Ihanat erilaiset perheet: Anna, Lauri, Lilli, Sanni & Essi

23.02.2020

Ihanat erilaiset perheet on postaussarja, jossa esittelen lapsiperheitä Suomesta. Kaikki perheet lähtevät perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen.

Ihanat erilaiset perheet : Anna, 33, Lauri, 35, Lilli, 5, Sanni, 3 ja Essi 1v10kk

Masennustausta ja nettitreffit

Anna ja Lauri tutustuivat Suomi24 nettitreffeillä kesällä 2011. Laurilla oli siellä ilmoitus, johon Anna vastasi. Lauri asui silloin Kotkassa ja Anna Kouvolassa. 

– Laitoin Laurille viestiä, että täällä Pohjois-Kymenlaaksossa ois tämmönen nainen. Lauri vastasi. Sit mä laitoin vielä enemmän omannäköisen viestin, Anna muistelee hymyillen.

– Vastasin kieli poskella siihen ja siitä se sitten lähti. Tavattiin Kotkan meripäivillä. Ja viikko siitä kun ollaan toisemme tavattu fyysisesti me ruvettiin jo seurustelemaan, Lauri jatkaa.

Suhde eteni nopeasti, vaikka heti alkuun pari joutui olemaan kuukauden erossa toisistaan, kun Anna reissasi ystävän luokse Hollantiin ja vanhempiensa luokse Savoon. 

– Se oli vielä aikaa kun Facebookin messengeri lauloi, ei ollu vielä Whatsappia ja muita. Me ollaan vanhan kansan nettitreffailijoita, Lauri kertoo. 

Annaa ja Lauria yhdistivät alusta asti samanlaiset elämänkokemukset ja arvot. 

– Meillä on molemmilla masennustausta ja molemmilla jäi koulut kesken masennuksen takia parikymppisenä. Päädyttiin sitten parikymppisinä masennuksesta toipuvina opiskelemaan minä Kouvolaan ja Lauri Kotkaan. Syksy elettiin niin, että aina kun pääsin koulun ja töiden ohelta, matkustin Kotkaan Laurin luokse, Anna sanoo. 

Molemmat halusivat lapsia

Anna ja Lauri viettivät kaikki viikonloput yhdessä ja juttelivat kaikesta, myös yhteisestä tulevaisuudesta. 

– Heti oli aika selvää, että jonain päivänä meille tulee lapsia. Ajatuksena oli, että vasta koulun jälkeen,  eikä siihen elämäntilanteeseen jossa olimme, Anna kertoo. 

Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tammikuussa 2012 Anna teki plussatestin, joka oli hänelle alkuun iso shokki ja järkytys. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana vasta muutama kuukausi.  

– Onneksi oltiin kuitenkin puhuttu ennakkoon ja käyty läpi, että mitä sitten tehdään jos tapahtuu näin.  Me päätettiin, että yritetään ja pidetään lapsi, Anna kertoo. 

Pian plussatestin jälkeen Anna muutti Laurin luo Kotkaan ja pari alkoi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Raskaus eteni hyvin ja kaikki oli kuten pitääkin. 

– Anna eli käytännössä appelsiineilla ensimmäiset raskauskuukaudet, Lauri muistelee nauraen.

Normaali raskaus

Mikään ei raskausaikana vaikuttanut oudolta, kaikki oli myös neuvolan mukaan hyvin.  

– Kouvolassa neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että olin vanha ensiodottaja 25-vuotiaana sekä ylipainoinen, minkä vuoksi tehtiin tietysti sokerirasitus, mutta siinä ei näkynyt mitään. Minulla oli hyvin normaali raskaus kaikin puolin, Anna kertoo. 

Raskauden loppupuolella Annalla alkoi kova kutina päässä ja ylävartalossa, mutta Anna ei osannut yhdistää kutinaa raskauteen. 

 – Enhän mä ensisynnyttäjänä tiennyt mitään, että se voisi olla jotain hälyttävää, kukaan ei koskaan kysynyt mitään multa neuvolassa kutinasta. Olin ihan normaali synnyttäjä niin ei ollut myöskään äitipoli-käyntejä. Kävin neuvolalääkärin luona viimeisellä käynnillä 32 viikolla ja hänkin totesi vaan, että oonhan mä laihtunut, mutta toiset vaan laihtuu raskausaikana. Mitään hälyttävää ei ollut hänenkään mielestä, Anna kertoo. 

Raskausviikolla 39+0 Anna ja Lauri ajoivat sairaalaan illalla, kun Annasta tuntui, että synnytys on käynnissä. Synnytysosastolla lääkäri totesikin, että kaikki ei ole ok, kun sikiö vaikuttaa niin hitaalta. Anna jäi seurattavaksi tarkkailuhuoneeseen osastolle ja Lauri lähti yöksi kotiin, koska puoliso ei saanut jäädä tarkkailuhuoneeseen. 

Pahin mahdollinen tapahtuu

– Mä siinä sitten olin koko ajan käyrillä ja yhtäkkiä kuulin, kun laite rupesi hälyttämään, että vauvan sydänäänet romahti. Sieltä tuli porukkaa sanomaan, että sä lähdet nyt heti hätäsektioon. Kymmenessä minuutissa Anna saatiin leikkaussaliin ja vauva ulos. 

Kun Anna heräsi, hänen luonaan oli kaksi kätilöä, jotka kertoivat, että valitettavasti he eivät pystyneet pelastamaan vauvaa. Annan ja Laurin esikoistytär oli syntynyt kuolleena.

Laurille soitettiin heti yöllä ja kerrottiin tilanne. 

– Ne sanoi, että tuu sairaalaan mutta älä aja autolla, vaan tule taksilla. Lapsi on menehtynyt mutta Anna on kunnossa.

Anna ja Lauri saivat nähdä Aliisa-vauvan ja pidellä häntä. Kätilöt olivat ottaneet käden- ja jalanjäljet ja muutamia kuvia, sekä leikanneet vähän vauvan hiuksia talteen muistoksi. 

Anna ja Lauri saivat heti tukea surun käsittelyyn, Lauri mielenterveyshoitajalta, jonka luona hän kävi säännöllisesti masennuksen vuoksi, sekä Anna kriisipuolelta. Myös Annaa ja Aliisaa hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja käymässä tapahtunutta läpi. 

Epätietoisuus oli pahinta

– Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tiennyt, että mitä tapahtui. Ei ollut mitään tietoa, mistä vauvan kuolema johtui, eikä missään vaiheessa ollut näkynyt mitään outoa. Ruumiinavauksessa selvisi, että joku ahdinkotila vauvalla oli ja keuhkot eivät olleet kehittyneet normaalisti, mutta kukaan ei osannut vastata, että mistä se johtui. Ei saatu lopullista syytä, vaan se jäi avoimeksi mitä tapahtui. 

Anna ja Lauri eivät pystyneet pitämään Aliisa-vauvalle hautajaisia. Annalle hautajaisten ajattelukin toi vahvana ja kipeänä mieleen oman veljen hautajaiset lapsuudesta.

Aliisan kuoleman jälkeen Anna ja Lauri olivat pitkän aikaa syvissä syövereissä, mutta saivat voimaa läheisistä, lemmikkikoirastaan ja naapureista. Lauri yritti käydä koulussa vaihtelevalla menestyksellä ja Anna palasi noin yhdeksän kuukauden kuluttua synnytyksestä osa-aika työhönsä pesulaan.

Tyhjä syli ja keskenmeno

Kaipuu omaa lasta kohtaan oli valtava, etenkin Annalla.

– Minä kärsin tyhjästä sylistä ja halusin vauvan. Sitten 2013 tulinkin uudestaan raskaaksi, jolloin oli vasta vajaa vuosi hätäsektiosta. Minulle oli sanottu, että ainakin kaksi vuotta pitäisi odottaa hätäsektion jälkeen ennen uutta raskautta, mutta niin siinä kävi,  Anna kertoo.

Anna pääsi ensimmäiseen ultraan, missä todettiin, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. 

– Sikiön sijaan ultrassa näkyi keskeytynyt keskenmeno. Pari viikkoa aikaisemmin vauva oli kuollut ja raskaus oli keskeytynyt. Keskenmeno meni siinä samassa sumussa kuin Aliisankin kuolema, Anna muistelee.

Sipuliraskaus

Loppuvuodesta 2013 Anna huomasi olevansa kolmatta kertaa raskaana.

– Sitten olikin tämän neidin vuoro, Anna osoittaa vanhinta tytärtään hymyillen. 

– Oliko se se sun sipuliraskaus? Olin tehnyt tortilloja ja olin ruskistanut sipulia ja paprikaa ja sitten seuraavana päivänä Anna oli lähdössä töihin, ja haisteli huivia eteisessä, että se haisee vieläkin sipulilta, Lauri kertoo. 

– Lauri kysyi, että pitäisikö tehdä raskaustesti, kun nyt on sellaiset merkit ilmassa, Anna muistelee.

Kolmas raskaus oli Annalle älyttömän pelottava vauvan kuoleman ja keskenmenon jälkeen. Onneksi Anna oli kuitenkin tarkassa seurannassa äitipolilla aiempien kokemusten vuoksi, mikä toi mielenrauhaa. Raskaus eteni hyvin, mutta sokerirasituksessa Annalla todettiin raskausdiabetes. Se kuitenkin pysyi kurissa ruokavaliohoidolla. 

Diagnoosina raskaushepatoosi

Viimeisellä kolmanneksella Annalla alkoi jälleen sama kutina kuin ensimmäisessä raskaudessa ja nyt Anna osasi epäillä, että kutina ei ole normaalia ja liittyy raskauteen.

–  Soitin neuvolaan raskausviikolla 32, että haluan verikokeisiin, koska epäilin, että minulla on raskaushepatoosi. 

Raskaushepatoosi on tila, jossa maksa ei suodata raskaushormoneja, vaan luulee niitä myrkyiksi. Se on maksan toiminnan häiriö, jonka sairastaa n. 1% raskaana olevista, eli melko harvinainen. Raskaushepatoosin ainoa oire on terveen ihon kutina, joka yleensä alkaa käsistä ja jalkapohjista. Annalla kutisivat kuitenkin vain pää ja ylävartalo, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa. 

Terveydenhoitaja otti onneksi heti Annan huolen tosissaan ja hän sai heti ajan saman viikon perjantaille. Raskaushepatoosi-koe on paastokoe, jossa tutkitaan maksa- ja sappiarvot. Kokeen jälkeen viikonloppuna Annan olo huononi todella nopeasti.

– Mä tulin tosi kipeäksi. Musta tuntui koko ajan, että oksennan, mulla sattui selkään ja sisäelimet tuntui kivuliailta, kolme päivää vaan makasin tuskissani. 

Maanantai-aamuna terveydenhoitaja soitti Annalle ja varmisti Annan epäilyt todeksi. Annalla oli todettu raskaushepatoosi ja hänen piti lähteä heti KOKSin äitipolin päivystykseen.

– Olin ollut niin kipeä ja Laurilla oli vielä pääsykokeet samana päivänä, eikä hän ollut kotona, enkä tiennyt milloin hän tulee. Sanoin hädissäni hoitajalle, että en pääse mitenkään sairaalaan ilman Lauria. Hoitajakin oli kuumeisesti miettinyt, että miten me saadaan Anna sairaalaan. Hetken päästä hoitaja soitti, että mene Anna taksilla ja älysin vasta itsekin siinä, että voin tosiaan mennä taksilla, ei toiminut aivot yhtään, Anna nauraa. 

Anna pääsi sairaalaan, missä tehtiin heti lisää tutkimuksia, sekä tarkistettiin ultralla, ettei Annalla ole sappikiviä, jotka aiheuttaisivat kipuja. Mitään ei löytynyt järisyttävän korkeiden maksa-arvojen lisäksi. 

Ei toimivaa hoitokeinoa

Raskaushepatoosiin ei ole mitään pomminvarmaa hoitokeinoa. Arvoja voidaan yrittää hillitä maksalääkityksellä, mutta se ei aina auta. 

– Mulla ne maksa-arvot vaan kohosi ja kohosi. Arvojen noustessa riskinä on se, että istukka lakkaa toimimasta ja sen takia on tosi tiivis seuranta, Anna kertoo.

Anna päästettiin sairaalasta vielä kotiin, mutta hän kävi tiiviissä seurannassa äitiyspolilla. Alkuun Anna kävi kahden viikon välein, sitten viikon välein ja lopulta joka toinen päivä viimeisillä viikoilla istumassa käyrillä, jotta vauvan voinnista pysyttiin kärryillä. 

– Synnytystä ei haluttu käynnistää lääkkeellisesti, kun ne pelkäsi, että mun hätäsektio-arpi ei kestä, että se olisi liian raju, mutta kun paikat eivät ollu kypsyneet, niin he eivät voineet käyttää ballonkiakaan, Anna kertoo. 

Synnytys käynnistetään

Anna ravasi äitiyspolilla tarkistuksissa ja kun 40 viikkoa tuli täyteen, lääkäri päätti, että nyt käynnistetään. 

– Kun menin käynnistettäväksi, paikalla todettiinkin, että sairaala on täynnä äitejä, joista osa on tilan puutteen vuoksi pesuhuoneissa ja meiltä kysyttiin, että voidaanko tulla vasta seuraavana päivänä. Oli heinäkuun helteisin viikko ja ennätysmäärä synnyttäjiä KOKSissa.

Anna ja Lauri palasivat seuraavana päivänä paikalle ja pääsivät heti synnytyssaliin, missä Anna oli koko ajan käyrillä seurattavana. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Annasta tuntui turvalliselta, kun he olivat jatkuvasti tarkan valvonnan alaisena aiemman synnytyshistorian takia. 

Seuraavana päivänä tilanne edistyi sen verran, että Anna sai epiduraalin. Kätilö kehotti Annaa istumaan keinutuolissa, jos istuma-asento saisi vauvan tulemaan ulos nopeammin. Kun Anna nousi keinutuolista pois, hänellä pettivät jalat alta ja hän kaatui lattialle. Mitään pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut. 

– Lääkäri kävi siinä katsomassa, että ei vielä synny ja lähti pois huoneesta ja laittoi oven kiinni. Kätilökin sanoi mulle, että hän lähtee toiseen synnytykseen kun mitään ei tapahdu.

Sitten mä yhtäkkiä tunsin semmosen PLOPS ja sanoin, että tää lapsi tulee nyt! Kätilö katsoi, että kyllä, oikeassa olet, vauva on nyt tulossa ja pää on tossa noin. 

Kätilö uskoi vauvan olevan viidessätoista minuutissa ulkona, mutta lopulta Annan ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia. 

– Olin aivan loppu, epiduraali vei kaikki supistukset. Mulle sanottiin, että ponnista kun tulee supistus, mutta ei tullut supistuksia ollenkaan. Ponnistelin aina kun oli semmonen olo, että pystyy ponnistamaan. Siinä kesti ja kesti. Meidän kätilö pyysi toisen kätilön avuksi. Tää toinen kätilö sitten kiipes mun sängylle ja alkoi työntämään mun vatsasta että saatiin neiti maailmaan. 

Terve vauva ja kipeä äiti

Lopulta Anna sai kuitenkin terveen Lilli-vauvan rinnalle. 

– Olihan se hauskaa ja olin epäuskoinen, että siinä vihdoin on oikeasti se meidän vauva ja kaikki se pelko ja stressi ja huoli purkautui. Yhtäkkiä meidän luona olikin ihan hyvävointinen tyyppi. 

Annaa hoitanut kätilö kertoi Lillin syntymän jälkeen olleensa mukana myös elvyttämässä Aliisaa leikkaussalissa ja oli onnellinen, että sai nähdä toisella kertaa onnellisen lopun.

Vaikka synnytys sai onnellisen lopun, Anna itse ei kuitenkaan voinut hyvin, sillä heti synnytyksen jälkeen hänelle nousi 39 asteen kuume ja hän tärisi aivan horkassa. Anna sai heti antibiootit ja Lilli pääsi ihokontaktiin Laurin paidan sisälle. 

– Mehän jouduttiin olemaan viisi päivää sairaalassa, koska mun vointi oli niin huono ja tulehdusarvot korkealla.

Vihdoinkin vauva-arkea

Annan sairastumista huolimatta kaikki lähti hyvin käyntiin Lillin kanssa. Maito ei kuitenkaan noussut Annalla kunnolla missään vaiheessa ja jälkikäteen hän epäileekin, ettei osannut juoda helteisenä kesänä riittävästi. Lillistä tuli pullovauva, kun imetys ei lähtenyt onnistumaan. 

– Jouduin hirveästi selittelemään neuvolassa, että miksi en imetä. Se oli tosi syyllistävää, eikä  ollut helppoa mennä mihinkään, kun aina sai selitellä, että miksi Lilli on pullovauva. Se oli iso tabu, ei noista nuoremmista lapsista ole ollut samanlaista. Varmaan just kun Lilli oli ensimmäinen lapsi ja olin muutenkin paniikissa, niin se tuntui tosi syyllistävältä, Anna kertoo. 

Vauva-arki itsessään ei yllättänyt Annaa, sillä viisilapsisen perheen esikoisena hän tiesi, millaista arki pienten lasten kanssa on. Laurilla ei hirveästi ollut pienistä lapsista kokemusta, mutta hänelle vauva-arki oli ainoastaan positiivinen muutos. 

– Kun olin pitkään yksin, niin elämänhallinta oli masennuksen myötä mennyttä. Sitten kun Anna tuli kuvioihin niin alkoi tulemaan aikataulutusta, ja Lillin syntymän jälkeen mulla alkoi vasta koulut luistamaan kunnolla. Mulle tekee selvästi hyvää, että on tarkoitus ja arki. Kun asiat pitää saada tehtyä, niin ne tulee tehtyä, Lauri kertoo. 

Äitienpäiväyllätys

 Lillin ollessa 1,5-vuotias äitienpäivänä 2016 Anna huomasi jälleen olevansa raskaana. 

– Aloin ihmettelemään äitienpäiväviikolla kun mulla tuli vuotoa, mutta mulla outo olo ja rinnat kipeät. Luulin että ne on kuukautiset, mutta ihmeellinen olo vaan jatkui ja kaikki haisi taas pahalle. Äitienpäivänä laitoin kassahihnalle raskaustestin ja pissasin tikkuun ja totesin, että tässä on äitienpäivälahja. Plussa oli minun ihana äitienpäivälahja. 

Odotusaikana Annalla oli insuliinihoitoinen raskausdiabetes. 

– Raskausdiabetes tuli mulle joka raskaudessa aiemmin ja pahempana. Sanoin ensimmäisellä lääkärikäynnillä äitipolilla, että varmaan tulee hepatoosikin taas. Lääkäri sanoi, että ei kaikilla uusiudu, mutta mulla oli voimakas olo, että mulla se uusiutuisi. Ja sieltä se sitten tuli taas. 

Raskausviikolla 30 Annalle aloitettiin insuliini ja hepatoosin lääkehoito. Kutina oli jälleen vain ylävartalossa, eikä käsissä tai jaloissa. 

– Raskausaikana keskustelin yhden lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että diagnosoimaton raskaushepatoosi oli myös Aliisan kuolemaan johtaneen ahdingon syy.  Ensimmäisen raskauden aikana en osannut kysyä kutinasta, eikä kukaan osannut epäillä mitään.  

Synnytys käynnistetään

Maksalääkitys ei alkanut auttamaan ja Annaa seurattiin tiiviisti äitiyspolilla. Synnytys päätettiin käynnistää ballongin avulla jo raskausviikolla 36+0, koska maksa-arvot olivat niin huonot. Anna lähti sairaalaan illalla kymmeneltä kun ballonki irtosi ja pääsi suoraan synnytyssaliin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä synnytys edennyt. Myös hoitavilla lääkäreillä oli erimielisyyksiä synnytyksen edistämisestä kalvojen puhkaisulla. Toinen halusi puhkaista ja toinen ei. Kalvoja ei puhkaistu, vaan Anna sai vaan oksitosiinia.

– Siellähän mä olin yksin sitten kolme päivää kun mitään ei tapahtunut, oksitosiinia sain ihan hirveesti, sattui ihan kamalasti, olin suurinpiirtein sidottu sänkyyn kun olin koko ajan käyrillä, enkä päässyt laitteesta kauemmas. Istuin sängyn laidalla ja toivoin, että lapsi rupeaisi tulemaan, Anna kertoo. 

Anna oli mennyt sairaalaan maanantaina ja keskiviikkona päivällä synnytys oli edennyt sen verran, että hänelle annettiin epiduraali. 

– Siitä ei mennyt pitkään kun sanoin kätilölle, että nyt minusta tuntuu, että lapsi on tulossa. Kätilö katsoi minua silmiin ja sanoi, että sinä just sait epiduraalin, että ei ole vielä mahdollista ja lähti huoneesta pois. Mä olin sitten, että okei ja soitin uudestaan kelloa. Huoneeseen tuli eri kätilö ja sanoin hänelle, että minusta tuntuu, että vauvan pää on tuossa. 

Kätilö antoikin Annalle luvan ponnistaa ja kolmessa minuutissa Sanni oli syntynyt. 

– Se aiempi kätilö tuli myös paikalle ja ihmetteli, että oho, sehän syntyikin. Sitten kätilö vaan totesi paikalla myös olleelle opiskelijalle, että jos useammin synnyttänyt äiti sanoo, että vauva tulee, niin kannattaa uskoa, Anna muistelee nauraen. 

Sininen vauva

Anna pääsi Sannin kanssa osastolle ja kaikki oli alkuun hyvin. 

– Mä syötin vauvaa ja yhtäkkiä tajusin, että se lapsihan on sininen. Mä nousin Sannin kanssa ja soitin hätäkelloa. Mulla sattui olemaan sairaanhoitaja huonekaverina, joka oli just synnyttänyt oman lapsensa, hän ponkaisi omalta puolelta ovelle huutamaan, että täällä on sininen vauva! Hän vetäisi työmoodin päälle vastasynnyttäneenä ja Sanni lähti samantien elvytykseen.

Sanni saatiin onneksi elvytettyä, mutta kokemus oli dramaattinen ja pelottava.  

–  Se oli niin kauhea paikka,  kun ei taas yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Ensin oli vauva sylissä ja sitten hänet vietiin multa.

Sanni siirrettiin vauvojen teho-osastolle, joka oli toisella puolella sairaalaa. Sanni vietti vauvateholla viikon ja sai lisäksi valohoitoa bilirubiiniarvojen noustua. Toistuvien hengityskatkosten vuoksi Sannin aivot kuvattiin moneen kertaan ja tutkittiin kaikkea mahdollista, mutta lopullisena diagnoosina oli se, että Sanni ennenaikaisuutensa vuoksi vain unohti hengittää aina syödessä. 

Anna pääsi kotiin ilman vauvaa ja viikkoa myöhemmin, 21.12. Sannikin pääsi vihdoin kotiin viettämään elämänsä ensimmäistä joulua. Sannin olisi pitänyt syntyä vasta tammikuun puolella, joten perheellä meni joulusuunnitelmat aivan uusiksi. 

Anna joutuu sairaalaan

Sannin ollessa kuuden viikon ikäinen, Anna joutui sairaalaan runsaan verenvuodon takia. 

– Menin ensiapuun ja siellä todettiin, että mulla on joku hyytymä, kun kohdusta tuli niin hirveästi verta. He yrittivät ensin imurilla poistaa  sitä, mutta lopulta jouduin leikkaussaliin. Hyytymä saatiin onneksi poistettua ilman kaavintaa. 

Anna vietti yön naistentautien osastolla ja Lauri oli kotona yksin kuusiviikkoisen Sanni-vauvan ja Lillin kanssa. 

– Seuraavana aamuna tulin bussilla kotiin ja Lauri oli ihan väsynyt ja sanoi, että oli ollut ihan kamala yö. Sannilla oli niin vahva äidin ja sylin kaipuu, ehkä siksi, kun hän oli viettänyt elämänsä ensimmäisen viikon siellä vauvateholla ilman äitiä, Anna miettii.

Sannin ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, mutta onneksi kaikki alkoi sitten helpottaa ja perhe pääsi kiinni tavalliseen arkeen. 

Yllätysraskaus

Kahdeksan kuukauden kuluttua synnytyksestä Anna huomasi suureksi yllätyksekseen olevansa jälleen raskaana. 

– Ensimmäisen raskauden jälkeen tämä oli se suurin shokki, oltiin molemmat ajateltu, että kaksi tyttöä riittää ja Sanni oli vielä niin pieni ja mä olin jo laittanut kaikki vaatteetkin pois, kun ajateltiin, että Sanni on viimeinen. Yllättäen olinkin raskaana. Ei siinä mennyt kuitenkaan pitkään, kun tuli se onni, että onpa ihanaa. 

Raskausaika sujui Annalla taas samaan tapaan: hänelle tuli insuliinihoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi. 

Essi syntyi huhtikuun 19. päivä raskausviikolla 36+5, kuukautta ennen laskettua aikaa. 

– Kun Anna plussasi ja saatiin laskettu aika äitienpäivälle, nauroin Annalle, että kun mulla on huhtikuun 16. syntymäpäivä, että tähtää siihen niin mun on helppo muistaa se lapsen syntymäpäivä. Sitten se nauru loppui, kun ne alkoi oikeasti suunnittelemaan, että lapsi otetaan ulos mun syntymäpäivänä, Lauri muistelee nauraen. 

Anna ja Lauri olivat valmistautuneet siihen, että synnytys kestää ja ennenaikaisena syntyvä vauva menee taas vauvatehon kautta, kuten edellisellä kerralla, mutta Essi-vauva päättikin yllättää. 

Kirjaa lukeva synnyttäjä

– Essin synnytys on ollut kaikista yksinkertaisin näistä kaikista. Menin aamulla sairaalaan, he laittoivat ballongin mulle ja kysyivät, että jäätkö tänne vai menetkö kotiin? Sanoin, että mun ei kannata lähteä kotiin hämmentämään lapsia enää enempää. Jäin osastolle, odottelin että jotain tapahtuu ja ajattelin, että menee pitkään, Anna kertoo.

Illalla kuuden aikaan ballonki irtosi ja Anna siirrettiin synnytysosastolle, missä lääkäri heti puhkaisi kalvot. Yöhoitaja kävi sanomassa Annalle, että vauva syntyy saman yönä, mutta Anna ei uskonut, kun aiemmat kokemukset olivat niin erilaisia. Hän oli yksin sairaalassa, kun Lauri oli tyttöjen kanssa kotona. 

– Luin siinä kirjaa ja olin yksin ja istuin jumppapallolla ja nousin aina välillä seisomaan. Kolmen aikaan yöllä kirja oli luettu ja 04.01 syntyi Essi. Edellisistä kerroista olin oppinut, että mun pitää olla pystyssä, niin lapsi tulee paljon nopeammin alas. 

– Mun äitikin nauroi, että kukaan muu ei mene kirjan kanssa synnyttämään kuin hänen lapsensa. Kun Essi tuli maailmaan, hän päästi kaksi rääkäisyä ja sen jälkeen tuijotti kaksi tuntia vaan kiukkuisesti mua ja kätilöä, Anna kertoo. 

Anna pääsi Essin kanssa osastolle ja kaikki meni todella hyvin. Yllätyksekseen Anna sai kuulla jo kahden päivän kuluttua synnytyksestä, että he pääsevät Essin kanssa kotiin. 

– Se oli hyvä, kun vietiin ekaa kertaa lapset katsomaan Essiä. Sanni oli siihen asti ollut Annalle sylitakiainen jatkuvasti, mutta sairaalassa hän katsoi vaan Essiä, eikä suostunut menemään kolmeen päivään Annan syliin. Sanni oli niin vihainen, että ensin Anna on pari päivää pois ja sitten hänellä olikin uusi nyytti sylissä, Lauri kertoo.

Essin syntymän aikaan Sanni oli vasta vuoden ja neljä kuukautta ja pikkusiskon syntymä oli hänelle iso järkytys.

–  Lilli oli heti sitä mieltä, että tämä on hänen vauva ja pikkusisko ja auttoi vaipanvaihdossa. Sanni halusi, että me viedään Essi takaisin sinne mistä se on tullutkin, Anna kertoo. 

Muutto Kotkasta Tampereelle

Essin syntymän jälkeen Anna, Lauri ja lapset ovat viettäneet tasaista lapsiperheen arkea, vaikkakin perheen elämä muuttui suuresti viisi kuukautta sitten, kun he muuttivat Kotkasta Tampereelle Laurin päästyä opiskelemaan yliopiston maisteriohjelmaan.

Lauri valmistui vuonna 2018 XAMKista energiatekniikan amk insinööriksi, mutta ei löytänyt töitä työkokemuksen puutteen vuoksi.  Hän oli vuoden työttömänä ja kävi haastatteluissa ympäri Suomen Oulua myöten. Kun töitä ei löytynyt, Lauri päätti hakea yhteishaussa Tampereelle opiskelemaan ja yllätyksekseen pääsikin maisteriohjelmaan opiskelemaan automaatiotekniikan diplomi-insinööriksi. Kuin kohtalon ivana heti Tampereelle muuton jälkeen Laurille soitettiin ja tarjottiin insinöörin töitä Kotkasta. 

– Vastasin päivän mietittyäni, että jos he olisivat kaksi viikkoa aiemmin ilmoittaneet, niin olisi voinut vielä onnistua ja olisi vaan peruttu muutto, mutta nyt sitten jäätiin tänne. Otti niin päähän se ajoitus, kun vuoden oli vaan istunut kotona ja sitten kun viimein tekee ison muutoksen ja yrittää jotain muuta, niin sitten soitetaan perään, Lauri tuhahtaa.

Tukiverkkojen puute

Kaikkien rankkojen kokemusten ja isojen muutosten jälkeen koko perheen mielestä parasta on se ihan tavallinen arki nyt 5-, 3- ja 1v10kk ikäisten tyttöjen kanssa. 

– On hienoa saada seurata näiden kasvua ja sitä miten ne fiksuuntuu päivä päivältä, vaikka kolmevuotias välillä keksiikin kaikkea mahdollista ja kuusivuotias kyseenalaistaa kaiken. Mutta onhan nää aika huikeet tyypit nää meidän pikkuneidit, Anna hymyilee. 

Haasteita arkeen tuovat Laurin ja Annan erilaiset päivärytmit ja tukiverkkojen puute. 

– Lauri on iltaihminen ja minä olen todellakin enemmän aamuihminen. Aamut kaatuu meikäläisen niskaan.  Nyt tietysti kun Laurilla on opiskelun takia pakko herätä aamuisin niin se on vähän kääntynyt, mutta normaalisti ne meidän ihan erilaiset rytmit on ollut haasteita. 

Lauria rasittaa välillä myös lapsiperhe-elämän kaoottisuus.  

– Kova hälinä on välillä suurin rasite, aina kun joku sanoo ISÄ niin ajatus katkeaa. On kuin joku painaisi aina tietokoneen reset-nappulaa. 

Lasten syntymän jälkeen Lauri ja Anna ovat vain käyneet kaksi kertaa ilman lapsia ulkona.  

– Ollaan käyty kerran elokuvissa ja kerran riitelemässä Ideaparkin parkkipaikalla ilman lapsia.  Olen joutunut synnyttämäänkin yksin, kun Lauri on ollut lasten kanssa kotona. Tukiverkko puuttuu kokonaan, Anna kertoo. 

– Kun seuraa muita, joilla on tukiverkko siinä lähellä, niin näkee sen ja osaa arvostaa sitä miten suuri hyöty siitä on, että isovanhemmat voivat katsoa päivän lasten perään. Sitten voisi käydä vaikka riitelemässä Ikean parkkipaikalla. Vaikka kyllähän se tietty niin on, että lapset on hommattu nii itse pitää hoitaa, Lauri jatkaa. 

Tampereelle muuton myötä Laurin Pirkanmaalla asuva äiti puolisoineen on onneksi edes hieman lähempänä ja he käyttävät kuusivuotiasta Lillia kerran viikossa liikuntakerhossa. Ensi syksynä eskarin aloittava Lilli käy myös kolme kertaa viikossa päivähoidossa, mutta nuoremmat ovat vielä Annan kanssa kotona. 

–  Lillille varmaan muutto oli vaikein paikka, kun aina oli bestis omassa pihassa Kotkassa kerrostalossa, oli älyttömän mukavat naapurit ja oltiin paljon tekemisissä. He kasvoivat toisiaan lapiolla hakkaavista kaksivuotiaista yhdessä viisivuotiaiksi, Anna kertoo. 

Tampereella on hyvä olla

Perhe kuitenkin nauttii siitä, että Tampereella on paljon tekemistä. Anna ja Lauri käyvät lasten kanssa kirjastoissa, museoissa, ulkoilevat ja tekevät retkiä.

 – Me tehdään kaikenlaista perheenä. Ollaan viety noita pienestä pitäen joka paikkaan, osittain myös siitä syystä kun on ollut pakkokin ottaa kaikkialle mukaan. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo tasaista arkea ja terveyttä. 

– Toivon, että pysytään hengissä ja pärjätään ja ollaan yhdessä. Onhan toi vähän sellanen vanillavastaus. Vähemmän ehkä dramatiikkaa, mitä meillä  on vuosien aikana ollut, Lauri sanoo. 

Annan ja Laurin terveiset muille perheille: 

Jos tuntuu, että joku raskausaikana on pielessä, niin kannattaa uskoa sitä omaa oloa. Pitää uskaltaa vaatia tutkimuksia itselle, vaikka tuntuisi, että kukaan ei usko. Äidin oma tunne on yllättävän vahva. Ja muistakaa nauttia siitä perhe-elämästä, ne lapset on vaan lyhyen aikaa pieniä, jonain päivänä ne ei enää kiipeä syliin ja huuda äitiä ja isiä samalla tavalla.

Mun sanat:

Oli tosi tunteikasta ja hienoa saada tavata Anna ja Lauri perheineen. Oman lapsen kuolema on asia, mitä jokainen vanhempi varmasti joskus pelkää tai ajattelee ja oli pysäyttävää ja surullista kuulla siitä ja kirjoittaa siitä kokemuksesta.  Mun mielestä on tosi hienoa, että Anna ja Lauri halusivat jakaa perheensä tarinan meille ja oli lohdullista nähdä, että vaikka he ovat kohdanneet valtavan suuren surun, he ovat sen jälkeen saaneet myös paljon ihanaa ja hyvää. Kiitos kun sain kertoa teidän tarinan ja toivottavasti jatkossa teillä on edessä paljon ihania asioita. Olette aivan hurmaava perhe <3


Vartalon muutokset kolmen lapsen äitinä

28.05.2019

Siitä on jo yli kahdeksan vuotta kun mä tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. Näiden vuosien aikana mun paino on vaihdellut parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 25 kiloa, vaikka raskauskiloja sainkin enimmillään 17. Olen käynyt ison pään sisäisen matkan niiden kilojen kanssa ja tutustunut mun vartaloon raskauksien ja imetysaikojen jälkeen kolme kertaa uudelleen. Jokainen raskaus on muuttanut mun vartaloa omalla tavallaan, eikä niiden muutosten hyväksyminen ole aina ollut niin helppoa. Tällä hetkellä koen kuitenkin olevani oman vartaloni kanssa enemmän sinut kuin koskaan ennen.

Se ei johdu siitä, että olisin nyt milliäkään timmimpi kuin aiemmin. Päin vastoin. Tämä kolmas palautuminen on ollut hitaampi prosessi kuin aiemmat kaksi kertaa ja tällä kertaa mun vatsaan jäi myös pieni erkauma vatsalihaksiin.

Eka raskaus kahdeksan vuotta sitten muutti mun kroppaa enemmän kuin mikään muu siihen mennessä. Rakastin kasvavaa vatsaa, enkä kriiseillyt vartalosta, vaikka se paljon muuttuikin. Nautin siitä, kun ekaa kertaa elämässäni sain muotoja. Ensimmäisen raskauden jälkeen palauduin melko nopeasti eikä mulla ollut sen suurempia vaivoja, paitsi lantion nivelten kivut ekoina viikkoina. Pehmeät muodot hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, vain muutamat raskausarvet jäivät lantiolle.

Ehdottomasti nopein palautuminen mulla on kuitenkin ollut tokasta raskaudesta. Silloin tuli vähiten kiloja ja mulla oli synnytyksen jälkeen niin hyvä olo, että unohdin koko ajan olevani vasta synnyttänyt. Muistan kun juoksin täysillä vaunujen kanssa bussiin 10 päivää synnytyksestä ja vasta bussissa tajusin, että ei hitto, mähän olen vasta synnyttänyt, tuleeko mulle nyt joku kohdun laskeuma juoksemisen takia. Mutta ei onneksi tullut. Sain muutaman arven lisää, mutta muuten toinen raskaus ei muuttanut vartaloa mitenkään. Tokan raskauden jälkeen mun paino alkoi imetyksen myötä tippumaan nopealla tahdilla alaspäin ja olin silloin tosi hoikka, jopa useamman kilon hoikempi kuin ennen raskauksia. En kokenut sitä vartaloa omakseni, vaan painon jatkuva putoaminen ja siihen liittyvät kommentit ahdistivat.

Kolmannen raskauden aikana mun oli kuitenkin lopulta vaikea suhtautua ennätysnopeasti muuttuvaan kroppaan. Matka siitä, kun paino oli ihan liian alhaalla siihen, että mua kutsuttiin mm. buldogiksi mun pyöristyneiden poskien vuoksi ei ollut se helpoin tie. Se tuntui välillä tosi pahalta. Raskauskiloja ei tullut sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se fyysinen muutos oli silti suuri.

Olen aiemminkin kertonut siitä, miten pahalta vartalon arvostelu raskausaikana tuntui ja miten hukkasin oman tyylini silloin. Ne samat fiilikset jatkuivat pitkään myös synnytyksen jälkeen. Kolmannella kerralla palautuminen myös oli ihan oikeastikin aiempaa hitaampaa. En tiedä vaikuttiko siihen ikä vai se, että kroppa venyi jo kolmannen kerran, mutta vaivoja ja esim. liitoskipuja oli paljon enemmän ja ne kestivät useamman viikon. Paino ei myöskään lähtenyt putoamaan erityisen nopeasti.

Jo silloin jälkitarkastuksessa vuonna 2017 yritin myös kysellä neuvolalääkäriltä, että tuntuuko vatsalihaksissa erkaumaa, mutta hän ei osannut siihen sanoa juuta eikä jaata. Aloitin treenaamisen tosi varovasti raskauden jälkeen 2017 syksyllä, enkä tehnyt mitään liikkeitä, jotka olisivat osuneet mahdolliseen erkaumaan. Vauvavuoden aikana vältin kaikkia niitä liikkeitä, jotka on kielletty, mikäli erkauman mahdollisuutta ei ole voitu poissulkea. Yritin kyllä kokeilla erkaumaa vatsastani itsekin, mutta en tietty ole mikään ekspertti, niin se mun tunnustelu oli vain sellaista mutu-tuntumaa.

Koska treenasin aktiivisesti lantionpohjalihaksia, mulla ei ole ollut esim. virtsankarkailuongelmia tai muita. Ainoa oire mun erkaumasta on olleet alaselkäkivut vuoden synnytyksen jälkeen ja esim. juostessa ja pömpöttävä vatsa heti navan alapuolelta. Sille ei ole tapahtunut mitään, vaikka mitä olen yrittänyt. Kivut selästä ovat onneksi helpottaneet ajan myötä.

Kävin jopa vatsalihasten erkauman kuntouttamiseen synnyttäneille naisille tarkoitetun kurssin, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta mun erkaumaan. Se johtuu siitä, että mun vatsalihasten erkauma on venynyttä lihaskalvoa ja mun synnytyksestä oli aikaa jo pari vuotta. Vahvistuksen erkaumalle sain vasta tänä keväänä, kun asiantunteva lääkäri kokeili ja sormet upposivat syvälle mun mahaan navan kohdalta.

Jos erkauma ei ole ekan vuoden aikana kuntoutunut, se ei siitä enää itsekseen kuulemma kuntoudu (T. lääkäri, jolta kysyin). Se ei ole pelkkää rasvaa jonka voisi vain polttaa vaan se on venynyttä lihaskalvoa ja iho-rasvakudosta. Ihan samalla tavalla kuin laihduttaessa tai raskauden jälkeen nahka voi jäädä roikkumaan, eikä se ylimääräinen nahka häviä itsekseen, ei myöskään häviä mun erkauma. Muihin raskauden tai synnytyksen jälkeisiin vaivoihin fysioterapia tai liikunta voi tuoda helpotusta vielä vuosienkin jälkeen, mutta se mun erkauma ei siitä mihinkään katoa. Ainoa keino korjata se on abdominoplastia eli vatsanpeitteiden korjausleikkaus. Mutta sitä mulla ei ole suunnitelmissa.

Toistaiseksi erkauma ei aiheuta mulle fysiologisia ongelmia, eikä se joka päivä jossain vaiheessa päivää esiin enemmän tuleva pieni pömppö mua häiritse. En ole myöskään vielä varma, onko meidän lapsiluku täynnä ja tuntuisi turhalta käydä läpi suuri toimenpide, jonka tulokset sitten häviäisivät kuin tuhka tuuleen mahdollisen tulevaisuuden raskauden myötä. Mutta jos mua joskus tulevaisuudessa häiritsee, tulee selän kanssa ongelmia tai erkauma pahenee, on hyvä tietää, että sellainenkin vaihtoehto on olemassa.

Merkittävän suuri erkauma voi hoitamattomana aiheuttaa pahoja selkävaivoja ja johtaa myöhemmin jopa selkäleikkaukseen. Selän kuormitus on erilainen kun vatsalihakset eivät hoida omaa osuuttaan ja selkäranka kuluu silloin niiltä osin, mihin paine kohdistuu. Silloin abdominoplastia on ainakin lääkärin mukaan lievempi (ja ennaltaehkäisevä) keino kuin selkäleikkaus ja sen voi saada myös julkisella puolella, jos erkauma aiheuttaa vakavaa haittaa. Mun maltillinen 3cm erkauma ei kuitenkaan välttämättä aiheuta mitään ongelmia ikinä, eikä siis kuulu julkisen puolen hoidon piiriin.  

Tällä hetkellä mä olen vaan iloinen, että erkauma varmistui, koska nyt mä osaan olla armollisempi itselleni ja omalle vartalolleni. En olisi mitenkään voinut välttää erkaumaa, enkä voi sille mitään itse, että se siinä nyt on. Kyse ei ole siitä, että olisin muuten huonossa kunnossa tai en olisi pitänyt itsestäni huolta. Sen kyllä sanon, että olisi aivan älyttömän tärkeää, että neuvolalääkärit oppisivat tunnistamaan erkauman ja kokeilemaan sitä, koska ehkä munkin erkauma olisi voinut kuntoutua paremmin, jos olisin voinut tehdä jotain toisin jo heti synnytyksen jälkeen.

Se ei saa jäädä vain synnyttäjien vastuulle, että selvittää tietoa erkaumasta ja palutumisesta, koska kaikilla on siihen erilaiset voimavarat ja mahdollisuudet. Ainakin Helsingissä on tänä keväänä aloitettu kaikille tuoreille synnyttäjille pääsy ilmaiseksi äitiysfysioterapiaan, mikä varmasti edistää palautumista ja on tosi hyödyllinen ja hieno juttu! Varmasti ehkäisee myös niitä tulevaisuuden selkävaivoja. Tämä käytäntö saisi ehdottomasti muuttua koko Suomen laajuiseksi.

Erkauman lisäksi pysyviä muutoksia mun vartalossa kolmen raskauden jälkeen ovat oikeastaan vain ne raskausarvet ja navan ympäriltä tosi ohueksi venynyt iho. Haalistuneita arpia on lantiolla paljon ja mahassa joitakin vähän isompia, mutta ei kovin montaa. Lantio ei levinnyt pysyvästi, tissit eivät kasvaneet pysyvästi tai kadonneet ja painoa on n. 5kg enemmän kuin ennen mun ihan ensimmäistä raskautta. Tämä kroppa tuntuu mun omalta edelleen.

Tällä hetkellä mä olen tosi sinut mun vartalon kanssa ennen kaikkea siksi, että se toimii normaalisti ja se tuntuu hyvältä. Missään ei ole kremppaa, pystyn juoksemaan ja joogaamaan. Niska- ja hartiaseudun kivut on hellittäneet tänä keväänä täysin muutosten myötä ja olen vaan niin kiitollinen siitä, että voin hyvin ja jaksan. Oma fiilis on mulle ehdottomasti hyvinvoinnin tärkein mittari. Toivottavasti mä saan nauttia terveestä ja toimivasta kropasta mahdollisimman pitkään. Ainakin aion pitää siitä hyvää huolta!

Miten teillä on sujunut palautuminen raskauden/raskauksien jälkeen? Oletteko kärsineet erkaumasta tai saaneet jostain apua sen kuntouttamiseen? Onko palautuminen ollut erilaista eri raskauksissa? Miltä kropan muutokset ovat tuntuneet?