Viikon arkikuva 3/52

24.01.2020

Tässä kuvassa me ollaan just tulossa dagiksesta. Meidän taaperolla on tapana raahata aina mahdollisimman iso pehmolelu mukaan sinne. Joskus se on valtava kirahvi, tällä viikolla se on ollut isosiskon ikivanha vähän pienempi löllö koirapehmolelu, jonka nimi on Armas, kuten mummun koirankin. Kysyin häneltä, että saanko minä kantaa koirapehmolelua, mutta hän ehdottomasti halusi kantaa sen itse. Tässä ollaan pysähdytty korjaamaan koiran asentoa n. kymmenettä kertaa 200m matkalla.

Se tunne kun taapero näkee mut dagiksella päivän jälkeen on niin maaginen. Yleensä hän juoksee syliin niin kovaa kun pienistä jaloistaan pääsee ja kiljuu innostuksesta. Siinä hetkessä on niin paljon tunteita puolin ja toisin. Kyllä se on mulle päivän paras hetki kun näen taas lapset, vaikka kovasti rauhallisesta työajasta nautinkin. Otto hakee meillä useammin lapset, koska mä saan yleensä tehtyä sen aikaa vielä hyvin töitä ja sitten lapset voi hakea aiemmin.

Mutta aina jos olen muutenkin liikkeellä sopivaan aikaan, olen mukana hakemassa. Joskus haen myös yksin kaikki lapset bussilla, kuten tällä viikolla Oton ollessa koulussa. Mä olen ehkä vähän pönttö, mutta lähes aina kun haen taaperoa, mä juoksen bussipysäkiltä tai autosta päiväkodin portille, että pääsen mahdollisimman nopeasti. Ajallisesti eroa on ehkä puoli minuuttia, mutta jotenkin löydän itseni aina ottamasta juoksuaskelia. Jos ollaan yhdessä hakemassa, niin Otto aina huutelee perästä, että voisinko vähän odottaa. Tai sitten otetaan kisa ja hän juoksee mun ohi portille loppumetreillä, hitsi vie. Mutta joku päivä mä vielä voitan!

Päiväkotipäivän päätteeksi taapero yleensä kertoo vuolaasti omasta päivästään kaikenlaista aina syödystä lounaasta leikkeihin kavereiden kanssa. Toki me aina kysellään myös päiväkodin henkilökunnalta päivän kuulumiset. Usein kotiin tulee mukaan joku hieno uusi piirustus tai askartelujuttu, jotka pitää heti kotona laittaa magneetilla kiinni jääkaapin oveen.

Taaperolla on viikossa neljä dagis-päivää ja kolmen päivän viikonloppu.  Taaperon vapaat perjantait on kyllä ihana juttu, josta aion pitää kiinni eskariin asti, kuten tehtiin isompienkin kanssa. Se on niin luksusta, kun perjantaina saa aloittaa aamut rauhassa taaperon kanssa leikkien, vaikka itsellä olisikin työpäivä sitten. Tänään tein puolikkaan työpäivän ja Otto leikki ja touhusi meidän kuopuksen kanssa sillä aikaa. Silti tämä päivä tuntui jo viikonlopulta ja vapaapäivältä aamusta asti.

Taaperolla on päiväkotiarkea takana pian 11 kuukautta (miinus kesäloma) ja se on sujunut pääosin hyvin. Helsingin seudulla ruotsinkielisessä päivähoidossa on tällä hetkellä niin paha henkilökuntavaje, että tammikuussa 50% ruotsinkielisistä päiväkotipaikan hakijoista on tarjottu suomenkielistä päiväkotipaikkaa, kun ruotsinkielisiä paikkoja ei ole saatavilla riittävästi. (lähde hs.fi). Tosi kurjaa, että perheet eivät saa päivähoitoa omalla äidinkielellä. Meillä on käynyt todella hyvä tuuri, kun paikat aikanaan järjestyivät helposti kaikille ja vielä juuri siitä samasta tutusta päiväkodista, jossa meidän lapset aloittivat jo keväällä 2015.

Ei voi kuin olla äärettömän kiitollinen ihanille tutuille ja uusille hoitajille ja opettajille, jotka ovat aina tehneet parasta mahdollista työtä, vaikka henkilökuntavaje on välillä hetkellisesti vaivannut meidänkin päiväkodissa. Toivon niin kovasti, että tulevaisuudessa varhaiskasvatukseen satsattaisiin aidosti niin paljon kuin oikeasti pitäisi, koulutusväyliä monipuolistettaisiin houkuttelevammiksi ja löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat alalle ja kokevat sen oikeasti mielekkääksi, jotta missään päiväkodissa ei tarvitsisi käydä läpi monen kuukauden henkilökuntapulaa tai sijaisrumbaa.

Me ollaan tosi kiitollisia siitä, että meillä on pysynyt sama päiväkoti ja lähes sama henkilökunta jo viiden vuoden ajan. Se on ihan valtavan iso voimavara, että on sellainen päiväkoti ja henkilökunta, joihin voi luottaa ihan 100% ja tietää, että lapsi saa aina parasta mahdollista hoitoa ja läheisyyttä aina kun sitä tarvitsee. Lapselle päiväkoti on kuin toinen koti ja mulle on ehdottoman tärkeää, että hänellä on siellä turvallinen ja hyvä olla.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3


Mm. näistä syistä rakastan meidän perhettä

20.01.2020

Koska on maanantai, halusin aloittaa viikon ajattelemalla mahdollisimman paljon lempeitä ja rakkauden täyteisiä asioita. Viikko ei voi alkaa huonosti, jos miettii, mitä kaikkea ihanaa omassa elämässä on. Siispä tässä tulee muutama pieni ja hupsu syy, miksi rakastan meidän perhettä. Näiden lisäksi on tietenkin ne itsestään selvät isot ja merkittävät syyt, jotka on käyty jo läpi miljoonaan kertaan. Mutta mä halusin nyt miettiä näitä pieniä asioita, jotka tuovat onnen ja rakkauden pilkahduksia mun elämään ja arkeen. Toivoisin myös kuulevani (pieniä juttuja), miksi te rakastatte teidän perheitä.

Mm. näistä syistä rakastan meidän perhettä:

Rakastan sitä miten isommat jaksavat kerta toisensa jälkeen leikkiä taaperon kanssa piilosta ja ihmetellen etsiä häntä, vaikka hän menisi piiloon etsijän vieressä seisovan vanhemman taakse. 

Rakastan sitä, miten meillä kaikilla tekee yleensä yhtä aikaa mieli pizzaa. 

Rakastan sitä, miten taapero kysyy isosiskolta, että saanhan mä sitten merkin, kun oon siivonnut mun keittiön. Ja isosisko sanoo että ”joo”, ja ryntää heti askartelemaan pikkusiskolle kunniamerkkiä siivouksesta ja päättää aloittaa siskolle pentupartion, jossa hän saa ansaita merkkejä joka päivä. 

Rakastan sitä, miten Otto herää yllärinä maanantaiaamuna yksin lasten kanssa ja hoitaa yksin kaikki lasten aamutoimet ja viennit, että mä saan nukkua pidempään ja aloittaa viikon rennosti. 

Rakastan, miten isot ovat taaperon oppilaina koulussa ja antavat ”opettajan” opettaa, vaikka kaksivuotiaan opetukset olisivat välillä (lähes aina) vähän höpöjä. 

Rakastan makoilla lattialla taaperon kanssa ja kertoa vaan: rakastan sun ihania pieniä korvia, rakastan sun ihania pikku varpaita, rakastan sun suloista nenää. Rakastan sitä, että lapsi vastaa mulle, ”mäkin rakastan äiti sun kättä”. 

Rakastan sitä, miten taaperon toiveesta mennään usein yhdessä (sohvalle, sisällä) peiton alle katsomaan tähtiä ja avaruutta. ”Pitää olla peitto, koska muuten voi sattua jos tähdet tippuu meidän päälle, kun niissä on sakaroita.” Toim. huom. meidän olkkarin lamput on aurinko ja kuu. 

Rakastan sitä, että kun sanon keskimmäiselle hänen olevan tosi hyvä isosisko ja minun olevan hänestä ylpeä, hän sanoo ottaneensa vain mallia isosiskostaan. 

Rakastan myös ylpeää hymyä esikoisen kasvoilla, kun hän kuulee pikkusiskonsa sanovan näin. 

Rakastan sitä, miten yksi meidän lapsista tulee melkein joka ilta vielä kymmenen minuutin kuluttua nukkumaanmenosta keskustelemaan jostain asiasta, joka on jäänyt mietityttämään, vaikka just puhuttiin ennen hyvänyön toivotuksia kaikesta mahdollisesta, mikä voisi mietityttää. Juuri siksi, ettei tarvitse enää nukkumaanmenon jälkeen hämmentyä yksin mistään. Yleensä silloin nukkumaanmenon jälkeen tulee kuitenkin ne parhaat kysymykset ja ajatukset.

Rakastan katsoa, kun Otto ja tytöt pelaavat yhdessä. Tiedän, miten paljon se merkitsee Otolle ja miten onnelliseksi hän tulee, kun saa jakaa lempiharrastuksensa yhdessä lasten kanssa. Tiedän, miten paljon häntä ilahduttaa se, että he ovat aidosti kiinnostuneita.

Rakastan piirtää yhdessä meidän lasten kanssa. Saan leikkiä opettajaa ja opettaa heille kaiken sen, mitä opin itse lapsena taidekoulussa. Joka kerta he ovat yhtä innoissaan, kun oppivat jotain uutta. Ja joka kerta mä olen yhtä innoissani, kun saan vähän piirrellä ja tuntea onnistumisen tunteita, kun lapset on ihan, että ”wau!”.

Rakastan sitä, kun Otto on viemässä lapsia nukkumaan ja sitten kuulen heleän taaperon äänen sanovan ”isi, mä haluun et sä vähän halailet mua.”

Rakastan sitä, miten syvällisistä asioista voin jo käydä keskusteluita meidän esikoisen kanssa. Hän ymmärtää jo niin älyttömän paljon!

Rakastan sitä, miten meidän perheessä jokainen kannustaa toista, oli kyseessä iso tai pieni asia. Kun joku oivaltaa jotain uutta, jokainen aidosti hihkuu riemusta.

Rakastan sitä, miten nopeasti lapset innostuvat, kun ehdotan jotain yhteistä tekemistä. Nautin tästä täysillä niin kauan kuin sitä kestää, koska voi tulevaisuudessa tulla sellainenkin aika, kun teinejä ei kiinnosta tehdä yhdessä mitään. Tai sitten ei tule.

Rakastan sitä, että Otto on meidän perheessä se, joka opettaa meidän tytärtä ompelemaan ja paikkaa rikki menneet vaatteet, koska itse olen ompelukoneen kanssa aivan poropeukalo.

Rakastan sitä, että meidän lapsille jokainen sellainen juttu, jonka olen halunnut säännölliseksi osaksi arkea (kuten rakkauden ilmaiseminen joka päivä) on vähintään yhtä tärkeä ja luonnollinen  juttu, kuin mulle.

Rakastan sitä, miten armollisia meidän lapset on. Kun joskus sanon, että ”anteeksi, mua väsyttää ja en nyt jaksa tulla mukaan piiloleikkiin, kun haluan vähän aikaa vaan makoilla sohvalla ja lukea kirjaa”, niin he sanovat, että ”ei se haittaa mitään äiti” ja tuovat vielä mulle peiton.

Miksi sä rakastat sun perhettä?