Tuntuu ihan kreisiltä, että pian on kesä ja kesän lopussa meillä on vauva. Ei sitä voi käsittää. Jokainen viikko tuntuu vaan vilistävän eteenpäin hurjaa vauhtia. Vasta jännättiin omaa viikon 17 ultraa. Nyt jännään jo muutaman viikon perässä tulevan ystävän ultraa. Ja vastahan me molemmat kerrottiin toisillemme vauvasuunnitelmista!  Tällä viikolla meillä on vihdoin oma kauan odotettu rakenneultra, joka tietysti jännittää myös. Toivotaan kovasti, että kaikki on siellä hyvin ja vauva kasvaa edelleen mallikkaasti, kuten tähänkin asti. Ainakin tuntuu siltä, että hän on ottanut taas kunnon kasvuspurttia, sillä varsinkin isoimmat käännökset ovat alkaneet tuntua jopa kivuliaalta välillä.

Vauva viihtyy edelleen vasemmalla puolella pääosin ja etenkin jos hän isosti kääntää itseään aivan eri päin, niin kyljessä ja vasemmalla vatsassa ja selässä tuntuu todella kova paine. Hassua, miten hän on ottanut vasemman puolen omakseen ja oikea puoli saa yleensä hengailla tyhjillään. Eilen juuri kun olin menossa nukkumaan, vauva päätti kääntyä ihan täysin ympäri ja poikittain mun mahassa. Hän potki tosi kovaa vasemmalle alas ja sitten nyrkkeili oikealle alas. Hän oli siis poikittain tosi alhaalla mahassa ja se oli kyllä aika epämukavan tuntuista, yhdistettynä paineeseen kääntymisestä. Onneksi hän sitten pikkuhiljaa rauhoittui, en tiedä onko hän edelleen poikittain, mutta ainakin nyt mun maha on taas tavallisen muotoinen.

Muutama päivä sitten Otto pöristi mun mahaa ja vauva potkaisi Ottoa suoraan naamaan. Meitä nauratti niin paljon. Mutta mitäs isi häiritsi toisen rauhallista chillailua pöristelyillään. Ihanaa kun Ottokin vihdoin kunnolla tuntee liikkeet, eikä vaan satunnaisesti. Ja yllättävän kärsivällisesti hän aina jaksaa tulla kun käsken tulla kokeilemaan miten vauva potkii. Toki en nyt ihan joka kerta huutele Ottoa kokeilemaan, kun vauva kuitenkin liikkuu läpi päivän jopa joka tunti useamman kerran. Mutta varsinkin iltaisin on ihanaa tunnustella yhdessä vauvan liikkeitä.

Olen jaksanut olla yllättävänkin aktiivinen ja aion kyllä jatkaa samaan malliin niin kauan kun supistukset antavat myöten. Ulkoilu ja kävelyllä käyminen tekee tosi hyvää niin mielelle kuin kropallekin ja pitää yllä toimintakykyä. Olen myös yrittänyt joogata 1-3 kertaa viikossa, jotta etenkin niska ja hartiat pysyy vetreänä. Viikonloppuna ekaa kertaa meidän suhteen aikana Otto ehdotti, ttä hän voi liittyä mun seuraan joogan ajaksi. Ja niin me tehtiin yhdessä YouTubesta raskausjooga-harjoitus, vitsit olin kuin puulla päähän lyöty. Enpä olisi tätä(kään) asiaa 10 vuotta sitten voinut aavistaa, että joskus me joogataan yhdessä vapaaehtoisesti lauantaiaamuna. Se oli ihanaa! Ja Otto oli sen jälkeen sitä mieltä, että tämän voisi ottaa ihan tavaksi. En pistä ollenkaan pahitteeksi, eikä varmaan Oton hartiatkaan.

Tällä viikolla olen himoinnut todella paljon vappumunkkeja! Vielä en ole saanut aikaiseksi niitä leipoa, mutta kovasti on tehnyt mieli. Muuten ei ole hirveästi tehnyt mitään herkkuja mieli, mutta jostain syystä vappumunkin kuvat kiiluu mun silmissä ja tekisi mieli rynnätä kaupan leivonnaisosastolle. Mutta en aio sitä tehdä, herkuttelen munkeilla sitten kun aika on. Niistä on paljon enemmän iloa vappuna, kun en syö niitä etukäteen. Tällä kerralla olen pystynyt melko hyvin vastustamaan (epäterveellisiä) raskaushimoja ja olen siitä tyytyväinen. Yritän pitää kiinni siitä, että en ahmi arjessa sokeria, en piilosokeria enkä rehellistäkään sokeria liikaa. Ja mitä vähemmän sokeria syö, sitä vähemmän sitä tekee mieli. Se helpottaa välttelyä, kun ei ole sokerikoukussa. Vaikka nytkin on tehnyt mieli vappumunkkia, on ollut helppo päättää, että syön niitä vasta sitten vappuna.

Fiilis on oikein hyvä ja energinen, eikä juurikaan mitään raskausoireita ole. Ihanaa nauttia tästä keskiraskaudesta. Vielä on muutama viikko siihen, että viimeinen kolmannes alkaa. Ja enää tasan viikko siihen, että raskaus on kestänyt tasan 22 viikkoa <3 Ainoa viime aikoina vaivannut ”oire” on mun siitepölyallergia, joka viikonlopun lämpiminä päivinä alkoi nostaa päätään. Onneksi HUSin sivuilla oli hyvin listattu raskausaikana sallitut nenäsumutteet ja silmätipat ja niistä on ollut apua. Toivottavasti pääsisin mahdollisimman helpolla allergian suhteen tänä keväänä, eikä tarvitse pitkään käyttää allergialääkkeitä. Yleensä mulla on mennyt pahimmat oireet ohi 1-2 viikossa, koska olen allerginen lähinnä näille kevään lepälle ja koivulle, enkä niinkään myöhemmin kukkiville pujolle ja heinälle. Sormet ristissä!

Ihanalla ja positiivisella mielellä kohti raskausviikkoa 22! 

Checklist raskausviikko 21:

Vauvan koko hedelmänä: Verkkomeloni.

Cravings: Vappumunkit! Voin maistaa sen ihanan sokerin ja kardemumman kun laitan silmät kiinni. 

Oireet: Ei juuri mitään oireita, paitsi edelleen satunnaiset supistukset ja hyvin satunnaiset liitoskivut. 

Nyt kun ollaan jo ylitetty puoliväli, musta tuntuu, että keho on muuttunut jo kovastikin. On tullut paljon lisää pehmeyttä ihan joka puolelle ja vatsa alkaa olla iso. Pari viikkoa sitten neuvolassa puntari näytti 3kg enemmän kuin lähtöpaino, mikä on maltillinen nousu tässä puolivälissä, mutta koen, että keho on silti käynyt läpi jo suuren muutoksen. Ja tiedän, että se tulee muuttumaan vielä tulevina viikkoina paljon enemmän. Käsivarret, reidet, kasvot, pehmeys lisääntyy joka puolella. Se on mulle tyypillistä raskausaikana.

Mulle on tullut jokaisen raskauden myötä muutama raskausarpi lisää vatsaan, kolmannessa niitä tuli viimeisten parin viikon aikana enemmän kuin kahdessa aiemmassa yhteensä. Uskon, että jos tämäkin raskaus kestää yhtä pitkään tai jopa pidempään kuin kolmas, arpia tulee jälleen lisää. Varsinkin nuorempana jouduin käymään itseni kanssa paljon keskustelua, että pystyin  hyväksymään arvet.

Mua on auttanut kovasti se, miten somesta olen saanut nähdä paljon erilaisia kehoja ja erilaisia jälkiä raskaudesta. Silloin kun odotin esikoista, suurin osa kuvastosta oli vielä sitä, että joko ollaan palauduttu täydellisesti ja nopeasti, tai sitten sitä omaa raskauden jälkeistä kehoa ei näytetä lainkaan.

Silloin mulla oli kovat paineet itselleni ja halusin palautua nopeasti.  Ehkä halusin näyttää, että vaikka tulinkin nuorena äidiksi, olin edelleen se ihan sama minä ja kuten muutkin ikäiseni nuoret. Ensimmäisen kahden raskauden jälkeen palauduin tosi nopeasti ja mulla oli yhteensä ehkä kolme raskausarpea, joten tavallaan sain helposti ahdettua itseni siihen äärimmäisen tiukkaan muottiin, jonka itselleni asetin. Silti mietin kelpaanko sellaisena kuin olen. Kelpaanko äidiksi, kelpaanko naiseksi, olenko oikeanlainen?

Sitten tuli erilaiset somehaasteet ja erilaiset kehot. Se kuvasto muuttui, jota itselleni päivittäin syötin. Aloin seuraamaan erilaisia ihmisiä, erilaisia kehoja ja kokemuksia. Samalla kun ne antoivat mulle voimaa, aloin kuitenkin törmätä mediassa ajatukseen, jonka mukaan oikeat äidit näyttivät tietynlaiselta. Oltiin menty ääripäästä toiseen lehtiotsikoissa. ”TÄLTÄ NÄYTTÄVÄT OIKEAT NAISET, KATSO KUVAT”. Sain myös osakseni jatkuvaa negatiivista kommentointia somessa mun hoikkuudesta. Tuntui, että en sopinut mihinkään kategoriaan. En ollut tarpeeksi virheetön ollakseni jotain, eikä mussa ollut tarpeeksi jälkiä ollakseni jotain muuta.

Kuka edes näyttää äidiltä? Kehosta ei mitenkään voi päällepäin sanoa kuka on äiti ja kuka ei, ei ole olemassa mitään standardi-äitivartaloa. Äiti voi näyttää ihan miltä tahansa. Litteä ja lihaksikas vatsa arvettomalla silkinsileällä iholla voi ihan hyvin kuulua äidille. Ja joku, jolla on vatsa täynnä venymäarpia, ei välttämättä koskaan ole ollut raskaana. Ja joku, joka ei koskaan ole ollut raskaana, voi silti olla äiti. Toisen kehosta ei voi eikä tarvitse (eikä mielestäni myöskään saa) päätellä tämän kohdun tilannetta tai perhestatusta. Munkin on luultu olevan raskaana silloin kun en ole ollut.

Kolmannen raskauden aikoihin musta oli huhuttu jo vuosia, että mulla on anoreksia (jota mulla ei koskaan ole ollut), kutsuttu oksettavan laihaksi, luuviuluksi, pakkasen raiskaamaksi pulkannaruksi. Se oli järjettömän inhottavaa ja loukkaavaa.

Raskausaikana mun kroppa muuttui ja alle kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen sain vahingoniloisen kommentin. ”No, läskihän susta jäi.” Anoreksiahuhujen ja läskiksi kutsumisen välissä ei ollut kymmentäkään kiloa. Se kommentti satutti, vaikka tiesin, että se oli täysin turhaa ja perusteetonta ilkeilyä. Jos jotain, niin se oli vaan hieno esimerkki siitä, että aina tulee olemaan joku, joka arvostelee ja jolle ei kelpaa sellaisena kuin on, ihan sama millainen on.

Yritin silloin olla itselleni armollinen ja suhtautua lempeästi siihen, että kolmannella kerralla mun kroppa ei palautunut enää niin salamannopeasti kuin kahdella ensimmäisellä. Se oli kuitenkin vaikeaa, eivätkä ulkopuoliset paineet tehneet siitä ainakaan yhtään helpompaa. Olen kuitenkin saanut nähdä, että kyllä se mun kroppa palautui kolmannellakin kerralla, vaikka tahti oli hitaampi. Sain kuin sainkin toimivan kehon, joka mahdollisti juoksulenkit ja joka tuntui lopulta voivan paremmin kuin koskaan ennen. Se tieto auttaa tällä kertaa, jos palautuminen sujuu jälleen rauhallisemmassa tahdissa. Ei ole mitään kiirettä, vaan mun täytyy antaa keholle rauhassa aikaa ja mahdollisuus toipua.

Olen kiitollinen siitä, että osaan olla lempeämpi itselleni tänään. Miten paljon helpompaa mulle on nyt ottaa vastaan näitä muutoksia ja miten paljon vähemmän odotuksia ja paineita asetan omalle raskauden jälkeiselle itselleni. Osaan ajatella, että se raskauden jälkeinen pehmeä vatsa on voimakas ja tehnyt ihan valtavan suuren työn. Se on kasvattanut sisällään uuden elämän, eikä se muutu yhtään vähemmän voimakkaaksi, kun se elämä jatkaa kasvuaan vatsan ulkopuolella. Päin vastoin.

Vaikka olen ollut joka kerta himpun verran armollisempi raskauden jälkeiselle keholleni, en ole vielä ikinä ottanut itsestäni selfietä verkkopikkareissa synnytyksen jälkeisen suuren vatsan kanssa sairaalassa. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että se vatsa häviää pikkuhiljaa ja jäljellä olisi vain pieni pömppis. Mutta miksi se isokin pömppis ei olisi mielestäni ikuistamisen arvoinen? Tietenkin se on! Tällä kertaa oikein odotan, että voin tallentaa sen hetken muistoksi. Miten ainutlaatuinen on se hetki, kun oma keho pikkuhiljaa alkaa supistua vauvan kodista takaisin vain mun omaksi kehoksi. Ja tästäkin ajatuksesta kiittäminen on kaikkia niitä rohkeita äitejä, jotka ovat näyttäneet oman synnytyksen jälkeisen verkkopikkaripömppiksensä.

Mulla on edelleen joskus haastavampia kehopäiviä, jolloin omaan kehoon ja sen muutoksiin on vaikea suhtautua. Olen silti tullut kauas niistä armottomista ajatuksista, joita mulla joskus oli. En todellakaan osaa olla täydellisen itsevarma, enkä varmasti koskaan tule osaamaankaan. Mutta se ei haittaa. Yritän suhtautua kehooni neutraalisti. Mun ei tarvitse rakastaa sen jokaista kohtaa, mutta ei myöskään vihata. Mun ei tarvitse aina ajatella sen olevan kaunis, mutta ei rumakaan. Ruma on sana, jota mielestäni ei tarvita lainkaan sanavarastoon kun puhutaan ulkonäöstä. Käytös voi olla rumaa, ihminen ei. Jokainen keho on arvokas ja hyvä sellaisena kuin se on.