikä antaa meille voimaa ja iloa. Niinpä me ollaan vuosien varrella rakennettu yhdessä sellainen arki, jossa me voidaan viettää paljon aikaa yhdessä, lasten kanssa tai ilman. Näin vauvavuonna toki pääosin lasten/lapsen kanssa, mutta aina kun mahdollista, myös kahdestaan, edes pieniä hetkiä.

Pidetään kiinni arkipäivien yhteisistä iltapaloista, leffahetkistä ja halimisesta viikonloppuaamuisin. Silitetään toista kun kävellään ohi. Jatketaan vahingossa toistemme lauseita ja nauretaan toisen vitseille. Kerrotaan toisillemme mitä ajatellaan, mitä tunnetaan ja mitä meille kuuluu. Muistetaan kysyä sitä myös toiselta. Hemmotellaan toisiamme pienillä yllätyksillä, käydään kahdestaan lounaalla aina kun mahdollista ja otetaan joskus se staycation.

Uskon, että meidän kummankin kokemat asiat teini-iässä vaikuttavat siihen, että me ollaan jo teiniparina tajuttu miten samperin arvokasta se on, että rinnalla on ihminen, jonka kanssa haluaa olla ja jonka kanssa saadusta ajasta haluaa ottaa kaiken irti. Koskaan kun ei voi tietää milloin on viimeinen päivä, jonka saa viettää toisen kanssa. Synkkä ajatus taustalla, mutta se on se, mikä todella on saanut meidät aina ottamaan yhteisistä päivistä kaiken ilon irti ja olemaan aina pohjattoman kiitollisia siitä, mitä meillä yhdessä on. Oli se sitten vuokrakaksio Meri-Rastilassa ja kahdenkympin kihlasormukset, tai nykyinen arki neljän lapsen kanssa. Kiitollisia siitä, että löysimme toisemme ja kiitollisia jokaisesta päivästä, joka ollaan saatu ja saadaan elää yhdessä. Olosuhteista viis, meillä on toisemme. Ja se on todella paljon.

 

Ja ehkäpä tämän tausta-ajatuksen vuoksi meidän molempien lähtökohta parisuhteeseen on aina ollut se, miten voidaan tehdä se toinen tyyppi mahdollisimman onnelliseksi siinä rinnalla. Ei se, millaisia asioita vaaditaan siltä toiselta, vaan miten voidaan itse tehdä sen toisen elämästä mahdollisimman ihanaa, hemmotella toista mahdollisimman paljon ja rakastaa ja oppia toisesta. Se toimii, jos molemmat ajattelevat näin. Jos vain toinen ajattelee niin, toinen voi hukuttaa itsensä toisen palvelemiseen ja tulla pahasti satutetuksi ja omat tarpeensa jäädä täysin laiminlyödyksi. Mutta jos molemmat ajattelevat ja toimivat niin, se toimii. 

 

Kun meiltä kysyttiin mikä on ollut parasta näissä yhteisissä vuosissa, en osannut sanoa mitään yksittäistä hetkeä. Parasta on se, että me ollaan saatu kokea ne vuodet yhdessä ylipäätään. 11 vuotta on pitkä aika. Kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että me ollaan saatu olla jo niin monta vuotta yhdessä. Ja kuinka hitsin onnekkaita me ollaan, että löydettiin toisemme jo niin nuorena. Jos onni on myötä, meillä on vielä ihan hemmetin pitkä yhteinen elämä edessä, kun tässä vasta kolmikymppisiä ollaan.

Kiitos Otto jokaisesta yhteisestä päivästä. Toivottavasti meillä on ainakin ziljoona yhteistä päivää edessä. Sisälsivät ne sitten fine diningia tai oksennuksen pyyhkimistä, toivottavasti saadaan olla yhdessä.

Päätän tämän postauksen samoihin sanoihin kuin 11 vuotta sitten, tosin numeron vaihdoin.

”Semmonen tarina ja tää tarina vaan jatkuu, part 3 tulee sit kymmenen vuoden päästä eiku.”

Yhteiskunnallinen kampanja: Väestöliitto

Sain viime viikolla kouraani raskaustodistuksen neuvolasta ja jälleen on aika suunnitella, miten me jaamme perhevapaat Oton kanssa vauva-aikana. Tämä on jo neljäs kerta kun niitä jaetaan ja sävelet ovat selvät. Yhtä selvää kuin Suomessa edelleen on suurimmalle osalle perheistä, että äiti pitää perhevapaat pääosin, on meille se, että Otto jää kotiin ensin isyysvapaalle ja heti mun pakollisen osuuden loputtua vanhempainvapaalle, jonka hän pitää kokonaisuudessaan.

Miksi näin? No, siihen on monta syytä. Tärkeimpänä syynä se, että tehtiin näin jo kerran ja se oli hienoin ajanjakso meidän elämässä tähän asti, yhtään liioittelematta. Hienoa siitä teki se, että me saimme molemmat vanhemmat olla kotona vauvan kanssa, kokea ne ensimmäiset hetket, elää kiireetöntä arkea ja saada paussin oravanpyörästä. Vaikka tein töitä jo pian synnytyksen jälkeen, läpi vauvavuoden, se vuosi tuntui pitkältä yhteiseltä lomalta, koska saatiin olla yhdessä. Tein töitä pääosin vauvan nukkuessa tai ulkoillessa Oton kanssa ja muu aika me vietettiin yhdessä koko perhe. 

Koko perheen yhteisen hyvinvoinnin lisäksi toinen ihan yhtä tärkeä syy on se, että Otolla on yhtäläinen oikeus jäädä perhevapaalle kuin mullakin ja muodostaa tasa-arvoisena vanhempana suhde omaan lapseensa alusta asti. 

Meille molemmille on ihan valtavan tärkeää se, että kumpikaan vanhemmista ei ole toisen apulainen tai satunnainen lastenhoitaja toisen kantaessa päävastuun. Halutaan olla molemmat yhtä paljon mukana ja olla kumpikin niitä, joita lapset huutelevat silloin kun tarvitsevat apua jossain tai haluavat kertoa jotain. 

Kun meidän esikoinen syntyi vajaat 10 vuotta sitten, Otto sai juuri samana päivänä vakituisen työpaikan. Itselläni taas ei ollut lainkaan työtä tai koulua, johon palata. Silloin emme edes miettineet muita vaihtoehtoja kuin sen, että minä jään kotiin vauvan kanssa, vaikka toki muitakin vaihtoehtoja olisi ollut. Olisin voinut esimerkiksi hakea kouluun ja opiskella samalla, mutta sitä en silloin tehnyt. Silloinkin Otto piti kuitenkin omat isyysvapaansa täysimääräisinä, ensin ne viikot yhtäaikaa mun kanssa ja myöhemmin vielä ne loput päivät mun vanhempainvapaan loputtua. 

Myös meidän toisen lapsen kanssa minä olin se meidän automaattinen valinta, eikä edes mietitty muita mahdollisuuksia. Olin jo valmiiksi 1,5-vuotiaan kanssa kotona ja jatkoin kotona oloa sitten hänen ja vauvan kanssa. Myös toisen lapsen isyysvapaista Otto piti kuitenkin koko oman osuutensa ennen kuin lapsi täytti kaksi vuotta. Näin jälkikäteen ajateltuna olen toki kiitollinen näistä omista vuosistani kotona, ilman niitä en olisi ehkä perustanut ja kehittänyt blogiani ja muita somekanaviani ja luonut niistä itselleni uraa, joka taas vuosia myöhemmin on mahdollistanut perhevapaiden tasa-arvoisen jakamisen.

Olemme alusta asti pyrkineet tasa-arvoiseen parisuhteeseen ja vanhemmuuteen, mutta on ollut paljon tiedostamattomia asioita, joihin on kiinnittänyt huomiota ja joita on osannut muuttaa vasta kun on saanut enemmän tietoa ja kokemusta. Oton vanhempainvapaalla oli isä-lapsisuhteen kehityksen lisäksi ihan valtavan suuri merkitys koko meidän arkeen myös tänä päivänä. 

Siinä missä monet metatyöt ennen olivat automaattisesti sen kummempia miettimättä mun vastuulla, vanhempainvapaan aikana Otto otti niistä reilusti koppia ja ottaa edelleen. Kumpikin meistä vanhemmista pysyy ihan yhtä hyvin kärryillä lasten koulujutuista, kerhoon ilmoittautumisista, kaverisynttäreistä lahjoineen (no toki ei nyt korona-aikana), hammaslääkäreistä, opettajien joululahjoista ja päiväkodin naamiaisista. 

Vanhempainvapaan aikana Otto innostui myös kokkaamisesta. Ennen hän teki ruokaa ehkä kerran viikossa tai parissa, nykyisin hän tekee ruokaa ehkä viitenä päivänä seitsemästä, koska nauttii siitä niin paljon. Ja niinä kahtena muunakin päivänä hän huvin vuoksi leipoo tai kokeilee tehdä kombuchaa.  Nämä ovat vain pieni murto-osa niitä positiivisista vaikutuksista, joita perhevapaiden tasa-arvoisella jakamisella on arkeen ollut. 

Me päädyttiin jakamaan perhevapaat näin, koska se tuntui meille järkevältä. Mun oli työn luonteen vuoksi mahdotonta olla täysin tekemättä töitä vauva-aikana, mutta erittäin mahdollista yhdistää työntekoa vauva-arkeen ja kotona oloon. Otolle taas oli mahdollista jäädä pitkälle perhevapaalle ja työpaikalla sille näytettiin alusta asti vihreää valoa, kuten tälläkin kertaa. Oton jälkeen hänen tiimistään muutama muukin isä jäi perhevapaalle ja Otto on kannustanut kaikkia ystäviä jäämään, koska kokemus oli hänelle niin mullistava ja hieno. 

Vaikka Otolla perhevapaalle jääminen sujui hienosti työpaikan puolesta, näin ei kuitenkaan kaikissa työpaikoissa vielä ole. Vaikka lainsäädäntö puoltaa molempien vanhempien oikeutta jäädä perhevapaalle, työelämässä on vielä paljon niitä asenteita, että kotiin jääminen on vain äidin tehtävä. Onneksi kulttuuri muuttuu jatkuvasti yksi isä ja yksi työpaikka kerrallaan. Toivon, että joskus tämä mun postaus tuntuu absurdilta tuulahdukselta jostain keskiajalta, “miten on voitu ajatella, että kotiin jääminen olisi vain toisen vanhemman tehtävä?!”. 

Toistaiseksi kuitenkin valloillaan on edelleen se ajatus, että kotiin jääminen vauvan kanssa kuuluu pääosin äidille ja suurin osa isistä käyttää vain itselleen korvamerkityt isyysrahapäivät, tai osan niistä. Moni toimii edelleen kuten me 10 vuotta sitten, eikä edes pysähdy ajattelemaan hetkeksi erilaisia vaihtoehtoja tai niiden vaikutuksia vauvavuotta pidemmälle. 

“Kelan lapsiperhe-etuustilaston mukaan vuonna 2019 kaikista vanhempainpäivärahojen saajista miesten osuus oli 42 prosenttia, mutta vanhempainpäivärahapäivistä miehet pitivät vain 11 prosenttia. Naiset käyttivät 98 prosenttia vanhempien kesken jaettavissa olevista vanhempainrahapäivistä. Vanhempainrahaa maksetaan äitiysvapaan jälkeen alkavalta vanhempainvapaan ajalta.” (lähde: THL)

Viidennes isistä ei käytä perhevapaita lainkaan. (lähde: THL)

Nämä ovat melko hurjia lukuja monella tapaa. Nämä ovat hurjia lukuja tasa-arvoisen työelämän ja tasa-arvoisen vanhemmuuden kannalta. Aitoa tasa-arvoa ei kauniista puheista huolimatta voi saavuttaa silloin kun perhevapaiden jakamisessa on näin valtava epätasapaino. Perhevapaauudistusta tarvitaan kipeästi. 

Yleisin vasta-argumentti sille, miksi mies ei voi jäädä kotiin on raha. Se mainitaan heti ensimmäisenä, automaattisena vastauksena usein ilman, että sen pohjalta on kuitenkaan tehty oman talouden vaikutusten osalta minkäänlaisia laskelmia. Väestöliitto teki yhteistyössä Oxford Researchin kanssa laajat laskelmat, joissa selvitettiin perhevapaiden erilaisten jakomallien vaikutuksia suomalaisten perheiden kokonaisvuosituloihin. Tutkimus on erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lyhyesti tiivistettynä: 

“Ainoastaan tilanteissa, joissa vanhempien välinen tuloero on hyvin suuri, voi perheessä olla syytä tarkastella perhevapaiden jakamista taloudelliselta kannalta. Kun tuloerot ovat kohtalaisen pienet, on perheille taloudellisesti kannattavin vaihtoehto jakaa vapaat tasaisesti vanhempien välillä. Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa.” (Lähde: Väestöliiton & Oxford Researchin laskelma vuodelta 2018) 

Eli toistetaan nyt vielä yhdessä: Suurituloisemman vanhemman kokonaan käyttämättä jättämät perhevapaat laskevat perheen nettotulotasoa kaikissa tuloluokissa, myös silloin kun isä tienaa merkittävästi äitiä enemmän. 

Luin tuon koko laskelman läpi ja se oli havainnollistava ja alleviivasi hienosti sitä, että esimerkiksi matala- ja keskituloisissa perheissä on edullisinta, että vapaat jaetaan tasaisesti, eivätkä ne kasaudu vain toiselle vanhemmalle. Laskelmassa oli mukana myös esimerkkiperheitä, joissa tuloero oli vanhempien välillä suuri (esimerkiksi isä korkeimmassa tuloluokassa ja äiti matalimmassa). 

Laskelmassa koko perheen suurimmat nettovuositulot saavutettiin vaihtoehdoissa, joissa vapaat on jaettu mahdollisimman tasaisesti, esimerkiksi niin, että, äiti pitää 8,3kk ja isä 4,4kk,  äiti pitää 4,2kk ja isä 8,5kk, tai äiti pitää 6,4kk ja isä 6,3kk perhevapaista. Suosittelen tutustumaan tähän laskelmaan tai tekemään itse suoraan oman perheen tulojen pohjalta tarkat laskelmat erilaisista vaihtoehdoista, mikäli nimenomaan raha mietityttää. 

Rahan lisäksi toinen vasta-argumentti on usein imetyksen onnistuminen, miten imetys onnistuu, jos äidin sijaan isä jää kotiin? 

Ja tähän minä sanoisin, että miten se ei muka onnistuisi? Vaikka äiti haluaisi täysimettää ensimmäiset kuusi kuukautta ja olisi sen aikaa vauvan kanssa kotona, jäisi vielä monta kuukautta vanhempainvapaata toiselle vanhemmalle käytettäväksi. Esimerkiksi 7kk ikäinen vauva syö jo paljon muutakin kuin rintaa ja vaihtoehtoja on monia, miten imetyksen voi toteuttaa vaikka tekisikin töitä. Jos etätyö ei onnistu, maitoa voi pumpata pulloon, imettämässä voi käydä/toinen vanhempi voi tuoda vauvan imetettäväksi esimerkiksi lounasaikaan myös kesken päivän, tai sitten voi imettää tiheästi niinä aikoina kun ei ole töissä. 

Etenkin näin korona-aikana etätyömahdollisuuksien lisäännyttyä aivan valtavasti uskoisin, että on paljon työtehtäviä, joissa myös imetys keskellä työpäivää on täysin mahdollista. Toki on paljon myös ammatteja, joissa imetys kesken työpäivän ei ole vaihtoehto mitenkään päin. Mutta etätyön lisääntyminen on ehdottomasti yksi niistä tekijöistä, jotka tukevat isien jäämistä kotiin ja tasa-arvoisemman ja joustavamman työelämän mahdollistamista meille kaikille. 

Äidin imetystoive ei ole mikään automaattinen este perhevapaiden tasa-arvoiselle jakamiselle. Aina voi käyttää hieman mielikuvitusta ja miettiä asioita käytännössä. On paljon erilaisia tapoja jakaa vapaat, samalla mahdollistaen imetyksen jos se on toiveissa.

Miksi perhevapaiden tasa-arvoinen jakaminen on tärkeää

Moni varmasti miettii, että miksi ne vapaat pitäisi jakaa tasa-arvoisesti, jos itsestä tuntuu parhaalta se ratkaisu, että äiti on kotona ja isä on töissä. Ja pakkohan ei tietenkään ole tehdä mitään, mikä ei itsestä tunnu hyvältä. Mutta jos me halutaan joskus saavuttaa aito tasa-arvo myös työ- ja perhe-elämässä, perhevapaiden tasaisempi jakautuminen on siinä tärkeä askel. Jos me halutaan, että vielä joskus naiset tienaisivat yhtä paljon kuin miehet, tämä on välttämätöntä. Jos me halutaan, että naisilla on vielä joskus yhtä suuret eläkkeet kuin miehillä, tämä on välttämätöntä. 

Ja jos me halutaan, että lapset saavat luotua yhtä syvän yhteyden molempiin vanhempiin jo vauvasta asti, tämä on siinä merkittävä keino. En sano etteikö olisi mahdollista muodostaa yhtä tiivistä suhdetta molempiin vanhempiin silloin, kun vain toinen vanhempi on kotona, mutta kyllä se tasa-arvoinen kotona olo helpottaa sitä todella paljon. 

Mä ainakin toivon, että vielä joskus isiltä lakataan kysymästä automaattisesti missä lapsen äiti on, silloin kun he ovat liikkeellä vauvan kanssa kaksin. Että isä aidosti nähtäisiin tasa-arvoisena vanhempana, eikä kakkosvanhempana tai lastenvahtina omille lapsilleen, eikä kukaan kotiin jäävä isä saisi siitä osakseen kuittailua, tai normaalin arjen pyörityksestä supersankarin viittaa. 

Perhevapaauudistus olisi pitänyt tehdä Suomessakin jo vuosikymmen sitten. Tälläkin kertaa se helpottaisi merkittävästi meidän perhevapaiden jakamista ja mahdollistaisi Otolle pidemmän kotona olon vauvan kanssa. Mutta sitä saamme vielä odotella, eikä se tähän meidän tulevaan vauvavuoteen ehdi valitettavasti vaikuttaa. Vanhoilla keinoilla mennään. Mutta pidän sormet ristissä, että perhevapaauudistus saadaan vietyä viimeinkin käytäntöön ja että se on merkittävä askel kohti tasa-arvoisempaa perhe-elämää ja työelämää Suomessa, kuten se on ollut niissä maissa, joissa se on tehty jo aiemmin. 

Haluan sisällöissäni huomioida perhe-elämän monimuotoisuuden, mutta tässä postauksessa päädyin puhumaan nimenomaan isistä ja äideistä, koska nimenomaan isien asemaan ja isien perhevapaisiin haluttiin kiinnittää tässä kampanjassa huomiota. Ja en tiedä, ainakin oma mututuntumani on se, että esimerkiksi tuntemissani sateenkaariperheissä näissä asioissa tasa-arvo on jo pidemmällä ja vapaitakin jaetaan tasaisemmin molempien vanhempien välillä. Faktatietoa tästä ei kuitenkaan mulla ole. Isien pitämistä (ja pitämättä jättämistä) vapaista sen sijaan on ja siksi rajaus oli nyt tällainen, vaikka ehdottomasti tiedostan ja tunnustan sen, että perheitä on monenlaisia ja äidin ja isän muodostamat perheet ovat vain yksi perhemuoto muiden joukossa. 

On valtavan suuri kunnia saada olla mukana tässä yhteiskunnallisessa kampanjassa puhumassa perhe- ja työelämän tasa-arvon puolesta ja näyttämässä esimerkkiä. Väestöliitto tekee uskomattoman tärkeää työtä. Kanssani tässä kampanjassa ovat mukana myös Tuija Pehkonen, sekä Ville Viholainen, eli Koti-iskä88. Ollaan kaikki kolme (+ Otto) oltu mukana tekemässä myös tämän aiheen tiimoilta Väestöliiton Podcastia ja meidän jaksot pääset kuuntelemaan TÄÄLTÄ. 

Pidetään Oton kanssa myös 6.5. Instalive tästä aiheesta ja sen aikana meiltä voi kysyä mitä vaan perhevapaiden jakamisesta, meidän kokemuksista perhevapaista tai tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Käy IG Storyissa jättämässä oma kysymyksesi ja vaikuttamassa siihen, mihin kellonaikaan live pidetään! 

Kuten sanottua, toivon, että joskus perhevapaiden tasainen jakaminen on niin tavallista, että siitä ei tarvitse enää puhua lainkaan. Toistaiseksi ollaan kuitenkin kaukana siitä. Mutta toivottavasti askel askeleelta mennään sitä kohti. Jokainen meistä voi edistää tasa-arvoisempaa perhe-elämää pohtimalla omia asenteita ja oletuksia ja aktiivisesti kehittämällä niitä.

Kun taannoin kysyin postaustoiveita, tämä oli yksi toivotuimpia aiheita. Useat kysymykset käsittelivät sitä, että pelkäänkö, ettei aika riitä?

En itse jännitä sitä lainkaan miten aika riittää kaikille lapsille, vaikka tiedänkin, että pikkuvauvan kanssa arki voi alkuun olla todella intensiivistä. Meillä isommat lapset ovat jo sen verran isoja, että he eivät tarvitse itse koko ajan aikuista rinnalle jokaiseen arjen toimintoon ja he ovat myös arkisin koulussa/dagiksessa. Heillä on perheen yhteisten juttujen lisäksi omat elämänsä ja omat juttunsa, sekä toisensa. Kukaan heistä ei odota, että äiti ja isi olisivat jatkuvasti viihdytyspalveluna, ja monet perusjutut onnistuvat omatoimisesti.

Me ollaan jo kerran koettu tämä vauva-aika myös hieman isommalla ikäerolla (toki nyt ikää on tullut siitäkin jo paljon lisää). Se eroaa mielestäni varsin perustavanlaatuisesti siitä ajasta, kun meillä oli kaksi lasta 1,5v ikäerolla ja molemmat kotona kaikki päivät.

Silloin kun isosisarukset ovat isompia, on aikaa pesiä rauhassa päivisin vauvan kanssa ja pitää imetysmaratoneja. Ja iltapäivällä/illalla/viikonloppuisin/lomalla kun kaikki lapset ovat kotona, jaksaa hyvin huomioida sitten isompia lapsia ja antaa heille kunnolla läsnäoloa. En sano etteikö kaikkien lasten huomioiminen voisi onnistua silloinkin kun on neljä pientä kotihoidossa. Aivan varmasti voi ja hyvin varmasti monella onnistuukin. Mutta meidän perheelle sopii paremmin tämä isojen ikäerojen tapa, varsinkin näin neljännen kohdalla.

Olen sillä kannalla, että vauva sopeutuu kyllä siihen perheeseen, johon hän syntyy, eikä niin päin, että koko perhe muuttuu vauvan vuoksi. Vauva tulee varmasti oppimaan siihen (jos korona-aika helpottaa), että me touhutaan ja mennään ja tehdään ja matkustetaan. Isommat lapset arvostavat sitä, että elämä rullaa eteenpäin kuten ennenkin, eikä koko perheen elämä muutu kokonaan vauvan vuoksi, vaikka vauva tuokin oman lisänsä kaikkeen.

Liputan vahvasti kantovälineiden puolesta ja esim. meidän kolmosen kanssa vauva-arki olisi ollut n. miljoona kertaa hankalampaa ilman kantoreppua. Kantorepussa vauva sai olla koko ajan lähellä ja minä sain tehtyä työt, arjen askareet ruuanlaitosta siivoukseen ja touhuttua isompien lasten kanssa. Mikäli tämäkin vauva on sitä tyyppiä, joka haluaa olla ensimmäiset kuukaudet lähellä ja sylissä, eikä juurikaan viihdy lattialla tms, hän tulee varmasti kulkemaan mukana kantorepussa tai liinassa, jotta arjen saa rullaamaan.

Sitten kun vauva kasvaa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi, uusi arki neljän kanssa on jo varmasti löytänyt omat uomansa ja silloinkin aikaa järjestyy kyllä jokaiselle. Pidän itse kiinni siitä, että pyrin huomioimaan jokaista lasta erikseen ainakin sen suositellun 15 minuuttia päivässä täydellä läsnäololla. Toki me vietetään yhdessä yleensä paljon enemmänkin aikaa lasten kanssa kuin se vartti, mutta vartti on se aika, jonka pyrin jokaiselle antamaan erikseen täyden huomioni päivittäin. Yksi vartti lisää kolmen päälle ei kuulosta kovin haastavalta. Me vietetään paljon aikaa yhdessä koko perhe ja sen uskon säilyvän samana myös vauvan synnyttyä. Priorisoidaan perheaikaa muun ohi, koska nautitaan siitä koko perhe.

Neljä ei varmasti heti mene siinä missä kolmekin. Varsinkaan, kun kolme vanhempaa elävät jo aivan erilaista elämänvaihetta kuin vastasyntynyt, joka hetkeksi muuttaa arkea ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja läsnäoloa aivan eri tavalla kuin isosisarukset. Mutta sitten kun vauva kasvaa, uskon neljän menevän siinä missä kolmenkin. Isommatkin lapset kasvavat koko ajan ja arki ja elämä heidän kanssa kehittyy ja muuttaa muotoaan vuosi vuodelta. Miksei se neljäskin tyyppi menisi siinä jonon jatkeena aivan yhtä hyvin ja kehittäisi arkea omaan suuntaansa kasvaessaan. Myös me vanhemmat opitaan, kasvetaan ja kehitytään vuosi vuodelta.

Meillä riittää rakkautta ja syliä vaikka koko maailman lapsille, vaikka en tämän neljännen kerran jälkeen enää haluaisikaan olla raskaana itse välttämättä. Neljästä en siis ole huolissaan, että tulisi riittämättömyyden tunteita ainakaan jatkuvalla syötöllä. Varsinkaan, kun meitä vanhempia on tässä kaksi tasa-arvoista jakamassa rakkautta ja vastuuta.

Uskon, että jokainen vanhempi kokee joskus itsensä riittämättömäksi. Joskus on niitä päiviä, kun on niin paljon hoidettavaa tai on niin monta pientä vastoinkäymistä, että ei ehdi tai jaksa olla täysillä läsnä, eikä löydy edes sitä varttia. Se on ihan normaalia ja inhimillistä. Lapsetkin ymmärtävät kyllä sen, kun sen sanoo ääneen avoimesti. Toisena päivänä sitten taas paremmin.

Mun mielestä toimivan arjen pahimmat viholliset (oli lapsia yksi tai kymmenen) ovat vanhempien syyllistäminen ja syyllistyminen, riittämättömyydessä vellominen ja puhumattomuus. Riittävän hyvä riittää. Kenenkään ei tarvitse olla mikään supervanhempi, joka selviytyy aina kaikesta kultamitalisuorituksin. Kun ottaa asiat vastaan yksi kerrallaan sellaisena kuin ne vastaan tulevat, muistaa puhua avoimesti, tekee niin kuin tuntuu omalle perheelle parhaalta ja rakastaa täysillä, se riittää ihan valtavan pitkälle. Ja jokaisessa perhekoossa on omat hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa.

Ajateltiin siis, että aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa ihan samalla tavalla kuin on riittänyt kolmenkin kanssa. On perheitä, joissa on tupla- tai triplamäärä lapsia kuin meillä ja heilläkin riittää aikaa kaikille lapsille. Kyse on siitä, mitä priorisoi omassa arjessa, mitkä ovat oman perheen voimavarat ja miten kykenee sen oman arjen järjestämään. On tärkeää kuunnella itseään ja omia voimavarojaan, eikä vaatia itseltään tai perheeltään liikaa. Voi olla, että jonkun arkeen kaksikin lasta on liikaa ja se on ihan fine. Toiselle taas 12 on juuri sopivasti. Perheet, vanhemmat ja lapset on kaikki omia erilaisia yksilöitään ja se kannattaa aina muistaa kaikessa.

Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3