Millaisia tapoja lapset omaksuvatkaan ympäriltään? Sitä olen miettinyt paljon viimeaikoina. Esikoinen on siinä iässä, että seuraa hyvin tarkkaan mitä vanhemmat, kaverit, sukulaiset ja muut, ihan vieraatkin ihmiset puuhaavat. Monet asiat tarttuvat hänelle, hyvin nopeastikin, ja jopa kadulla kuullut sanat jäävät mieleen, ja nousevat joskus puheenaiheeksi. ”Äiti mitä tarkoittaa poliittinen?” ”Miksi tuo nainen istuu tuossa maassa?” ”Tuo setä ei puhu suomea, mitä kieltä se puhuu?”

Normaalit käytöstavat ovat sääntö, eivät poikkeus, ja yleisesti ottaen kolmevuotiaan voi jo odottaa käyttäytyvän hyvin. Kolmevuotias osaa jo kuunnella hiljaa pyydettäessä, istuu paikoillaan julkisissa liikennevälineissä ja pysyy vanhemman vierellä ulkona käveltäessä, ellei erikseen ole lupaa lähteä juoksemaan ja pyörimään vapaasti. Toki näitä asioita edelleen harjoitellaan myös kolmevuotiaan kanssa, mutta enemmän muistutellaan nuorempaa, ja oletetaan, yleensä hyvällä menestyksellä, isomman osaavan nämä asiat jo ihan itse.

Meillä kolmevuotias taitaa olla ainakin ruokapöytäpoliisi, ”Zelda ei saa puhua ruoka suussa!”. Hän ottaa myös säännöt kirjaimellisesti, kengillä ei mennä olkkariin, joten heti kun tullaan ovesta, hän istuu kuin tatti eteisen oven edessä, riisuu kengät, ja päästää sitten vasta muun perheen sisälle vaunuineen ja ostoksineen. Siinä saa olla itsekin tarkkana, että noudattaa kaikkia omia sääntöjään (ihan kuin niitä olisi jotenkin kauheasti, hah).

Mutta tosiaan se ei kyllä jää huomaamatta, jos äiti vaikka epähuomiossa seisoo sohvalla, että saa verhoa korjattua. ”Miksi sinä saat seisoa sohvalla mutta me ei?”. Kaksinaismoralismia en halua harrastaa, haluan olla oikeudenmukainen lapsia kohtaan aina. Tuollaisissa tilanteissa yleensä pyydän anteeksi, ja sanon että olin vähän höpsö kun unohdin, ettei niin saa tehdä. Onneksi se on tähän asti riittänyt vastaukseksi.

Kyselyikä on loistava ikä, ja kysymyksiin saa vastata hengästyttävällä tahdilla pitkin päivää. Kysymyksiin vastailulle hauskaa vastapainoa onkin huomata, millaisia asioita lapsi kopioi meiltä vanhemmilta, tai muilta aikuisilta. On ihmeellistä saada nähdä, millaisista asioista lapsi kiinnostuu ja mitä ihailee, ja mistä taas ei niin kovin tykkää. Toisaalta se on myös pelottavaa, suurensuuri vastuu. Pitää olla lapsen ihailun arvoinen, ja pitää käyttäytyä itse niin, ettei haittaa jos lapsi matkii. Pitää muistaa, että joka sekunti lapsi huomaa kaiken mitä teet, ja aina taustalla pitää pitää mielessä se, mitä asioita haluaa tai ei halua lapsen oppivan.

Esikoinen on innostunut (muumi)teen juonnista, kun tarjosin sitä hänelle hunajan kanssa flunssan aikaan tässä syksyllä. Hänen suurin toiveensa, on saada kävellä teemukin kanssa. Koska äitikin kuulemma aina kävelee kahvimukin kanssa, pitää hänenkin saada kävellä teemukin kanssa. Lapselle se on ihan sama onko kyseessä take away -kahvi keskustassa, vai muumitee posliinimukista ja kävely olkkarin ja eteisen väliä.

Teen juominen on pieni murto-osa niistä asioista, jotka hänen mielestään ovat siistejä, ja toteuttamisen arvoisia. Hän haaveilee korkokengistä, sipulin pilkkomisesta ja vessanpesusta. Hän poseeraa innoissaan, ja haluaa ottaa asukuvia. Voin nähdä poseerauksista, että muutaman kerran on tullut katsottua, miten isi ottaa äidistä asukuvia.

Mä en ole koskaan nipottanut näissä asioissa. Vaikka yritänkin kovasti muistaa olla hyvä esimerkki, niinkuin varmasti suurin osa vanhemmista, joskus lipsahtaa se kirosana tai tulee kiivettyä sinne sohvalle seisomaan. Silloin sopivaa on myöntää virheensä, ja todeta että joo, ei sen ihan näin kuulu mennä. Ja silloin kun lapsi tekee jotain pönttöä, jonka tekemisen oppimisesta selkeästi saa syyttää vain itseään, pitää muistaa olla armollinen lapselle, samalla  kun muistuttaa että niin ei saa tehdä.

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän huomaa, ja sitä suuremmaksi kasvaa myös vanhemman vastuu. Mä en halua omalla toiminnallani aiheuttaa lapselle paineita. Vältän oman ulkonäköni arvostelua, enkä tietenkään arvostele toistenkaan ulkonäköä. Yritän välttää niitä kirosanoja, ja antaa paljon positiivista huomiota niin lapsille kuin kaikille muillekin. Toivoisin että meidän lapset oppivat olemaan kohteliaita, ja huomaamaan hyviä asioita toisissa, ja jopa sanomaan ne ääneen. Ihaninta musta oli, kun laivalla Tiara sanoi ihan vasta tapaamalleen ihmiselle, että hänellä on ihanat kengät. Mun mielestä myös se on vahvuutta ja itsevarmuutta, että osaa ja haluaa huomata hyviä asioita toisissa ihmisissä, ja osaa iloita toisten puolesta.

Millaisia tapoja teidän lapsenne ovat oppineet teiltä tai muilta? Mitä ette haluaisi missään nimessä oman lapsen oppivan? Muistatteko omasta lapsuudesta, mitä ihailitte vanhemmissanne tai vaikkapa sisaruksissanne?