Viikon arkikuva 11/52

28.03.2020

Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 


Viikon arkikuva 10/52

21.03.2020

Arki on muuttunut ihan valtavan paljon koronaviruksen ja fyysisen etäisyyden ottamisen takia. Lapset opiskelevat etänä, ollaan koko perhe 24/7 yhdessä, ei nähdä ketään eikä käydä missään muualla kuin ulkoilemassa. Toisaalta, tiedostan sen, että me ollaan päästy niin helpolla kuin tässä tilanteessa voi päästä ja siitä saan olla ihan älyttömän kiitollinen. Mun sydän on kaikkien teidän kanssa, jotka kärsitte tässä tilanteessa ja joiden elämää tämä kuormittaa ihan älyttömän paljon monilla eri tavoilla. Kiitos jokaiselle, joka tällä hetkellä pitää huolta yhteiskunnan kriittisistä toimista tai auttaa hoitamaan ja pelastamaan sairastuneita. <3

Viikon arkikuvassa tällä viikolla on meidän lapset piirtämässä sateenkaaria ikkunaan. Irene Naakka haastoi meidät Instagramissa piirtämään lasten kanssa sateenkaaret ja kiinnittämään ne ikkunaan, jotta ulkona liikkuvat voivat bongailla sateenkaaria. Niin pieni, mutta iso juttu, joka voi yhdistää ihmisiä tänä vaikeana aikana. Haastan siis kaikki tämän lukevat piirtämään oman sateenkaaren ja kiinnittämään sen ikkunaan!

Meillä jopa 3-vuotias yllätti piirtämällä upean sateenkaaren, en edes tiennyt, että hän osaa jo piirtää muutakin kuin pääjalkaisia. Hän selvästi koki tärkeäksi piirtää oman sateenkaaren yhdessä siskojen kanssa. Lisäksi hän osasi ensimmäistä kertaa kirjoittaa oman nimensä piirustukseen, se oli niin hieno nimmari. Ihanaa, miten lapset heti innostuivat ideasta ja tekivät parhaansa. Me ripustettiin kaikkien lasten sateenkaaret ikkunoihin ja toivottavasti mahdollisimman moni on kuullut tästä ideasta ja ilahtuu bongatessaan meidän sateenkaaret!

Tämä idea on alunperin lähtöisin kai Italiasta, jossa tilanne on ollut kaikkein pahin jo viikkojen ajan ja ihmiset ovat eristäytyneet jo paljon pidempään kuin me täällä. Italiassa ihmiset myös laulavat iltaisin kello kuudelta Italian kansallislaulun parvekkeella. Niin ihana ja yhteisöllinen idea sekin. Suomessa on monin paikoin vähän harvempaan asuttua, mutta luin, että täälläkin ainakin yhdessä senioritalossa pidetään joka ilta ”iltahuuto” -laulutuokio, jossa lauletaan yhdessä parvekkeilla ja perjantaina oli ollut Sandstorm-tuokio.

Mä toivon, että tästä poikkeuksellisesta, pelottavasta ajanjaksosta jäisi käteen ainakin sitä henkistä läheisyyttä, mistä presidentti Sauli Niinistökin puhui. Että kaikki ihmiset rakastaisivat toisiaan vähän enemmän, ymmärtäisivät toisiaan vähän enemmän, kuuntelisivat ja kunnioittaisivat toisiaan vähän enemmän. Vaikka juuri nyt tilanne tuntuu monelle toivottomalta, on vain pakko yrittää luottaa siihen, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, tämä menee ohi, kaikki selviää ja me selvitään tästä yhdessä. Ei jätetä ketään yksin vaan autetaan toinen toisiamme missä vaan voidaan – mutta etäisyyttä pitäen.

Meillä työnjako on arkipäivinä mennyt niin, että mä askartelin lukujärjestyksen ja Otto on toiminut opettajana esikoiselle. Mä olen yrittänyt keksiä pienemmille tekemistä. Jako meni luontevasti näin, koska Otto osasi laittaa kaikki virtuaaliset etäopetushommelit toimimaan ja hän seuraa aktiivisesti Wilma-viestejä muutenkin. Otto opettaa esikoista ja mä viihdytään kahta pienempää ja annan heille omia tehtäviä. Toki meidän roolit välillä sekoittuu ja joissain jutuissa mä neuvon esikoista ja välillä Otto taas leikkii pienempien kanssa, mutta pääosin ollaan menty näin.

Ei voi kuin olla kiitollinen myös meidän lapsille, miten hienosti he ovat sopeutuneet tilanteeseen. Vaikka heillä on ikävä kavereita, kukaan ei ole kertaakaan edes vielä valittanut tylsyyttä tai mitään muutakaan! Ja hienosti ovat ymmärtäneet sen, että nyt ei  todellakaan pidetä leikkitreffejä tai lähdetä puistoon tai kentälle pelailemaan porukalla.  Vielä ei ole tullut sitä hetkeä, että mikään ei huvittaisi tai tuntuisi mukavalta. Sekin voi olla edessä, koska tämä tilanne tulee kestämään vielä pitkään, mutta ainakin toistaiseksi näin. Ollaan saatu voimaa ulkoilusta, yhteisestä tekemisestä ja hyvästä ruuasta. Aiotaan jatkaa samalla tiellä.

Eniten tässä tilanteessa on huoli niistä läheisistä, jotka kuuluvat riskiryhmiin. Erityisesti mun äidistä, joka on kaukana meistä ja joutuu huolehtimaan omasta arjestaan ja ruokaostoksistaan ihan yksin tässäkin tilanteessa. Tuntuu aivan hirveältä, että meidän pitää pysyä kaukana äidistä tässä tilanteessa, vaikka toki sen ymmärrän ja hyväksyn. Toivon vaan, että äiti pysyy terveenä kaikesta huolimatta. Täytyy soitella mahdollisimman paljon videopuheluita ja toivoa parasta sormet ristissä.

Halusin vielä kiittää ihan älyttömän paljon teitä kaikkia asuntouutisiin liittyen kauniista sanoista ja viesteistä ja myötäelämisestä. En voi sanoin kuvailla miten paljon merkitsee se, että olette halunneet ilahduttaa ja tukea meitä sanoillanne ja moni on jopa itkenyt ilosta meidän puolesta. Kiitos oikeasti niin paljon, te olette maailman siisteimpiä tyyppejä <3