Siitä on nyt kolme viikkoa, kun me mentiin naimisiin. Wedding blues alkaa ehkä hieman hellittää, mutta kyllä edelleen tulee mietittyä sitä ihanaa päivää, joka päivä. Mä luulen että hääpäiväikävä tulee jatkumaan hamaan tulevaisuuteen asti, onneksi kuitenkin meillä on mahdollisuus muistella hääpäivää videolta ja kuvista. Meillä oli valokuvaajien lisäksi kolme huippua häävideokuvaajaa, firmasta nimeltä Day One Pictures. Day One Pictures on häävideokuvaukseen erikoistunut yritys, johon tutustuin erään blogini lukijan kautta, ja olen kyllä ikuisesti kiitollinen siitä että saimme juuri heidät kuvaamaan meidän häät.

Tämä versio meidän häävideosta, joka blogissani on, on  pelkistetty, julkiseen käyttöön sopiva video. Siksi videolla ei valitettavasti kuulu meidän häätanssibiisiä, josta olisin joutunut maksamaan aika korkeat teostomaksut näillä kävijämäärillä. Day One Picturesin pojat ovat tehneet videon kuitenkin blogin mahdollisuuksien puitteissa juuri sellaiseksi kuin me toivottiin. Siinä kuullaan pätkiä muutamasta puheesta, nähdään vihkiminen, kakunleikkaus ja paljon muuta, niin paljon kuin kymmeneen minuuttiin voi kahdestatoista tunnista tyylikkäästi änkeä.

Hauska sanapari tuo ”änkeä tyylikkäästi”, nuo kaksi sanaa kun eivät yleensä missään nimessä kuulu yhteen. Mutta täytyy kuitenkin ehdottomasti antaa kehuja Day One Picturesille siitä, että tyylikkyys on heidän todellinen valttikorttinsa. He toteuttavat videot äärimmäisen tyylikkäästi, loppuun asti hiotusti ja kauniisti, hääparin toiveiden mukaan. Lisäksi kuvaajat käyttäytyivät häätilaisuudessa tyylikkäästi, kamerat eivät koskaan olleet tiellä, enkä oikeastaan edes muistanut koko päivänä että meitä kuvattiin, ja niin sen kai kuuluisi mennäkin? Mutta veikkaan että sillä ei kauheasti ole väliä mitä näissä kolmessa kappaleessa ennen videota lukee, kun se video on kuitenkin se jonka kaikki haluavat nähdä, eikö!

Mulla tulee itsellä kyyneleet silmiin joka kerta kun näen tämän videon, veikkaan että siinä vaiheessa kun saadaan meidän kokonainen häävideo tai hääelokuva, mulla aukeaa kunnon Niagaran putoukset. Sitä odotellessa! Ihanaa viikonloppua kaikille, toivottavasti tykkäsitte pienestä palasta meidän häitä♥

No ei ehkä ihan sata, mutta aika montaa herkkukahvia päästiin eilen maistelemaan Nescafé Dolce Guston Coffee tasting -tilaisuudessa ravintola Groteskin viinikellarissa. Mä lähdin tilaisuuteen innolla ja avoimin mielin rakkaan muruseni Karon kanssa, ja yllätyin positiivisesti siitä miten intiimi, mutta kuitenkin rento, tilaisuus oli. Meitä bloggaajia oli paikalla vain kourallinen, mutta luulen että tällä kertaa laatu todella korvasi määrän. Tilaisuudessa kävi iloinen puheen sorina ja opittiin paljon lisää kahvista, ja erityisesti tietysti Dolce Guston kahvikapseleista.

Groteskin huippukokki oli valmistanut meille suussasulavia leivoksia, joita nautiskeltiin kahvien kaverina. Kokki kertoi aina tarkasti leivosten maunvalintaprosessista ennenkuin maisteltiin, ja olikin hauskaa huomata leivoksia kahvin kanssa nautittaessa niitä kokin mainitsemia asioita, kuinka esimerkiksi että tumman suklaan karvas maku sopi hyvin voimakkaan espresson kanssa, ja miten porkkanakakun mausteisuus vahvisti Chai tea latten kanelista ja jouluista makua. Aivan aluksi nautittiin passion-sorbetit jotka neutraloivat makuaistin uusia kahvikokemuksia varten.

Meillä on ollut tuo Dolce Gustolta saatu kapselikeitin nyt kovassa käytössä jo useamman kuukauden, enkä oikeastaan juurikaan enää käytä tavallista kahvinkeitintä. Vaikka kahvin valmistus käy käden käänteessä ja olen jokseenkin oppinut ulkoa jo jokaisen suosikkikahvini tarkat asetukset, oli jännittävää saada niin paljon uutta tietoa. Mä oon maistanut melkeinpä jokaista Dolce Gustoon saatavilla olevaa makua, mutta täytyy sanoa että kahvinmaistelutilaisuudessa, lasista nautittuna, ne kaikki maistuivat vielä miljoona kertaa paremmalta kuin joka-aamuinen marimekon tasaraitamuksita nautittu kupposeni. Tänään keittelinkin kahvit suoraan Iittalan tukevaan Kartio -lasiin ja sen lisäksi että Latte Macchiatoni kauniit kerrokset tulivat paremmin esille, oli makukin paljon vivahteikkaampi. Ja lumetta tai ei, tuntuu kahvi lasista nautittuna paljon luksuksemmalta, ja fiilishän on se tärkein!

Mutta mitäs muuta mä sitten opin? Olen esimerkiksi aina miettinyt mitä kahvikapselit sisältävät, ja keskiviikkona sekin paljastui: ihan ehtaa, tuoretta kahviahan siellä oli. Kapseleiden sisällä on kahvin ja kahden muovikalvon lisäksi myös erityinen piikikäs pohja, joka määrittää sen kuinka monen barin paineella kahvi valmistuu. Useissa keittimissä on käytössä ammattimaiseksikin kutsuttu 15 barin paine aina, mutta Dolce Gustossa paine vaihtelee kapselin maun mukaan. Mielestäni se onkin aivan loogista, että esimerkiksi minikokoinen tuju espresso valmistetaan eri tavalla kuin vaikkapa pehmeä suomalaisten suosikkimaku cafe au lait.

Tulee kauhea makeanhimo kun näitä kuvia katselee ja muistelee suussasulavia makuja ja mukavaa iltaa! Oli ihana nähdä Karoa pitkästä aikaa kun häissä oli niin paljon ihmisiä ettei ehtinyt aina yhteen tyyppiin keskittymään kuin pienen hetken, mutta onneksi tässä kevään aikana taitaa olla montakin tilaisuutta missä pääsen viettämään murusen kanssa aikaa! Häistä puheenollen, tänään on tosiaan luvassa vielä meidän häävideota vähän illemmalla, eli pysykää kuulolla! Huikeaa helmikuun viimeistä kaikille♥

Meillä on nyt vuoden päivät ollut käytössä Mountain Buggy Duetit. Ihanat, mahtavat, kapeat, kaikkea sitä mitä tuplarattailta toivoimmekin, mutta yhä useammin huomaan että Zelda istuu tai makoilee niissä aivan yksin. Tiara haluaa k-ä-v-e-l-l-ä. Ei missään nimessä ainakaan istua rattaissa paikoillaan, vaan kävellä, tutkia, istua metrossa penkillä, seisoa paikallaan keskellä kauppakeskusta, juosta ja hyppiä.  Vaikka Tiaran tyhjälle paikalle on mukava kasata kassikaupalla ostoksia neidin kävellessä, ja rattaat ovat kahdesta istuimestaan huolimatta kapeat, olemme alkaneet kaivata niille myös vaihtoehtoa siihen rinnalle, eli yhdenistuttavia rattaita.

Uskoisin että tarvitsemme kuitenkin vaihtoehdon missä on seisomalaudan kiinnitysmahdollisuus, sillä reissun venähtäessä olisi toki mukavaa että Tipan saisi siihen kyytiin eikä tarvitsisi kävellä pelkästään uteliaan leikki-ikäisen tutkin tämän pensaan ja vesilätäkön millintarkkuudella ja kävelen sitten -nopeudella. Tiara on reipas ja tykkää kävellä, mutta ikää on kuitenkin mittarissa vasta kaksi vuotta ja viisi kuukautta. Pidempiä reissuja jos miettii, niin tykätään käydä lenkeillä esimerkiksi lähimetsässä, jossa paikoitellen on vähän vaikeakulkuisempaakin maastoa, joten olisi toivottavaa että tulevat menopelimme kulkevat myös siellä vaivattomasti. Lähimetsä kuulostaa pieneltä, mutta lenkkiä kertyy helposti seitsemän kilometriä kun lähtee kiertämään.

Tähän postaukseen olen koonnut pitkällisen tutkimustyön ja harkinnan seurauksena meitä eniten miellyttävät ratasmallit kuvineen, plussineen ja miinuksineen. Se mitä me haetaan on rattaat jotka ovat kompaktit, mukavat istua, tyylikkäät ulkonäöltään ja monipuoliset käyttömahdollisuuksiltaan.

Kuvat: Bugaboo

Bugaboo bee plussat, ovat rattaat joista haaveilin jo Tiaran vauva-aikana, ennenkuin Zelda ilmoitti tulostaan. Olen edelleen totaalisen rakastunut niiden muotoiluun, ja sivukaupalla infoakin on tullut luettua näistä, sekä ihasteltua kaupungilla monta kertaa kun ovat tulleet vastaan. Käytännön kokemusta mulla ei näistä ole, mutta en ole kuullut koskaan yhtään moitteen sanaa näistä, vaikka usella tuttavallakin näitä on.

+ Törkeän tyylikkäät, ihan mielettömät.

+ Kevyet, paino vain 8,5kg

+ Leveys vain 53cm

+ Paljon mahdollisuuksia muunnella ulkonäköä

+ Herkut värivaihtoehdot

+ Seisomalaudan saa kiinnitettyä

– Sadesuoja ei tule mukana

Kuvat: Cosatto

Cosatto Gigglet Go Lightly -kuosilla, ovat kyllä aivan uusi ratasmalli, mutta kyseinen kuosi on ollut myös mun kuolauslistalla jo vuodesta 2012. Mä lukaisin Giggleistä ensimmäistä kertaa nyt uusimmasta Kaksplussasta (vai olikohan se Vauva?), ja ihastuin niiden tyylikkääseen muotoiluun. Kun vielä googletellessani huomasin että niitä saa myös tässä mun suosikkikuosissa, innostuin oikein totaalisesti. En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä että nämä yhdistelmävaunut olisivat meille se paras ratkaisu, sillä tuntuu typerältä maksaa kopasta, kun sille ei ole mitään käyttöä eikä näitä saa ilmankaan.

+ Ihana kuosi

+ Kevyet, 8,5kg ratasosan kanssa

– Kolmipyöräiset, ei aiempaa kokemusta

– Ei kovin kapeat, 60cm (tuplarattaidemme leveys on 64cm)

– Turhaa maksaa yhdistelmärattaista, kun ei tarvitse oikeasti

– Ei tietoa seisomalaudan kiinnitysmahdollisuuksista

Kuvat: Kiddisave.co.uk

Quinny Zapp Xtroista on ollut paljon juttua blogeissa tässä omien äitiysvuosieni varrella. Ne ovat kevyet, muuntautumiskykyiset, pienet ja helpot. Missään suomalaisissa lastentarvikeliikkeissä en ole kuitenkaan itse vielä näihin törmännyt, mikä ihmetyttää. Ehkä olen vain etsinyt huonosti. Quinnyissä mua mietityttää myös se pienuus, se on toki kaupunkireissuilla tosi hyvä juttu, mutta kulkevatko nämä metsässä? Quinnyt ovat hinnaltaan todella maltilliset, reilut 200 euroa saksalaisessa verkkokaupassa, mutta pärjäävätkö ne sitten ominaisuuksiltaan kalliimmille kilpakumppaneilleen?

+ Kevyt, paino 8,7kg

+ Edulliset

+ Tilatessa mukana tulee aurinkosuoja, sadesuoja, aurinkovarjonpidike ja adapterit turvakaukalolle

– Ei mahdollisuutta testata liikkeessä

– Tosi pienet renkaat, miten toimisivat hankalammassa maastossa?

– Kolmipyöräiset

– Seisomalautaa ei saa kiinnitettyä

Kuvat: Stokke

Stokken Scootit ovat mun toinen ehdoton suosikkini tähän mennessä! Näitä me päästiin itse testailemaan käytännössä taannoisen Tukholman reissun ajan, ja tykättiin hurjasti. Scootit ovat näppärät, sopivan kevyet mutta tukevat, mukavat lapselle, ja monipuoliset ominaisuuksiltaan. Istuimen pystyi vaihtamaan yhdellä napin painalluksella joko kasvot menosuuntaan tai selkä menosuuntaan, ja rattaat sai todella pieniksi kasaan jolloin niitä oli helppo kantaa. Tykkään siitä että Scooteissa lapsi istuu tavallista korkeammalla, jolloin niitä voi käyttää hätätilassa vaikka syöttötuolina, ja lapsi näkee kyydistä hienosti ympärilleen. Rakastan Stokken ihania värejä, jotka ovat superherkullisia ja erilaisia kuin muilla valmistajilla!

+ Kompaktit, mutta eivät todellakaan pelkät matkarattaat, vaan monipuoliset

+ Kapeat, leveys vain 54cm

+ Herkut värivaihtoehdot

+ Kokemus rattaista positiivinen useamman päivän testauksella

+ Sadesuoja tulee mukana valmiiksi

– Seisomalautaa ei saa kiinnitettyä

Kuvat: Bugaboo

Bugaboo Buffalot, ovat huomattavasti järeämmät kuin muut rattaat  tässä postauksessa. Ainoa syy, miksi haaveilen niistä on se että ihastuin niihin heti kun kuulin että ne tulevat markkinoille. Jos Zelda olisi ollut meidän ensimmäinen lapsi, nämä olisivat ne rattaat jotka meillä hengaisivat Mountain Buggyjen sijaan. En kuitenkaan usko että nämä vastaisivat tarpeitamme juuri nyt, koska emme tarvitse enää vaunukoppaa, tai ihan näin tukevia menopelejä. Olisi kuitenkin mahtavaa kuulla joltain Buffaloiden omistajalta näiden ratasominaisuuksista, jos joku omistaja lukijoistani löytyy!

+ Kulkevat monessa maastossa, niin metsälenkillä kuin kaupungissakin

+ Ihanat värivaihtoehdot ja tyylikäs muotoilu

+ Tukevat

+ Tilava ostoskori

+ Seisomalaudan saa kiinnitettyä

– Eivät ehkä vastaa meidän tarpeita

Kuvat: Stokke

Stokke Xploryt ovat toiset vähän tukevammat vaunut, mutta eivät kuitenkaan niin suuret kuin Buffalot. Xploryissa mua miellyttää erityisesti niiden korkeus, sekä muuntautumiskykyisyys. Mä tykkään siitä että Xploryt ovat muotokieleltään aivan omanlaisensa, vaikka muistuttavatkin jossain määrin myös Scooteja. Ne eivät ole juurikaan Scooteja painavammat 12,1kg:n painollaan, mutta ovat kuitenkin muuten hieman kookkaammat. Xploryt toimisivat ehkä rankemmissa olosuhteissa pienempiä sisaruksiaan paremmin, mutta olisivatko sitten kaupunkiolosuhteisiin tarpeeksi näppärät? En voi sanoin kuvailla kuinka paljon rakastuin tuohon tämän kesän pinkkiin pikselikuosiin kun näin sen Polhemin juhlissa muutama viikko sitten. Ihan supersöpö!

+ Isot renkaat

+ Korkea istuma-asento

+ Ihanat värit ja kuosit

+ Sopivat moneen maastoon ja käyttötarkoitukseen

+ Seisomalaudan saa kiinnitettyä

– Mukana tulee myös vaunukoppa joka meille olisi turha

Tässä on nyt aika laaja skaala vaunuja, todella erilaisia vaihtoehtoja. Yhteistä niille kaikille on ehkä moderni muotoilu ja kauniit värit. Muhun ei enää iske perinteiset Emmaljungat tai Briot, niinkuin Tiaran vauva-aikana, vaan kaipaan rohkeita värejä ja pelkistettyjä muotoja. Mä haluan että meidän viimeiset rattaat ovat ne täydelliset, joista ei löydy mitään vikaa ikinä!

Millaisia rattaita teillä on käytössä? Miten seisomalauta on toiminut, ja minkä ikäisen kanssa? Mitkä rattaat valitsisitte ylläolevista vaihtoehdoista?

Kello lähestyy puoltayötä ja muuten äänettömässä asunnossa raikaa tasainen näppäimistön nakutus. Pieni möntti istuu silmät ristissä kahden näytön ääressä villatakkiin kietoutuneena, täysin tietämättömänä muun maailman menosta ja siitä, että kävin hetki sitten halaamassa tätä sosiaalisen median ruumiillistumaa ihan vain vääntääkseni jumalattoman hiljaisen pierun. Kasa hymähtää tyytyväisenä halista. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin kuuluu vaimea ”pierasitsä”. Se siitä ajantajusta.

Mä oon viimeaikoina törmännyt muutamaan kirjoitukseen siitä kuinka bloggaajan elämä on helppoa. Ilmaista tavaraa, shoppailua, PR-tapahtumia, valokuvaamista ja juhlimista. ”Tavallisena ihmisenä” ja bloggaajan miehenä mun täytää suoraan myöntää että ihmisillä on selkeä väärinkäsitys siitä mitä bloggaaminen vaatii. Bloggaaminen ei ole, ainakaan mun silmin, ihan niin glamouria kuin mitä kuvat antavat ymmärtää. Saanen valaista:

Iina on bloggaaja, ja aina täysin tietoinen siitä mitä tämä tarkoittaa, mitä häneltä vaaditaan ja kuinka paljon työtä tämä vaatii. Mitä Iina ei tiedä, on se miltä tämä touhu näyttää ihmisen, jolla on näkymä backstagelle, silmin. Ja se mun täytyy ihan rehellisesti myöntää, että vaikka mä teen pahimmillaan melkein 50-tuntista työviikkoa, bloggaajaksi mä en ikinä alkaisi. Ihan liikaa hommaa.

© Täydenkuunkuva

Siinä missä mun työ on tyypillistä kasistaneljään-toimistoduunia, ei Iinan hommat lopu koskaan. Eikä kyllä mun avustaminenkaan. Olen kirjaimellisesti hukannut tunteja tekosyylle ”Otto älä vielä syö mun pitää ottaa kuva ensin odota Instagram lagaa ääää HAARUKKA ALAS”. Myönnettäköön, aika #firstworldproblems, mutta silti. Kauppareissut ja kävelyt ei onnistu ilman asukuvia, puhelin on melkein aina kourassa koska sähköpostit ja kommenttien seuranta ja pieruverkkarit olen ehkä kerran nähnyt Iinalla kaupassa, ja silloinkin kyseessä oli lähikauppa. Se on tossa nurkan takana.

Bloggaaja ei muutenkaan ole perinteinen ”ammatti” joka vaatii koulutusta ja työkokemusta, työhakemuksia ja haastatteluja. Blogin aloittaminen on helppoa, mutta pitkälle pääsee taas harva. En tietänkään vähättele parin sadan lukijan blogien tarkoitusta bloggaajalle itselleen, mutta tuhansien ja taas tuhansien puoleensa vetäminen vaatii täyttä omistautumista ja rakkautta ammattiaan kohtaan. Siinä missä koira kuvastaa omistajaansa, kuvastaa blogi bloggaajaa. Iina on pelkästään bloginsa ulkoasun hiomiseen upottanut enemmän aikaa kuin minä blogitekstien kirjoittamiseen, vaikka sen kertaisi kymmenellä.

Ottakaa huomioon että tämän kaiken lisäksi Iina on kuitenkin ensisijaisesti äiti ja vaimo. Kun tulen töistä kotiin on kämppä siivottu, lapset iloisia ja lämmin ruoka odottaa pöydässä. Miten? Ei harmainta aavistustakaan, ei onnistuisi minulta. Iina nukkuu keskimäärin kuusi tuntia yössä ja onnistuu silti pysymään tervejärkisenä. Itsehän herään joku 6:30 eikä mulle saa puhua ainakaan tuntiin siinä vaiheesa. Iina uhraa kaiken vapa-aikansa blogilleen ja lukijoilleen. Olen jopa luovuttanut valtaostan tietokonepöydästäni Iinan läppärille, ylimääräiselle näytölle, näppäimistölle ja kaikille kameroille. Ja ainiin, sanoinko jo että toi sankari järjesti häät kaiken muun ohessa?

© Täydenkuunkuva

Eikä mun kotiintulo tarkoita sitä että Iina voi rentoutua. Tarkoittaisi jos se minusta kiinni olisi, mutta kun ei ole. Kun tulen kotiin ja annan lapsille aikaa, alkaa Iina miettimään seuraavaa postaustaan ja voivottelemaan sitä kuinka ei aina ehdi heti vastaamaan kaikkiin viesteihin ja kommentteihin mitä saa. Iinan panostus blogiinsa alkaa sillä sekunnilla kun perhe on ruokittu ja astiat kerätty. Uskomaton motivaatio, ottaen huomioon että mun tuntipalkka on Iinan tuntipalkkaan nähden varmaan viisinkertainen, eikä mun tarvitse edes ottaa töitä kotiin, Iinan duunit on aina kotona.

Asia mikä mua kuitenkin hämmästyttää eniten on se julkisen paineen sietokyky mitä bloggaajalta vaaditaan. Siinä missä minä olen ainoastaan sukunimeäni käyttävä kasvoton tekninen asiantuntija joka joutuu korkeintaan vastaanottamaan asiakkaan pahansisuisen kritiikin yritystämme kohtaan, joutuu Iina kestämään julkista arvostelua monista suunnista ja lähteistä, vihaisia viestejä ilman varsinaista pointtia sekä henkilökohtaisten asioiden spekulointia. Mä olen meistä se kylmä ja ihmisiä vieroksuva, se jota ei oletettavasti mikään henkilökohtainen hetkauta eikä loukkaa, ja silti olen joutunut pitämään joskus taukoa blogin kommenteista. Iinalle tämä ei ole edes vaihtoehto.

Eikä arvostelu tosiaan kohdistu aina vain Iinaan. Meidän kasvatusta arvostellaan, meidän lapsia moititaan ja meitä molempia haukutaan. Kaksivuotias tyttäremme ei saa pyytää äitiään lukemaan koska jonkun mielestä Tiara käskyttää meitä. Alle vuoden ikäinen Zelda ei saa leikkiä ilman että joku on sitä mieltä että tämä näyttää apinalta. Iina ei saa esitellä uusia vaatteitaan ilman että hänen hiuksiaan arvostellaan ja minä en saa, I shit you not, pitää verkkareita ilman että se aiheuttaa satojen viestien spekulaation alavarustukseni koosta. Ja Iina on tämän vyöryvän viestihyökkäyksen vastassa eturintaman lihamuurina suojaamassa muuta perhettä. Kyllä bloggaajaan elämä on ihanaa ja täydellistä, onnellista ja kaunista.

© Täydenkuunkuva

Mä olen ylpeä Iinasta. Siitä mitä Iina on saanut aikaiseksi, ja millaisella intohimolla Iina blogiaan pitää. Mä olen ylpeä siitä että vaikka Iina päivisin katsoo meidän molempien lasten perään, antaa hän silti aina täyden panostuksensa blogilleen. Ja mä olen erittäin ylpeä siitä että kaiken tämän ohella Iina silti miettii vielä puskevansa opiskelut tähän sekametelisoppaan joka meidän perheemme elämänä myös tunnetaan.

Iina, vittu mä rakastan sua nainen. Pidä aina pääsi pystyssä, niin kuin tähänkin asti. Kaikella kunnioituksella ja ihailulla, miehesi.

Ajattelin  tarttua nyt ensimmäiseen postaustoiveeseen näin sunnuntain kunniaksi, ja kirjoittaa vähän kasvatuksesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta nyt on luvassa katsausta siihen, miten kasvatus on muuttunut, kun tytöt ovat kasvaneet isommaksi. Oli muuten hauskaa huomata, että kirjoitin aiheesta viimeksi melkein päivälleen tasan vuosi sitten. Viimeksi kirjoittaessani keskityin aikalailla niihin suuriin kasvatuslinjauksiin, mutta nyt aion kertoa siitä miten meillä kasvatusta toteutetaan ihan tavallisessa arjessa.

Mä olen joskus videopostauksia tyttöjen kanssa kuvatessani saanut kritiikkiä siitä, että suhtaudun liian rennosti esimerkiksi siihen, jos Tiara lääppii vaikkapa kameraa tai tekee jotain muuta epäsopivaa. Videoilla olen käyttänyt samoja periaatteita, kuin käytän kotonakin. Rauhallista puhetta ennemmin kuin huutamista. Meillä kielletään kyllä tarvittaessa, ja sanotaan tiukastikin, mutta huutaminen on asia numero yksi, jota ehdottomasti pyrin välttämään aina, ja kaikessa.

Kieltäminen on kokeilunhaluisten pikkutyyppien kanssa arkipäivää, ja pakollinen juttu, mutta turhista asioista ei haluta kieltää. Turhilla asioilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka saattavat vähän ärsyttää meitä aikuisia, mutta joista ei oikeasti ole minkäänlaista haittaa. Esimerkiksi leivän paloittelu pieniksi palasiksi ja niiden järjestäminen riviin ennen syömistä, voi tuntua ärsyttävältä ja hitaalta, mutta tavallisena kotipäivänä kun ei ole kiire, mitä se oikeasti haittaa? Tai jos lapsi haluaa syödä aamupalansa joskus (paino sanalla joskus, ei jokapäivä) katsellen sohvalla samalla Pikkukakkosta, onko se niin vakavaa? No ei ole. Asiat joista selviää pienellä imuroinnilla, eivät mielestäni ole kieltämisen ja pahan mielen arvoisia.

Mitä meillä sitten kielletään? Toisten satuttamiseen meillä on ehdoton nollatoleranssi. Missään tilanteessa, toista ei saa lyödä, potkia, töniä, tai satuttaa muuten, ikinä. Tässä asiassa me ollaan tiukkoja,  ja toisen satuttamisesta seuraa poikkeuksetta jäähy. Alussa kun Zelda alkoi liikkumaan enemmän, ja Tiara koki kaksivuotiaan uhmallaan ja tarmollaan, että sisko ikävästi pilaa kaikki hänen leikkinsä, saattoi harmitus joskus johtaa siihen että Tiara yritti vaikkapa työntää Zeldaa pois leikistä, tai ottaa lelun kovakouraisesti pikkusiskonsa kädestä. Me suhtauduttiin kuitenkin alusta asti sellaiseen käytökseen tiukasti, ja nykyään nuo tilanteet ovat vähentyneet huomattavasti, vaikka tietysti edelleen aina joskus uhma iskee, mutta silloin mennään jäähylle, keskustellaan siitä mitä on tehty väärin, ja sen jälkeen pyydetään anteeksi.

Muuten me mennään uhmatuhmailuiden kanssa aikalailla tilanteen mukaan. Jäähyt eivät ole meillä mikään jokapäiväinen juttu, joita annetaan helposti, vaan yleensä uhmahetkillä keskustellaan tapahtuneesta rauhallisesti ja  yritetään puolin ja toisin ymmärtää uhman syy, sekä pyydetään anteeksi jos tarvetta on. Jos vaikka Tiara kieltäytyy pukemasta ulkovaatteita päälle, niin selitän että ei voi lähteä ulos kylmään ilman talvivaatteita, tai voi tulla kipeäksi. Se yleensä riittää, mutta jos ei riitä niin sitten kysyn Tiaralta, että mikä ulkovaatteissa harmittaa, miksi hän ei halua pukea niitä päälle, ja silloin Tiaralla on yleensä joku syy käytökselleen, esimerkiksi lapaset joihin on unohtunut pesulappu ja ne tuntuvat inhottavalta, tai muuta vastaavaa. Tiaran kanssa ollaan päästy helpolla ainakin tähän asti, sillä yleensä melkein aina uhmalle löytyy jokin syy, jonka selvittyä tilanne on helppo purkaa.

Anteeksipyytämisen taito, on varmaan yksi tärkeimpiä taitoja joita ihminen oppii. Tiara on osannut pyytää anteeksi jo aika pitkään, vuoden verran suunnilleen, eikä ole tainnut koskaan taidon opittuaan kieltäytyä pyytämästä anteeksi, kun on tehnyt jotain väärää. Vaikka 2,5-vuotiaalla ei olekaan vielä lähellekään sellaista empatiakykyä kuin vaikka kahdeksanvuotiaalla, aikuisesta puhumattakaan, osaa Tiarakin pyytää vilpittömästi anteeksi ja halata päälle. Me pyritään opettamaan empatiakykyä Tiaralle sillä, että kerrotaan aina miltä toisesta tuntuu, kun Tiara on tehnyt jotain (niin hyvässä kuin pahassakin). ”Teit äidin tosi iloiseksi kun keräsit legot ihan itse, hienoa Tiara!” ”Siskoa harmittaa kun otit lelun sen kädestä.”

Olen pitänyt tunteiden sanoittamista tärkeänä, ja yrittänyt muistaa tehdä sitä mahdollisimman usein. Nykyään Tiara osaakin aika sujuvasti kertoa milloin on iloinen, milloin kiukuttaa, milloin harmittaa, milloin itkettää tai milloin on hauskaa (ja lukuisia muita tunnesanoja). Mä kerron lisää Tiaran puheenkehityksestä ja sosiaalisista taidoista 2,5v -postauksessa, sillä tässä postauksessa oli kuitenkin pointtina ne kasvatukselliset asiat eikä se mitä Tipa osaa. Tunteiden sanoittaminen on keino lapselle itselleen oppia tunnistamaan omia tunteitaan, ja hallitsemaan niitä, ja ainakin mun mielestä, mitä enemmän Tiara oppii tunnistamaan tunteitaan ja kertomaan niistä, sitä vähemmän meillä esiintyy ”turhaa” kiukuttelua.

Mä vältän puheessa määrittelemästä meidän lapsia, en koskaan sano tytöille että ”Oletpa sinä tuhma” tai ”Oletpa sinä kiltti”. Tytöt on aina rakkaita, ihania, kilttejä ja tärkeitä, myös sillä kaikkein kiukkuisimmalla hetkellä, eivät tuhmia. Käytös voi kuitenkin olla tuhmaa, silloin pyrin korostamaan sitä että teko oli väärin, sanomalla esimerkiksi että ”se oli väärin tehty, koska…”. Tytöt ansaitsevat tuntea itsensä ehdoitta rakastetuksi, enkä halua että he koskaan miettivät että olisivat jotenkin huonoja tai tuhmia meidän silmissä, vaikka olisivatkin käyttäytyneet typerästi.

Yleisesti ottaen mulla on kasvatukseen sama lähestymistapa, kuin kaikkeen muuhunkin: positiivinen ja rento asenne. Lähden aina mieluummin liikkeelle niistä hyvistä asioista, ja en säästele kehuja koskaan silloin kun niille on pientäkään aihetta. Mä uskon että hyvällä saa aikaan enemmän hyvää, kuin pahalla. Ainakin toistaiseksi olen saanut olla ylpeä molemmista tytöistä, jotka osaavat hyvät käytöstavat niin kotona kuin kaverin luona tai ravintolassakin. Toisten huomioon ottaminen on tärkeää, ja sitä haluan opettaa erityisesti. Mun mielestä myös hyvät käytöstavat esittäytymisineen, kiitoksineen ja tervehdyksineen ovat turhan aliarvostettuja nykyään, ja toivon että meidän tytöt ainakin osaavat käyttäytyä vaikka joku muu ei osaisikaan.

Kaikkein tärkeintä kasvatuksessa ainakin mun mielestä, on se että on lapsille läsnä. Mä luin jokin aika sitten jostain iltapäivälehdestä tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa aikuisilla riittää keskimäärin 15 minuuttia 100% läsnäoloa päivässä kouluikäisille lapsilleen. Mä järkytyin! Viisitoista minuuttia ei ole mitään, ja siinä ajassa lapsen kuuluisi saada kerrottua vanhemmilleen kaikesta, mitä mielessä liikkuu tai siitä miten koulupäivä on sujunut! Sen artikkelin luettuani mä tein päätöksen, että mulla on jokaikinen päivä aikaa kuunnella mun lapsia, niin että he saavat oikeasti kertoa omista asioistaan.

Tiara on jo nyt niin kova puhumaan, että jos ei joka ilta ennen nukkumaanmenoa vielä kerran käytäisi päivän tapahtumia perusteellisesti läpi rauhassa jutellen, ei nukahtamisesta tulisi mitään kun Tipa hölpöttäisi tapahtumia itsekseen tuntitolkulla. Mun mielestä on ihana tapa vielä ennen nukkumaan rauhoittumista jutella rauhassa, halia ja sanoa että rakastaa. Läsnäolo ei ole todellakaan sama, kuin olla paikalla. Joskus huomaan itsekin ajattelevani blogijuttuja, selaavani sähköposteja tai muita silloin kun leikin vaikka Tiaran kanssa legoilla, vaikka pitäisi vain heittäytyä siihen hetkeen ja leikkiä täysillä lapsen kanssa.

Tämä on kuitenkin asia johon yritän panostaa, ja olen viimeaikoina jättänyt puhelimen aina leikkimään mennessäni toiseen huoneeseen ja keskittynyt siihen mitä ollaan tekemässä. Tuloksena on ollut hienoja legolinnoja, Barbien kenkäkauppa ja monta hienoa väritystehtävää, sekä hyvä mieli sekä äidille että tyttärelle. Kun jaksaa keskittyä leikkiin rauhassa, on helpompi saada leikin jälkeen itselleen rauhallinen hetki vaikka kahvin ja niiden sähköpostien parissa lapsen leikkiessä tyytyväisenä itsekseen, kun on saanut kaipaamaansa huomiota tarpeeksi.

Huh, tulipa pitkä teksti. Meidän kasvatus pähkinänkuoressa sisältää paljon rakkautta, turvalliset rajat, toisten huomioonottamista, läsnäoloa ja tunteiden näyttämistä. Toivon että niillä pääsee pitkälle!

Miten teillä kasvatetaan? Käytättekö jäähyjä tai muita rangaistuksia? Miten selviätte uhmatuhmailuista?