Kuinka vaalia läheisiä sisarussuhteita

14.11.2019

Te tiedätte – olen ainoa lapsi, jolla ei ole kokemuksia omista sisaruksista. On superläheisiä serkkuja ja täti, joka on kuin isosisko sekä käly, josta on tullut mulle pikkusisko. Mutta ei omia sisaruksia. Mulla ei ole kokemusta siitä, millaista on kasvaa perheessä, jossa jaetaan vanhempien huomio sisarusten kanssa alusta asti. Ei kokemusta siitä, miltä tuntuu, kun on ensin saanut olla ainoa tai kuopus, ja sitten syntyy uusi lapsi jakamaan vanhempien huomiota. Ei ole kokemusta sisarusten välisistä riidoista, omien tavaroiden jakamisesta joka päivä, tai siitä, kuinka turvallista on nukahtaa joka ilta isosisaruksen kanssa samaan huoneeseen.

Mä olen lähtenyt useamman lapsen vanhemmuuteen omalta pohjaltani. Luulen, että se mun pohja mitä mä meidän perheeseen tuon, on se, että yritän saada meidän lapset kokemaan yhtäaikaa sekä olevansa ”ainoita” lapsia kuten itse olen että kokemaan sisarusten parhaat puolet. Yritän tuoda jokaisen meidän lapsuuteen sitä, millainen oma lapsuuteni oli: paljon huomiota vanhemmalta, yhteisiä kahdenkeskisiä juttuja, fiksuja keskusteluita ja lapsen arvostamista, luottamusta, sitä että lapset ja vanhemmat ovat tasavertaisia perheenjäseniä, eikä vanhemmat ole mitään tyranneja jotka sanelevat kaiken.

Haluan tuoda heille sitä fiilistä, jonka oma äitini mulle lapsena antoi: me oltiin molemmat yhtä tärkeitä ja molemmat saivat aina sanoa oman mielipiteensä. Mä en ollut mikään sidekick jota riepoteltiin äidin mielen mukaan, vaan me kaksi oltiin samalla viivalla ja äiti teki ratkaisut sen pohjalta, mikä oli meille molemmille hyväksi ja mitä me molemmat halusimme.

Äiti asetti turvallisia rajoja, mutta enemmän me mentiin kaikessa keskustelun kautta. Mua ei tarvinnut useinkaan kieltää, kun keskustelun kautta päädyin itsekin ajattelemaan asioista (kuten vaikka pussikaljoittelusta 13-vuotiaana, että ei ollut hyvä ajatus enkä halunnut edes kokeilla) monesti samalla tavalla kuin äiti (aina siihen asti kunnes musta tuli kauhea teini 16-vuotiaana ja pussikaljat alkoi tuntua ihan hyvältä ajatukselta). Oli varmasti helppoa huomioida mut kaikessa, koska mua oli vain yksi ja äitiä oli vain yksi. Vaikka äiti oli mulle se aikuinen, me myös tykättiin viettää aikaa yhdessä kuin ystävät.

Kun lapsia on kolme ja perheenjäseniä viisi, on tasapainoilu perheen yhteisen ajan, oman ajan, parisuhde-ajan ja kahdenkeskisen ajan eri lasten kanssa välillä joskus aikamoista taiteilua. Ei aina ihan niin simppeliä, kuin se oli aikanaan kun mua ja äitiä oli vain me kaksi. Yritetään kuitenkin parhaamme. Yritetään tosi kovasti ottaa aina lasten mielipiteet huomioon kun tehdään koko perhettä koskevia päätöksiä, isoja ja pienempiä. Haluan antaa jokaiselle meidän lapselle sen fiiliksen, että hän on ainoa silloin, kun vietän aikaa tai juttelen kahden kesken. Olen läsnä, kiinnostunut ja kuuntelen. En suosi ketään, vaan pyrin olemaan oikeudenmukainen ja kohtelemaan jokaista samalla tavalla.

Vaikka haluan kovasti, että lapset saavat tuntea ainakin joskus olevansa ainoita, haluan myös, että he saavat tuntea kaikki ne ihanat asiat sisaruudessa. Sisarusten kainalossa piirrettyjen katselun aamulla, kikattelun iltaisin sängyssä nukkumaan mennessä. Hömpät inside-läpät, jotka vain sisarukset keskenään ymmärtävät. Sen, kun saa jonkun sisaruksen coolin vaatteen vihdoin itselleen, kun se on jäänyt sisarukselle pieneksi. Sen, kun on turvallista mennä kouluun ja päiväkotiin, kun tietää, että siellä on myös oma tuttu sisarus ja tämän tutut kaverit. Sen, kun on aina leikkikaveri saatavilla. Sen, kun voi harjoitella riitelyä, jakamista, kinastelua ja muita asioita aina saman tutun sisaruksen kanssa. Sisarukset ovat aina siinä ja heille uskaltaa näyttää kaikki tunteet.

Mun silmiin meidän lapsilla on aina ollut ja on edelleen aivan ihanat sisarussuhteet. Mutta mulla ei tietty ole kokemusta muista kuin heistä. He välittävät toisistaan, iloitsevat toistensa saavutuksista ja uusista taidoista, halivat ja rakastavat, vitsailevat ja kyllä, todellakin myös kinastelevat. He myös ymmärtävät, kannustavat ja pitävät kainalossa. Joskus tappelevat viisi kertaa tunnin sisään, joskus eivät kertaakaan viikon sisään. Meillä sisaruksilla eivät heilu nyrkit eikä muutenkaan mukana ole muuta kuin sanallista riitelyä, mutta kauhulla odotan onko fyysistäkin tappelua joskus isompana luvassa, kun niin monelta olen sellaisesta  lapsuudesta kuullut. Vaikka tiedän, että se on ihan tavallista, en osaa kuvitella, että meidän lapset vaikka löisivät toisiaan.

Haluaisin vaalia meidän lasten sisarussuhteita parhaani mukaan. Toivoisin, että he voisivat olla aina yhtä läheisiä kuin just nyt ja toivoisin, että he osaisivat aina selvittää riitansa ja kinansa ja päästä niistä yli, kuten nykyään.

Miten voisin varmistaa, että heillä olisi aina parhaat mahdolliset välit keskenään? Miten voisin varmistaa, että he eivät kadota yhteyttä toisiinsa tai katkeroidu isompana jostain toisilleen? Miten voisin pitää huolen, että he eivät teini-iässäkään ala vihaamaan toisiaan tai pidä kuukausien mykkäkouluja? Vai voinko mitenkään? Voiko vanhempi ylipäätään vaikuttaa siihen?

Olen saanut kuulla myös, että esimerkiksi niinkin konkreettiset asiat kuin huoneet voivat vaikuttaa sisarussuhteisiin. Että jos on kaikilla omat huoneet, niin esimerkiksi teini-iässä saattaa helpommin eristäytyä vain sinne omaan poteroon. Ja sitten taas jos huoneet on jaettu, olisi läheisemmät välit. Tällaisen kommentin sain siis viimeksi kun kirjoitin siitä, että haluttaisiin, että tulevassa kodissa on jokaiselle lapselle oma makuuhuone. Kuulostaa kyllä tavallaan ihan loogiselta mun korvaan, mutta sitten taas kun niin monilla kuitenkin on omat huoneet, niin en usko, että kaikilla oman huoneen omistajilla olisi etäiset välit sisarusten kesken. Varmasti tosi yksilöllistä, että vaikuttaako huonejako sisarussuhteeseen. Miten te olette itse kokeneet?

Meidän lapsilla on ollut sekä omia huoneita että yhteisiä huoneita, tilanteesta riippuen. Kaikki kolme ovat saaneet pitää omaa huonetta vähintään vuoden ajan, mutta myös yhteisistä huoneista on reippaasti kokemusta eri huonejaoilla. He ovat itsekin sanoneet, että molemmissa on puolensa. Kokevat turvalliseksi nukkua yhdessä ja kaipaisivat paljon etenkin yhteistä leikki- ja askartelutilaa. Toisaalta rakastavat sitä kun on oma huone, jonka saa laittaa ihan itsensä näköiseksi. Inhoavat siivota omaa huonetta yksin, kun taas yhdessä siivoaminen ihan ok.  Kaipaavat omaa tilaa, josta saavat itse päättää, mutta toisaalta kaipaavat toistensa seuraa ja hakevat turvaa ja läheisyyttä toisistaan. Parasta on kai sellainen joustavuus, että huoneita voisi jakaa aina fiiliksen mukaan. Varmasti lastenkin fiilikset asiasta vaihtelevat heidän kasvaessaan.

Sisarussuhteet mietityttää mua tosi usein, koska haluan tarjota parasta mahdollista tukea vanhempana niihin. Erityisesti ne mietityttävät siksi, kun ei ole sitä omakohtaista kokemusta. Onneksi Otolla on kokemusta sisaruksista ja hän onkin valaissut mua monista sisaruuteen liittyvistä asioista, joista mulla ei ole ollut mitään hajua.

Millaisia kokemuksia teillä on sisaruudesta? Minkä olette kokeneet vaikuttavan positiivisesti omiin väleihin sisarustenne kanssa? Entäs omilla lapsilla? 


Isänpäivänä 2019 + lasten ajatuksia isistä

10.11.2019

Tänään vietetään Oton yhdeksättä isänpäivää. Ei liene tarpeellista muistella mistä kaikki alkoi, se on tehty jo aiempina vuosina. Voin keskittyä täysillä siihen, mitä on just nyt. Otto on isänä ihan mieletön. Hän on niin läsnä ja hän on niin mukana. Hän on meidän lapsille ja meidän perheelle se turvallinen järjen ääni, joka pitää huolen päivämääristä, rutiineista ja harrastuksista. Hän on se isi, joka muistaa kaikkien harrastukset, hammaslääkärit ja lelupäivät ja lukee kaikki wilmaan tulevat viikkotiedotteet ajatuksella. Hän on se, joka huolehtii, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja repussa on kaksi hanskaa mukana. Mä olen se, joka hommaa sitä kalenterin täytettä, mutta ei muista aina täyttää niitä sinne kalenteriin.

Vaikka Otto pitää huolen kaikesta tärkeästä, hän ei nipota. Hän on just sellainen hauska isi, joka laulaa liian kovalla äänellä ruokakaupassa ja lapset voivat sitten teini-iässä viimeistään nolostella sitä. Hän on just se ihana isi, joka ramppaa taaperon luona illalla kymmenettä kertaa ja saattaa vielä silloinkin takaisin tullessaan kertoa mulle onnellinen hymy kasvoillaan, miten ihania juttuja taapero sanoi, vaikka ramppaaminen ärsyttäisi jo. Hän on just se isi, joka ohi kävellessään pysähtyy ihastelemaan ja ihmettelemään lasten tekemiä piirustuksia ja näyttää, että on niistä oikeasti kiinnostunut. Otto on niin isänä kuin puolisonakin hellin ja hyväsydämisin ihminen kenet mä tiedän. Ei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan.

Otto vie lapset kiipeilemään ja kuskaa harrastuksiin. Hän neuvoo lapsia kärsivällisesti ja antaa taaperon tehdä itse, vaikka se olisikin hitaampaa. Hän ottaa lapset mukaan kaikkialle. Ja mä rakastan kuunnella sitä, kun Otto kertoo meidän lapsista jollekin toiselle. Mä kuulen sen ilon ja ylpeyden ja rakkauden niin vahvana Oton äänessä.

Mä olen ihan valtavan onnekas, kun saan kasvattaa meidän lapsia just Oton kanssa. Hän on aina avoinna kaikelle uudelle, valmis opettelemaan jos ei osaa jotain ja valmis tulemaan vastaan ja tekemään kompromisseja. Otto kunnioittaa meidän lapsia ja kaikessa mitä hän tekee, hän huomioi heidät. Optimointi-Otto, niinkuin häntä välillä vitsillä kutsun. Optimointi-Otto pyrkii aina tekemään kaikesta mahdollisimman helppoa ja  mukavaa meidän perheelle. Mä arvostan sitä ihan täysillä. Ennen kaikkea Otto kuitenkin rakastaa. Hän rakastaa jokaisella solullaan meitä kaikkia niin paljon, että me tunnetaan se joka päivä, ihan kaikessa. Ja mä vaan toivon, että pystyn itse välittämään yhtä suurta ja lämmintä rakkautta hänelle.

Meillä on tosi samanlaiset kasvatusperiaatteet ja ollaan hiouduttu yhdessä tiiviiksi tiimiksi. Molemmat ovat tuoneet jotain omaa ja opetelleet jotain toiselta. Otolta mä olen oppinut vakautta ja sen, että aina saa ja pitää vähän hassutella. Me täydennetään toisiamme vanhempina. Oton kanssa vanhemmuus on helppoa, eikä mulla koskaan ole paineita olla Oton silmissä täydellinen, ei vanhempana eikä puolisona. Oton rinnalla saan olla myös heikko ja haavoittuva, eikä kenenkään meidän perheessä tarvitse kyseenalaistaa sitä, kelpaako sellaisena kuin on. Kaikesta saa ja voi puhua. Mä haluan aina tehdä parhaani, jotta Otolla ja lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla, mutta tiedän myös, että jos joskus erehdyn, epäonnistun tai teen virheen, Otto ymmärtää ja tulee vastaan.

Koska mulla ei ole omaa isää, mulla ei ole myöskään omaa kokemusta siitä, millaista se on kun on isä. Mä en koskaan saanut omalta isältäni mallia siitä, millaisen puolison mahdollisesti rinnalleni haluaisin, tai millaisen isän lapsilleni. Niinpä mä vaan haaveilin, että tapaisin jonkun maailman ihanimman ihmisen, joka olisi mulle hyvä ja turvallinen, jonka rinnalla olisi hyvä olla. Ja mulla kävi niin hyvä tuuri, että mä sain miljoona kertaa enemmän kuin osasin haaveilla.

Joka vuosi isänpäivänä (ja kaikkina muinakin päivinä) mä olen vaan ihan älyttömän kiitollinen siitä, että saan kulkea tätä matkaa Otto mun rinnalla. Jokaisen päivän jonka mä saan viettää Oton ja lasten kanssa, mä haluan täyttää rakkaudella, koska millään muulla ei ole mitään merkitystä. Otto, kiitos kun olet maailman paras isi meidän lapsille ja kiitos kun saan olla heidän vanhempi just sun kanssa. Hyvää isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä isänpäivänä 2019:

”Mä rakastan isiä, koska se hassuttelee, se rakastaa, se vie harrastuksiin ja kaikkeen muuhun kivaan. Mä rakastan sitä et se on mun isi.”

”Mä rakastan isiä, koska se aina auttaa mua ja hakee eskarista. Parasta isissä on tönttikala.”

”Mä rakastan isiä, koska se aina kiusoittelee mua ja tekee aina hurjia juttuja. Isissä parasta on kakku.”

Ihanaa isänpäivää kaikille iseille, isoisille, isoisoisille ja kaikille heille, jotka toimivat isän roolissa. <3 

PS: Otosta oli muuten tänään isänpäivän kunniaksi myös artikkeli Iltalehdessä, joka oli mun mielestä Oton näköinen ja ihanasti kirjoitettu. Siihen pääsee TÄSTÄ.