Miten aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa?

11.04.2021

Kun taannoin kysyin postaustoiveita, tämä oli yksi toivotuimpia aiheita. Useat kysymykset käsittelivät sitä, että pelkäänkö, ettei aika riitä?

En itse jännitä sitä lainkaan miten aika riittää kaikille lapsille, vaikka tiedänkin, että pikkuvauvan kanssa arki voi alkuun olla todella intensiivistä. Meillä isommat lapset ovat jo sen verran isoja, että he eivät tarvitse itse koko ajan aikuista rinnalle jokaiseen arjen toimintoon ja he ovat myös arkisin koulussa/dagiksessa. Heillä on perheen yhteisten juttujen lisäksi omat elämänsä ja omat juttunsa, sekä toisensa. Kukaan heistä ei odota, että äiti ja isi olisivat jatkuvasti viihdytyspalveluna, ja monet perusjutut onnistuvat omatoimisesti.

Me ollaan jo kerran koettu tämä vauva-aika myös hieman isommalla ikäerolla (toki nyt ikää on tullut siitäkin jo paljon lisää). Se eroaa mielestäni varsin perustavanlaatuisesti siitä ajasta, kun meillä oli kaksi lasta 1,5v ikäerolla ja molemmat kotona kaikki päivät.

Silloin kun isosisarukset ovat isompia, on aikaa pesiä rauhassa päivisin vauvan kanssa ja pitää imetysmaratoneja. Ja iltapäivällä/illalla/viikonloppuisin/lomalla kun kaikki lapset ovat kotona, jaksaa hyvin huomioida sitten isompia lapsia ja antaa heille kunnolla läsnäoloa. En sano etteikö kaikkien lasten huomioiminen voisi onnistua silloinkin kun on neljä pientä kotihoidossa. Aivan varmasti voi ja hyvin varmasti monella onnistuukin. Mutta meidän perheelle sopii paremmin tämä isojen ikäerojen tapa, varsinkin näin neljännen kohdalla.

Olen sillä kannalla, että vauva sopeutuu kyllä siihen perheeseen, johon hän syntyy, eikä niin päin, että koko perhe muuttuu vauvan vuoksi. Vauva tulee varmasti oppimaan siihen (jos korona-aika helpottaa), että me touhutaan ja mennään ja tehdään ja matkustetaan. Isommat lapset arvostavat sitä, että elämä rullaa eteenpäin kuten ennenkin, eikä koko perheen elämä muutu kokonaan vauvan vuoksi, vaikka vauva tuokin oman lisänsä kaikkeen.

Liputan vahvasti kantovälineiden puolesta ja esim. meidän kolmosen kanssa vauva-arki olisi ollut n. miljoona kertaa hankalampaa ilman kantoreppua. Kantorepussa vauva sai olla koko ajan lähellä ja minä sain tehtyä työt, arjen askareet ruuanlaitosta siivoukseen ja touhuttua isompien lasten kanssa. Mikäli tämäkin vauva on sitä tyyppiä, joka haluaa olla ensimmäiset kuukaudet lähellä ja sylissä, eikä juurikaan viihdy lattialla tms, hän tulee varmasti kulkemaan mukana kantorepussa tai liinassa, jotta arjen saa rullaamaan.

Sitten kun vauva kasvaa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi, uusi arki neljän kanssa on jo varmasti löytänyt omat uomansa ja silloinkin aikaa järjestyy kyllä jokaiselle. Pidän itse kiinni siitä, että pyrin huomioimaan jokaista lasta erikseen ainakin sen suositellun 15 minuuttia päivässä täydellä läsnäololla. Toki me vietetään yhdessä yleensä paljon enemmänkin aikaa lasten kanssa kuin se vartti, mutta vartti on se aika, jonka pyrin jokaiselle antamaan erikseen täyden huomioni päivittäin. Yksi vartti lisää kolmen päälle ei kuulosta kovin haastavalta. Me vietetään paljon aikaa yhdessä koko perhe ja sen uskon säilyvän samana myös vauvan synnyttyä. Priorisoidaan perheaikaa muun ohi, koska nautitaan siitä koko perhe.

Neljä ei varmasti heti mene siinä missä kolmekin. Varsinkaan, kun kolme vanhempaa elävät jo aivan erilaista elämänvaihetta kuin vastasyntynyt, joka hetkeksi muuttaa arkea ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja läsnäoloa aivan eri tavalla kuin isosisarukset. Mutta sitten kun vauva kasvaa, uskon neljän menevän siinä missä kolmenkin. Isommatkin lapset kasvavat koko ajan ja arki ja elämä heidän kanssa kehittyy ja muuttaa muotoaan vuosi vuodelta. Miksei se neljäskin tyyppi menisi siinä jonon jatkeena aivan yhtä hyvin ja kehittäisi arkea omaan suuntaansa kasvaessaan. Myös me vanhemmat opitaan, kasvetaan ja kehitytään vuosi vuodelta.

Meillä riittää rakkautta ja syliä vaikka koko maailman lapsille, vaikka en tämän neljännen kerran jälkeen enää haluaisikaan olla raskaana itse välttämättä. Neljästä en siis ole huolissaan, että tulisi riittämättömyyden tunteita ainakaan jatkuvalla syötöllä. Varsinkaan, kun meitä vanhempia on tässä kaksi tasa-arvoista jakamassa rakkautta ja vastuuta.

Uskon, että jokainen vanhempi kokee joskus itsensä riittämättömäksi. Joskus on niitä päiviä, kun on niin paljon hoidettavaa tai on niin monta pientä vastoinkäymistä, että ei ehdi tai jaksa olla täysillä läsnä, eikä löydy edes sitä varttia. Se on ihan normaalia ja inhimillistä. Lapsetkin ymmärtävät kyllä sen, kun sen sanoo ääneen avoimesti. Toisena päivänä sitten taas paremmin.

Mun mielestä toimivan arjen pahimmat viholliset (oli lapsia yksi tai kymmenen) ovat vanhempien syyllistäminen ja syyllistyminen, riittämättömyydessä vellominen ja puhumattomuus. Riittävän hyvä riittää. Kenenkään ei tarvitse olla mikään supervanhempi, joka selviytyy aina kaikesta kultamitalisuorituksin. Kun ottaa asiat vastaan yksi kerrallaan sellaisena kuin ne vastaan tulevat, muistaa puhua avoimesti, tekee niin kuin tuntuu omalle perheelle parhaalta ja rakastaa täysillä, se riittää ihan valtavan pitkälle. Ja jokaisessa perhekoossa on omat hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa.

Ajateltiin siis, että aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa ihan samalla tavalla kuin on riittänyt kolmenkin kanssa. On perheitä, joissa on tupla- tai triplamäärä lapsia kuin meillä ja heilläkin riittää aikaa kaikille lapsille. Kyse on siitä, mitä priorisoi omassa arjessa, mitkä ovat oman perheen voimavarat ja miten kykenee sen oman arjen järjestämään. On tärkeää kuunnella itseään ja omia voimavarojaan, eikä vaatia itseltään tai perheeltään liikaa. Voi olla, että jonkun arkeen kaksikin lasta on liikaa ja se on ihan fine. Toiselle taas 12 on juuri sopivasti. Perheet, vanhemmat ja lapset on kaikki omia erilaisia yksilöitään ja se kannattaa aina muistaa kaikessa.


Raskaana 19v vs. 29v

29.03.2021

Multa on toivottu vertausta, että miten raskaana oleminen eroaa näin, kun raskauksien välissä on kymmenen vuotta, vai eroaako mitenkään? Tää on mun mielestä hauska aihe, mutta siitä en ole varma, että vaikuttaako eroihin/samankaltaisuuksiin enemmän ikä, elämänkokemus, 10 vuoden kokemus vanhemmuudesta, elämäntilanne vai mikä. Todennäköisesti kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, että nämä raskaudet eroavat jonkin verran toisistaan. Toisaalta, paljon on myös samaa, vaikka on se 10 vuotta ja kaikki em. asiat välissä. Käydäänpä läpi.

Mielialan vaihtelut

Mulla oli jonkin verran mielialanvaihteluita ensimmäisessä raskaudessa. Itkuherkkyyttä, itkunauruhepuleita ja sen sellaista. Sitten välissä oli kaksi melko seesteistä raskautta, jolloin en kokenut raskauden vaikuttavan mielialaan juuri mitenkään. Mutta nyt tämä neljäs raskaus on sitten taas enemmän samaa sarjaa ensimmäisen kanssa. Lauantaina nauroin porealtaassa hauskalle jutulle ihan vedet silmissä, ja yhtäkkiä tuli ”itku pitkästä ilosta” eli alkoi vaan naurun sijaan itkettää niin, että en pystynyt pidättämään itkua. Vaikka en ollut yhtään surullinen tai harmistunut, olin vaan nauranut ihan täysillä ja sitten yhtäkkiä leuka alkoi väpättää, ääni väristä ja kyyneleet valua ihan kunnolla, enkä voinut estää sitä mitenkään. Siis voin kertoa, että siitä tulee ihan yhtä hölmistynyt olo 29-vuotiaana, kuin 19-vuotiaanakin.

Kehon muutokset ja niihin suhtautuminen

Keho on muuttunut mulla joka raskaudessa. Posket ovat pyöristyneet, painoa on tullut, rinnat ovat kasvaneet, joitakin raskausarpia on tullut ja koko ulkomuoto on muuttunut pehmeämmäksi. Olen suhtautunut siihen vaihtelevalla menestyksellä. Välillä positiivisemmin, välillä kriittisemmin. Rakastan mun kasvavaa vatsaa, eikä pehmeyskään haittaa, mutta kasvojen pyöristymiseen mun on aina ollut vaikea suhtautua.

Se on mulle sellainen herkkä paikka, jota on vieläpä kommentoitu ulkopuolelta paljon. En ole vieläkään oppinut rakastamaan pyöristyviä poskia ja leukaa, vaan ne ahdistavat ja yritän olla niitä miettimättä. Toisaalta, ekan raskauden aikaan pelkäsin etukäteen, että palautuuko mun kroppa ikinä ja miltä näytän raskauden jälkeen, koska ei ollut kokemusta. Kolme raskautta myöhemmin tiedän, että kyllä se palautuu ja valtaviakin muutoksia kokenut kroppa voi palautua raskauden jälkeen ja toimia ja olla terve ja hyvinvoiva. Ehkä siis osaa suhtautua luottavaisemmin tähän ja ymmärtää sen, että kaikki on väliaikaista. Voi keskittyä miettimään niitä ihania muutoksia niiden sijaan, jotka aiheuttavat epävarmuutta.

Parisuhde

Kun tein raskaustestin 19-vuotiaana, meidän parisuhde oli viikon vanha ja ihmissuhde kuusi viikkoa vanha. Sanomattakin on siis varmaan selvää, että näin 10 vuotta ja kolme lasta myöhemmin se parisuhde on hieman vakiintuneempi. En kuitenkaan silloin 19-vuotiaanakaan pelännyt aktiivisesti, että miten meidän käy, vaan suhtauduin luottavaisesti. Silloin muut epäilivät enemmän, nykyään tuskin kukaan enää miettii, että kestääkö meidän suhde tämän raskauden ja lapsen. Otto tuli jo ensimmäisen raskauden aikana mukaan neuvolaan ja ultriin ja oli mun tukena kaikessa, se on jatkunut ihan samalla tavalla jokaisessa raskaudessa.

Otto suhtautui jo ensimmäisen raskauden aikana muhun jotenkin tosi ihanan suojelevasti ja arvostavasti ja hyväksyvästi ja näin on edelleen. Hän muistaa kehua mua, helliä mua ja antaa mulle huomiota ja rakkautta. Silloin 19-vuotiaana tuoreena raskaana olevana ja tuoreena tyttöystävänä mikään ei tuntunut ihanammalta kuin se, kun toinen hellästi paijaa ja pussaa pientä mahaa. Ja kyllä se ihan yhtä ihanalta tuntuu edelleen.

Jaksaminen

19-vuotiaana jaksoin tosi hyvin koko raskauden, ihan sinne asti, että jouduin supistusten takia viimeisillä viikoilla vuodelepoon. Vaikka alussa oli silloinkin migreeniä ja pahoinvointia, sekä väsymystä, niin kuitenkin jaksoin omasta mielestä melko hyvin. Nyt 10 vuotta myöhemmin varsinkin alussa oli mehut aivan loppu. Olin todella väsynyt ensimmäisellä kolmanneksella ja toki se henkinen kuorma hematooman vuoksi väsytti myös. Oli tosi väsyttävää olla niin peloissaan koko ajan. Mutta nyt keskiraskaudessa olo on ihan yhtä hyvä kuin silloin 19-vuotiaanakin ja jaksan hyvin.

Ruokavalio

Ekassa raskaudessa mun suurin himo alkuraskaudessa olivat pääsiäisen ruohomunat, eli nuo pähkinäiset pienet suklaamunat. Ja söinkin niitä ihan surutta pienen pussin tyyliin joka ilta ensimmäisinä viikkoina. Muistan kuinka Otto niitä haki mulle kaupasta, välillä kaivettiin säästöpossusta viimeiset kolikot, että sain vielä ruohomunia. Nyt ei ole juurikaan ruohomunia tehnyt mieli, eikä juuri muutakaan epäterveellistä. Enemmän on tehnyt mieli kaikkea raikasta ja värikästä. Välillä jos meinaa iskeä joku jätskin himo, niin syön kyllä ihan mielellään sen yhden jäätelön, mutta en anna sen himon enää jäädä päälle. Joka päivä ei tarvitse herkkuja, eikä kaikkia cravingseja ole pakko toteuttaa. Voin kuvitella, että jos vetäisin nyt herkkuja samaan tahtiin kuin 19-vuotiaana, se näkyisi aika nopeasti mun hyvinvoinnissa. Silloin sillä ei ollut mainittavaa vaikutusta.

Vitamiinit

Ekassa raskaudessa en tiennyt mistään vitamiineista mitään ennen ensimmäistä neuvolakäyntiä, jolloin mulle mainittiin folaatin tärkeydestä. Silloin sitä ostin heti ja aloin syömään. Nyt söin folaattia, d-vitamiinia, maitohappobakteereita ja muita tärkeitä vitamiineja jo yritysvaiheessa. Tuntui tärkeältä, että koska mun oma hedelmällisyys kuitenkin on alkanut pikkuhiljaa laskemaan 25-vuotiaasta lähtien, kuten jokaisella naisella, tarjoan itse mahdollisimman hyvät olosuhteet mahdolliselle raskaudelle saada alkunsa, jotta se onnistuisi mahdollisimman helposti. Tietenkin vitamiinit ovat vain yksi pieni tekijä siinä onnekkaassa sattumassa, että raskaus saa alkunsa ja jatkuu, mutta ei voi tietää oliko niillä vaikutusta. Ainakin tämä raskaus sai alkunsa nopeammin kuin meidän kolmas raskaus, vaikka olinkin viisi vuotta vanhempi.

Oireet

Raskausoireet olivat etenkin alussa samanlaisia sekä 19-vuotiaana että nyt 29-vuotiaana. Pahoinvointi, väsymys, migreeni. Tällä kertaa toki hematooma oli myös mukana kuvioissa, mutta sillä tuskin on iän kanssa mitään tekemistä. Harjoitussupistuksia mulla ei ekassa raskaudessa ollut lainkaan, vaan mentiin heti all in kipeillä supistuksilla viikolla 34. Tässä (ja kahdessa edellisessä) raskaudessa harjoitussupistukset ovat olleet mukana kuvioissa heti toisella kolmanneksella, ja aiemmin niitä ovat seuranneet sitten kipeät supistukset. Käyköhän niin tälläkin kertaa? Mulla on kaikissa raskauksissa ollut jossain vaiheessa mm. närästystä, suonenvetoja, niska- ja hartiajumeja ja alaselkäkipua ja veikkaan, että niitä tulee tässäkin, mutta vielä ei ole onneksi tullut.

Neuvola

Kuten tuossa aiemmin kerroinkin, meillä on ollut sama terveydenhoitaja neuvolassa nyt kymmenen vuoden ajan. Hän on suhtautunut meihin alusta asti ihan yhtä kunnioittavasti ja lempeästi ja olen siitä valtavan kiitollinen. Toki näin 10 vuoden jälkeen itsellä on ehkä neuvolaan mentäessä vähemmän kysyttävää ja muutenkin melko rento ja itsevarma olo, mutta en koe, että tässä olisi hirveästi eroa.

Sellainen ero neuvolassa kyllä, että nyt joudun ensimmäistä kertaa sokerirasitukseen. En ole siis koskaan ennen käynyt, koska alle 25v normaalipainoisena / ei lähisukurasitteita / ei ongelmia aiemmissa raskauksissa sokerin kanssa, ei tarvitse mennä ainakaan Helsingissä. Mutta nyt kun olen 29v, joudun menemään raskausviikolla 22-28 sokerirasitukseen, vaikka mitään muita tekijöitä ei ole kuin se ikä. Jännittää ja vähän ahdistaakin, että monenko päivän migreeni siitä rapsahtaa kaveriksi. Mutta pakko mikä pakko, hyvähän se on tutkia.

Muiden ihmisten suhtautuminen

Tämä on varmaan selkein eroavaisuus. Yhtäkään pahaa katsetta en ole tämän raskauden aikana saanut. Nuoren näköisenä 19-vuotiaana sen sijaan se oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että keräsin pahoja katseita kulkiessani ison vatsani kanssa julkisilla paikoilla. Toki onhan se niinkin, että näin korona-aikana ei juurikaan tule kuljettua missään muualla kuin neuvolassa ja hyvin satunnaisesti postissa tai kaupassa, mutta kuitenkin. Silloin 19-vuotiaana sitä hyväksyntää olisi kaivannut muilta huomattavasti paljon enemmän kuin nyt, mutta silloin sai enemmän paheksuntaa.

Mikä siinä onkin, että juuri niitä paheksutaan, jotka kaipaisivat eniten tukea, lempeää hymyä ja rohkaisua? Onneksi silloinkin ne tärkeimmät ihmiset, läheiset ja terveydenhoidon henkilökunta olivat meille pääosin rohkaisevia ja lempeitä, mutta silti tämä mietityttää mua. Miten paljon merkitystä sillä hyväksyvällä katseella ja kilteillä sanoilla voi olla! Tämän pidän kyllä mielessä itse, että jos ikinä kohtaan nuoria, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse silloin, niin kannustan, rohkaisen ja tuen sen sijaan että halveksuisin tai naureskelisin.

 Tämä aihe herätti paljon ajatuksia, tunteita ja muistoja. Jotenkin on hauskaa, kun nyt tämä raskaus etenee melkein samaa tahtia kuin ensimmäinen raskaus vuonna 2011. Silloin meidän laskettu aika oli 50 päivää myöhemmin kuin nyt, eli syysvauvaa odoteltiin silloinkin. Lopultahan meidän esikoinen syntyi silloin syyskuun puolivälin jälkeen, vaikka laskettu aika oli lokakuun puolivälin jälkeen. Jos tämä raskaus menisi yliajalle, niin meidän nelosen synttäripäivä voisi osua melko lähelle esikoisen synttäreitä. Mutta jää nähtäväksi milloin hän päättää syntyä! Jännittävää!