Olen ollut äiti jo 10 vuotta

20.09.2021

Syksy on meillä aina alkuun tätä synttäritykitystä, etenkin jatkossa, kun nuorinkin sattui syntymään elokuussa. Mutta ei se mitään, mä rakastan juhlia ja synttäreitä. Tänään on esikoiseni 10-vuotispäivä – nyt on eka lapsi siirtynyt kahteen numeroon. 10 vuotta on kulunut kuin silmänräpäys. Olen kokenut nämä äitiyteni ensimmäiset 10 vuotta ihan äärimmäisen ihaniksi ja antoisiksi ja musta on vaan niin siistiä, miten upeita lapsia meillä on. Sen ajatuksen äärelle tulee usein pysähdyttyä.

Mutta täytyy sanoa, että vaikka ikuinen vauvakuumeilija olenkin (trust me, se vauvakuume tuli uudelleen jo raskausaikana), niin nyt esikoisen täyttäessä 10 aletaan päästä siihen osuuteen vanhemmuudesta, mitä olen odottanut alusta asti ihan valtavasti. Teini-ikä alkaa lähestyä, omia mielipiteitä, haaveita ja ajatuksia on yhä enemmän ja ehkä nyt saan vihdoin alkaa haastaa itseäni vanhempana. Ensimmäiset 10 vuotta ovat olleet ihan lasten leikkiä, enkä nyt sinänsä usko, että lastemme persoonat muuttuisivat maagisesti 10-vuotispäivän korvilla ja tekisivät yhtäkkiä vanhemmuudesta tosi haastavaa. Mutta tottakai, mitä enemmän lapselle antaa vapauksia, vastuuta ja velvollisuuksia, sitä enemmän saa myös tehdä ajatustyötä vanhempana. Mikä on sopivasti missäkin iässä, mikä on oikein juuri minun lapselleni. Sitä olen odottanut.

10-vuotiaat eivät ole enää mitään pikkulapsia, vaan aktiivisia toimijoita ja ajattelijoita, joiden kanssa voi käydä keskustelua mistä tahansa ja jotka tekevät jo paljon asioita itsenäisesti. Silti he ovat vielä selkeästi lapsia, vaikka paljon jo tietävät, osaavat ja ymmärtävätkin. Ihana ikä, niinkuin jokainen ikä omalla tavallaan. Ollaan puhuttu niin paljon kaikesta ja minun ja 10-vuotiaani yhteistä lempitekemistä onkin ihan vaan yhdessä hengailu ja jutteleminen. En koskaan kyllästy kuulemaan mitä ajatuksia lasteni päässä liikkuu. Se on ehkä siisteintä vanhemmuudessa, että saa oppia ymmärtämään ja tutustua aitiopaikalla niin mahtavien tyyppien ajatusmaailmaan. Ja tietenkin myös vaikuttaa siihen ainakin jossain määrin. Se jos mikä on ihan valtavan palkitsevaa, kun huomaa lasten itse ajattelevan ja huomioivan arjessa ja elämässä niitä asioita ja arvoja, joita itse pitää tärkeänä ja joita on heille halunnut opettaa.

Edelleen musta tuntuu, että vasta eilen olin itse teini. Muistan niin selvästi millaista oma teini-ikäni oli ja koen, että sen ansiosta mulla on hyvät lähtökohdat näihin vanhemmuuden seuraaviin 10 vuoteen. Uskon, että pystyn hyvin ymmärtämään teinin ajatusmaailmaa, tarpeita ja toiveita ja olemaan silti myös se turvallinen aikuinen, joka asettaa sopivat rajat. Toisaalta, jokainen ihminen on tietysti erilainen, eikä esikoiseni teini-iässä välttämättä ole mitään samaa kuin omassani. Ainakin toivon, että hän saa kasvaa teinivuotensa rauhassa ilman liikaa vastuuta ja velvollisuuksia, joita itselläni oli äidin sairauden vuoksi. Vaikka ne kasvattivat minua ja opettivat tärkeitä taitoja, en silti toivo kenellekään samaa. Onneksi meitä on tässä kaksi vanhempaa ja neljä lasta jakamassa yhdessä tätä elämää, tapahtui mitä tapahtui.

Kun kasvattaa teinityttöjä 2020-luvun Suomessa, on mun mielestä ihan super tärkeää välttää niitä sudenkuoppia, joihin on itse teinityttönä pudonnut. Omassa teini-iässäni koin häpeää monesta asiasta. Menkoista, ulkonäöstä ja siitä millainen olin ja mitä tein. Mun tyttöjen ei tarvitse hävetä eikä potea kiltin tytön syndroomaa tai olla hyviä jätkiä. He ovat tismalleen oikeanlaisia, kuten itsekin olin, vaikka en sitä tiennytkään. Mä opetan mun tytöt kyseenalaistamaan ja haastamaan rohkeasti. Enkä ajattele olevani itse aina oikeassa, koska olen äiti. Tai että opettaja on aina oikeassa, koska on opettaja. Jos ja kun he haastavat mun ja muiden aikuisten ajatuksia ja opettavat vuorostaan itse mua, olen onnistunut.

Uskon, että nämä seuraavat 10 vuotta äitiyttä tulevat olemaan ihan mieletön seikkailu. Edessä on tärkeitä vuosia, jolloin lapseni tulevat ehkä löytämään itsensä ja unelmansa. Seuraavan 10 vuoden aikana lapseni tulevat saamaan yhä enemmän päätösvaltaa omista asioistaan ja vuosikymmenen loppupuolella, täysi-ikäisenä, ehkä jo muuttamaan omilleen, opiskelemaan tai keksimään mitä haluavat tehdä isona. Toisaalta mulle on ihan älyttömän tärkeää opettaa heille, että mikään mitä he tekevät teinivuosina ei määrittele loppuelämän suuntaa. Vaikka he mokailisivat, olisivat keskeneräisiä, eivätkä tietäisi unelma-ammattiaan tai edes sitä, mitä haluavat seuraavan vuoden aikana, he ovat ihania omina itsenään ja heillä on koska tahansa mahdollisuus tehdä mitä vaan ja muuttaa elämän suuntaa.

Joo, tässä nyt mentiin jo melko pitkälle eteenpäin, mutta oikeasti, jos seuraavat 10 vuotta menevät yhtä nopeasti kuin nämä edelliset, niin kyllä, kohta esikoiseni täyttää 20 vuotta.

Kiitos rakas esikoinen siitä, että olen saanut olla äitisi jo 10 vuotta. Ja maailman eniten onnea 10-vuotiaalle <3 Tänään on sun päivä! 


Tänään yhdeksän vuotta äitinä

20.09.2020

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?


Lasten huonejako – miksi nuorin sai oman huoneen?

13.04.2020

Viime viikkoina yksi eniten kysytty kysymys meidän uuteen kotiin liittyen on ollut se, että miksi jaoimme lastenhuoneet juuri niinkuin jaoimme. Eli kahdelle vanhimmalle yhteinen huone ja nuorimmalle oma. Näin äkkiseltään kun sen sanoo ääneen, niin onhan se todella ei-perinteinen ratkaisu. Kuulostaa jopa epäreilulta. Yleensähän se menee niin, että vanhimmalla lapsella on oma huone ja nuoremmilla yhteinen, jos huoneita ei ole riittävästi kaikille omia. Miten me sitten päädyttiin tällaiseen ratkaisuun?

Lähdetään ihan ekaksi liikkeelle siitä, että kysyttiin lapsilta, miten he itse haluaisivat jakaa huoneet. Pohdittuaan huonejakoja eri näkökulmista, he tulivat siihen tulokseen, että jaetaan huoneet näin. Uskon, että se kumpuaa eniten meidän lasten ikäeroista. Meidän kahdella vanhimmalla on keskenään ikäeroa 1,5 vuotta. Meidän keskimmäisellä ja kuopuksella on ikäeroa toistensa kanssa paria kuukautta vaille neljä vuotta. Siinäpä se.

Siinä missä keskimmäinen täyttää huomenna seitsemän ja näin etäkoulun aikaan hänen ja 8,5-vuotiaan esikoisen elämänrytmit ja kiinnostuksen kohteet liippaavat jo hyvin läheltä toisiaan, 3-vuotias pikkusisko on elämässään ihan eri vaiheessa. Suurimman osan päivästä hän levittää leluja ympäriinsä, leikkii, järjestelee niitä riveihin, rakentaa, rikkoo rakennelmansa, sotkee. Iltaisin hän yksin ollessaan rauhoittuu heti nukkumaan, mutta siskojen kanssa nukkuessaan höpöttelee ja kikattelee niin, että nukahtaminen voi venyä jopa tunnilla. Hän myös menee nukkumaan hieman aiemmin kuin isosiskot. Vaikka kaikki kolme nukkuvat mielellään yhdessä ja yökyläily toisten huoneessa on meidän perheessä tosi rakas juttu erityisesti viikonloppuisin, etenkin öiden kannalta tämä meidän huonejako on aivan loistava.

Kaikki lapset menevät iltaisin yhtäaikaa omiin huoneisiin. Kun 3-vuotias alkaa nukkumaan, isosiskoilla on vielä 30min-1h aikaa lukea rauhassa kirjoja omassa huoneessa. Kumpikin osaa lukea sujuvasti ja nauttii siitä, kun saa lukea omassa rauhassa. Tämä ei onnistuisi, jos keskimmäinen ja 3v olisivat yhteisessä huoneessa, koska 3-vuotias ei todellakaan alkaisi nukkumaan jos keskimmäisellä palaisi lukuvalo ja sivun kääntämisestä kuuluisi ääni. Meidän isommat ovat nauttineet ihan älyttömän paljon tästä, että saavat lukea iltaisin rauhassa.

Myös lasten kiinnostuksen kohteet vaikuttivat huonejakoon: vaikka meillä vanhimmatkin tykkäävät vielä leikkiä, keskenään ollessaan he yleensä tekevät jotain muuta. He tarvitsevat huoneessaan tilaa enemmän askartelulle, maalaamiselle, lukemiselle, pelaamiselle ja piirtämiselle, sekä koulutehtävien tekemiselle ja rauhassa hengailulle.  Pikkusiskon kanssa he kyllä leikkivät kaikkea mahdollista. Siksi on loogista, että juuri pikkusiskon huoneessa on tilaa levittää leluja rauhassa joka puolelle. Hänen huoneensa on nyt koko porukan yhteinen leikkihuone myös. Hän ei vielä kaipaa omaa tilaa samalla tavalla kuin isommat, joten hänelle on enemmän kuin fine, että kaikki tulevat leikkimään sinne.

Näin pystyttiin pitämään isompien huoneesta kaikki lelut pikkulegoja lukuun ottamatta pois, jolloin sotkutkin keskittyvät vain yhteen huoneeseen. Aiemmin meillä oli leluja molemmissa lastenhuoneissa, jolloin sotkua oli paljon hankalampi hallita. Nyt vanhempien lasten huone ei oikeastaan edes sotkeudu, mitä he arvostavat kovasti. Heillä on siellä tilaa kaikelle mitä he tykkäävät tehdä itsekseen ja toisessa lastenhuoneessa on hyvin tilaa leikkiä useampaakin leikkiä vaikka yhtäaikaa. Ja toki jos vanhimmat haluaisivat leikkiä vaikkapa keskenään LOLeilla, niin voisivathan he viedä korin omaankin huoneeseen leikin ajaksi halutessaan.

Sitten on vielä huoneiden koko. Täällä lapset saivat kaksi suurinta makuuhuonetta, jotka ovat kaksi kertaa meidän vanhojen lastenhuoneiden kokoisia. Meidän esikoisella on nyt uudessa yhteisessä huoneessa ihan saman verran tai jopa enemmän omaa tilaa, kuin vanhan kodin ikiomassa huoneessa.

Nyt hänellä on kaksi omaa vaatekaappia (aiemmassa hänellä oli puolikas vaatekaappi). Hänellä tulee olemaan oma työpöytä, omat kirjahyllyt. Hänellä on oma sänky, jossa on paljon säilytystilaa. Hänen sänkynsä edessä on paljon tyhjää lattiatilaa. Toisella puolella huonetta keskimmäisellä on nyt nämä ihan samat omat jutut ja oma tila ja kaksi omaa vaatekaappia. Vanhassa kodissa hänellä oli kerrossängyn yläsänky, puolikas vaatekaappi ja yhteinen pieni huone 3-vuotiaan pikkusiskon kanssa. Nyt sekä keskimmäisellä että esikoisella on ikäänkuin oma huone yhteisen huoneen sisällä. He saavat vielä sänkykatokset, joilla omaa tilaa voi rajata entisestään halutessaan.

Meidän lapset ovat aina olleet tosi läheisiä keskenään. Uskoisin, että he ovat nukkuneet suurimman osan elämästään kaikki kolme yhdessä, vaikka meillä on ollutkin monta erilaista huonejakoa käytössä. Silloinkin kun esikoisella oli oma huone, hän usein halusi yökyläillä pikkusiskojen huoneessa tai otti jomman kumman tai molemmat pikkusiskot yökylään omaan huoneeseen. Me ajateltiin muuttuvia tilanteita myös nyt. Keskimmäisen sängyn alla on ulos vedettävä toinen sänky laatikossa, jossa pikkusisko voi halutessaan yökyläillä. Siellä voivat nukkua myös yökyläilevät lasten kaverit. Silloin kun meillä on aikuinen yövieras (esim. mun äiti), hän voi nukkua kuopuksen huoneessa ja meidän lapset voivat  kaikki kolme nukkua toisessa huoneessa.

Tilanteet voivat toki muuttua paljon, meillä on vasta lasten teini-ikä edessäpäin. Voi olla, että se päivä tulee eteen, kun kaikki ovat sitä mieltä, että oma huone olisi kiva. Mutta nyt ei ole vielä sen aika.

Mä itse asuin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta mun yksinhuoltajaäidin kanssa pienessä kerrostalokaksiossa. Sitten asuttiin muutama vuosi kolmiossa. Äidin sairastumisen jälkeen muutettiin joka vuosi pienempään ja halvempaan kolmioon ja kun mä olin 17 ja äidin sairastumisen aiheuttamien talousvaikeuksien vuoksi menetettiin meidän vika kolmio Oulussa, muutettiin jälleen kaksioon. Me mahduttiin ihan riittävän hyvin, enkä koskaan kaivannut enempää. Siksi mun on jotenkin todella vaikea nähdä, että tämä meille valtavalta tuntuva paritalon puolikas ei riittäisi meidän perheelle, eikä jokaiselle löytyisi omaa nurkkaa, jossa olla rauhassa halutessaan. Voi olla, että jos on asunut koko elämänsä vaikka omakotitalossa, jossa on ylimääräisiäkin huoneita, tämä meidän järjestely tuntuu ahtaalta, mutta jokainen tulkitsee asioita omasta perspektiivistään.

Oma tila tarkoittaa kaikille eri asioita. Meidän perheessä se tarkoittaa sitä, että silloin kun haluaa, saa olla rauhassa. On oma tila, jonka sisustuksesta ja järjestyksestä saa itse päättää halutessaan. Tällä hetkellä se ainakin toteutuu oikein hyvin. Mikään ei ole kiveen hakattua ja tilanteet voivat muuttua ja mielipiteet voivat muuttua. Voi olla, että joskus tämä alkaa tuntumaan meistä viidestä ahtaalta ja sitten muutetaan. Tai voi olla, että meille tulee joskus tänne vielä neljäskin lapsi ja mahdutaan silti ihan hyvin olemaan täällä. Ikinähän ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Just nyt on kuitenkin todella hyvä olla juuri näin ihan kaikin puolin.<3

PS: Lastenhuoneet valmistuvat hyvää vauhtia, mutta kumpikaan ei vielä ole täysin valmis! Lastenhuone-esittelyitä luvassa sitten kun saadaan kaikki valmiiksi.


Seitsemänvuotiaalle syntymäpäivänä

20.09.2018

Täytät tänään seitsemän vuotta. Tiedät jo niin paljon, ja silti sinulla on vielä koko maailma opittavana. Olet jo niin iso, mutta silti vielä niin pieni. Mulle olet tietenkin aina äidin rakas esikoisvauva, vaikka itse olet eri mieltä. Eihän seitsemänvuotias ole enää mikään vauva, sanot. Mutta mulle olet aina se vauva, joka pienenä rääpäleenä viisi viikkoa etuajassa laskettiin mun rinnalle, jonka pelkäsin pudottavani ja jota pidellessäni itkin niin kovaa, etten ole koskaan itkenyt. Onnesta.

Olet jo aloittanut koulun, ja olen sinusta niin ylpeä. Olet fiksu ja vastuuntuntoinen. Tiedän, että hoidat koulusi loistavasti. Me isin kanssa tuetaan sinua aina ja kaikessa, tiedäthän sen. Meiltä voi aina kysyä apua, ja meille voi aina kertoa jos jokin asia askarruttaa, ilahduttaa tai huolestuttaa. Meidän kanssa voi lukea kokeisiin ja meille voi kertoa jos tarvitsee apua läksyissä. Ja jos joskus unohtaa vahingossa tehdä läksyt, vaikka niistä on erikseen kysytty, niin ei me suututa. Sitten koitetaan yhdessä saada ne tehtyä äkkiä aamulla. Kyllä kaikki aina järjestyy. Onneksi tähän asti olet tehnyt tehtäväsi todella tunnollisesti, ja uskon, että teet jatkossakin. Mutta kukaan ei ole täydellinen, eikä kenenkään tarvitsekaan olla. Jos joskus unohtuu, ei se maailma siihen kaadu.

Olet ihana lapsi, sisko ja ystävä. Meillä kaikilla on joskus huonoja päiviä, ja vaikka sinulla olisi joskus huono päivä, olet silti ihana ja rakas. Sinulla harvoin on edes huonoja tunteja, mutta muista se, että vaikka sinua kuinka suututtaisi tai harmittaisi joskus, me aina rakastetaan sinua. A I N A. Meille voi kertoa myös silloin kun nolottaa tai kun ei tiedä mitä tehdä. Meille saa kertoa omat toiveet, haaveet, ilot, surut, pelot, draamat, vihastukset ja ihastukset, jos itse haluaa. Me tietysti toivotaan, että haluat. Meille saa olla juuri sellainen kuin on, ja meille saa näyttää kaikki tunteet. Me ollaan aina täällä ja just sua varten. Ja meille saa aina soittaa jos tulee hätä, ikävä tai harmi kun olet jossain muualla kuin meidän kanssa. Ja saa soittaa muutenkin.

Me tullaan niin hyvin juttuun, että sinun kanssa hengaillessa tuntuu kuin olisi kaverin kanssa. Aina ollaan tultu ja aina on tuntunut. Silti muistan kyllä olevani se aikuinen, ja asetan juuri ne rajat jotka missäkin iässä tarvitset. Joskus sanon ei, ja kysyt miksi. Lupaan aina kertoa sinulle. Lupaan myös, että en koskaan sano turhaan ei. Ainakin yritän parhaani. Meillä saa riehua, seisoa käsillä, lukea kirjaa aamupalalla ja leipoa itse jos haluaa, vaikka koko keittiö olisi jauhoissa ja kananmunan kuorissa. Muista, että jos joskus sanon ei vain oman mukavuuteni tähden, ilman todellista perustetta, saat aina kyseenalaistaa minut. Toki saat muutenkin. Jos minulla on tarpeeksi hyvät perustelut, sinä kuuntelet kyllä. Ainakin vielä, katsotaan kymmenen vuoden päästä uudelleen.

Meidän kanssa saa hassutella, ja meitä saa kutittaa. Meiltä saa kysyä vaikeita kysymyksiä ja usein kysytkin. Meiltä saa kysyä ihan mitä vaan, eikä tyhmiä kysymyksiä ole. Selvitetään sitten yhdessä, otetaan vaikka googlauskisa, että kuka löytää vastauksen nopeimmin, jos ei muuten tiedetä. Sinä varmaan voitat.

Muista, että saat aina tulla kotiin, eikä kotiin koskaan tarvitse pelätä tulla, vaikka mitä olisi tapahtunut. Meitä saa aina halata, ja meidän kainaloon saa aina tulla. Meidät saa herättää keskellä yötä jos ahdistaa, itkettää tai pelottaa. Pliis älä herätä jos keksit keskellä yötä ihan mahtavan idean, paitsi jos se on oikeasti niin mahtava, että on vaan pakko herättää. Sitten herätä toki. Onneksi olet aina antanut meidän nukkua hyvin, niin sulle on helppo sanoa näin.

Sinulla on lupa erehtyä, kokeilla, vaihtaa mielipidettä ja tehdä virheitä. Meillä kaikilla on. Eikä sinun koskaan tarvitse miellyttää ketään. Tärkeintä on, että sinulla on hyvä olla. Sinä saat unelmoida ja haaveilla, sinä saat kokeilla uusia asioita. Sinun ei tarvitse mahtua mihinkään muotiin, vaan olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Älä pelkää epäonnistumista, sillä se, että edes yrittää on parempi kuin se, että ei tekisi mitään. Me ollaan susta aina ylpeitä.

Muistathan aina olla kiva kaveri ja kiva sisko. Ethän koskaan kiusaa toisia, ja pidäthän aina niiden puolta, jotka sitä tarvitsevat. Muistathan auttaa toisia, jos he pyytävät apua. Muistathan auttaa silloinkin kun huomaat jonkun tarvitsevan apua, vaikka tämä ei itse uskaltaisi sitä pyytää. Kerrothan meille, jos joskus tarvitset itse aikuisen apua asioiden selvittämisessä. Älä turhaan murehdi yksin. Ja vaikka joku joskus sanoisi, että äidille ja isille ei saa kertoa, niin älä usko. Ei ole sellaista asiaa mitä ei meille saisi kertoa.

Kiitos, että me saadaan olla just sun ja just teidän vanhempia, sillä nämä sanat sanat koskevat myös sinun siskojasi. Sinä ja sinun kaksi siskoasi olette maailman parhaat lapset koko maailmassa just meille, ja me rakastetaan teitä enemmän kuin mitään muuta. Ihanaa 7-vuotissyntymäpäivää, tänään on sun päivä <3


Miltä tuntuu kun esikoinen menee kouluun

09.08.2018

Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. 😀

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3