Mikä oli kivaa sun päivässä tänään?

10.11.2020

Monesti ollaan lasten kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa halittu kaikki yhdessä ja juteltu kuluneesta päivästä. Usein ollaan tehty niin, että jokainen on saanut vuorollaan kertoa vaikkapa kolme kivaa asiaa omasta päivästä, joista tuli hyvä mieli tai joista on kiitollinen. Tämä ihana tapa on ollut meillä käytössä säännöllisen epäsäännöllisesti jo monta vuotta. Aina kun on vaan tullut jollain mieleen, että voisi tehdä näin, ollaan tehty.

Muutama viikko sitten istuttiin lasten kanssa iltapalapöydässä. Kysyin heiltä, että miten heidän päivänsä on mennyt ja haluaisiko jokainen kertoa kolme kivaa asiaa omasta päivästään. Se oli jälleen tosi ihanaa ja selkeästi etenkin yksi lapsistamme innostui tästä isommin. Sen kerran jälkeen hän on nimittäin joka ilta halunnut, että syödään kaikki yhdessä iltapalaa ja jutellaan aina samalla niistä päivän kivoista asioista.

Hän on halunnut, että jokainen kertoo neljä kivaa asiaa joka ilta niiden kolmen sijaan, joita minä olin alunperin ehdottanut. Ja parasta on se, että aina kun ollaan tehty täysi kierros ja jokainen on kertonut ne omat neljä asiaa, hän vielä viittaa ja kysyy saako kertoa vielä toiset neljä kivaa asiaa. Tietenkin saa! Nyt tämä tapa on siis tullut meille rutiiniksi ja olen siitä todella iloinen monestakin syystä.

Mun mielestä on mahtavaa opettaa lapsia jo pienestä asti huomaamaan ne hyvät ja ihanat asiat, joista olla kiitollinen. Onnellisuus tulee juuri niistä pienistä hetkistä ja kokemuksista arjen keskellä. Ne täytyy vaan huomata. Miten hyvää tekeekään pysähtyä joka päivä miettimään, mitkä ovat niitä sen päivän ihania asioita. Jokaisessa päivässä on jotain, mistä olla kiitollinen. Joskus ne voivat olla ihan tosi pieniä juttuja, joskus isompia, mutta aina löytyy jotain. Kun opettelee jo pienenä etsimään ja löytämään omasta elämästä asioita, joista olla kiitollinen, se on aikuisenakin helpompaa. Sitten ei tarvitse ehkä yrittää täyttää elämää huippuhetkillä ja megalomaanisilla kokemuksilla ja ahdistua jos ei ”tapahdu mitään”, kun sisältöä löytyy siitä arjesta.

Tottakai on myös päiviä tai hetkiä, joissa on jotakin huonoa tai ikävää. Tästäkin ollaan keskusteltu. Ei joka päivä, eikä joka kerta, mutta aina välillä muistutan, että muistavathan lapset myös, että jos päivässä on ollut jotain ikävää, siitäkin ehdottomasti saa puhua. Yleensä kuitenkin jos jotain sellaista on ollut, se asia on käsitelty jo aiemmin päivällä, heti tuoreeltaan. Näin ei ole tarvinnut enää illalla juuri ennen nukkumaanmenoa miettiä niitä juttuja, mitkä harmittaa, vaan on voinut keskittyä tuntemaan kiitollisuutta ja hyvää mieltä. Koska niissäkin päivissä, joissa kaikki tuntuu menevän pieleen (ja joita jokaisella varmasti joskus on), voi löytää pieniä kiitollisuuden aiheita.

Joitakin poimintoja meidän perheen kivoista kiitollisuuden aiheista viime viikoilta:

– Käytiin yhdessä kävelyllä pimeällä.

– Pelattiin Kimbleä.

– Halittiin sohvalla.

– Videopuhelu ystävän kanssa.

– Sai paljon kouluhommia tehtyä päivän aikana.

– Jumpattiin yhdessä.

– Oli riisipuuroa iltapalaksi.

– Katsottiin leffaa ja se oli hyvä.

– Kaveri sanoi jotain kivaa koulussa.

– Tehtiin ruuaksi lapsen toiveruokaa.

– Käytiin isoisän luona.

– Majan rakennus.

– Kivan työjutun vahvistuminen.

– Kotona tehty brunssi.

– Soitettiin yhdessä mummulle.

– Oli ystäväperhe kylässä ja hauskat leikit.

– Käytiin saunassa ja kuunneltiin musiikkia.

– Laulettiin Let’s Singiä.

– Lapsen kahdenkeskinen aika äidin kanssa, kun käytiin ostoksilla ja kävelyllä.

– Luettiin yhdessä kivaa kirjaa.

Tästä voi huomata, että nämä eivät ole mitään maailmaa mullistavia asioita. Vain ihania pieniä hetkiä sieltä täältä. Itse olen kaikkein kiitollisin siitä, että lapsille tulee joka päivä mieleen näitä ihania asioita. Tuntuu hyvältä, että he nauttivat niistä ja arvostavat niitä. Olen iloinen siitä, että tästä on tullut meille päivittäinen tapa. Ei se haittaa jos se joskus unohtuu tai jää välistä, mutta olen kiitollinen lasteni johdonmukaisuudesta. Heidän ansiostaan tämä jäi meille pysyväksi tavaksi, he muistavat kyllä, vaikka itsellä meinaisi unohtua.

Koen tärkeäksi sen, että vanhempana annan meidän lapsille työkaluja hyvinvointiin. Että opetan heidät käsittelemään tunteita ja puhumaan niistä, löytämään hyvää itsestään, toisista ja elämästä ja puhumaan rohkeasti, jos joku ei tunnu hyvältä tai oikealta. Kiitollisuus on yksi tärkeä osa elämää ja kun sen ymmärtää, on ainakin minun mielestäni tosi paljon helpompaa olla onnellinen.


Oton kymmenes isänpäivä & lasten ajatuksia isistä

08.11.2020

En voi tajuta, että me ollaan oltu vanhempia jo kymmenen isänpäivän ajan. Palasin muistelemaan kuluneita isänpäiviä tehdessäni tällä viikolla isänpäiväteemaista reels-videota Instagram-tililleni. Palasin niihin hetkiin, kun Otto piteli sylissään meidän 46-senttistä vastasyntynyttä ensimmäisiä kertoja. Niihin, kun hän opetti kahta taaperoa potkupyöräilemään ja niihin, kun saimme tietää odottavamme kolmatta lasta. Kyllähän siinä herkistyy vähemmästäkin. Meillä on takana niin monia hienoja hetkiä yhdessä. Hienojen lisäksi toki myös vähemmän hienoja. En koskaan tule unohtamaan sitä, kuinka huonosti nukuimme Oton ensimmäistä isänpäivää edeltäneen yön ja kuinka väsyneitä ja kärttyisiä olimme molemmat. Se oli meidän ensimmäinen huono yö kuusiviikkoisen esikoisen kanssa, onneksi se jäi myös yhdeksi ainoista kolmesta huonosta yöstä ekan vuoden aikana. Myöhemmin koimme niitä huonoja öitä kyllä vielä runsain mitoin, mutta niistäkin selvittiin.

Otto on kasvanut isänä ihan valtavasti näiden vuosien aikana, mutta alusta asti hän on yrittänyt parhaansa. Hänen omien sanojensa mukaan kulunut vuosi on ollut ehkä kuitenkin yksi opettavaisimpia. Varmasti johtuen sekä maailmantilanteesta että omasta elämäntilanteesta. Olemme viettäneet todella paljon aikaa ihan vain oman perheen kesken ja se on kasvattanut meitä molempia vanhempina entisestään. Se on tiivistänyt meidän entisestäänkin tiiviitä välejä ja kasvattanut ymmärrystä ja kunnioitusta toisiamme kohtaan vielä lisää. Vaikka toki silloinkin oltiin paljon yhdessä kun Otto oli vanhempainvapaalla kuopuksen kanssa tai muutenkin Oton ollessa opintovapaalla, se oli erilaista. Silloin nähtiin paljon ihmisiä ja tehtiin kaikkea muutakin kuin oltiin kotona. Tänä vuonna elämä keskittyi pitkän aikaa pelkästään kotiin, kotipihalle ja kotiympäristöön, vain meidän viiden kesken.

Kun tämä vuosi on välillä pelottanut, ahdistanut ja aiheuttanut epävarmuutta, Otto on ollut se vakaa tuki ja turva, joka vakuuttaa, että aina kaikki järjestyy. Ja niin on aina järjestynytkin. Olen maailman kateellisin Oton lehmän hermoista. Hän stressaa lähinnä jotain omia koulujuttujaan, mutta ei koskaan mitään oikeasti isoja asioita. Onneksi mun rinnalla seisoo tuollainen vahva tyyppi, joka osaa rauhoittaa omat laukkaavat ajatukseni aina.

Otto on ylpeä siitä, että hän on kolmen tytön isä. Ja hän kasvattaa tyttöjään ajattelemaan, kyseenalaistamaan, edistämään ja vaatimaan tasa-arvoa kaikessa. Siitä olen maailman onnellisin. Meidän arvot kohtaavat 100% niin kasvatuksessa kuin elämässäkin.

Mulla on joskus Oton rinnalla sellainen olo, että hän on paljon parempi vanhempi kuin minä. Tiedän, että molemmat teemme paljon lasten kanssa yhdessä ja pyrimme olemaan läsnä niin paljon kuin pystymme. Mutta varsinkin tänä vuonna kun itse olen tehnyt aika paljon töitä ja Otolla on ollut koulun kanssa joustavampaa, Oton rooli vanhempana arjessa on korostunut entisestään. Hän on hoitanut kaikki lasten kuljetukset, tehnyt useammin ruokaa kuin minä ja pitänyt huolen siitä, että arki rullaa kaikin puolin. Ja hänestä on huokunut se, että hän tekee sen kaiken mielellään.

Otto jaksaa hassutella ja höpsötellä lasten kanssa joka ilta vielä hammaspesujen aikaan ja hymyilee onnellisena kun hän saa kokkailla jotain arkipöperöä keittiössä ja tuijotella lasten touhuja samalla. Hän lukee aina vielä yhden luvun iltasatukirjasta lisää, jos lapset sitä pyytävät. Ja sitten hän käppäilee alakertaan onnellisena kertomaan, miten joku lapsista sanoi tai teki jotain hauskaa ja miten kiva oli lukea. Hän on ollut juuri se pullantuoksuinen koti-iskä, vaikka oikeasti hänkin on hoitanut omia opintojaan ennätysnopeudella siinä samalla. En käsitä miten hän siihen pystyy, voin vain ihailla vierestä ja tukea parhaani mukaan.

Kenties siihen vaikuttaa se, että siinä missä itse teen töitäni melko tasaisesti joka arkipäivä 7-12h, Otto on suorittanut opintojaan nopeissa pyrähdyksissä. Välillä hän ottaa arjessa niitä hetkiä, että hän keskittyy 110% kouluun 48h ajan ja tekee hulluna hommia näppäimistö sauhuten ja mä otan silloin päävastuun. Muuten hän tekee rennommalla tahdilla ja pienissä erissä, jolloin hän voi pitää sitä vetovastuuta arjesta. Niin tai näin, se on toiminut meillä. Olen iloinen siitä, että ollaan löydetty oma tapa sumplia opinnot, työt ja perhearki. Ja tietty se vertailu on ihan turhaa, että kumpi on parempi vanhempi. Se on selvää, että molemmat pyrimme olemaan niin hyviä kuin pystymme. Ja se riittää. Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että Otto on niin hyvä ja läsnäoleva isä ja puoliso, eikä mun ikinä ole tarvinnut miettiä, että tekisipä hän enemmän. Päin vastoin.

Meidän arki tulee muuttumaan jälleen ensi vuonna, kun Otto palaa kahden vuoden opintovapaan jälkeen takaisin työelämään. Se innostaa ja jännittää samaan aikaan. Nyt on kuitenkin käynnissä opintojen loppurutistus ja sen jälkeen vielä parin viikon vapaa sitten kun kaikki on valmista. Kiitos Otto kun olet juuri sinä, paras isi ja puoliso!

Loppuun vielä lasten ajatuksia isästä:

”Isi tietää kaiken kaikista peleistä ja auttaa aina kaikessa jos pyytää.”

”Isi on tosi hyvä rakentamaan ja se on tosi hauska.”

”Kun isi aina halii mua ja esimerkiks kun isi antaa ankan (Oton vanha pehmolelu) mulle.”

Hyvää isänpäivää Otolle ja kaikille muille ihanille iseille, isoisille ja isän roolissa toimiville!