Olipa kerran bloggaaja, joka ei osannut lukea. Sen pituinen se.

31.08.2019

Viikon päästä sunnuntaina, 8.9., vietetään YK:n lukutaitopäivää. Samana päivänä Suomessa järjestetään klo 19.00-20.00 #Readhour eli ”lukutunti”, jolloin yritetään saada koko Suomi lukemaan yhtäaikaa tunnin ajan.

Suomalaisten nuorten lukemiseen käyttämä aika on puolittunut ja samaan aikaan heidän lukutaitonsa on romahtanut. Tämän ilmiön vaikutus näkyy esimerkiksi syrjäytymisenä. Lukeminen vaikuttaa myönteisesti monella tavalla niin yksilötasolla kuin yhteiskunnassakin. Ilman lukutaitoa meidän tarinat loppuisivat aika lyhyeen. Jopa 11%  suomalaisista aikuisista on sellaisia, joille jatko-opinnot tai työhön sijoittuminen tuottavat vaikeuksia heikon lukutaidon vuoksi. (lähde: lukukeskus.fi)

Lasten ja nuorten säätiö haluaa nostaa lukemisen ja lukutaidon merkityksen puheenaiheeksi ja haastaa siksi #ReadHour -kampanjalla koko Suomen lukemaan tunniksi ensi viikon sunnuntaina klo 19.00. Myös meidän perhe lukee silloin. Tosin se ei poikkea meillä mitenkään tavallisesta sunnuntai-illasta, voisin sanoa, että meillä luetaan silloin, vaikka tätä kampanjaa ei olisikaan. En hyödy tästä kampanjasta rahallisesti tai muutenkaan millään tavalla, vaan olen mukana tukemassa omasta tahdostani ilmaiseksi, koska haluan edistää suomalaisten lukutaitoa. Siksi mäkin jaan teille mun maailman lyhimmän tarinan lukemattomuudesta.

Olipa kerran bloggaaja, joka ei osannut lukea. Sen pituinen se.

Siinäpä mun ammattitarina kokonaisuudessaan, jos en osaisi lukea. Mun ammatissa lukutaidon merkitys on kiistaton. Blogia ei voisi ilman lukutaitoa pitää. Sen lisäksi, että mun täytyy kyetä lukemaan mun omia tekstejä ja teidän kommentteja, on äärimmäisen tärkeää ymmärtää ja lukea myös lähdemateriaaleja. Kun kirjoitan postauksia liittyen esimerkiksi yhteiskunnallisiin aiheisiin, tarkistan aina faktat. Moneen kertaan, monesta eri lähteestä. Kun kirjoitan jostain tuotteesta, rokottamisen tärkeydestä tai pienten lasten ruokasuosituksista, tarkistan faktat. Aina.

Lukutaito pitää sisällään niin monia eri lukemisen osa-alueita. Luetun ymmärtäminen ja medialukutaito. Niiden tärkeys ei ole hävinnyt samaa tahtia lukutaidon kanssa, päin vastoin. Nopeassa ja äkkipikaisessa sosiaalisessa mediassa kriittisen lukutaidon merkitys korostuu, kun pitäisi osata arvioida tiedon luotettavuutta. On myös äärettömän tärkeää ymmärtää mitä joku sanoo ja mitä itse omilla sanomisillaan tarkoittaa.

Ennen kuin kirjoitan jotain ja painan ”julkaise” pyrin aina lukemaan sen monta kertaa ja miettimään sen kaikilla mahdollisilla tavoilla, jotta voin olla varma siitä, että sanat ovat linjassa sen kanssa, mitä itse niillä tarkoitan. Joskus se vaatii rautalangasta vääntämistä, jolloin teksti ei ehkä ole niin miellyttävää lukea, kuin se olisi, jos uskaltaisi jättää enemmän tulkinnanvaraa. Joskus mut ymmärretään eri tavalla kuin tarkoitan, vaikka olen omasta mielestäni ollut niin selkeä, kuin mulle oli mahdollista. Joskus mullekin sattuu mokia, kukaan ei ole täydellinen. Mutta parhaani kuitenkin yritän.

Lukeminen antaa mulle ihan älyttömän paljon. Mitä enemmän mä luen, sitä helpompi mun on kirjoittaa. Kun joskus tuntuu siltä, että inspiraatio on hukassa, ei tarvitse kuin lukea puoli tuntia kirjaa tai hesaria, niin ajatukset alkavat lentää. Mitä enemmän mä luen, sitä enemmän ja helpommin pystyn kirjoittamaan. Lukeminen on aina ollut mulle keino rentoutua ja laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Se on niin helppoa, sitä voi tehdä missä vaan. Olen onnekas siinä, että lukemisen malli on annettu mulle kotoa jo lapsena ja mun lukemista on aina tuettu ja siihen on kannustettu. Siksi se tuntuu musta niin helpolta. Kaikki eivät opi lapsuudessa nauttimaan lukemisesta, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä opetella.

Kaikkien ei tarvitse lukea samoja asioita tai samalla tavalla, mutta uskon, että jokaiselle meistä on olemassa jotain mielekästä luettavaa.

”Lukutaidon kehittämiseksi tarvitaan pitkäjänteistä, syventävää lukemista. Syventävä lukeminen aktivoi aivoja erilailla kuin pinnallinen lukeminen: aikuisilla paljon lukevilla tehdyt aivotutkimukset ovat osoittaneet laajojen aivoalueiden aktivoituvan erityisesti pitkää, tarinallista tekstiä luettaessa. Aktiivisesti kaunokirjallisuutta lukevilla nuorilla on havaittu olevan parhaat tulokset myös muiden oppiaineiden oppimisessa.” (lähde: Lukukeskus.fi)

Siksi suosittelen, että Read Hourin aikana ensi viikon sunnuntaina 8.9. klo 19.00–20.00, jos ei jo aiemmin, jokainen halukas tarttuisi kirjaan edes tunniksi. Sellaiseen kirjaan, joka tuntuu mielenkiintoiselta, hauskalta, ajatuksia herättävältä, hämmentävältä tai jännittävältä. Jos ei kotoa löydy juuri nyt yhtään kiinnostavaa kirjaa, niin voi käydä vaikka kirjastossa. Tässä on vielä hyvin aikaa. Kirjastokortin hommaaminenkin on ihan helppo homma, jos sellainen uupuu. Tai sitten vaikka voi ladata jonkun e-/äänikirja-appin puhelimeen, ja ottaa parin viikon ilmaisen kokeilujakson käyttöön. Niistä löytyy tuhannet kirjat luettavaksi heti.

Koska mä haluaisin helpottaa mielenkiintoisten kirjojen lukemista ja tiedän, että teidän joukossa on paljon intohimoisia lukijoita, olisin hurjan kiitollinen, jos jokainen halukas vinkkaisi tähän kommenttiboksiin oman lempikirjansa. Mikä on suhun eniten vaikuttanut kirja ikinä? Mikä on kaunein kirja, jonka olet koskaan lukenut? Mitä kirjaa et unohda koskaan? Mitä luet juuri nyt?


Takaisin kiinni arjessa – heippa elokuu!

30.08.2019

Tämän kolmannen arkiviikon myötä tuntuu, että ollaan viimeinkin päästy takaisin kiinni arjen rutiineihin pitkän kesäloman jälkeen. Se ottaa aina oman aikansa, että solahtaa takaisin aikataulujen ja lisääntyneiden menojen maailmaan, mutta arki alkaa olla taas ihan hallussa. Alkuviikosta sairastamani flunssakin meni onneksi parissa päivässä ohi ja on nyt enää muisto vain.

Tämä viikko on ollut alkuviikon flunssan lisäksi tapaamisia, töitä, harrastuksia sekä vanhempainiltoja. Edellispäivien mielettömän upeat säät hieman vielä auttoivat pääsemään ihanaan arkifiilikseen. Kaikki on vaan niin parasta silloin, kun ulkona on kaunis ilma. Ulkoiltiin lasten kanssa monena iltana, käytiin lenkillä ihmettelemässä siirtolapuutarhan upeita auringonkukkia ja leikkipuistossa hyppimässä trampoliinilla.

Koska kuukauden viimeisiä viedään, ajattelin listata muutaman ihanan hetken, jotka tästä kuukaudesta jäivät mulle päällimmäisenä mieleen:

1. Se, kun yhtenä aamuna hammaspesulta tullessani löysin taaperon kietoutuneena tiukasti meidän eskarilaisen kainaloon ja molemmat katsoivat yhdessä Ryhmä Hauta isosiskon puhelimesta. Mun sydän suli.

2. Se, kun meidän esikoinen oli ensimmäistä kertaa laulutunnilla ja sain kuulla hänen laulavan yksin, rohkeasti ja kovaa. Kyyneleet tuli mun silmiin ja mulla meni kylmät väreet koko biisin ajan.

3. Se, kun lupasin kauppareissun ajan pitää Oton wowihahmon kirjautuneena sisään painamalla välillä välilyöntiä (koska muuten hän olisi voinut joutua jonottamaan tuntikausia takaisin juuri julkaistuun peliin, jonka serverit olivat tukossa satojen tuhansien pelaajien vuoksi) ja Otto oli siitä niin kiitollinen. Vaikka se oli ihan pikkuhomma mulle tehdä.

4. Se, kun olin mun tädin kanssa saunassa Oulussa ja juteltiin melkein pari tuntia. Niillä Oulun saunareissuilla on mulle ihan valtavan suuri merkitys henkisesti.

5. Se, kun siivosin mun äidille koko hänen kodin lattiasta kattoon ja äiti kertoi, miten kiitollinen oli siitä. Tuli hyvä mieli, kun olin avuksi.

6. Se kun kävin mun ystävän kanssa Mummotunnelissa yksillä ja me juteltiin ihan kahdestaan pitkästä aikaa kaikesta mahdollisesta. Ystävät on ihan älyttömän tärkeitä mulle.

7. Se päivä, kun Oton sisko tuli mun ja meidän taaperon seuraksi mun viisaudenhampaan poiston jälkeen. Vaikka alkuun jännitin, miten toipuminen sujuu, päivä olikin tosi hauska, eikä mulla edes ollut mitään kipuja. Vietettiin vaan kiva päivä yhdessä ja höpötettiin.

8. Se hetki, kun meidän keskimmäinen tuli kotiin isänsä kanssa, kun he olivat olleet viettämässä eskarin jälkeen “rokkipäivää”. Siihen kuului mm. rock-musiikin kuuntelua autossa, kahdestaan kahvilassa herkuttelua ja jutustelua, kirjastokäynti ja kauppareissu. Rokkipäivä vaan oli hauska teemanimi. Oli aivan ihana nähdä miten hyvä mieli toisella oli yhteisestä ajasta. Kahdenkeskinen aika jokaisen lapsen kanssa on ihan mittaamattoman arvokasta.

9. Se, kun vietettiin Oton kanssa kahdestaan juustoiltaa yhtenä ihan tavallisena torstaina. Herkuteltiin kolmella eri juustolla, kekseillä, hillolla, oliiveilla ja artisokan sydämillä ja vaan juteltiin kaikessa rauhassa. Välillä on ihan parasta pitää joku tällainen ilta vaikka keskellä viikkoa, aina ei tarvitse säästää kaikkia spessujuttuja viikonloppuun.

10. Se hetki, kun meidän esikoinen leipoi elämänsä ensimmäisen kerran  mustikkapiirakkaa, alusta asti itse. Se oli aivan taivaallisen hyvää ja taivaallinen oli myös se fiilis, kun katsoin miten ylpeä ja iloinen toinen on omasta suorituksestaan.

Tästä on hyvä jatkaa kohti syyskuuta ja parin viikon päässä häämöttävää kesälomaa. Ihan mieletöntä, että parin viikon päästä me ollaan Espanjan auringon alla nauttimassa lämmöstä ja lomasta koko perhe. Lapset askartelivat itse jo meille lomakalenterin ja ruksittavat siitä innoissaan päivän toisensa jälkeen.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja kiitos ihan älyttömän paljon teille ihanista viesteistä, joita on viimeisen parin päivän aikana tullut ihan hurja määrä. Teidän myötäelo, keskusteluun osallistuminen ja tsemppaaminen on aivan korvaamatonta <3 


”En tykkää lapsista” on sama kuin sanoisi, ettei tykkää ihmisistä

28.08.2019

Yksi suosituimmista ”epäsuosituista mielipiteistä” on näiden omien somevuosien aikana tuntunut olevan ”en tykkää lapsista”. Olen lukenut sen niin moneen kertaan, että ei pysty edes laskemaan. Se on suosittu blogipostauksissa ja se on suosittu keskusteluketjuissa Facebookin eri ryhmissä. Löytyypä aiheesta monta artikkeliakin. Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen törmättyäni taas viime viikolla useampaan aihetta koskevaan keskusteluketjuun uusimman lapset ravintolassa -kohun pohjalta.

On varmasti mahdollista, että on olemassa monta ihmistä, jotka eivät ole tykänneet yhdestäkään lapsesta, jonka ovat tavanneet. Jotkut eivät tapaa koko elämänsä aikana kovin paljoa lapsia, ja ne muutamat, joita tapaavat, eivät ole sellaisia joiden kanssa heillä klikkaisi, ainakaan juuri sen tapaamisen aikana. Jotkut tapaavat paljonkin lapsia, mutta yhdenkään kanssa ei vaan synkkaa. Sitten kun ei ole synkannut tavattujen lasten kanssa, voi hyvin käydä niin, että alkaa vältellä tilanteita, joissa joutuisi tapaamaan heitä lisää ja olemaan heidän kanssa tekemisissä enemmän. Voi syntyä oman pään sisälle fiilis, että ei tykkää lapsista ollenkaan. Mä tajuan sen.

Samahan se on kaiken muunkin itselle ihan erilaisen kanssa. Monesta asiasta voi muutaman kokemuksen perusteella syntyä fiilis, että ei tykkää asiasta tai ihmistyypistä X, vaikka todellisuudessa on tavannut vain murto-osan tämän ihmistyypin tai asian edustajista. On tavannut muutaman ärsyttävän insinöörin ja alkaa ajatella, että kaikki insinöörit on ärsyttäviä. Tapaa muutaman töykeän mummon kassajonossa ja alkaa ajatella, että mummot on töykeitä kassajonoissa. Se on ihan inhimillistä. Yleensä ihmiset kuitenkin tiedostavat, että heillä ei ole oikeasti kokemusta _kaikista_ tämän ihmistyypin edustajista (jotka ovat kaikki yksilöitä) ja ymmärtävät, että eivät voi sanoa tällaisia karkeita yleistyksiä ääneen, koska ne eivät mitenkään voi olla totta.

Kenellekään tuskin nyky-yhteiskunnassa tulisi mieleen esimerkiksi sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti, että ”en tykkää naisista” tai ”en tykkää norjalaisista”, tarkoittaen, että ei halua olla naisten tai norjalaisten kanssa missään tekemisissä, eikä tykkää kenestäkään naisesta tai norjalaisesta. Ei tietenkään, sehän olisi pöyristyttävää. Mutta: on sosiaalisesti ihan hyväksyttävää sanoa, että ei tykkää lapsista. Ollenkaan. Että on tavannut viisi tai kymmenen tai vaikka sata lasta, miljardeista, ja voi sanoa, että ”En tykkää lapsista”.  Ja se on kaikkien mielestä ihan okei. ”Aa joo, toi ei tykkää lapsista.”

En tiedä nähdäänkö se vähän samanlaisena ominaisuutena kuin vaikka hiustenväri: tolla on ruskee tukka, toi pelaa änärii, toi ei tykkää lapsista. No biggie.

Mutta sen pitäisi olla biggie. Miksi on ihan ok leimata kaikki lapset samanlaisiksi, kun ei ketään muutakaan saa? Miksi on ihan ok ajatella, että kaikki lapset on ihan kamalia ja niistä ei vaan tykkää, kun kenestäkään muustakaan ei saa ajatella niin?

Lapset on ihan yhtä arvokkaita yhteiskunnan jäseniä, kuin kaikki muutkin ihmiset. He eivät ole ongelma, ärsyttävä homogeeninen ihmismassa joka rasittaa ah-niin-tärkeitä aikuisia, vaan he ovat ihmisiä ja erilaisia ihan siinä missä mekin, eikä piiruakaan vähemmän tärkeitä.

Pyrin suhtautumaan lapsiin lähtökohtaisesti ihan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin: neutraalisti. En päätä etukäteen, että ”koska toi on lapsi, en voi tykätä siitä”. En myöskään ajattele etukäteen, että ”oi ihanaa, varmasti rakastan tuota ihmistä, koska se on lapsi”.

Olen nähnyt monta lasta, joiden kanssa en viettäisi mielellään aikaa jos ei ole ihan pakko. Monta lasta, joiden touhuja katsellessani mua on etonut tai jotka on olleet niin rasittavia, että on meinannut järki lähteä. Olen tavannut myös monta ihan hirveän ihanaa lasta. Olen tavannut sellaisia lapsia, jotka käyttäytyvät kuin enkelit ja ovat niin kohteliaita ja rauhallisia tai sellaisia jotka ovat villejä, hulvattoman hauskoja ja puheliaita tyyppejä. Useimmat lapset, joita olen tavannut, ovat jotain näiden kaikkien väliltä, tai näitä kaikkia yhtäaikaa. Välillä aivan sairaan ärsyttäviä ja välillä maailman ihanimpia kullannuppuja, aivan kuten suurin osa meistä ihmisistä muutenkin on.

Kun me nähdään lapsia metrossa, juhlissa, päiväkodin pihalla, ravintolassa tai kaupassa, me nähdään yksi ohikiitävä hetki heidän elämästä. Pieni kurkistus, joka ei kerro mitään siitä, millaisia ihmisiä nämä lapset ovat. Eikä myöskään siitä, millaiset vanhemmat heillä on. Harva tekee päätelmiä (joihin uskoo täysillä) vierustoverin elämäntilanteesta tai siitä tykkääkö hänestä sen perusteella, millaisen kuvan tästä saa viiden minuutin yhteisen bussimatkan aikana. Paitsi jos kyseessä on lapsi. 

Joo, on ehkä hauska joskus leikitellä ajatuksella, että millainenkohan elämäntarina tuon vanhan sedän taakse kätkeytyy, mutta kukaan ei päätä, että kaikki vanhat miehet ovat alkoholisteja siksi, että näkee yhden alkoholisoituneen vanhan miehen raitiovaunussa.

Kukaan meistä ei ole elämänsä jokaisena hetkenä hauska, mahtava tai sanavalmis. Ei aikuiset, eikä lapset. Jokainen meistä on myös joskus ollut lapsi. Se tuntuu joskus unohtuvan. Lapset vasta opettelevat elämää ja sitä, miten täällä maailmassa toimitaan.  Isona heistä tulee aikuisia. Mitä paremmin ympäristö kohtaa heidät ja kohtelee heitä, sitä todennäköisempää on, että heistä tulee kivoja aikuisia. He peilaavat omaa maailmankuvaansa ihmisistä ympärillään. Niin läheisistä ja rakkaista aikuisista, kuin niistä bussissa olevistakin, jotka näyttävät selvästi, etteivät tykkää.

Mä en kirjoita tätä tekstiä siksi, että haluaisin saada jonkun mielen muuttumaan esim. lasten saamisen suhteen. En suinkaan. Mulle on henkilökohtaisesti ihan sama, haluaako joku muu saada itse lapsia vai ei, ei se kuulu mulle. Enkä liioin toivo, että kukaan alkaisi tämän myötä lepertelemään kaikille vastaantuleville mukuloille. Kirjoitan tämän siksi, että mun mielestä minkään ihmisryhmän väheksymisen, leimaamisen tai yleistämisen ei pitäisi olla hyväksyttävää. Suomessa on ihan sallittua olla avoimesti lapsia vastaan, monella eri tavalla, ja se on mun mielestä inhottavaa. Niin ei pitäisi olla.

Mä haluaisin, että jokainen ihminen kohdattaisiin omana itsenään, yksilönä kaikissa tilanteissa. Että ne, jotka ovat päättäneet olla pitämättä lapsista voisivat ihan rauhassa ajatella omassa päässään näin, mutta eivät levittäisi tätä ajatusmallia laajemmalle ja tekisi siitä hyväksyttävää. Mä toivon, että olisi yhtä noloa ja junttia sanoa, ettei tykkää lapsista kuin on sanoa, ettei tykkää mistä tahansa muustakaan ihmisryhmästä.


Mustat välikausivaatteet lapsille syksyyn

27.08.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Tämän elokuisen melkein-helleaallon aikana välikausivaatteet tuntuvat jokseenkin kaukaiselta ajatukselta. Fakta on kuitenkin se, että viime viikollakin oli jo sen verran viileitä aamuja ja märkiä kelejä, että laitoin lapsille välikausitakit aamulla päälle. Vaikka nyt on ihanan lämmintä ja aurinkoista, kunnon intiaanikesä, niin sieltä ne kylmät ja pimeät syysaamut ovat jo tuloillaan. On ihan hyvä uhrata muutama ajatus välikausivaatteille tässä vaiheessa, niin kelit ei sitten pääse yllättämään.

Kesä teki perinteiset ja meidän isommat lapset venähtivät hulluna pituutta. Vanhimmalle kävi jopa sama kuin vuosi sitten: hän hyppäsi kesän aikana yhden koon yli kokonaan ja siirtyi vielä seuraavaan. Mä en tiedä mikä siinä kesässä oikeasti on, kun aina lapset hujahtavat silloin pituutta niin paljon. Samaan aikaan meidän keskimmäinen kasvoi niin paljon, että esikoiselle vielä keväällä sopivat vk-vaatteet ovat nyt hänelle just ja just sopivia, eli voivat vielä jäädä pieneksi syksyn aikana. Siksi koettiin hyväksi ratkaisuksi varautua uusilla välikausivaatteilla tähän syksyyn, niin ei käy ainakaan sitten niin, että lokakuussa huomataan yhden olevan liian lyhyissä siskon vanhoissa kuorihousuissa eskarissa ja toisen kokonaan ilman.

Tässä meidän isompien muksujen pienessä ikäerossa on perheen sisäisen vaatteiden kierrätyksen kannalta just se hankala puoli, että välillä käy just niin, että sitten kun vaatteet jää esikoiselta pieneksi ja voi laittaa keskimmäiselle, niin ne ovat jo valmiiksi ”liian sopivia” tai lahkeista jopa liian lyhyitä. Siksi niin iso osa vaatteista onkin heillä kokonaan yhtäaikaa käytössä, paitsi ne jotka on vasta ostettu ja joissa on vielä runsaasti kasvunvaraa.

Välikausivaatteissa turvauduttiin pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniini Polarn O. Pyretiin. Olen ostanut sieltä kuorivaatteita siitä asti, kun esikoinen aloitti metsäkerhossa 2,5-vuotiaana ja edelleen se on mulle luonteva valinta, koska olen aina ollut laatuun 100% tyytyväinen. Tänä syksynä Polarn O. Pyret yllätti ja teki jotain, mitä ainakin FB:n lastenvaateryhmissä on kaivattu pitkään: lisäsi syysmallistoon täysin mustat välikausitakit ja mustan vuorellisen kuorihaalarin (tosin harmaalla käpykuviolla, mutta kuitenkin). Mustia kuorihousujahan PO.Pista on saanut aina, mutta nyt saa halutessaan lapselle kokomustan välikausiasun.

Musta on välikausivaatteissa mahtava väri, koska siinä ei näy lika, eikä varsinkaan pinttynyt lika. Se kestää ja kestää ja jos ollaan niin onnekkaita, että nyt saadaan sitten esikoisen vanhat keskimmäiselle käyttöön ja keskimmäisen vanhat säästöön kuopukselle, ne luultavasti näyttävät kuin uusilta vielä silloinkin. Meillä on ollut välikausivaatteita näiden vuosien aikana lähes kaikissa sateenkaaren väreissä ja ehdottomasti kauneimmin ovat säilyneet aina ne mustat kuorihousut. Nyt onkin hyvä testata, että miten säilyvät kokomustat välikausikamppeet.

Kaikki Polarn O. Pyretin PO.P Weather PRO -ulkovaatteet ovat ominaisuuksiltaan aivan loistavia: Vesipilariarvo 10 000 mm, Kulutuksenkesto väh. 5 000 kierrosta, 180 grit, 12 kPa, Hengittävyys vähintään 5 000 g/m2/24 h ja täysin tuulenpitävä materiaali. Polarn O. Pyretin kuorivaatteissa on Bionic Finish Eco -vedenpitävyyskäsittely, jossa ei ole käytetty haitallisia PFAS-yhdisteitä. Vaatteissa on myös irrotettavat ja turvalliset huput, YKK-vetoketjut sekä 360-heijastimet, jotka näkyvät joka suunnasta. 

Taaperolle otettiin testiin nyt ensimmäistä kertaa PO.Pin vuorillinen kuorihaalari, jossa on siis irroitettava vuori. Fleece-vuori on valmistettu kierrätetystä polyesterista. Haalari sopii hyvin siis niin leudompaan syysilmaan kuin sitten viileämpiikin päiviin. Vuorikangas on erityisen hyvä itse pukemaan opettelevalle taaperolle, kun se vähentää yhden puettavan vaatekerroksen ja lämmittää loistavasti silloinkin, kun istuskelee pitkään maassa tekemässä hiekkakakkuja.

Näin mustien kuorivaatteiden kanssa mä aion pukea kyllä lapsille sitten pimeinä aamuina/iltapäivinä vielä neonväriset turvaliivit, jos lähdetään vaikka pyörälenkille tai jos esim. koululainen kulkee koulumatkaa yksin. Koskaan ei voi olla liian varovainen heijastimien kanssa. Onneksi lisänäkyvyyttä tuo vielä PO.Pin täysin heijastava reppu, joka esiteltiinkin jo aiemmassa Back to school -postauksessa.

Yksi hyvä syy valita juuri Polarn O. Pyretin välikausivaatteet on heidän PO.P Repairs -palvelu. Polarn O. Pyretin kanta-asiakkaat voivat viedä PO.Pista ostetut ulkovaatteet korjattavaksi lähimpään myymälään, riippumatta niiden iästä. Polarn O. Pyret korjaa kaiken, minkä pystyy korjaamaan kestävästi. Vaatteista paikataan repeämiä, vaihdetaan neppareita, vaihdetaan vetoketjuja tai niiden osia jne. Osa korjauksista tehdään myymälässä ja osa ompelijalla. Useimmat käytettävät varaosat ovat alkuperäisiä PO.Pin tuotteissa käytettyjä osia. Turvallisuussyistä PO.P ei vaihda nappeja tai neppareita kokojen 44-104 cm (0-3 v) tuotteisiin, mutta kaikki muut korjaukset onnistuu niistäkin. Korjaus on VIP-kanta-asiakkaille ilmaista ja muille +jäsenille omakustanne-hintaista. Lisää PO.P Repairs-palvelusta voi lukea PO.Pin sivuilta

Mustien välikausivaatteiden kaveriksi lapset valitsivat harmaat merinovillaiset ohuet pipot ja kaulurit. Nämä pipot on täydelliset talvellakin esim. luistellessa kypärän alle, kun ovat niin ohuet, että kypärä menee hyvin päähän. Merino kuitenkin lämmittää super hyvin ohuessakin pipossa. Talveksi toki sitten on paksummat pipot ja alkusyksystä lapsilla on vielä lippikset tai trikoopipot, mutta ohuet merinopipot on super hyvä olla 5-10 asteen keleillä ja talviurheilua varten. Ohut merinokauluri menee hyvin vaatteiden alle eikä kutita yhtään. Kaikki PO.Pin käyttämä merinovilla on mulesing free -sertifioitua.

Meidän tokaluokkalainen halusi kuorihanskojen sijaan mustat villalapaset välikauden koulupäiviin. Ilmeisesti hän ei enää välitunneilla kaivele hiekkaa tai mutaa, kuten pienemmät sisarukset. Taaperolle otettiin mustat kuorirukkaset ja eskarilaiselle mustat kuorihanskat. Meillä on ollut myös PO.Pin kuorihanskoja vuosien ajan käytössä ja ne ovat ihan priimaa laadultaan. Pitävät vettä hurjimmallakin säällä ja säilyvät hyvännäköisinä.

Kuorivaatteet on helpointa pitää puhtaana ihan vaan pyyhkäisemällä pintaa kostealla (PO.Pista saa liinan mukaan ostaessa). Haalareihin ja kuorihousuihin on muuten helppo vaihtaa itse uudet lenksut kengille, ne on kiinni napeilla ja uusia lenksuja sopivissa väreissä saa ostettua edullisesti PO.Pista myös.

Nyt meillä alkaa olla välikausikamppeiden tilanne ainakin koulussa/hoidossa tarvittavien vaatteiden osalta erittäin bueno. Pitää vielä käydä läpi kunnolla kenkätilanne – veikkaan, että ainakin esikoisen ja taaperon kenkätilanne on sellainen, että uudet vedenpitävät kengät on vielä ostoslistalla. Keskimmäiselle menee varmasti esikoisen vanhat, mikäli omat ovat jääneet pieneksi kesän aikana.

ARVONTA: VOITA VAPAAVALINTAINEN KUORITAKKI TAI KUORIHAALARI POLARN O. PYRETISTÄ!

Kommentoi postaukseen minkä värisen kuoritakin tai kuorihaalarin haluaisit Polarn O. Pyretin syysmallistosta ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, niin osallistut yhden vapaavalintaisen kuoritakin tai kuorihaalarin arvontaan Polarn O. Pyretin syksyn uutuuksista. Osallistumisaikaa on 3.9. klo 23.59 asti ja voittajalle ilmoitetaan voitosta henkilökohtaisesti. 

Kilpailun järjestää: Polarn O. Pyret Finland / Kids Company Oy
Kilpailun järjestäjän vastuu
Kilpailun järjestäjä rajoittaa vastuunsa kilpailun palkintojen arvoon. Kilpailun järjestäjä vastaa arvottavasta palkinnosta maksettavan lakisääteisen arpajaisveron suorittamisesta. Osallistuja antaa tietonsa ainoastaan kilpailun järjestäjän käyttöön. Oikeus tietojen oikaisemiseen: Kilpailuun osallistunut voi poistaa osallistumisensa poistamalla kommenttinsa.

Lue lisää:

Välikausivaatteet-tagin alta löytyy lisää juttua mm. liikkumaan opettelevan vauvan ja pikkutaaperon välikausivaatteista, sekä jostain sieltä kauempaa myös ne meidän ihka ensimmäiset PO.Pin kuorivaatteet (oranssi takki ja mustat pökät).


Puhuminen on meidän liima

26.08.2019

Moikka, tänään äänessä Otto ja Iina (heh, sori oli pakko). Mutta joo kyllä, tänään tapahtuu jotain niinkin harvinaislaatuista, että sain houkuteltua vanhan mr. bloggaajan itsensä kirjoittamaan muutaman ajatuksen tänne mun blogiin, mitä hän ei enää nykyisin kovin usein tee. Kirjoitimme kumpikin vuorollamme samasta aiheesta pätkän tekstiä näyttämättä tekstejämme kesken kaiken toisillemme. Pääsette siis lukemaan molempien näkökulman. Ensimmäiseksi Oton teksti:

Minulla on pointti, jonka haluaisin tuoda esille, joten hypätäänpä hetkeksi muka-syvällisen keittiöpsykologian pariin.

Jokainen ihminen on jonkun muotoinen. Tässä tapauksessa en tarkoita fyysisesti, vaan ihmisenä. Omat tottumukset, mielenkiinnon kohteet, näkemykset ja periaatteet muiden asioiden ohessa päättävät sen muodon. Maailma muokkaa ihmistä ja ihminen puolestaan maailmaa ympärillään. Siellä sitten pyöritään kaikki yhdessä kuin ruotsalainen asuntoauto keskellä risteystä (muutenkin sekavan Redin edustalla tuossa viime viikolla) ja koitetaan löytää sopivaa koloa, mihin tunkea se oma muoto. Toivottavasti myös löydetään se, edes etäisesti sopiva.

Muodot tekevät tekee parisuhteista erityisen mielenkiintoisia. Mitä tehdään sitten, kun kaksi eri muotoista ihmistä päättää lyöttäytyä yhteen? Koitetaanko sitä omaa muotoa muokata, että toinen mahtuu sinne, vai tungetaanko väkisin samaan koloon ja toivotaan, ettei purskahdeta ulos? Vai poistutaanko kenties niistä omista koloista, ja lähdetään uudestaan maailmalle etsimään koloa, johon molemmat mahtuvat?

Vastaustahan minulla ei tähän ole, enkä ole edes täysin varma siitä oliko tämä jokseenkin seksuaalisesti latautunut selitykseni koloista ja muodoista paras keinoni tuoda tämä asia esille. Se mitä yritän sanoa on, että maailmassa on parisuhteita yhtä paljon kuin Tubeconissa on valvojaksi lähteneitä vanhempia kyseenalaistamassa omaa olemustaan. Siksi on tärkeää, että pyritään löytämään ne omat tavat ja käytännöt, jotka toimivat juuri siinä omassa parisuhteessa.

Näin me teimme vaimoni kanssa. Kun me tapasimme, me emme edes tienneet minkä muotoisia olimme. Vähän tapaamisemme jälkeen Iina toki oli pyöreä, mutta se nyt on asia erikseen. Monta iltaa meni siihen, kun puoliksi vitsillä kerroimme toisillemme jotain menneisyyden järkyttäviä juttuja ja sitten pysähdymme jälkeenpäin miettimään, että mitäs helvettiä, kun toisen reaktio olikin että ”ai kauhea, ootsä kunnossa”, eikä se alkanutkaan nauramaan.

Varsinkin meidän suhteen alkuaikoina, kun en ollut kovin tottunut puhumaan tunteistani, oli Iinalla tapana joskus tarkoituksella ärsyttää minua siihen pisteeseen asti, että en vain pystynyt enää pitämään suutani kiinni. Kahden viikon ”ei mul oo mikään” kääntyi silmänräpäyksessä viiden minuutin itkuksi käsittelemättömistä menneisyyden ongelmista, joista en ollut koskaan uskaltanut puhua kenellekään. Aika radikaali ratkaisu ehkä, mutta meillä se toimi.

En nyt tosin lähtisi heti kokeilemaan tätä ratkaisua näin yleisenä neuvona. Meilläkin Iina olisi välillä voinut ajoittaa nämä hetket paremmin. Kerran tämmöinen episodi esimerkiksi syntyi matkalla kauppaan, mikä ei ollut ehkä paras mahdollinen ajankohta. Mutta se nyt oli pitkällä tähtäimellä sivuseikka. Jälkeenpäin meillä molemmilla oli parempi olo ja elämä jatkui taas.

Välillä elämä vaan on aikamoista ruusuilla tanssimista. Enkä nyt tarkoita helppoa ja mukavaa. Ne, jotka blogiani Akkavaltaa joskus lukivat, saattavat muistaa avautumiseni suomalaisista sanonnoista. Esimerkiksi juuri tästä ruusuilla tanssimisesta. En vain saa päähäni, kuinka ruusujen piikkien päällä tanssimisessa on kenenkään mielestä mitään kivaa. Tarkoitan sitä, että meilläkin on ollut omat haasteemme, niin yksin kuin yhdessäkin. Iinan vuodelepo toisen raskauden aikana, molempien yhtäaikaiset isovanhempien poismenot kuopuksen vauvavuonna, yhteisen kahdenkeskisen ajan puute niin suhteemme alussa kuin välillä nykyäänkin, sekä omat henkiset pullonkaulamme ja stressin aiheemme.

Parisuhteet vaativat työtä, eikä se aina ole helppoa. Joskus joudutaan siinä yhteisessä kolossa antamaan periksi, muuttamaan sitä omaa muotoa ja tekemään kompromisseja. Joskus taas otetaan yhteen, kun oma muoto ei vaan taivu enempää. Tämähän ei ole ainoastaan normaalia, vaan jopa vaadittua. Itse en ole ainakaan koskaan törmännyt pariin, joka ei olisi koskaan tehnyt kompromissia missään asiassa, tai pariin, joka ei olisi koskaan keskustellut normaalia korkeammalla tunnelatauksella.

Ihmiset kehittyvät ja parisuhteet kehittyvät. Jos on onni matkassa ja töitä on tehty tarpeeksi, saattaa sitä joku aamu havahtua siihen, että hei, ”nyt on hyvä kolo”, ja myös siihen, että nyt on hyvä kolo. Sehän se tavoite on.

Joskus ihmisille käy niin, että he toteavat ettei tämä nyt istu yhtään, vaikka kaikkensa on tehty. Ja jos loppujen lopuksi on sanottu ja tehty kaikki mitä voi, on enemmän kuin sallittua todeta, että tämä ei nyt vaan toimi. Jos on kurkkuaan myöten täynnä ja kyllästyminen iskee. Se on fine, ja se on jopa tilastollisesti todennäköisempää kuin se yhdessä hautaan asti kulkeminen. Minullakin on takana useampi eroon päätynyt parisuhde kuin sellainen, jossa vielä olen, yllättävää sinänsä.

Meillä kaikki se, mitä ollaan koettu niin yhdessä kuin erikseen, ja kaikki se mitä ollaan yhdessä tehty, on tuonut meitä lähemmäs toisiamme. Olemme sopeutuneet toistemme puutteiden ympärille. Autamme toisiamme ja pidämme yhdessä huolen siitä, että ylläpidämme toistemme standardeja. Silloinkin kun meidän häiden aikaan hädin tuskin ehdimme juttelemaan, kun kaikkien muiden arjen touhujen ohessa vietin vielä viikonloputkin töissä hääbudjetin kasvattamiseksi, pidimme huolen siitä, että menimme edes yhdessä nukkumaan, ja heräsimme yhdessä joka aamu. Ja nyt edelleen olemme onnellisia siitä, mitä meillä tällä hetkellä on.

Meidän muodot ovat muuttuneet miljoona kertaa tässä matkan aikana, ja tulevat varmasti tulevaisuudessakin muuttumaan. En kuitenkaan epäröi sekuntiakaan, ettemmekö yhdessä tulisi mahtumaan meille jo hyväksi todettuun koloon. 

TL;DR: Yhteen ottaminen on normaalia, kompromissit ovat vaadittuja ja joskus sitä vaan erotaan. 

– Otto

Kun me alettiin seurustelemaan Oton kanssa, ei tunnettu edes toisiamme kunnolla. Se ei ollut meille mikään este seurustelun onnistumiselle, mutta se oli ehdottomasti sellainen asia, joka olisi voinut muodostua suureksi kompastuskiveksi. Onneksi tutustuessamme saatiin huomata, että sen ensihuuman ja pintakerroksen alla molemmilla oli jotain sellaista, mitä toinen pystyi rakastamaan täydestä sydämestään.

Se on vaatinut paljon puhumista, se on selvä. Alkuun se olin minä, joka sitä puhumista vaadin. Muustakin kuin 2010-luvun alun tyhmistä meemeistä, wowista ja meistä. Se olin minä, joka kyselin ja kaivelin. Halusin tietää kaiken Otosta, Oton historiasta, Oton virheistä ja vaikeimmista kokemuksista. Oli ehkä hyväkin, ettei me tunnettu niin hyvin.

Jos olisin tiennyt Otosta enemmän, olisin pelännyt, että Otto menee rikki mun kysymyksistä. En olisi halunnut nostaa kaikkia niitä tunteita pintaan tieten tahtoen, joita tietämättäni nostin. Ne olisivat jääneet käsittelemättä, kytemään jonnekin sinne syvälle. Ehkä vaivaamaan meitä myöhemmin. Vanhat totutut käytösmallit, pelot joita oli jäänyt aiemmista kokemuksista, oletukset toisen ajatuksista jotain asiaa kohtaan.

Koska en tiennyt mistään mitään, en osannut myöskään varoa tai käsitellä silkkihansikkain. Kysyin historiasta, lapsuudesta, koulusta, kavereista, eksistä, perheestä. Joskus Otto sanoi, ettei halua puhua, pitkäänkin, vaikka ilmeet ja eleet kertoivat muuta. Silloin oikein tarkoituksella ärsytin sen kaiken ulos. Näin, että toisella on tunteita, joiden on pakko päästä ulos. Kysyin ja kysyin. Ja lopulta sain vastauksia. Otto sanoi joitakin asioita ääneen ensimmäistä kertaa elämässä. Samoin minä.

Samalla kun pyysin toista kertomaan, kerroin itsekin. Koska kysyin vaikeita kysymyksiä, sain samanlaisia takaisin. Kerroin ensimmäistä kertaa jollekin muulle asioista, joita olin kokenut ja jotka vaikuttivat muhun enemmän, kuin halusin myöntää. Meidän keskustelut eivät ensimmäisinä kuukausina aina olleet mitään söpöä small talkia. Me puhuttiin siitä, miltä tuntuu kertoa pikkusiskolle, että äiti on kuollut ja siitä, miltä tuntuuu kun oma vanhempi makaa sängyssä masentuneena vuosia. Puhuttiin kiusaamisesta, henkisestä väkivallasta  ja meidän elämän hirveimmistä hetkistä. Usein meidän keskustelut lähtivät läpänheitosta ja jostain huvittavista muistoista, mutta ajautuivat vaan yhtäkkiä niihin vakavampiin asioihin kuin huomaamatta.

Puhuminen. Se on meidän tärkein vahvuus, jolla me pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Meidän perheessä ei ole asioita eikä tunteita, joita ei voisi sanoa ääneen. Se tapa on jäänyt alusta asti. Nykyisin Ottoa ei juuri tarvitse houkutella tai ärsyttää puhumaan. Me kummatkin kaadetaan kaikki ulos heti kun on jotain kaadettavaa. Ja uskon, että siinä piilee syy siihen, miksi me ei voida kuvitella eroavamme, vaikka tilastollisesti se on todennäköistä tutkimustenkin mukaan. Etenkin, kun olemme pariutuneet niin nuorena.

Kaadettiin ulos kaikki loput, mitä tästä aiheesta tuli mieleen meidän uusimmassa podcast-jaksossa. Yhdessä-podissa me jatketaan siitä, mihin jutut kotona jäävät. Tehdään sitä, mitä parhaiten yhdessä osataan. Puhutaan, mutta vaan mikit päällä. Kolmas jakso käsittelee pitkässä parisuhteessa elämistä. Sitä, mikä toisessa ärsyttää ja mikä toisessa yllättää. Tuleeko vilkuiltua muita? Voiko toiseen kyllästyä? Miten se vaikuttaa parisuhteeseen, että suhde on alkanut tosi nopeasti ilman, että tuntee edes toisiaan kunnolla? Mistä meillä oikein riittää puhuttavaa vielä 8 vuoden jälkeen toisillemme ja mikä pitää suhteen mielenkiintoisena? Puhutaan parisuhteen erilaisista vaiheista ja siitä, miten ne ovat menneet meillä. 

Uusimman Yhdessä -podcastin 3. jakson ”Voiko toiseen kyllästyä pitkässä parisuhteessa?” voi kuunnella Spotifyssa TÄSTÄ ja Soundcloudissa TÄSTÄ. Podcastin kaikki kolme ensimmäistä jaksoa tulevat kuunneltavaksi myös Apple Podcast -sovellukseen tällä viikolla, kunhan Apple saa käsiteltyä hakemuksen (missä voi ilmeisesti kestää jopa kolme vuorokautta toisin kuin luultiin).