Maaliskuun meiningit

31.03.2022

Sinne meni maaliskuukin ja olen oikeastaan tosi helpottunut. Maaliskuussa tuli ulos meidän Rikkaat & Rahattomat -jakso, jota oltiin jännitetty jo 1,5 vuoden ajan. Oli jännittävää ja pelottavaakin odottaa näin pitkään, että millainen jakso sieltä tulee ulos ja millaisen vastaanoton se saa. Mutta sain huomata, että ihan turhaan jännitti. Jakso oli just sellainen kuin meidän kokemuskin, positiivinen ja mahtava kokemus ja hyvät fiilikset! Jakson myötä oon saanut roppakaupalla ihan mieletöntä palautetta teiltä ihanilta, ja se on tuntunut ihan älyttömän hyvältä. Miten ihania ihmisiä siellä ruutujen takana onkaan, ei voi kuin ihmetellä ja ihailla.

Alkukuusta tuntui vielä ihan talvelta ja nyt on ihan täysi kevätmeininki ja miljoona kertaa enemmän valoa. Se on ihanaa ja on niin paljon enemmän energiaa jaksaa arjessa, kun päivät ovat pidempiä valon ansiosta. Talvella aina tuntuu, että siinä vaiheessa kun iltaruoka on syöty niin se ilta on vähän niinkuin siinä ja sitten vaan odotellaan nukkumaanmenoa, ellei sitten ole harrastuksia tms. Keväällä kun on valoa, niin sitten se iltakin tuntuu paljon pidemmältä, vaikka samat tunnithan ne siinä onkin ja ihan yhtä paljon aikaa. Keväällä illalla on koko maailma avoinna ja ulkoilu ja kaikki on paljon mukavampaa myös iltaisin, kun on sitä valoa.

Ollaan pikkuhiljaa alettu miettimään meidän terassin ja pihan kevättä ja kesää. Viime vuonna laitettiin pihaa jo vähän, mutta aika tosi vähän. Oisko tää se vuosi, kun upgreidataan meidän 8 vuotta vanhat _parveke_kalusteet ja hankitaan joku meidän valtavalle terassille sopivampi oleskeluryhmä? En tiedä, katsotaan.  Pointtina ei siis ole se, että kalusteet on vanhat, koska ne on edelleen tosi hyvässä kunnossa ja ajattomat. Mutta se, että ne on alunperin hankittu parvekkeelle, joka on ehkä viidesosan meidän nykyisestä terassista, vaikuttaa siihen, että kalusteet ei ehkä ole ne sopivimmat meidän pihalle. Samoin meillä on neljän hengen ruokailuryhmä, joka on hankittu alunperin meidän rivarin terassille. Nykyiselle terassille mahtuisi vaikka 10 hlö ruokapöytä hyvin ja sellainen me oikeasti tarvittaisiinkin, että mahtuu edes muutama vieras meidän 6-henkisen perheen lisäksi.

Mutta tähän pientaloelämään taitaa kuulua vähän se, että aina on jotain huollettavaa tai laitettavaa ja päivitettävää, eikä ikinä tule ihan valmista. Pihahommien lisäksi päivitystä kaipaisivat vaatekaapit, alakerran vessan kaakelit (maalia) ja allaskaluste sekä lastenhuoneet, joita pitäisi muokata vähän toimivammiksi nykyisiin tarpeisiin. Kaikkea ei varmasti tulla tekemään tänä vuonna tai ei varmaan ensi vuonnakaan, mutta ainakin tiedostetaan mitä kaikkea on suunnitelmissa.

Tuntuu hullulta, että lapsilla on koulua enää huhti- ja toukokuu ja sitten edessä on kesä. Tää on oikeastaan ihan sitä parasta aikaa vuodesta, kun on koko mieletön ihana pitkä valoisa kesä vasta edessä! Voi jo maistaa kielellä kesän ihanat mansikat ja jäätelöt ja suolaisen tuulen merellä, se kakki ihana odottaa ihan kulman takana.

Vauvalla on menossa kunnon kasvuspurtti ja taitoja tulee kuin sieniä sateella. Kirjoittelen hänen kuulumisia taas kuukausipostauksessa kun uusi etappi tulee täyteen. Ensi viikolla on edessä jo 8kk-neuvolaa ja rokotuksia. Apua, miten aika menee!

Tällä hetkellä elämä tuntuu k-tilanteen suhteen normaalimmalta kuin kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana. Mutta muuten maailma on tietysti aivan sekaisin. Vaikka Ukrainan tilanne ahdistaa, uutisia tulee luettua paljon ja yritän auttaa tasaisin väliajoin hyväntekeväisyyden kautta, olen myös yrittänyt iloita siitä, että jonkinlaista normaaliutta on palannut meidän arkeen. Ehkä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2019 pääsen katsomaan lasten kevätjuhlia tai harrastusten kevätnäytöksiä tänä vuonna? En tiedä, viime vuonna jo iloitsin joulujuhlista, mutta viime hetkellä nekin jouduttiin perumaan sitten kun rajoitukset kiristyivät ja tilanne huononi. Katsotaan miten käy. Mutta suhtaudun varovaisen innostuneesti siihen, että pääsisin näkemään iloisia lapsia esiintymässä ja laulamassa Den blomster tiden kommer.

Siinäpä meidän sekalaisia kuulumisia juuri tällä hetkellä! Arki on just nyt jotenkin tosi kivaa. Paljon ihania kohtaamisia (niin kiitollinen siitä, että tapahtumat ja tilaisuudet ovat tehneet paluun pitkän tauon jälkeen), lapsilla on kaikilla jotenkin tosi hauska ja rento vaihe menossa ja muutenkin kaikki sujuu mukavasti. On myös kivoja suunnitelmia tälle keväälle ja koko vuodelle ja sellainen toiveikas olo. Yritän pitää siitä kiinni vaikka mikä olisi.


Mihin yksi vuosi voi viedä

10.11.2021

Vuosi sitten tähän aikaan oli mun vuoden pelottavin päivä. Mun äiti meni sinä päivänä rutiinileikkaukseen johon oli odottanut aikaa jo hyvän tovin. Leikkauksen piti olla ihan muutaman tunnin läpihuutojuttu, mutta siinä ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi äiti joutui teho-osastolle, enkä saanut äitiin yhteyttä. Koko päivän vaan päivitin ja päivitin puhelinta, milloin äiti laittaa viestiä, että kaikki hyvin. Kun viestiä ei vaan kuulunut, lopulta soitin osastolle, jonne äidin piti mennä ja sieltä kerrottiin, että äiti ei ole mennyt sinne osastolle ollenkaan, vaan leikkauksesta suoraan teholle. Vasta seuraavana päivänä sain yhteyden äitiin ja pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ne 24 tuntia siinä välissä, ne olivat pelottavat ja kaikenlaista kävi jo mielessä.

Viime vuonna marraskuu ei todellakaan ollut mitään herkkua. Äiti oli viikkokausia sairaalassa, koska komplikaatioiden vuoksi häntä ei voinut kotiuttaa. Lopulta hän pääsi vähän ennen joulua kotiin, oltuaan sairaalassa yli kuukauden. (Nämä kerrottu äidin luvalla jo viime vuonna). Huoli äidistä oli kova, mutta lisäksi oli muutenkin kurjaa. Koronatilanne paheni jatkuvasti ja kaikki oli todella epävarmaa, talous, joulu ja elämä ylipäätään. Silloin ei vielä oltu aloitettu rokotuksiakaan ja jotenkin koko se koronavuosi tuntui ihan loputtoman pitkältä ja synkältä, ulospääsyä ei ollut näkyvissä, kun sille ei ollut mitään konkreettista aikataulua.

Silloin haaveiltiin kovasti vauvasta ja oltiin annettu vauvalle lupa tulla, mutta vauvaakaan ei ihan vielä kuulunut. Kaikki se epävarmuus ja stressi sinä vuonna oli saanut meidät miettimään mikä meille tuo kaikkein eniten onnea, iloa ja rakkautta elämään ja yhdessä tuumin oltiin tultu siihen tulokseen, että se on meidän perhe. Lapset. Me haluttiin vielä yksi sellainen, yksi ihana pieni rakas, joka tuo loputtomasti onnea ja rakkautta lisää mukanaan. Toivottiin niin kovasti, että oltaisiin vielä kerran niin onnekkaita, että voitaisiin saada lapsi.

Silloin en tiennyt, että jo seuraavasta kierrosta tärppäisi. Marraskuu oli täynnä huolta, surua ja stressiä ja jotenkin sen kaiken jälkeen joulukuussa meidän vauva sai alkunsa. Aina sanotaan, että lopeta vain stressaaminen niin tulet heti raskaaksi. No voin kertoa, että minä kyllä stressasin ja murehdin kaikkea mahdollista vielä joulukuussakin, mutta jostain syystä tämä rakas tarttui mukaan juuri silloin.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, toivon, että voisin antaa ison rutistushalin itselleni. Että kyllä, kaikki todella järjestyi parhain päin niinkuin silloin yritin ajatella kovasti. Äiti pääsi kotiin ja toipui, maailma avautui vihdoin taas, työkuviot lähtivät korona-ajan jälkeen takaisin nousuun ja saatiin se vauvakin, jota niin kovasti oltiin toivottu.

Aina kun tuntuu, että  on vaikeaa, pitäisi vaan keskittyä etenemään hetki kerrallaan, eikä ainakaan murehtia tulevaisuutta. Useimmiten se onnistuu multa ihan hyvin, mutta jos liikaa kasaantuu asiat, niin kyllä siinä voi välillä tulla sellainenkin ajatus mieleen, että apua, entä jos kaikki ei vaan järjestykään. Entä jos tulevaisuudessa onkin vaan lisää kurjia juttuja? Onneksi rinnalla kulkee sellainen järjen ääni kuin Otto, joka muistuttaa, että kyllä ne asiat aina järjestyy. Ja jos ei ihan kaikki aina järjestyisikään juuri niinkuin itse toivoo, niin hän on siinä rinnalla kuitenkin. Ottamassa mun kanssa vastaan mitä ikinä tuleekaan.

Marraskuun pimeät illat saavat miettimään kaikenlaista, ja ehkä myös se, että mun aikuiselämän rankimmat hetket ovat sattuneet juuri marraskuulle. Marraskuu on se kuukausi kun menetin mun mummun ja marraskuu oli todella rankka myös viime vuonna. Ne muistot palaavat marraskuussa herkästi mieleen. Tämän vuoden marraskuu on kuitenkin täynnä valoa ja iloa ja onnea. Kaikkea sitä, mistä viime vuonna vain haaveilin ja mitä pelkäsin menettäväni.

Joskus tulee niitä rankempia marraskuita ja joskus niitä marraskuita, kun kaikki on juuri kohdallaan. Vuosi voi tehdä valtavan eron. Etukäteen ei kannata murehtia, että entä jos ensi marraskuu onkin juuri se marraskuu, kun kaikesta tulee hankalaa. Koska silloin kun on vaikeaa, ei koskaan ajattele, että onneksi murehdin sitä etukäteen. Mutta jos sulla on juuri nyt siellä meneillään rankka marraskuu, niin ehkä sulle antaa toivoa ja iloa se, että vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Vuoden päästä voit olla juuri siellä, mikä on nyt vasta varovainen haave. Haleja kaikille teille ihanille siellä <3 


Olen ollut äiti jo 10 vuotta

20.09.2021

Syksy on meillä aina alkuun tätä synttäritykitystä, etenkin jatkossa, kun nuorinkin sattui syntymään elokuussa. Mutta ei se mitään, mä rakastan juhlia ja synttäreitä. Tänään on esikoiseni 10-vuotispäivä – nyt on eka lapsi siirtynyt kahteen numeroon. 10 vuotta on kulunut kuin silmänräpäys. Olen kokenut nämä äitiyteni ensimmäiset 10 vuotta ihan äärimmäisen ihaniksi ja antoisiksi ja musta on vaan niin siistiä, miten upeita lapsia meillä on. Sen ajatuksen äärelle tulee usein pysähdyttyä.

Mutta täytyy sanoa, että vaikka ikuinen vauvakuumeilija olenkin (trust me, se vauvakuume tuli uudelleen jo raskausaikana), niin nyt esikoisen täyttäessä 10 aletaan päästä siihen osuuteen vanhemmuudesta, mitä olen odottanut alusta asti ihan valtavasti. Teini-ikä alkaa lähestyä, omia mielipiteitä, haaveita ja ajatuksia on yhä enemmän ja ehkä nyt saan vihdoin alkaa haastaa itseäni vanhempana. Ensimmäiset 10 vuotta ovat olleet ihan lasten leikkiä, enkä nyt sinänsä usko, että lastemme persoonat muuttuisivat maagisesti 10-vuotispäivän korvilla ja tekisivät yhtäkkiä vanhemmuudesta tosi haastavaa. Mutta tottakai, mitä enemmän lapselle antaa vapauksia, vastuuta ja velvollisuuksia, sitä enemmän saa myös tehdä ajatustyötä vanhempana. Mikä on sopivasti missäkin iässä, mikä on oikein juuri minun lapselleni. Sitä olen odottanut.

10-vuotiaat eivät ole enää mitään pikkulapsia, vaan aktiivisia toimijoita ja ajattelijoita, joiden kanssa voi käydä keskustelua mistä tahansa ja jotka tekevät jo paljon asioita itsenäisesti. Silti he ovat vielä selkeästi lapsia, vaikka paljon jo tietävät, osaavat ja ymmärtävätkin. Ihana ikä, niinkuin jokainen ikä omalla tavallaan. Ollaan puhuttu niin paljon kaikesta ja minun ja 10-vuotiaani yhteistä lempitekemistä onkin ihan vaan yhdessä hengailu ja jutteleminen. En koskaan kyllästy kuulemaan mitä ajatuksia lasteni päässä liikkuu. Se on ehkä siisteintä vanhemmuudessa, että saa oppia ymmärtämään ja tutustua aitiopaikalla niin mahtavien tyyppien ajatusmaailmaan. Ja tietenkin myös vaikuttaa siihen ainakin jossain määrin. Se jos mikä on ihan valtavan palkitsevaa, kun huomaa lasten itse ajattelevan ja huomioivan arjessa ja elämässä niitä asioita ja arvoja, joita itse pitää tärkeänä ja joita on heille halunnut opettaa.

Edelleen musta tuntuu, että vasta eilen olin itse teini. Muistan niin selvästi millaista oma teini-ikäni oli ja koen, että sen ansiosta mulla on hyvät lähtökohdat näihin vanhemmuuden seuraaviin 10 vuoteen. Uskon, että pystyn hyvin ymmärtämään teinin ajatusmaailmaa, tarpeita ja toiveita ja olemaan silti myös se turvallinen aikuinen, joka asettaa sopivat rajat. Toisaalta, jokainen ihminen on tietysti erilainen, eikä esikoiseni teini-iässä välttämättä ole mitään samaa kuin omassani. Ainakin toivon, että hän saa kasvaa teinivuotensa rauhassa ilman liikaa vastuuta ja velvollisuuksia, joita itselläni oli äidin sairauden vuoksi. Vaikka ne kasvattivat minua ja opettivat tärkeitä taitoja, en silti toivo kenellekään samaa. Onneksi meitä on tässä kaksi vanhempaa ja neljä lasta jakamassa yhdessä tätä elämää, tapahtui mitä tapahtui.

Kun kasvattaa teinityttöjä 2020-luvun Suomessa, on mun mielestä ihan super tärkeää välttää niitä sudenkuoppia, joihin on itse teinityttönä pudonnut. Omassa teini-iässäni koin häpeää monesta asiasta. Menkoista, ulkonäöstä ja siitä millainen olin ja mitä tein. Mun tyttöjen ei tarvitse hävetä eikä potea kiltin tytön syndroomaa tai olla hyviä jätkiä. He ovat tismalleen oikeanlaisia, kuten itsekin olin, vaikka en sitä tiennytkään. Mä opetan mun tytöt kyseenalaistamaan ja haastamaan rohkeasti. Enkä ajattele olevani itse aina oikeassa, koska olen äiti. Tai että opettaja on aina oikeassa, koska on opettaja. Jos ja kun he haastavat mun ja muiden aikuisten ajatuksia ja opettavat vuorostaan itse mua, olen onnistunut.

Uskon, että nämä seuraavat 10 vuotta äitiyttä tulevat olemaan ihan mieletön seikkailu. Edessä on tärkeitä vuosia, jolloin lapseni tulevat ehkä löytämään itsensä ja unelmansa. Seuraavan 10 vuoden aikana lapseni tulevat saamaan yhä enemmän päätösvaltaa omista asioistaan ja vuosikymmenen loppupuolella, täysi-ikäisenä, ehkä jo muuttamaan omilleen, opiskelemaan tai keksimään mitä haluavat tehdä isona. Toisaalta mulle on ihan älyttömän tärkeää opettaa heille, että mikään mitä he tekevät teinivuosina ei määrittele loppuelämän suuntaa. Vaikka he mokailisivat, olisivat keskeneräisiä, eivätkä tietäisi unelma-ammattiaan tai edes sitä, mitä haluavat seuraavan vuoden aikana, he ovat ihania omina itsenään ja heillä on koska tahansa mahdollisuus tehdä mitä vaan ja muuttaa elämän suuntaa.

Joo, tässä nyt mentiin jo melko pitkälle eteenpäin, mutta oikeasti, jos seuraavat 10 vuotta menevät yhtä nopeasti kuin nämä edelliset, niin kyllä, kohta esikoiseni täyttää 20 vuotta.

Kiitos rakas esikoinen siitä, että olen saanut olla äitisi jo 10 vuotta. Ja maailman eniten onnea 10-vuotiaalle <3 Tänään on sun päivä! 


Mikä muuttuu neljännen lapsen myötä?

04.03.2021

Yksi toivotuimpia raskausaiheita on ollut ”mikä kaikki meidän arjessa ja elämässä muuttuu neljännen lapsen myötä”. Näin etukäteen on vaikea tietenkään tietää kaikkea, mutta käytännön asioista me ollaan jo aika hyvin perillä. Kirjoitin itse asiassa jo silloin syksyllä, kun aihetta ekaa kertaa väläyttelin, että ollaan jo mietitty näitä käytännön juttuja valmiiksi. Niitä on ollut hauska miettiä ja myös samalla huomata, että niin ne omat arvot ja asenteetkin kehittyy kokemuksen myötä. Kaksi suurinta käytännön juttua, joista on eniten kysytty, on tietenkin auto ja asunto.

Meillä on 7-paikkainen ja erittäin tilava auto jo valmiiksi, joten autoa ei tarvitse vaihtaa. Se on iso helpotus, koska me rakastetaan meidän nykyistä autoa. En edes tiedä mihin sen vaihtaisi, jos pitäisi vaihtaa. Ainakin seuraavat pari vuotta mennään luultavasti siis tuolla tutulla ja turvallisella Skoda Kodiaqilla, eikä meille ainakaan mitään bussia ole tulossa.

7-paikkaiseen mahtuu edelleen yksi lisätyyppi kyytiin, vaikka me oltaisiin koko 6-henkinen perhe siellä. Suksiboksi tosin ajateltiin hommata, niin pidempiä matkoja matkustaessa riittää edelleen tilaa matkatavaroille hyvin. Sitä en sano, etteikö toinen auto voisi jossain vaiheessa tulla ajankohtaiseksi tämän rinnalle, mutta vielä ei ole sen aika.

Ja sitten se asunto. Meillä on rapiat 100 neliötä ja kolme makuuhuonetta. Tällä hetkellä meillä esikoinen ja 7v jakavat yhden huoneen ja kuopus nukkuu yksin toisessa, joka toimii myös leikkihuoneena. Kaikki makuuhuoneet ovat suuria ja tilavia. Vauva mahtuu mainiosti nukkumaan ensin meidän makuuhuoneessa ja myöhemmin sitten kuopuksen kanssa. Ainakaan nyt siis toistaiseksi meillä ei ole minkäänlaisia muuttosuunnitelmia näköpiirissä.

Me rakastetaan tätä kotia ja ollaan huomattu tässä 11 kuukauden asumisen aikana, että mahdutaan tänne erittäin hyvin. Meillä on avara ja tilava alakerta, jossa kaikilla on tilaa hengata. Ja meillä on yläkerta, jossa lapsilla on kivat huoneet ja aikuisilla mukava makuu-/työhuone, joissa me  kaikki vietetään aikaa mielellään.

Meillä on täällä myös kaksi tilavaa kylpyhuonetta (kolmella suihkulla) sekä kodinhoitohuone ja iso oma piha, jotka kaikki helpottavat elämää ja tuovat niitä kaivattuja lisäneliöitä ja toimintoja meidän arkeen.

Tämä korona-aika hieman vääristää sitä kuvaa, kuinka paljon aikaa kotona vietetään ”normaalissa” arjessa. Sitten kun ei ole enää korona-aika ja meilläkin isommat lapset ovat jo nyt sen ikäisiä, että osaavat liikkua itsenäisesti, niin varmasti myös se heidän kotona viettämä aika jonkin verran vähenee ja kavereiden kanssa ulkona/puistossa/nuorisotalolla/harrastuksissa vietetty aika lisääntyy taas.

Ja silti, vaikka ollaan oltu super tiiviisti yhdessä täällä koko tämä aika ja me vanhemmat myös tehty töitä/opiskeltu kotona, niin ollaan koettu, että kaikille on enemmän kuin riittävästi tilaa. Aina löytyy oma rauhallinen nurkka tarvittaessa ja jokaisella on omat paikat ja tilat niille omille tärkeille tavaroille, joista saa itse päättää.

Jotkut kaipaavat enemmän tilaa ja toiset vähemmän. Tiedän useampia perheitä, jotka asuvat neljän lapsen kanssa pienemmässäkin kodissa kuin me ja mahtuvat hyvin. Mun mielestä näistä asioista on myös hyvä puhua ja murtaa ennakkoluuloja. Suomessa etenkin maalla tai pienemmissä kaupungeissa ihmiset rakentavat usein nelihenkisellekin perheelle 150-200 neliön taloja, koska se on mahdollista. Rakentaminen on edullisempaa kuin täällä pk-seudulla, tontit maksavat murto-osan siitä mitä täällä, ja kukapa ei tykkäisi, kun on paljon avaraa tilaa.

Ei siinä ole mitään väärää. Varmaan itsekin haluaisin asua niin, jos olisin tottunut jo omassa lapsuudessa siihen, että on iso talo. Minä sen sijaan olen tottunut asumaan kompakteissa vuokra-asunnoissa koko elämäni, ja tämä meidän reilut 100 neliötä ikiomaa paritalon puolikasta on eniten, mitä mulla on koskaan ollut. Siihen on helppo olla tyytyväinen.

Ja toki onhan esim ympäristösyistä kannattavaa asua tiiviimmin ja kyseenalaistaa sitä omaa tilan ja tavaran tarvetta.  En sano, etteikö mekin joskus tulevaisuudessa voitaisi muuttaa isompaan kuin nyt, mutta sanon, että toistaiseksi me mahdutaan ihan hyvin näin, eikä ole muuttosuunnitelmia. Jos joskus tulee sellainen fiilis, että kaivataan enemmän tilaa tai esim. lapset alkavat toivoa kokonaan omia huoneita, niin tottakai ollaan valmiita silloin miettimään uudelleen. Meille kaikkein tärkeintä on se, että lapsilla on hyvä olla omassa kodissa.

Yksi suunnitelma meillä kyllä on ja se on ollut jo pitkään ja se on meidän pihavajan muuttaminen vierasmajaksi. Meillä on  pihavaja, jonka lisäksi meillä on tilava varasto ja kellari, joten säilytystilaa kyllä riittää. Mutta vieraille ei ole erillistä omaa tilaa ja vierasmaja ajaisi sen asian ainakin kesäisin. Meillä oli alunperin tarkoitus tarttua tähän asiaan jo viime kesänä, mutta keittiöremontti ja korona veivät suurimman osan säästöistä. Haudattiin se idea silloin siis odottamaan tulevaisuutta. Haaveena on, että tehtäisiin meidän pihalle kaunis lasiovinen vierasmaja, jossa mahtuisi yöpymään mukavasti ainakin niin kauan kuin ulkona on lämmintä.

Mutta ollaan taas edetty tämän kanssa aika hitaasti (lue: ei ollenkaan), koska tämä alkuvuosi on tosiaan ollut hieman rankka ja ollut ihan muut asiat mielessä kuin vierasmaja. Eli voi olla, että tämä ei etene tänäkään vuonna vielä, kun pitää selvitellä kaikki lupa-asiat (joissa voi kestää kauankin) ja miettiä mikä on järkevin keino toteuttaa tämä. Mutta ehkä joskus!

Näiden kahden suuren käytännön asian lisäksi ei nyt tule mieleen mitään sen suurempaa, mitä vauva elämästä muuttaisi. Toki vauvan syntymä tuo aina oman intensiivisen lisänsä arkeen ja jokainen persoona tuo oman mausteensa perheeseen, mutta muuten elämä varmasti jatkuu melko samanlaisena kuin ennenkin. Perhevapaiden jakamisesta ja muusta tulen kertomaan enemmän myöhemmin, kun ollaan itse selvillä siitä, miten toimitaan niiden kanssa.

Toistaiseksi siis tuntuu siltä, että vauva solahtaa melko mutkattomasti meidän arkeen, kun tämä on ensimmäinen kerta kun ei tarvitse muuttaa raskausaikana, ja auton hankinnan jälkeen myös eka kerta kun autoonkin mahdutaan ihan suoraan kaikki. Ihanan leppoisaa, kun isoin hankinta on varmaan vaunut!


Kuinka päädyimme yrittämään neljättä

25.02.2021

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3