Aamulla mä onnistuin nukkumaan kolmen herätyskellon yli, ja heräsin vasta kun naperot heräsivät omatoimisesti tuntia myöhemmin. Yleensä olen aina se joka herättää Otonkin ja keittelee pirteänä kahvia jo ennen ensimmäistäkään torkkua. Verhojen välistä ei pilkistänyt aurinkoa vaan vesisade piiskasi ikkunoita, ja pitkästä aikaa piti sytyttää kaikki valot päälle kun koko kämppä oli niin pimeä. Meidän olisi pitänyt tänään herätä aiemmin kuin yleensä, koska isomman neidin ryhmällä oli kirjastoretki ja meidän piti mennä vähän aiemmin päiväkodille.
Jotenkin kummasti me kuitenkin ehdittiin ajoissa, vaikka aikaa koko porukan aamutoimille ja kahden bussin päiväkotimatkalle ei jäänyt kuin reilu puoli tuntia. Aamupalaksi sai kelvata karjalanpiirakka ja hedelmät, puuron keittämisen sijaan. Suihkuun oli turha mennä, kun ulkona oli niin kammottava sää että siitä, tai laittautumisesta ylipäätään, ei olisi ollut mitään hyötyä. Niinpä iskin lenkkikamppeet niskaan, ja päätin juosta päiväkodilta lenkin kotiin. Esimakua lenkistä sain tosin jo menomatkalla, kun meinattiin myöhästyä bussista joka oli jo meidän pysäkillä kun me vasta astuttiin ovesta ulos. Pingoin tuhatta ja sataa seuraavalle pysäkille rattaiden kanssa ja me ehdittiin kuin ehdittiinkin.
Lapset pääsivät ajoissa päiväkotiin, ja mä tein ihanan, piristävän lenkin heti aamutuimaan, siinä kauheassa vesisateessa. Lenkkeillessä se ei tuntunut ollenkaan kauhealta, pitkästä aikaa pystyin keskittymään vain juoksuun ja korvissa pauhaavaan musiikkiin, ja sade tuntui raikkaalta ja virkistävältä. Mä niin nautin, ja sen jälkeen oli hyvä fiilis alkaa tekemään töitä. Harvemmin tälläiset vesisadelenkit tai lenkit ylipäätään onnistuvat päiväkoti- ja työaamuina, tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta. Mutta jatkossakin jos pidän etäpäiviä aion käyttää tällaiset mahdollisuudet hyväksi.
Iltapäivä huipentui Zalandon Topshop pressitilaisuuteen Klaus K:n kattoterassilla. Siellä lasitetulla terassilla Helsingin ytimessä, keskustan kattojen yllä, oli ihana katsella sitä samaista sadetta, ja nauttia Sannin herkästä musiikista intiimillä yksityiskeikalla. Ihan huikea tilaisuus! Kotiin tullessa mua odottivat iloiset mukulat isin kanssa, ylpeinä hienoista naamareista joita olivat ihan itse päiväkodissa askarrelleet. Ruokaa laittaessa mut yllätti esikoinen joka osasi ihan itse ilman apua kirjoittaa sanan ruokalista, kun hänelle oli jäänyt mieleen kun sitä joku viikko sitten yhdessä kirjain kirjaimelta harjoiteltiin. Miten tuo neiti voikin olla niin iso että kirjoittaa oman ja perheenjäsentensä nimien lisäksi ulkomuistista jo pitkiä sanoja? En ehkä kestä!
Ei se pommiin nukkuminen aina ole maailmanloppu, eikä ole sadekaan. Joskus yllättävät tilanteet voi kääntää mahdollisuudeksi, ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa mikä ei muuten tulisi edes mieleen. Aamulenkki toimii joskus paremmin kuin iltalenkki, ja karjalanpiirakkakin on hyvää. Ja vaikka jokaisena onnistuneena tavallisena aamuna on hyvä fiilis, tuntee pommiin nukkumis -aamuna itsensä ihan supertyypiksi jos onnistuu järkyttävän tiukasta aikataulusta huolimatta selviytymään sittenkin ajoissa. Hyvä me!
Mikä on teidän pahin tai paras pommiaamukokemus?