Tänään laitoin Otolle viestiä bussista kotimatkalla, että voiko hän tulla ottamaan musta asukuvat ennen kuin tulen kotiin, kun halusin ehdottomasti kuvata mun uudet kengät. Kello oli kuusi, molemmat aivan rättipoikki mutta päätettiin käyttää tilaisuus hyväksi, kun mun äiti oli vielä tämän illan meillä, ja saatiin ottaa asukuvat kahdestaan rauhassa. Asu ei kyllä ollut mikään ihmeellinen, niin perus työpäivän rento asu kuin vaan voi olla, mutta ne kengät. Ja sitten ajattelin, että miksi en esittelisi nimenomaan asua jota en ole aamulla miettinyt sekuntiakaan enempää, kiskaissut vaan jotain kaapista päälle kun mulle tuli jäätävä kiire pressilounaalle innostuttuani vähän liian pitkäksi aikaa tekemään töitä kotoa käsin. Ihan tavallinen asu, asu jollaisessa mulla on mukava olla ja joka on kaikkein eniten minä.
Takki Sheinside* / Neule Lindex / Farkut Gina Tricot / Pipo Asos /Huivi New Yorker* / Laukku Coach / Kuulokkeet Urban Ears / Kengät Nike / *saatu blogin kautta.
Kuvissa näkyy naama, väsynyt naama jonka meikkiä ei ole korjattu kertaakaan aamuyhdeksän jälkeen. Yleensä meikkaan lähestulkoon aina juuri ennen asukuvien ottoa, tai ainakin korjaan meikin, enkä esittele huulten juonteisiin kerrostuneita huulipunia tai esiin kuoriutuneita slmäpusseja.Tänään valitsin toisin, ensin pakon edessä kuvien ottamista helpottaakseni, lopulta kuitenkin tyytyväisenä valinnastani. Ei se aina ole niin justiinsa.
Kuvissa näkyy väsynyt ja haukotteleva Otto, jota ei varmaan työpäivän jälkeen kiinnostaisi asukuvia hirveästi edes ottaa, mutta joka silti tulee kiltisti ne ottamaan kun pyydän. Otto, joka väsyneenäkin jaksaa nauraa mun pölöille jutuille kesken kuvien, ja joka pyytämättä tekee kaikkensa että saisin kivoja kuvia. Asukuvienottamisprosessi nykyisellään on vuosien harjoittelun tulos, enkä olisi ikinä neljä vuotta sitten kuvitellut että tänä päivänä Otto menee keskellä maaliskuun takatalvea automaattisesti mahalleen maahan makaamaan että saisi hyvän kuvakulman Air Force oneihin.
Mutta niin se vaan meni. Siinä Ottoa ylhäältä 167cm pituudella maanrajaan tuijotellessani mä keksin tämän idean. Osittain arvostuksesta miestäni kohtaan, onhan se nyt ihan hiton hienoa että mun rinnalla astelee tuollainen komistus, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä jaksaa ottaa noita kuvia, tehdä typeriä asioita niiden takia, odottaa että otan kuvan hänen ruoka-annoksestaan ennen kuin hän syö sen, ja menee vaikka sinne maahan makaamaan. Ihan vaan mun takia.
Osittain keksin tämän siksi, että halusin näyttää, miten epäglamouria se asukuvien ottaminen yleesä on, ainakin meillä. Asukuvien ottaminen on kuin mikä tahansa muu arkinen hetki hampaiden pesusta kananmunan keittämiseen. Välillä siinä tulee kylmä, välillä se ei onnistu mitenkään kun hiukset tunkevat suuhun, silmään ja taivaalle tuulen voimasta ja välillä hyvää ilmettä tai asentoa ei vaan löydy millään. Kuvaajalle se on kaikkein vähiten glamouria ja usein mukana ovat vielä lapset, jotka eivät äidin kuvaamisesta niin perusta, ja joiden takia yritetään aina olla mahdollisimman nopeita. Se johtaa usein jälkeenpäin otsa rypyssä kuvakansioiden tutkimiseen, kun niistä ei meinaa löytyä mitään järkevää pikaisen kuvaus-sähläyssession vuoksi.
Silti mä tykkään asukuvauksesta ihan hirveästi, etenkin kesällä kun on kylmyyden verran vähemmän vaikeuttavia tekijöitä. Haluan jatkossakin kehittyä asukuvauksessa ja asujen keksimisessä paremmaksi. Haluan oppia ne taatusti toimivat ilmeet ja asennot, joita käyttäessä tulee vain onnistuneita kuvia. Haluan löytää upeita kuvausympäristöjä ja kokeilla erilaisia tyylejä. Parasta on ehdottomasti käydä jälkeenpäin läpi vaikka koko vuoden asut kerralla ja katsoa miten tyyli on muuttunut ja kehittynyt. Jos ei muuta, niin ainakin voi sitten nauraa kymmenen vuoden päästä yhdessä teini-ikäisten tytärten kanssa sille miten dilleltä äiti on näyttänyt kun he ovat olleet pieniä, ja kuinka he eivät ikinä voisi käyttää pillifarkkuja, air force oneja tai isokokoisia aurinkolaseja. Ja jos he itse jatkavat perinnettä, voidaan sitten lastenlasten kanssa hihitellä heidän äitiensä tyyleille, ja sille kuinka ihan satavarmasti ne samat pillifarkut ja muut ovat jossain vaiheessa eksyneet myös heidän päälleen.
Kiitos Otto, kun jaksat aina kuvailla mua! Ja kiitos teille maailman parhaat lukijat, ilman teitä ei olisi asukuviakaan katseltavaksi myöhemmin!
Niin ja ne kengät. No ne on ihan täydelliset, ihan loistavat jalassa, kauniit ja niin mun! Sopivan kokoisetkin vielä. Mietin ensin uskallanko tilata mun normaalia kokoa, kun Zalandon sivuilla sanottiin että mitoitus on suhteellisen napakka. Riskillä tilasin normaalin kokoni kun isompia ei ollut jäljellä, ja nappiin meni. Ei purista eikä hölsky vaan istuu hyvin. Ehkä lemppareimmat kengät moneen vuoteen. Ja onnistuin pitämään puhtaana ne ainakin ekan päivän, vaikka joku auto läiskyttikin rapakosta vedet mun päälle kun ajoi ohi niin vauhdilla. Onneksi kastui vain housut, kengille ei mennyt pisaraakaan. Mun ja mun air force onejen suhde on alkanut lupaavasti. 😉
Ihanaa iltaa kaikille<3