Isänpäivänä 2019 + lasten ajatuksia isistä

10.11.2019

Tänään vietetään Oton yhdeksättä isänpäivää. Ei liene tarpeellista muistella mistä kaikki alkoi, se on tehty jo aiempina vuosina. Voin keskittyä täysillä siihen, mitä on just nyt. Otto on isänä ihan mieletön. Hän on niin läsnä ja hän on niin mukana. Hän on meidän lapsille ja meidän perheelle se turvallinen järjen ääni, joka pitää huolen päivämääristä, rutiineista ja harrastuksista. Hän on se isi, joka muistaa kaikkien harrastukset, hammaslääkärit ja lelupäivät ja lukee kaikki wilmaan tulevat viikkotiedotteet ajatuksella. Hän on se, joka huolehtii, että kaikki ovat oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja repussa on kaksi hanskaa mukana. Mä olen se, joka hommaa sitä kalenterin täytettä, mutta ei muista aina täyttää niitä sinne kalenteriin.

Vaikka Otto pitää huolen kaikesta tärkeästä, hän ei nipota. Hän on just sellainen hauska isi, joka laulaa liian kovalla äänellä ruokakaupassa ja lapset voivat sitten teini-iässä viimeistään nolostella sitä. Hän on just se ihana isi, joka ramppaa taaperon luona illalla kymmenettä kertaa ja saattaa vielä silloinkin takaisin tullessaan kertoa mulle onnellinen hymy kasvoillaan, miten ihania juttuja taapero sanoi, vaikka ramppaaminen ärsyttäisi jo. Hän on just se isi, joka ohi kävellessään pysähtyy ihastelemaan ja ihmettelemään lasten tekemiä piirustuksia ja näyttää, että on niistä oikeasti kiinnostunut. Otto on niin isänä kuin puolisonakin hellin ja hyväsydämisin ihminen kenet mä tiedän. Ei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan.

Otto vie lapset kiipeilemään ja kuskaa harrastuksiin. Hän neuvoo lapsia kärsivällisesti ja antaa taaperon tehdä itse, vaikka se olisikin hitaampaa. Hän ottaa lapset mukaan kaikkialle. Ja mä rakastan kuunnella sitä, kun Otto kertoo meidän lapsista jollekin toiselle. Mä kuulen sen ilon ja ylpeyden ja rakkauden niin vahvana Oton äänessä.

Mä olen ihan valtavan onnekas, kun saan kasvattaa meidän lapsia just Oton kanssa. Hän on aina avoinna kaikelle uudelle, valmis opettelemaan jos ei osaa jotain ja valmis tulemaan vastaan ja tekemään kompromisseja. Otto kunnioittaa meidän lapsia ja kaikessa mitä hän tekee, hän huomioi heidät. Optimointi-Otto, niinkuin häntä välillä vitsillä kutsun. Optimointi-Otto pyrkii aina tekemään kaikesta mahdollisimman helppoa ja  mukavaa meidän perheelle. Mä arvostan sitä ihan täysillä. Ennen kaikkea Otto kuitenkin rakastaa. Hän rakastaa jokaisella solullaan meitä kaikkia niin paljon, että me tunnetaan se joka päivä, ihan kaikessa. Ja mä vaan toivon, että pystyn itse välittämään yhtä suurta ja lämmintä rakkautta hänelle.

Meillä on tosi samanlaiset kasvatusperiaatteet ja ollaan hiouduttu yhdessä tiiviiksi tiimiksi. Molemmat ovat tuoneet jotain omaa ja opetelleet jotain toiselta. Otolta mä olen oppinut vakautta ja sen, että aina saa ja pitää vähän hassutella. Me täydennetään toisiamme vanhempina. Oton kanssa vanhemmuus on helppoa, eikä mulla koskaan ole paineita olla Oton silmissä täydellinen, ei vanhempana eikä puolisona. Oton rinnalla saan olla myös heikko ja haavoittuva, eikä kenenkään meidän perheessä tarvitse kyseenalaistaa sitä, kelpaako sellaisena kuin on. Kaikesta saa ja voi puhua. Mä haluan aina tehdä parhaani, jotta Otolla ja lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla, mutta tiedän myös, että jos joskus erehdyn, epäonnistun tai teen virheen, Otto ymmärtää ja tulee vastaan.

Koska mulla ei ole omaa isää, mulla ei ole myöskään omaa kokemusta siitä, millaista se on kun on isä. Mä en koskaan saanut omalta isältäni mallia siitä, millaisen puolison mahdollisesti rinnalleni haluaisin, tai millaisen isän lapsilleni. Niinpä mä vaan haaveilin, että tapaisin jonkun maailman ihanimman ihmisen, joka olisi mulle hyvä ja turvallinen, jonka rinnalla olisi hyvä olla. Ja mulla kävi niin hyvä tuuri, että mä sain miljoona kertaa enemmän kuin osasin haaveilla.

Joka vuosi isänpäivänä (ja kaikkina muinakin päivinä) mä olen vaan ihan älyttömän kiitollinen siitä, että saan kulkea tätä matkaa Otto mun rinnalla. Jokaisen päivän jonka mä saan viettää Oton ja lasten kanssa, mä haluan täyttää rakkaudella, koska millään muulla ei ole mitään merkitystä. Otto, kiitos kun olet maailman paras isi meidän lapsille ja kiitos kun saan olla heidän vanhempi just sun kanssa. Hyvää isänpäivää vielä kerran <3

Lasten ajatuksia isistä isänpäivänä 2019:

”Mä rakastan isiä, koska se hassuttelee, se rakastaa, se vie harrastuksiin ja kaikkeen muuhun kivaan. Mä rakastan sitä et se on mun isi.”

”Mä rakastan isiä, koska se aina auttaa mua ja hakee eskarista. Parasta isissä on tönttikala.”

”Mä rakastan isiä, koska se aina kiusoittelee mua ja tekee aina hurjia juttuja. Isissä parasta on kakku.”

Ihanaa isänpäivää kaikille iseille, isoisille, isoisoisille ja kaikille heille, jotka toimivat isän roolissa. <3 

PS: Otosta oli muuten tänään isänpäivän kunniaksi myös artikkeli Iltalehdessä, joka oli mun mielestä Oton näköinen ja ihanasti kirjoitettu. Siihen pääsee TÄSTÄ.


Metsä ja syksy on parasta mitä tiedän

16.10.2019

Me ollaan tänä vuonna löydetty nimenomaan metsät jotenkin uudella tavalla. Ollaan me kyllä aina ulkoiltu perheen kesken, tehty pitkiä pyörälenkkejä ja samoiltu myös metsissä. Mutta jotenkin tänä vuonna jotain on naksahtanut ja metsässä olemisesta on tullut ehkä kivointa, mitä mä voin keksiä koko perheen yhteiseksi tekemiseksi. Kivempaa kuin mikään muu. Me nautitaan siitä ihan valtavan paljon koko porukka. Se on niin mielettömän hyvää vastapainoa kaikelle muulle arjessa. Metsässä mun päässä ei pyöri mitään ajatuksia, ei stressiä, ei työasioita eikä mitään to do -listoja. Metsässä mä vaan hengitän ja nautin. Se on aivan ihanaa.

Aina nykyään kun mietitään, että mitä tehtäisiin viikonloppuna, mä sanon ekana ”mennäänkö metsään?”. Ja sinne me yleensä mennään, jos ei ole mitään muuta erityistä tekemistä. Metsään voi mennä hyvällä säällä ja sinne voi mennä vesisateella, molemmissa on puolensa. Lasten kanssa vesisade metsässä on ihan parasta: voi ihmetellä kotiloita ja kuunnella sateen ropinaa.

Yleensä pakataan jotain evästäkin mukaan, kaakaota termariin, leipiä ja marjoja tai digestive-keksejä. Saatetaan olla metsässä retkellä monta tuntiakin. Just nyt kaikki upeat värit ulkona kannustavat lähtemään metsään vieläkin useammin. Mä niin toivon, että tämä innostus ei laannu siksi aikaa kun on pimeää ja synkkää, eikä vielä lunta maassa. Lumihan tuo sitten taas ihan oman lisämausteensa ulkoiluun ja lumisessa metsämaisemassa ulkoileminen on, jos mahdollista, vieläkin ihanampaa kuin syksyn väreissä samoilu. Marraskuu on luultavasti synkkä ja pimeä, mutta siihenkin voisi saada voimaa ulkoilusta. Metsässä on rauhallista ja kaunista silloinkin, kun puissa ei ole lehtiä eikä maassa lunta.

Mä olen aina toivonut, että ulkoilusta ja liikunnasta tulisi mulle sellainen samanlainen tarve kuin mitä syöminen ja nukkuminenkin on. Koska se ei koskaan ole ollut mulle sitä, vaikka satunnaisesta ulkoilusta olenkin aina nauttinut. Se satunnainen ulkoilu ei kuitenkaan riitä. Mä olen ihmisenä tosi mukavuudenhaluinen ja olen aina rakastanut vaan makoilla sohvalla lukemassa kirjaa tai hengailla mukavasti sisällä herkkuja syömässä. Jossain vaiheessa aikuisiällä olen kuitenkin ymmärtänyt, että liikunta ja ulkoilu ei muutu mulle perustarpeeksi tai ihanaksi palauttavaksi asiaksi, jos en oikeasti pitkäjänteisesti sitä harjoittele ja muuta mun asennetta. Siksi olen yrittänyt harjoitella pikkuhiljaa, niinkuin kaikkia muitakin asioita elämässä. Aina ei ehkä ole huvittanut lähteä sinne metsään, mutta sitten kun on lähtenyt, niin on huomannut, miten mielettömän ihanaa siellä on.

Ja nyt alan olla ehkä vihdoinkin siinä pisteessä, että mä ihan oikeasti kaipaan sinne ulos ja metsään. Mä oikein odotan jo tiistain harrastusrumbassa, että tulisi viikonloppu ja pääsisi tekemään oikein kunnon pitkän metsäretken. Kyllä me lähimetsässä saatetaan käydä arkenakin ihmettelemässä, mutta ihanimpia ovat ne viikonlopun rauhalliset retket. Mä olen ihan fiiliksissä siitä, että meininki on nykyään tämä, koska aina ennen ajattelin, etten koskaan opi tykkäämään ulkoilusta ja liikunnasta säännöllisenä juttuna. Vihdoinkin olen alkanut oppia nauttimaan. Haluan näyttää lapsille pienestä asti miten kivaa on ulkoilla ja miten ihanaa metsässä on rauhoittua arjen askareista.

Meidän lapset ovat pienestä asti kyllä rakastaneet ulkoilua ja halunneet päästä sinne ulos säännöllisesti, niin metsään kuin leikkipuistoonkin ja sitä ollaan kyllä tehty. Yleensä meillä on ollut tosi kivaa. Mutta vasta viime aikoina olen alkanut fiilistellä metsäilyä niin paljon, että tekee mieli usein lähteä sinne ihan omasta aloitteesta, ilman, että kukaan toinen edes pyytää. Tästä mä haluan pitää kiinni. Metsässä samoilu on ilmaista, terveellistä, rentouttavaa ja nautinnollista. Siis ihan parasta koko perheen tekemistä <3

Missä on teidän lemppari-metsä? Onko teillä ollut samaa, että ulkoilu ei ole koskaan tuntunut itsestä ”pakolliselta”, vaan on pitänyt opetella haluamaan lähteä ulos?