Meillä oli tosi tavallinen ja ihana, tavallisen ihana viikonloppu. Tässäpä hieman ajatusten virtaa viikonlopun hetkistä.
Perjantaina toinen koululaisista oli kaverin synttäreillä keilaamassa ja me muut katsottiin elokuvaa. Tehtiin iso herkkuplatter olkkarin pöydälle ja laitettiin Netflixistä pyörimään Over the Moon -elokuva, jossa oli hyvät musiikit. Pötköteltiin sohvalla, vauva mönki ja kiipeili ympäri olkkaria ja isosiskot eläytyivät elokuvaan. Lasten kasvaessa on yhä enemmän niin, että joku on jossain. Kaverilla, harrastuksessa, synttäreillä tai ulkona. Mutta yritetään pitää kiinni perjantain leffaillasta ja toteuttaa se aina jollakin kokoonpanolla.
Musta on ihanaa kun lapset kasvavat ja löytävät niitä omia tyyppejä, joiden kanssa keksivät tekemistä ja joita näkevät. Kulkevat itsekseen, ovat jatkuvasti yhteydessä kavereihin myös kotona ollessaan. Se muutos on jo niin selkeästi nähtävissä, muutos kohti sitä aikaa kun ne omat kaverit ovat ihan valtavassa roolissa elämässä. Sitä aikaa, jonka muistan hyvin elävästi edelleen myös omilta teinivuosilta. Sitä on ihanaa ja kutkuttavan jännittävää seurata vierestä. Ja olen niin onnellinen, että lapset ovat löytäneet niin ihania ja fiksuja ystäviä.
Lauantaina nähtiin Oton siskoa. Ei tehty hänen kanssa mitään ihmeellistä, oikeastaan ei tehty mitään muuta kuin höpötettiin ja hengattiin verkkareissa sohvalla. Miten kiitollinen olen siitä, että Oton myötä olen saanut itselleni pikkusiskon, josta aina haaveilin lapsena. Pikkusiskon, jonka kanssa voi olla just niin rennosti kuin pikkusiskon kanssa toivoo voivansa olla. Joka arvostaa kun lähetän hänelle etukameralla otettuja vahinkolaukauksia itsestäni, jonka kanssa voi keskustella vatsan toiminnasta tai tyhmistä unista, joka auttaa mua valitsemaan asuja ja ihastelee mun kanssa lasten touhuja ja ilmeitä vähintään yhtä innokkaasti kuin Otto tai mun äiti. Ja jolle saan itse olla isosisko, isosisko josta ehkä on joskus hyötyäkin. Tuki ja turva ja hyväksyvä ja kannustava vähän vanhempi tyyppi, jonka puoleen voi aina kääntyä missä tahansa asiassa.
Sunnuntaina lapset valmistelivat meille Encanto-elokuvasta inspiroituneen We don’t talk about Bruno -esityksen, jota harjoittelivat kolmestaan oikein antaumuksella. Esitys sisälsi koko We don’t talk about Bruno -laulun ja monta asunvaihtoa. He esittivät kaikki biisin roolit itse ja eläytyivät täysillä lauluun. Mukana oli niin peruukkeja, esirippu kuin lentäviä hameitakin. Vauva taputti melkein koko esityksen ajan, hän kun oli upeasti just oppinut taputtamaan ”oikein” eikä enää muumitaputusta.
Mietin siinä hetkessä, että tää on kyllä yks parhaita juttuja siinä kun on monta lasta. Seurata sitä omien lasten yhdessä tekemistä ja innostusta. Miten upeasti jokainen oli mukana esityksen valmistelussa ja miten hauskaa heillä oli yhdessä. He sulkeutuivat yläkertaan harjoittelemaan ja suunnittelemaan pitkäksi aikaa ja yritettiin täällä alhaalla kuunnella mitä he tekivät. Niin taitavia ihania tyyppejä! Ja esityksen jälkeen viisivuotias halusi vielä esittää sen uudelleen niin, että hän esitti yksin kaikki roolit. Mitä huikeaa heittäytymistä – saatiin nähdä kaksi mahtavaa versiota.
Kuten sanoin, ihanan tavallinen viikonloppu. Ei tehty mitään ihmeellistä, ei ostettu muuta kuin ruokaa ja seinäpakkelia, eikä käyty muualla kuin puistossa ja kaupassa. Viikonloppu oli täynnä rentoa yhdessäoloa, kotia ja ulkoilua. Viikonloppuun sisältyi myös yksi ihan sairaan hyvin vauvan kanssa nukuttu yö vain parilla nopealla herätyksellä, ja toinen ihan surkea yö täynnä heräilyä ja kitinää. Syötiin paljon hyvää ruokaa, ja kuuluipa viikonloppuun myös siivousta ja pyykkiä, eteisen seinän paikkaamista (siihen on tullut kolo, kun ollaan oltu liian innokkaita liukuovien kanssa ja ne on joskus pamahtaneet siihen) ja haleja ja lasten kinastelua keskenään.
Ihana, rakkaudentäyteinen perhekeskeinen viikonloppu. Just sellainen viikonloppu jota mä rakastan.