Miten tämä blogi sai alkunsa?

11.07.2019

Multa on viime kuukausina kysytty useampaan kertaan, että miten tämä blogi sai alkunsa ja ennen kaikkea mistä tämä blogin eriskummallinen ja huvittava nimi tulee. Ehkä se johtuu siitä onnekkaasta sattumasta, että tänne on eksynyt paljon uutta porukkaa. Olen tajunnut, että en ole koskaan tainnut näiden yli kahdeksan vuoden aikana tehdä kokonaista postausta kertoen tätä tarinaa. Olen kyllä vastannut muutaman kerran kysymyksiin koskien sitä jossain kysymyspostauksissa, olen kertonut tästä lyhyesti elämäntarina -postauksessani ja  olen kyllä pohtinut blogin nimen vaihtamista joskus kokonaisen postauksen verran. Mutta en ole koskaan kirjoittanut kokonaista postausta siitä, mistä blogi ja sen nimi saivat alkunsa. Joten tässä se tulee, tämän blogin syntytarina.

Juuret tätä blogia varten istutettiin jo vuonna 2007 kun Suomen ensimmäiset blogit tekivät tuloaan. Luin silloin No Fashion Victimsiä, Saara Sarvasta ja Motherfuckin Fashionia (olikohan se silloin jo sillä nimellä) sekä tietysti Blondinbellaa ja Kissietä. Kotona kuvasin mun omia vaatteita mun puhelimen jäätävän surkealla kameralla mun limenvihreäksi maalatussa vaatehuoneessa ja suunnittelin mun omaa muotiblogia. Koskaan en kuitenkaan aloittanut sitä. Suunnittelin vain. Koin silloin hankalaksi saavuttaa unelman siitä, että mun blogista tulisi suosittu. Ajattelin, että blogeja oli jo niin paljon, ettei yhden tavallisen Oulussa asuvan teinitytön vaateräpöstyksille ollut blogitaivaalla enää tilaa. Vähänpä tiesin.

Tässä mä vuonna 2007, jolloin aloin seuraamaan blogeja ja haaveilin bloggaamisesta. 

Ja tässä näette esimerkkejä mun ensimmäisistä ”blogikuvista” joita otin mun puhelimella v. 2007. Totesin onneksi silloin itsekin, että ehkä mun taidot ei vielä riitä. 

Jatkoin muotiblogien seuraamista edelleen seuraavat pari vuotta ja mukaan astuivat White Trash Disease, Are you feeling fashionable?, Magicpoks, Strictly Style ja monet muut upeat konkarit Suomesta ja Kenza Ruotsista. Blogeista tuli yhä suositumpia ja ne kehittyivät koko ajan. Peilin kautta otetut asukuvat vaihtuivat blogeissa hienompiin otoksiin ja unelma omasta blogista alkoi tuntua musta entistäkin saavuttamattomammalta.

Samaan aikaan kuitenkin nautin ihan älyttömästi kuvien ottamisesta ja kuvien kohteena olemisesta. Raapustin IRC-gallerian ihmeellisessä maailmassa omaa ”blogiani”, eli galtsupäiväkirjaa. Monet ovat sittemmin kertoneet lukeneensa jo sitä. Panostin välillä ihan älyttömän paljon joidenkin IRC-galleriakuvien ottamiseen. Pidettiin kuvauksia kavereiden kanssa, stailattiin toisiamme ja keksittiin mitä hullumpia kuvausideoita. Jälkeenpäin ajatellen panostus näkyy, mutta kuvauskalustossa ja taidoissa olisi ollut paljon parannettavaa. Jostain oli kuitenkin aloitettava. Ja tärkeintä on se, että meillä oli ihan älyttömän hauskaa.

Kommunikaatio mun ja seuraajien välillä sai alunsa ennen muinoin Formspring -nimisellä sivustolla. Se oli ask.fm-kysymyssivuston edeltäjä, jonne pystyi tekemään oman profiilin ja jossa sai kysyä anonyyminä tai omalla nimellä kysymyksiä toisilta. Mulle tuli siellä yllättävän paljonkin kysymyksiä, joihin vastaamisesta mä nautin. Toki siellä joskus tuli paljon törkyäkin, anonymiteetti kun on monelle kuvitteellinen taikaviitta, jonka suojissa voi sanoa tai kysyä aivan mitä tahansa. Halusin pitää profiilia siellä ja nautin siitä, kun joskus boksissa odotti sata random kysymystä, joihin sain vastailla.

Yksi niistä kysymyksistä, jotka toistuivat usein, oli ”Voisitko perustaa oman blogin?”. Vastasin usein itsekseni hihitellen, että ehkä joskus. Keksin silloin jopa nimen mun blogille. Silloin englanninkieliset, pitkätkin nimet, olivat blogeissa vielä yleisiä. Mäkin halusin blogilleni mieleenpainuvan ja arvoituksellisen englanninkielisen nimen. Kun mä kuuntelin yhtä LMFAO:n biisiä ja sen sanoja, sieltä tuli laini ”But I’m a human not a sandwich”. Se kuulosti niin hauskalta, että päätin siltä istumalta, että JOS mä joskus perustan blogin, siitä tulee sen nimi. 18-vuotiaana se tuntui hyvältä idealta.

Ajattelin kuitenkin, että JOS mä perustaisin blogin, ei sitä kukaan lukisi, miksi edes vaivautuisin yrittämään. En uhrannut sille ajatukselle sitten sen enempää tilaa enkä aikaa, ennen kuin uudenvuodenaattona 2010 olin tavannut Oton, alkanut seurustelemaan ja alkanut odottaa meidän esikoista.

Siellä Oton pienessä soluhuoneessa Kannelmäessä mä aloin etsimään blogeja äitiydestä ja etenkin nuorten äitien blogeja. Janosin samassa tilanteessa olleiden äitien vertaistukea ja kokemuksia ja aina, kun löysin jonkun uuden äitiysblogin, olin ihan mahdottoman innoissani. Saatoin lukea yhdeltä istumalta kaikki postaukset. Vuonna 2011 se oli vielä mahdollista, nykyisin harvemmin, kun monissa blogeissa on jo tuhansia postauksia.

Silloin äitiysblogeja, etenkin nuorten äitien blogeja, oli vain kourallinen. Pikkuhiljaa siinä raskauden edetessä, kaikki äitiblogit läpikahlanneena ja edelleen Formspringissä blogi-kysymyksiä vastaanottavana musta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että blogimaailmassa saattaisi sittenkin olla yksi Iinan mentävä aukko. Koin aina, etten ollut tarpeeksi hieno muotibloggaajaksi. Mutta äitiyteen painottuva lifestyleblogi, se voisi olla mun juttu. Ja nimikin oli jo valmiina, en uhrannut sekuntiakaan enempää sille ajatuksia, koska olinhan jo päättänyt aivan mahtavan nimen silloin 18-vuotiaana. Halusin vain äkkiä saada sen pirun blogin perustettua ennen kuin jänistäisin, ja käytin sitä nimeä, minkä olin jo keksinyt. 19-vuotiaana se nimi tuntui edelleen yhtä hyvältä idealta kuin aiemminkin.

Toukokuussa 2011 mä sitten tein sen. Kuvasin mun ystävän ja Oton kanssa ensimmäiset kuvat ja raapustin ensimmäiset lauseet bloggeriin. Olin silloin raskausviikolla 17, 19-vuotias, seurustellut Oton kanssa kolme kuukautta ja muuttanut juuri hänen kanssa meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Ensimmäisenä iltana jaoin mun blogipostauksen Facebookissa ja tietty siellä Formspringissä. ”TÄSSÄ SE NYT ON, MUN BLOGI!”. Katsoin kasvavia kävijälukuja bloggerin alkeellisista statistiikkamittareista ja näin sivupalkissa kasvavan rekisteröityneiden lukijoiden numeron. 16. ”Ainakin 16 ihmistä haluaa lukea mun blogia myös jatkossa” ajattelin. Pian luku kasvoi sataan, sitten tuhanteen, sitten lakkasin tuijottamasta, kun tajusin, että ei mulla ole niin montaa kaveria edes. Niin oli syntynyt mun blogi ja tässä se nyt edelleen on, 8 vuotta myöhemmin.

Tajuan ja tiedän kyllä, miksi moni alunperin alkoi lukemaan mun blogia ja miksi se nousi nopeasti suosituksi. Meidän elämäntilanteessa oli kaikki katastrofin ainekset ilmassa ja suurinta hupia olisi ollut nähdä meidän epäonnistuvan. Olen tosi iloinen siitä, että moni on kertonut näistä ajatuksista rehellisesti kommenttiboksissa vuosien aikana. Mulle suurinta hupia oli näyttää, että me ei aiota epäonnistua, vaan me mennään eteenpäin ja kehitytään ja luodaan just meidän näköinen elämä, yhdessä.

Mä muistan aina mistä mä olen tähän lähtenyt, enkä häpeä sitä millainen olin tai mitä kirjoitin. Tämä blogi on mun kasvutarina bloggaajana, äitinä ja ihmisenä ja se saa olla sitä ihan rauhassa hamaan tulevaisuuteen asti.

Mä haastan kaikki muut bloggaajat kertomaan, mistä teidän blogi on saanut alkunsa! Mua kiinnostaa ihan valtavasti blogien syntytarinat! Missä fiiliksissä blogi on perustettu, mistä sen nimi tuli ja mikä johti sen perustamiseen alunperin? Jakaisin mielellään teidän tarinoita esimerkiksi mun omassa IG Storyssa (@iinalaura), joten jos haluatte osallistua niin jakakaa omat tunnisteella #tarinablogintakana somessa, tai laittakaa mulle linkkiä täällä tai jossain muussa kanavassa! 


Helppo ja nopea lounas & työn ja loman yhdistäminen kesällä

06.06.2019

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Saarioisen kanssa.

Mä pyrin optimoimaan mun työajan aina kun teen töitä. Sillä tavalla saan työ- ja vapaa-ajan balanssin pidettyä arjessa, ja näin kesälläkin pidettyä ”lomaa” vaikka tekisin joka päivä myös töitä. Koska mun työ on luonteeltaan sellaista, että vapaa-aika usein sekoittuu siihen ja sekin voi olla työtä, on loman ja työn yhdistäminen helppoa. Niin olen tehnyt joka kesä. Toki kerran vuodessa pyrin pitämään myös yhden ihan täyden lomaviikon, jolloin tietokone ei avaudu kertaakaan. Mutta muuten työ on osa mun kesää ja se tuntuu ihan luontevalta. Ei ole sellaista fiilistä, että ”pakko päästä lomalle en kestä enää”. Olen tosi onnekas siinä, että saan tehdä juuri sitä työtä, jota haluan ja täysin omilla ehdoillani.

Työajan optimoiminen näkyy hyvin siinä, että pyrin ottamaan usein kesällä esim. sellaisia 6h työspurtteja. Jos esim. aloitan työt tietokoneella aikaisin aamulla heti kun herään vaikka klo 7.00, syön aamiaisen ja juon kahvin samalla kun teen hommia ja syön lounaan vasemmalla kädellä samalla kun teen hommia, voin klo 13 alkaen pitää loppupäivän vapaata lasten ja Oton kanssa.

Silloin meillä on vielä koko ihana ja lämmin kesäpäivä jäljellä yhdessä. Lapset nukkuvat kesäaamuina meillä jopa ysiin tai kymppiin, joten pystyn olemaan ”lomalla” reippaasti suurimman osan heidän päivästään heräämällä itse ajoissa. Välillä teen pidemmän esim. 10h työpäivän, ja voin sitten pitää yhden tai kaksi melkein kokonaista vapaapäivää, ja tehdä vaan illalla pari tuntia lasten mentyä nukkumaan. Toki välillä jännemmillä kesäreissuilla ja muilla myös kuvaan, mutta suurimmaksi osaksi olen kuitenkin vapaalla. Ja jos mennään ihan vaan leikkipuistoon tai rannalle niin yleensä kamera jää kotiin ja heittäydyn täysillä vapaalle.

Parasta on se, kun voi itse päättää aikatauluista. Esim. silloin kun on joku super hellepäivä, voi jo aamulla päättää, että tänään pidän vapaapäivän ja nautin. Ja vastaavasti koleat sadepäivät voi hyödyntää työnteossa tekemällä enemmän hyvän päivän varalle. Olen tottunut arjessa siihen, että mulla on kolme kokonaista työpäivää (ne päivät kun lapset ovat yleensä hoidossa) ja sitten loput työtunnit ripottelen neljälle päivälle vaihtelevasti. Siksi kesälläkään ei tunnu vaikealta sijoittaa työtunteja sinne kesäpäivien (tai -öiden) keskelle. Otan hetken sieltä ja toisen täältä. Avainsana työtunneissa mulle on tehokkuus ja iso osa sitä on tehokas lounas.

Tehokas lounas tarkoittaa sitä, että en käytä aikaa kokkailuun enkä istahda rauhassa alas lukemaan kirjaa tai selaamaan puhelinta. Syön siinä työnteon lomassa. Mulla on aikaa sitten päivän muilla aterioilla istua ja nautiskella rauhassa ja harrastaa sosiaalista syömistä, mutta lounaalla haluan saada töitä tehtyä samalla. Siksi sen pitää olla jotain nopeaa ja helppoa syötävää, jonka saa hyvin kauhottua suuhun samalla kun naputtelee. Yksi herkullinen, nopea ja terveellinen lounasvaihtoehto, jonka usein nappaan kaupasta mukaan, on Saarioisen Eväs Power Bowlit.

Saarioinen Eväs Power Bowl on nimensä mukaisesti kulhoruoka. Mun  suosikki on Saarioinen Eväs Power Bowl Cheddar, jossa on harissatahnalla maustettua kvinoaa ja kikherneitä, cheddarjuustosa, pikkelöityä punakaalia ja tuoretta lehtikaalia. Lisäksi mukana on maissia, kurpitsansiemeniä sekä mangovinegrettiä. Vinegretti tuo ihanaa raikasta makua salaattiin ja on ihanan kevyt kastikevaihtoehto. Toisena Saarioinen Eväs Power Bowl -makuna on kana.

Molemmissa vaihtoehdoissa on runsaasti papuja, jyviä, siemeniä ja kikherneitä sekä proteiinia ja kasviksia. Kulhot sisältävät runsaasti kuitua (esim. yhdessä Cheddar -annoksessa 5,2g) ja proteiinia ( esim. yhdessä Cheddar -annoksessa 16,1g). Pakkauksessa tulee mukana myös kertakäyttöiset ruokailuvälineet, joten ateria on helppo ottaa mukaan myös silloin, kun ei tee töitä kotona. 

Mä rakastan lehtikaalia ja papuja ja juustot on mun suurta herkkua. Siksi Saarioinen Eväs Power Bowl Cheddar uppoaa heti just mun makunystyröille ja on yksi mun vakkarilounaista silloin, kun syön työn lomassa. Toki tämä on hyvä vaihtoehto koko perheellekin ja mieluusti tätä syö rauhassakin, eikä vain siinä työnteon keskellä. Kesällä ei aina jaksa käyttää aikaa siihen, että kokkaisi erikseen lounasta, vaikka olisi vapaallakin. Silloin terveellinen valmis salaattiateria on ihan loistava lounas!

Kesällä helppous ja nopeus korostuu vielä normiarkeakin enemmän, ihan kaikessa. Se on suurta luksusta, että pystyy yhdistämään lomailua ja työtä omilla ehdoilla. On ihanaa voida kokea olevansa lähes lomalla, vaikka kuitenkin tekee työtä.