Teen aina vuoden lopuksi vuosikoosteen, jossa käyn läpi vuoden tärkeimmät käänteet kuukausi kuukaudelta. Sellainen on tulossa tänäkin vuonna ja voi mikä vuoristorata siitä tuleekaan. Mutta ajattelin, että haluan tallentaa tähän postaukseen juuri tämän hetken. Sellaisia pieniä ihania asioita meidän elämästä, jotka liian helposti pääsisivät muuten unohtumaan ihan täysin. Pieniä hetkiä ja sanoja, jotka tekivät mun päivistä parempia.

Tästä joulukuusta haluan muistaa:

Sen, kuinka kuopus kaksi vuotta ja neljä kuukautta, sanoi joka aamu ”Äiti mulla on tänään juhlat. Haluan mekon päälle.”

Sen, kuinka kivaa meillä oli, kun oltiin kylässä kakkosen kummisedän ja hänen perheensä luona. Syötiin ihan superhyvää peltipizzaa ja salaattia, jossa oli mm. pistaasia, parmesania ja rucolaa.

Sen, miten 6-vuotias sanoi tänään nukkumaan mennessä, että odottaa joululomasta eniten pulkkamäkeen ja uimaan menemistä yhdessä koko perhe. Ja sen, miten hän esitteli luomaansa uskomatonta taloa ja sen tornihuoneita ja pihaa Minecraftissa mulle. Hän rakentaa niin taitavasti ja luovasti.

Sen, kun paketoitiin naapurin Sallan kanssa meidän joulupaketteja. Salla tarjoutui itse tulemaan paketoimaan ja oli ihan valtava apu. Lisäksi meillä oli niin hauskaa yhdessä! Sovittiin, että tehdään tästä jouluperinne.

Sen, miten uskomattoman ihanasti meidän 10-vuotias esiintyi Lucia-esityksessä. Hän hymyili niin iloisesti ja oli aivan messissä ja lauloi todella kauniisti. Hänellä on loistava asenne ja meininki. Ja miten ihana kahdenkeskinen reissu me tehtiin hänen kanssa Tampereelle pari viikkoa sitten. Oli ihan parasta olla kahdestaan.

Sen, miten mahtavan uutislähetyksen 12-vuotias oli tehnyt koulussa ryhmätyönä luokkalaistensa kanssa. Sain nähdä sen videolta, ja se oli aivan kuin oikeat uutiset, haastatteluita ja ”Pekka Poudan koiraa” myöten. Siis miten käsittämättömän taitavia tämän päivän 12-vuotiaat ovat käsikirjoittamaan, kuvaamaan ja editoimaan. Ja tietysti esiintymään. Meidän 12-vuotias loisti uutislähetyksen lisäksi niin Lucia-esityksessä kuin joulukonsertin soololaulussakin.

Sen, miten tanssittiin DJ Jetron diskossa ystäväni Viivin valmistujaisissa lasten ja Viivin kanssa. Oli niin kova meno, hiton hyvää musiikkia, naurua ja ihania ihmisiä. Ja valtavan suuri onni ystävän puolesta.

Sen, miten Otto oli mun tukena kaikessa, ja tehtiin tiiminä töitä. Puhallettiin yhteen hiileen, vaikka tämä ensimmäinen joulusesonki yhteisen yrityksen kanssa on ollut ihan todella tiukkaa tykitystä. Kiitollisena siitä, että töitä on, mutta samalla kiitollisena siitä, että joululoma jo häämöttää. Töiden ja lastenhoidon lisäksi ei paljoa muuta olla ehdittykään yhdessä tehdä, kun olen istunut illatkin koneella naputtelemassa lasten mentyä nukkumaan. Mutta meidän yhteisistä iltapaloista ollaan pidetty kiinni.

Sen, miten yhtenä iltana koululaiset olivat tekemässä iltapalaa ja alkoivat yhtäkkiä ihan muuten vain laulaa joululaulua niin, että toinen lauloi stemmaa ja toinen melodiaa. Se kuulosti niin upealta. Ehdin tallentaa viimeiset yhdeksän sekuntia siitä videolle.

Sen, kuinka 2-vuotias sanoi joka päivä mummulle ”Mä rakastan sua mummu” puhelimessa. Ja kuinka mummun katse loisti, kun hän kuuli sen.

Sen, miten leivottiin yhdessä pipareita lasten kanssa. Kaikki auttoivat toisiaan, isommat pienempiä. Ja lopputuloksena oli maailman hienoimpia ja värikkäimpiä pipareita, iso liuta.

Kiitos elämä kaikista näistä hetkistä <3 Ja toivottavasti muistan lukea nämä sitten joskus, kun aikaa on kulunut ja olen jo ehtinyt unohtaa. 

Moikka ihanat! Ajattelin kirjoittaa vähän kuulumisia ihan tänne blogin puolelle, kun viime aikoina ei ole tullut sitä tehtyä. Tämä vuoden alku on ollut rankempi kuin osasin odottaa, mutta pikkuhiljaa mieli alkaa olla valoisampi ja alan palata takaisin niille raiteille, joilla vielä toiveikkaana vuoden ensimmäisenä päivänä olin. Kyllä tällä vuodella voi olla mulle vielä paljon hyvääkin annettavaa. Pitää vain avata sydän uusille mahdollisuuksille ja ihanille asioille ja olla valmiina vastaanottamaan niitä. Vuosi on vasta ihan alussa, ja sen, että se alkoi surullisissa merkeissä ei tarvitse määritellä koko loppuvuoden suuntaa.

Ja oikeastaan musta tuntuu, että nyt kun hautajaiset ovat olleet ja ollaan saatu käsitellä surua yhdessä läheisten kanssa ja jättää jäähyväiset, on mieli kevyempi ja huomaan helpommin taas niitä hyviä juttuja. Vaikka suru ja ikävä ei koskaan poistu täysin, nyt on taas tilaa myös ilolle ja ihanille asioille. Jo heti eilen sain hyviä uutisia, joilla voi kenties olla suurikin vaikutus tämän vuoden tekemisiin. Kerron siitä lisää vielä myöhemmin.

Tänään meillä oli kuopuksen 1,5-vuotisneuvola ja hän oli kasvanut niin hienosti! Neuvolan vastaanotolla hän piirteli innoissaan paperin täyteen ja sai kehuja ilmiömäisestä kynäotteestaan. Kuopukselle kuuluu oikein hyvää. Hän on alkanut puhumaan pikkuhiljaa sellaisia kahden sanan lauseita ja yöunetkin ovat sujuneet hieman paremmin viime aikoina. Katkonaisille unille tammikuussa löytyi selitykseksi se, että hampaita tuli todella rivakassa tahdissa monta lisää.

Kolmonen täytti viime viikolla jo kuusi vuotta ja hyväksyttiin hänelle eskaripaikka. Niin jännittävää! Odotan kyllä eskaria innolla, sillä meillä ainakin koululaiset tykkäsivät tosi paljon olla eskarissa aikanaan ja se oli jotenkin sellainen tosi kiva elämänvaihe. Mutta en kyllä silti kestä, että ensi vuonna meidän kolmas vauva menee muka jo kouluun, miten! No, ei pidä hötkyillä, ensin tässä on vielä tämä dagiskevät ja sitten pitkän kesäloman jälkeen eskarivuosi. Mutta kokemuksesta tiedän, että se menee hurjan nopeasti ja kohta sitten odotellaan jo sitä koulun alkua.

Oton kanssa vietimme viime viikolla yhdeksättä hääpäivää ja 12. vuosipäivää. Otto antoi mulle hääpäivälahjaksi Soda Streamin ja sen kanssa ikuisen ylläpidon – hän kuulemma pitää aina huolen, että mulla on tuoretta hiiliihapotettua vettä saatavilla ja pullot puhtaana! Voin kertoa, että tämä käytännöllinen lahja yhdessä ylläpitopalvelun kanssa oli ehkä yksi romanttisimmista jutuista, mitä oon ikinä saanut. Otto tietää tasan mitä kaipaan ja on valmis huolehtimaan, että saan sen. Ihana! Mäkin annoin Otolle hääpäivälahjan, mutta se jääköön meidän kahden väliseksi. Oli tyytyväinen lahjaansa hänkin. Käytiin myös kahdestaan syömässä ravintola Hugossa Oulussa ja oli kyllä herkullista ruokaa.

Tällä viikolla mulla on ihan täysi työviikko, mutta ensi viikolla lapset ovat hiihtolomalla ja suunnitelmissa on itsekin tehdä vähän lyhyempää päivää. Ajateltiin käydä ainakin laskettelemassa koko perhe tässä Helsingin lähellä jonain päivänä. Muuten ollaan varmaankin aika paljon kotona ja ulkoillaan ja rentoudutaan. Kaksi Oulun reissua ajomatkoineen tälle vuodelle on jo tehty, joten nyt tekee hyvää olla ihan vaan kotiympäristössä, eikä matkustella minnekään. Ihanaa kun hiihtolomalla meidän isotkin ovat enemmän kotona, kun ei ole koulua ja harrastuksia. Aiotaan käydä myös meidän toisen koululaisen kanssa katsomassa Titanic leffassa, kun siitä ilmestyy se 25-vuotisjuhlaversio! Siitä tulee varmasti ihanaa. Ollaan molemmat nähty se leffa varmaan ainakin kymmenen kertaa, mutta koskaan siihen ei kyllästy.

Meillä on paljon kivoja suunnitelmia tälle vuodelle ja tässä vuoden alussa on aina jännittävä fiilis, kun ei vielä tiedä mitkä kaikki niistä tulevat toteutumaan tai mitä muuta uutta ja jännää universumi heittää meidän tielle. Mutta olen varma, että tästä vuodesta tulee vielä hyvä vuosi. Olen toiveikas ja olen kiitollinen niin paljosta. Ihanaa huomista ystävänpäivää kaikille ja valtavan suuri kiitos vielä kaikista lämpimistä ajatuksista ja kauniista sanoista, joita olette lähettäneet. <3

Sinne meni maaliskuukin ja olen oikeastaan tosi helpottunut. Maaliskuussa tuli ulos meidän Rikkaat & Rahattomat -jakso, jota oltiin jännitetty jo 1,5 vuoden ajan. Oli jännittävää ja pelottavaakin odottaa näin pitkään, että millainen jakso sieltä tulee ulos ja millaisen vastaanoton se saa. Mutta sain huomata, että ihan turhaan jännitti. Jakso oli just sellainen kuin meidän kokemuskin, positiivinen ja mahtava kokemus ja hyvät fiilikset! Jakson myötä oon saanut roppakaupalla ihan mieletöntä palautetta teiltä ihanilta, ja se on tuntunut ihan älyttömän hyvältä. Miten ihania ihmisiä siellä ruutujen takana onkaan, ei voi kuin ihmetellä ja ihailla.

Alkukuusta tuntui vielä ihan talvelta ja nyt on ihan täysi kevätmeininki ja miljoona kertaa enemmän valoa. Se on ihanaa ja on niin paljon enemmän energiaa jaksaa arjessa, kun päivät ovat pidempiä valon ansiosta. Talvella aina tuntuu, että siinä vaiheessa kun iltaruoka on syöty niin se ilta on vähän niinkuin siinä ja sitten vaan odotellaan nukkumaanmenoa, ellei sitten ole harrastuksia tms. Keväällä kun on valoa, niin sitten se iltakin tuntuu paljon pidemmältä, vaikka samat tunnithan ne siinä onkin ja ihan yhtä paljon aikaa. Keväällä illalla on koko maailma avoinna ja ulkoilu ja kaikki on paljon mukavampaa myös iltaisin, kun on sitä valoa.

Ollaan pikkuhiljaa alettu miettimään meidän terassin ja pihan kevättä ja kesää. Viime vuonna laitettiin pihaa jo vähän, mutta aika tosi vähän. Oisko tää se vuosi, kun upgreidataan meidän 8 vuotta vanhat _parveke_kalusteet ja hankitaan joku meidän valtavalle terassille sopivampi oleskeluryhmä? En tiedä, katsotaan.  Pointtina ei siis ole se, että kalusteet on vanhat, koska ne on edelleen tosi hyvässä kunnossa ja ajattomat. Mutta se, että ne on alunperin hankittu parvekkeelle, joka on ehkä viidesosan meidän nykyisestä terassista, vaikuttaa siihen, että kalusteet ei ehkä ole ne sopivimmat meidän pihalle. Samoin meillä on neljän hengen ruokailuryhmä, joka on hankittu alunperin meidän rivarin terassille. Nykyiselle terassille mahtuisi vaikka 10 hlö ruokapöytä hyvin ja sellainen me oikeasti tarvittaisiinkin, että mahtuu edes muutama vieras meidän 6-henkisen perheen lisäksi.

Mutta tähän pientaloelämään taitaa kuulua vähän se, että aina on jotain huollettavaa tai laitettavaa ja päivitettävää, eikä ikinä tule ihan valmista. Pihahommien lisäksi päivitystä kaipaisivat vaatekaapit, alakerran vessan kaakelit (maalia) ja allaskaluste sekä lastenhuoneet, joita pitäisi muokata vähän toimivammiksi nykyisiin tarpeisiin. Kaikkea ei varmasti tulla tekemään tänä vuonna tai ei varmaan ensi vuonnakaan, mutta ainakin tiedostetaan mitä kaikkea on suunnitelmissa.

Tuntuu hullulta, että lapsilla on koulua enää huhti- ja toukokuu ja sitten edessä on kesä. Tää on oikeastaan ihan sitä parasta aikaa vuodesta, kun on koko mieletön ihana pitkä valoisa kesä vasta edessä! Voi jo maistaa kielellä kesän ihanat mansikat ja jäätelöt ja suolaisen tuulen merellä, se kakki ihana odottaa ihan kulman takana.

Vauvalla on menossa kunnon kasvuspurtti ja taitoja tulee kuin sieniä sateella. Kirjoittelen hänen kuulumisia taas kuukausipostauksessa kun uusi etappi tulee täyteen. Ensi viikolla on edessä jo 8kk-neuvolaa ja rokotuksia. Apua, miten aika menee!

Tällä hetkellä elämä tuntuu k-tilanteen suhteen normaalimmalta kuin kertaakaan kuluneen kahden vuoden aikana. Mutta muuten maailma on tietysti aivan sekaisin. Vaikka Ukrainan tilanne ahdistaa, uutisia tulee luettua paljon ja yritän auttaa tasaisin väliajoin hyväntekeväisyyden kautta, olen myös yrittänyt iloita siitä, että jonkinlaista normaaliutta on palannut meidän arkeen. Ehkä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2019 pääsen katsomaan lasten kevätjuhlia tai harrastusten kevätnäytöksiä tänä vuonna? En tiedä, viime vuonna jo iloitsin joulujuhlista, mutta viime hetkellä nekin jouduttiin perumaan sitten kun rajoitukset kiristyivät ja tilanne huononi. Katsotaan miten käy. Mutta suhtaudun varovaisen innostuneesti siihen, että pääsisin näkemään iloisia lapsia esiintymässä ja laulamassa Den blomster tiden kommer.

Siinäpä meidän sekalaisia kuulumisia juuri tällä hetkellä! Arki on just nyt jotenkin tosi kivaa. Paljon ihania kohtaamisia (niin kiitollinen siitä, että tapahtumat ja tilaisuudet ovat tehneet paluun pitkän tauon jälkeen), lapsilla on kaikilla jotenkin tosi hauska ja rento vaihe menossa ja muutenkin kaikki sujuu mukavasti. On myös kivoja suunnitelmia tälle keväälle ja koko vuodelle ja sellainen toiveikas olo. Yritän pitää siitä kiinni vaikka mikä olisi.

Vuosi sitten tähän aikaan oli mun vuoden pelottavin päivä. Mun äiti meni sinä päivänä rutiinileikkaukseen johon oli odottanut aikaa jo hyvän tovin. Leikkauksen piti olla ihan muutaman tunnin läpihuutojuttu, mutta siinä ilmenneiden komplikaatioiden vuoksi äiti joutui teho-osastolle, enkä saanut äitiin yhteyttä. Koko päivän vaan päivitin ja päivitin puhelinta, milloin äiti laittaa viestiä, että kaikki hyvin. Kun viestiä ei vaan kuulunut, lopulta soitin osastolle, jonne äidin piti mennä ja sieltä kerrottiin, että äiti ei ole mennyt sinne osastolle ollenkaan, vaan leikkauksesta suoraan teholle. Vasta seuraavana päivänä sain yhteyden äitiin ja pystyin vihdoin huokaisemaan helpotuksesta. Mutta ne 24 tuntia siinä välissä, ne olivat pelottavat ja kaikenlaista kävi jo mielessä.

Viime vuonna marraskuu ei todellakaan ollut mitään herkkua. Äiti oli viikkokausia sairaalassa, koska komplikaatioiden vuoksi häntä ei voinut kotiuttaa. Lopulta hän pääsi vähän ennen joulua kotiin, oltuaan sairaalassa yli kuukauden. (Nämä kerrottu äidin luvalla jo viime vuonna). Huoli äidistä oli kova, mutta lisäksi oli muutenkin kurjaa. Koronatilanne paheni jatkuvasti ja kaikki oli todella epävarmaa, talous, joulu ja elämä ylipäätään. Silloin ei vielä oltu aloitettu rokotuksiakaan ja jotenkin koko se koronavuosi tuntui ihan loputtoman pitkältä ja synkältä, ulospääsyä ei ollut näkyvissä, kun sille ei ollut mitään konkreettista aikataulua.

Silloin haaveiltiin kovasti vauvasta ja oltiin annettu vauvalle lupa tulla, mutta vauvaakaan ei ihan vielä kuulunut. Kaikki se epävarmuus ja stressi sinä vuonna oli saanut meidät miettimään mikä meille tuo kaikkein eniten onnea, iloa ja rakkautta elämään ja yhdessä tuumin oltiin tultu siihen tulokseen, että se on meidän perhe. Lapset. Me haluttiin vielä yksi sellainen, yksi ihana pieni rakas, joka tuo loputtomasti onnea ja rakkautta lisää mukanaan. Toivottiin niin kovasti, että oltaisiin vielä kerran niin onnekkaita, että voitaisiin saada lapsi.

Silloin en tiennyt, että jo seuraavasta kierrosta tärppäisi. Marraskuu oli täynnä huolta, surua ja stressiä ja jotenkin sen kaiken jälkeen joulukuussa meidän vauva sai alkunsa. Aina sanotaan, että lopeta vain stressaaminen niin tulet heti raskaaksi. No voin kertoa, että minä kyllä stressasin ja murehdin kaikkea mahdollista vielä joulukuussakin, mutta jostain syystä tämä rakas tarttui mukaan juuri silloin.

Nyt kun katson vuoden taaksepäin, toivon, että voisin antaa ison rutistushalin itselleni. Että kyllä, kaikki todella järjestyi parhain päin niinkuin silloin yritin ajatella kovasti. Äiti pääsi kotiin ja toipui, maailma avautui vihdoin taas, työkuviot lähtivät korona-ajan jälkeen takaisin nousuun ja saatiin se vauvakin, jota niin kovasti oltiin toivottu.

Aina kun tuntuu, että  on vaikeaa, pitäisi vaan keskittyä etenemään hetki kerrallaan, eikä ainakaan murehtia tulevaisuutta. Useimmiten se onnistuu multa ihan hyvin, mutta jos liikaa kasaantuu asiat, niin kyllä siinä voi välillä tulla sellainenkin ajatus mieleen, että apua, entä jos kaikki ei vaan järjestykään. Entä jos tulevaisuudessa onkin vaan lisää kurjia juttuja? Onneksi rinnalla kulkee sellainen järjen ääni kuin Otto, joka muistuttaa, että kyllä ne asiat aina järjestyy. Ja jos ei ihan kaikki aina järjestyisikään juuri niinkuin itse toivoo, niin hän on siinä rinnalla kuitenkin. Ottamassa mun kanssa vastaan mitä ikinä tuleekaan.

Marraskuun pimeät illat saavat miettimään kaikenlaista, ja ehkä myös se, että mun aikuiselämän rankimmat hetket ovat sattuneet juuri marraskuulle. Marraskuu on se kuukausi kun menetin mun mummun ja marraskuu oli todella rankka myös viime vuonna. Ne muistot palaavat marraskuussa herkästi mieleen. Tämän vuoden marraskuu on kuitenkin täynnä valoa ja iloa ja onnea. Kaikkea sitä, mistä viime vuonna vain haaveilin ja mitä pelkäsin menettäväni.

Joskus tulee niitä rankempia marraskuita ja joskus niitä marraskuita, kun kaikki on juuri kohdallaan. Vuosi voi tehdä valtavan eron. Etukäteen ei kannata murehtia, että entä jos ensi marraskuu onkin juuri se marraskuu, kun kaikesta tulee hankalaa. Koska silloin kun on vaikeaa, ei koskaan ajattele, että onneksi murehdin sitä etukäteen. Mutta jos sulla on juuri nyt siellä meneillään rankka marraskuu, niin ehkä sulle antaa toivoa ja iloa se, että vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen. Vuoden päästä voit olla juuri siellä, mikä on nyt vasta varovainen haave. Haleja kaikille teille ihanille siellä <3 

Syksy on meillä aina alkuun tätä synttäritykitystä, etenkin jatkossa, kun nuorinkin sattui syntymään elokuussa. Mutta ei se mitään, mä rakastan juhlia ja synttäreitä. Tänään on esikoiseni 10-vuotispäivä – nyt on eka lapsi siirtynyt kahteen numeroon. 10 vuotta on kulunut kuin silmänräpäys. Olen kokenut nämä äitiyteni ensimmäiset 10 vuotta ihan äärimmäisen ihaniksi ja antoisiksi ja musta on vaan niin siistiä, miten upeita lapsia meillä on. Sen ajatuksen äärelle tulee usein pysähdyttyä.

Mutta täytyy sanoa, että vaikka ikuinen vauvakuumeilija olenkin (trust me, se vauvakuume tuli uudelleen jo raskausaikana), niin nyt esikoisen täyttäessä 10 aletaan päästä siihen osuuteen vanhemmuudesta, mitä olen odottanut alusta asti ihan valtavasti. Teini-ikä alkaa lähestyä, omia mielipiteitä, haaveita ja ajatuksia on yhä enemmän ja ehkä nyt saan vihdoin alkaa haastaa itseäni vanhempana. Ensimmäiset 10 vuotta ovat olleet ihan lasten leikkiä, enkä nyt sinänsä usko, että lastemme persoonat muuttuisivat maagisesti 10-vuotispäivän korvilla ja tekisivät yhtäkkiä vanhemmuudesta tosi haastavaa. Mutta tottakai, mitä enemmän lapselle antaa vapauksia, vastuuta ja velvollisuuksia, sitä enemmän saa myös tehdä ajatustyötä vanhempana. Mikä on sopivasti missäkin iässä, mikä on oikein juuri minun lapselleni. Sitä olen odottanut.

10-vuotiaat eivät ole enää mitään pikkulapsia, vaan aktiivisia toimijoita ja ajattelijoita, joiden kanssa voi käydä keskustelua mistä tahansa ja jotka tekevät jo paljon asioita itsenäisesti. Silti he ovat vielä selkeästi lapsia, vaikka paljon jo tietävät, osaavat ja ymmärtävätkin. Ihana ikä, niinkuin jokainen ikä omalla tavallaan. Ollaan puhuttu niin paljon kaikesta ja minun ja 10-vuotiaani yhteistä lempitekemistä onkin ihan vaan yhdessä hengailu ja jutteleminen. En koskaan kyllästy kuulemaan mitä ajatuksia lasteni päässä liikkuu. Se on ehkä siisteintä vanhemmuudessa, että saa oppia ymmärtämään ja tutustua aitiopaikalla niin mahtavien tyyppien ajatusmaailmaan. Ja tietenkin myös vaikuttaa siihen ainakin jossain määrin. Se jos mikä on ihan valtavan palkitsevaa, kun huomaa lasten itse ajattelevan ja huomioivan arjessa ja elämässä niitä asioita ja arvoja, joita itse pitää tärkeänä ja joita on heille halunnut opettaa.

Edelleen musta tuntuu, että vasta eilen olin itse teini. Muistan niin selvästi millaista oma teini-ikäni oli ja koen, että sen ansiosta mulla on hyvät lähtökohdat näihin vanhemmuuden seuraaviin 10 vuoteen. Uskon, että pystyn hyvin ymmärtämään teinin ajatusmaailmaa, tarpeita ja toiveita ja olemaan silti myös se turvallinen aikuinen, joka asettaa sopivat rajat. Toisaalta, jokainen ihminen on tietysti erilainen, eikä esikoiseni teini-iässä välttämättä ole mitään samaa kuin omassani. Ainakin toivon, että hän saa kasvaa teinivuotensa rauhassa ilman liikaa vastuuta ja velvollisuuksia, joita itselläni oli äidin sairauden vuoksi. Vaikka ne kasvattivat minua ja opettivat tärkeitä taitoja, en silti toivo kenellekään samaa. Onneksi meitä on tässä kaksi vanhempaa ja neljä lasta jakamassa yhdessä tätä elämää, tapahtui mitä tapahtui.

Kun kasvattaa teinityttöjä 2020-luvun Suomessa, on mun mielestä ihan super tärkeää välttää niitä sudenkuoppia, joihin on itse teinityttönä pudonnut. Omassa teini-iässäni koin häpeää monesta asiasta. Menkoista, ulkonäöstä ja siitä millainen olin ja mitä tein. Mun tyttöjen ei tarvitse hävetä eikä potea kiltin tytön syndroomaa tai olla hyviä jätkiä. He ovat tismalleen oikeanlaisia, kuten itsekin olin, vaikka en sitä tiennytkään. Mä opetan mun tytöt kyseenalaistamaan ja haastamaan rohkeasti. Enkä ajattele olevani itse aina oikeassa, koska olen äiti. Tai että opettaja on aina oikeassa, koska on opettaja. Jos ja kun he haastavat mun ja muiden aikuisten ajatuksia ja opettavat vuorostaan itse mua, olen onnistunut.

Uskon, että nämä seuraavat 10 vuotta äitiyttä tulevat olemaan ihan mieletön seikkailu. Edessä on tärkeitä vuosia, jolloin lapseni tulevat ehkä löytämään itsensä ja unelmansa. Seuraavan 10 vuoden aikana lapseni tulevat saamaan yhä enemmän päätösvaltaa omista asioistaan ja vuosikymmenen loppupuolella, täysi-ikäisenä, ehkä jo muuttamaan omilleen, opiskelemaan tai keksimään mitä haluavat tehdä isona. Toisaalta mulle on ihan älyttömän tärkeää opettaa heille, että mikään mitä he tekevät teinivuosina ei määrittele loppuelämän suuntaa. Vaikka he mokailisivat, olisivat keskeneräisiä, eivätkä tietäisi unelma-ammattiaan tai edes sitä, mitä haluavat seuraavan vuoden aikana, he ovat ihania omina itsenään ja heillä on koska tahansa mahdollisuus tehdä mitä vaan ja muuttaa elämän suuntaa.

Joo, tässä nyt mentiin jo melko pitkälle eteenpäin, mutta oikeasti, jos seuraavat 10 vuotta menevät yhtä nopeasti kuin nämä edelliset, niin kyllä, kohta esikoiseni täyttää 20 vuotta.

Kiitos rakas esikoinen siitä, että olen saanut olla äitisi jo 10 vuotta. Ja maailman eniten onnea 10-vuotiaalle <3 Tänään on sun päivä!