Perjantaina 13. päivä sain kuulla ne kaikkein surullisimmat uutiset: rakas pappa oli kuollut. Osasin valmistautua uutiseen, sillä edellisen päivän vietin papan luona aamusta iltaan sairaalassa Oulussa ja selvää oli, että kun sieltä illalla lähdin halattuani pappaa viimeisen kerran, en enää koskaan tulisi häntä näkemään. En olisi millään halunnut lähteä ja viimeinen halaus tuntui siltä kuin sydäntä olisi revitty rinnasta. Kuiskasin papalle, että rakastan maailman eniten ja päästin irti. Pappa ei sitä enää kuullut, mutta onneksi päivällä olin saanut sanottua kaiken mitä halusin niin, että hän oli vielä hereillä ja tiesi kuka hänelle puhuu. Onneksi pappa ei jäänyt yksin mun lähtiessä, meitä oli kaikki läheiset siellä papan luona yhdessä. Silti lähteminen tuntui ihan hirveältä.
Nyt olen ehtinyt elää tiedon kanssa jo muutaman päivän. Kun äiti soitti ja kertoi uutisen, tuli ensimmäinen itku ja tärinä. Tärisin kuin horkassa, vaikka olin kotona lämpimät vaatteet päällä. Onneksi Otto lohdutti ja halasi mua. Lapset olivat jo nukkumassa, ja sain käsitellä asiaa ensin rauhassa. Viime päivinä suru on ollut läsnä. Ei kokoajan, ei niin etten olisi toimintakykyinen. Mutta niin, että aina tilaisuuden tullen se yllättää varkain ja pyyhkäisee yli kuin valtava tsunami.
Kuten lauantaina, kun etsin kaupassa marenkeja ja näin Pullavat hyllyssä. Pullavaa vein aina papalle kun käytiin kylässä. Unohdin ostaa marengit ja kaurakeksit kakkua varten, kun oli vaan pakko lähteä pois. Tai kun istuin autossa odottamassa Ottoa, joka oli hakemassa lasta laulutunnilta, ja kuuntelin Benjaminin uutta bängeri UMK-biisiä. En huomannut ajoissa, että biisi loppui ja uusi biisi ehti alkaa, kun kuulin tekstarin kilahduksen puhelimesta. Pian huomasin lukevani kutsua papan hautajaisiin näiden sanojen tahtiin:
Meidän kehot vanheneeNiin se vaan meneeMut loppuun asti mieli viel juokseeJuokse mun kaa, juokse mun kaaKunnes sammutaanEi aika ainakaan lisää tuntejaanJoten kunnes kaikki laitteet suljetaanNauti mun kaa, nauti mun kaaKunnes sammutaan
Itkin silmät päästäni. Otto tuli takaisin autoon, lohdutti ja sanoi, että juuri tästä syystä hän ei ole soittanut ollenkaan musiikkia autossa viime päivinä, kun tietää, että musiikki on mulle kaikkein pahin itkettäjä, kun oikea biisi osuu kohdalle.
Ei nämä päivät ole olleet itkua täynnä. Neljän lapsen arjessa on niin paljon organisoitavaa, että ihan jo tavalliset arjen askareet vievät ajatukset tehokkaasti muualle. Olen keskittynyt tekemään kivoja asioita ja ollut kiitollinen siitä, että rinnallani on juuri Otto, joka käsittelee mua normaalistikin kuin kukkaa kämmenellä, mutta nyt vielä silkkihansikkain. Otto naurattaa mua oikeissa kohdissa, huomioi mua ekstra ihanasti, kurvaa autolla Lindt-Outletiin pyytämättä hakemaan mango-Lindoreita ja antaa mun surra tai olla surematta juuri omalla tavalla. Rauhassa yksin tai kainalossa, leipomalla tai askartelemalla. Siivoaa mun sotkut pyytämättä, auttaa mua kaikessa ja ottaa koppia siitä, että arki pysyy kasassa. En tiedä mitä tekisin ilman, enkä haluakaan tietää.
Ja onneksi on lapset. Lapset, jotka suhtautuvat niin mutkattomasti kaikkeen ja joiden elämä rullaa eteenpäin, vaikka mulla tunteet myllertääkin. Heidän kanssa kaikki murheet unohtuu tehokkaasti.
Vuosi ei alkanut lainkaan niinkuin etukäteen oletin. Ei tasaisen mukavasti ja inspiroivasti, ei uutta luoden ja töistä voimaantuen. Nyt se alkoi näin. Mun täytyy antaa itselleni aikaa, mutta myös palata pikkuhiljaa töiden pariin. Tunnen edelleen inspiraatiota ja iloa mun töistä ja uskon, että arkeen paluu tekee hyvää. Sain ottaa muutaman päivän hiljentymiseen perheen kanssa ja nyt olen valmis jatkamaan. En ilman pysähdyksiä, en ilman surun hyökyaaltoja aina välillä. Mutta kuitenkin eteenpäin. Viiden vuoden takaisen mummun kuoleman jälkeen olen oppinut, että ikävä ja suru ei koskaan lopu, mutta hellittää kyllä otettaan, väistää takavasemmalle.
Päivä kerrallaan eteenpäin.