Kuinka moni katsoi Livillä käynnissä olevaa  illan pyörinyttä Miss Universum-kilpailua? Mä katsoin, viimeksi olen katsonut joskus ala-asteella. Mä muistan kuinka lapsena katsoin kilpailuista missien upeita pukuja, kauniita hiuksia, meikkejä ja kykykilpailua. Kisat tulivat parina vuonna juuri syysloman aikaan, jota usein vietimme äitini työpaikan mökillä lyhyen ajomatkan päässä Helsingistä meidän tutun tyttöporukan kanssa, johon kuuluu neljä äitiä ja neljä tyttöä. Lapsena mä rakastin kaikkia missikisoja, silloin niitä näytettiin enemmän telkkaristakin. Oli Miss Suomea, Suomen neitoa ja isompia kilpailuja joissa oli osanottajia myös Baltiasta ja Skandinaviasta. Silloin misseys oli hieno juttu, pikkutytöt kuten minä ihailivat missejä ja haaveilivat ehkä misseydestä itsekin jonain päivänä.

Nykyään misseys on kokenut inflaation. Missejä haukutaan surutta somessa, todella todella rumastikin, ja harva enää uskaltaa niihin kisoihin lähteä. Mä en uskaltaisi, mutta musta ne jotka missiksi uskaltavat lähteä ovat rohkeita. Nykypäivän missit tietävät millaista arvostelua tulevat saamaan osakseen, ja lähtevät silti yrittämään, tavoittelemaan omia unelmiaan. Missit eivät valitettavasti ole ainoita jotka arvostelua saavat osakseen nettikiusaamisen yhä yleistyessä. Uskon että tulevaisuudessa ihmiset ovat yhä enemmän esillä, työssä kuin työssä, ja arvostelu yleistyy sen mukana.

Mä en voi vielä tietää, mitä meidän tytöt haluavat tehdä isona, enkä myöskään voi tietää, millaiset ulkonäköihanteet ovat silloin valloillaan, ja miten niitä tavoitellaan. Onko maailma suvaitsevampi kymmenen vuoden kuluttua, kun meidän tytöt ovat teini-iän kynnyksellä, ja nappaavat vaikutteita joka puolelta? Otetaanko silloin ulkonäköpaineita? Surullista sanoa, mutta tällä hetkellä en ainakaan usko siihen että ulkonäköpaineet tulisivat vähenemään, päinvastoin. Samalla kun internet pienentää maailmaa ja tuo tuntemattomat ihmiset lähemmäs toisiaan, se tuo mukanaan myös paineet, yhä nuoremmille ja nuoremmille.

En voi vaikuttaa siihen yksin, mihin suuntaan ulkonäköihanteet kehittyvät, ainoa mihin voin vaikuttaa on että annan mahdollisimman hyvän pohjan lasteni itsetunnolle, ja opetan heidät arvostamaan ja rakastamaan itseään. Se on varmaa, että lapset kuulevat kaiken, ja kiinnittävät huomiota asioihin joita me emme edes itse välttämättä huomaa. Siksi mä olen tarkka siitä, että meidän kotona kenenkään ulkonäköä ei arvostella, enkä koskaan seiso peilin edessä osoittelemassa (omasta mielestäni) vartaloni virheitä tai haukkumassa itseäni rumaksi tai vääränlaiseksi. Mä en halua siirtää omia epäröintejäni lapsille.

Tiaralla on vasta reilut kolme vuotta ikää, mutta puhetaito on ollut olemassa jo yli kahden vuoden ajan. En ole kuullut hänen suustaan koskaan muuta kuin positiivisia kommentteja jonkun ulkonäöstä. Negatiivisin sana jonka olen kuullut hänen suustaan liittyen ulkonäköön, on hassu, ja sekin silloin kun isi vetää pitkät kalsarit päähän tai siskolla on naama täynnä jugurttia ja muroja. Hän ei kiinnitä huomiota erilaisuuteen, ja sen mielestäni hienoa. Mä voin vain toivoa, että näin tulee olemaan mahdollisimman pitkään, kotona ja myös muualla.

Onneksi hän on päässyt ihanaan kerhoryhmään, jossa kaikki lapset ovat mukavia, ja vaikka mukana on viisivuotiaitakin jotka ovat nähneet jo paljon enemmän kuin meidän pieni, ei reilun puolen vuoden kerhoilunkaan jälkeen sanavarastoon ole tarttunut yhtään arvostelevaa sanaa. Tähänastisen kokemuksen perusteella mä ainakin tunnen että nykyään yhä useampi vanhempi opettaa lapsistaan suvaitsevaisempia, ja kiinnittää huomiota näihin asioihin eikä siirrä ennakkoluulojaan lastensa mieleen. Lapsi ei näe itsessään eikä toisissa ulkonäkövirheitä niin kauan kuin kukaan ei niitä hänelle osoita, ja hyvä niin.

Palaan vielä siihen alkuperäiseen aiheeseen joka nämä kysymykset toi mun mieleeni, eli missikisoihin. Musta se miten aikuiset ihmiset haukkuvat oikein joukolla missejen ja muiden julkisuuden henkilöiden ulkonäköä facebook-seinillään, ja ylpeilevät haukkumapostausten keräämillä hurjilla tykkäysmäärillä, on surullista. Mitä hienoa on siinä, että saa joukolla kutsua jotain rumaksi ja ihmetellä miksi hän on päässyt missiksi? On totta, että misseiltä vaaditaan tietynlaista ulkonäköä, mutta heiltä vaaditaan myös paljon muuta. Mun mielestä se että Suomi ei pärjää Miss Universum-kilpailuissa on hienoa, koska se tarkoittaa että Suomi ei ole vielä kokonaan ahdettu siihen (kauniiseen, mutta tiukkaan muottiin, jossa monet muut maat ihanteineen jo ovat. Miss Suomet ovat olleet todella eri näköisiä joka vuosi, mikä on ihanaa, piristävää ja hienoa. Mä toivon että Suomessa valitaan jatkossakin erilaisia missejä, eikä mietitä kuka mahtuisi parhaiten siihen muottiin.

Mitä mieltä te olette missikisoista? Miten suojelette omia lapsianne ulkonäköpaineilta? Mistä suurimmat ulkonäköpaineet tulevat teidän mielestänne, ja miten niitä voisi välttää?

Takki Sheinside* / Paita Cubus / Housut Dr. Denim / Kengät DinSko / Laukku Coach / Korvakorut Ur&Penn* / *saatu blogin kautta

Mä hyppäsin eilen totaalisesti ulos mun mukavuusalueelta vaatteiden suhteen, kun kokeilin poolokaulusta pitkästä aikaa. Mulla on jo yli vuoden hengannut vaatekaapissa muutama poolokauluksinen kiva paita, joita en vaan ole osannut käyttää, vaikka niistä tykkäänkin. Tämä valkoinen poolo on ehkä helposti lähestyttävämpi, kun siinä kaulus on suht matala, eikä kurista kurkkua, haha!

En yleensä myöskään pidä hiuksia kiinni muuten kuin treenatessa, mutta jotenkin tuo poolokaulus tuntui tunkkaiselta tukka auki. Hiukset kiinni jäi tilaa myös isoille korviksille, joita en myöskään yleensä käytä koska ei ne kuitenkaan näy mun tukkapehkon alta. Mä tykkään kovasti näistä ruusukultaisista ihanuuksista, jotka ovat kevyet isosta koostaan huolimatta, eivätkä venytä korvaa.

Musta tää asu oli yllättävän kiva, vaikka ensin epäilytti. Ja paita on juuri sopivan lyhyt näin talvella, kun maha ei vilku hulluna vaan pilkistää vain  vähän jos nostaa käsiä. Ei tule kylmä! En tiedä kuinka nopeasti tulen pukeutumaan uudelleen pooloon, mutta ainakin nyt mä olen käyttänyt sitä, eikä tarvitse viedä sitä varastoon siksi että mulla on käytössä ”siivoa vaatekaapista pois kaikki mitä et ole käyttänyt puoleen vuoteen” -sääntö. Puoli vuotta lisäaikaa ;)! Pakko muuten sanoa tuosta takista vielä, että se näyttää oikeasti paljon vihreämmältä luonnossa, näissä kuvissa se on enemmän ruskea. Mä en ymmärrä miten saisin sen värin vangittua sellaisena kuin se on, koska vaikka kuvausasetukset on säädetty tismalleen oikein ja kaikki muut värit näyttävät oikealta, tuo takki on vaan aina ruskea kuvissa. Tosi outoa!

Mä palailen illemmalla ihan muiden juttujen kanssa, kun nyt on ollut vaatehömppää pari päivää tässä, ja tiedän että vaatejutut eivät kaikille nappaa vaikka itse niistä tykkäänkin! Oikein ihanaa maanantaipäivää teille ihanille siellä ruutujen takana <3

Poolokaulus ja tukka kiinni, hot or not?

Kevääksi on tulossa ihania trendejä, ja mä en malttaisi odottaa että ilmat lämpenevät ja pääsee käyttämään vähän kevyempää vaatetusta. Enkä vähiten siksi että kahden pikkuipanan kanssa lähteminen edes omalle pihalle vie pienen ikuisuuden, kun pitää topata sata kerrosta vaatetta ennenkuin voi astua ovesta ulos. Lasten kevätvaateihastuksiin palaan toisessa postauksessa, mutta tänään mä kasasin pienen listan kivoista kevätvaatteista ja -asusteista, joita olen miettinyt.

1. Love Moschino college 2. Miss Selfridge pusero 3. Rebecca Minkoff Mini MAC laukku 4. Miss Selfridge vaaleanpunainen toppi 5. Nike Air Max THEA kengät 6. Topshop mustat teräväkärkiset slip-onit 7. Topshop Leigh farkut / Kaikki kuvat: Zalando.fi

Mulla on muutama collegepaita eri väreissä, viininpunainen, neonpinkki ja yksi harmaa vajaamittainen, mutta kaipaisin joko mustaa tai harmaata ihan peruscollegea joka olisi helppo yhdistää erilaisiin asuihin. Moschinon ihana musta college vei mun sydämen heti kun näin sen. Miss Selfridgen valkoinen pusero olisi ihana, siistimpi pusero siistimpiin tilaisuuksiin, jota voisi pitää rennosti farkkujen kanssa tai vähän asiallisemmin vaikka mustan kynähameen kanssa. Vaaleanpunainen croptop olisi ihana yhdistettynä korkeavyötäröisiin farkkuihin tai hameeseen. Mä tykkään napapaitamuodista, mutta nimenomaan tyylikkäästi yhdisteltynä, niin että ihoa näkyy pieni kaistale, eikä niin että koko maha on paljaana ja jalassa on mahdollisimman low-waist minishortsit, niinkuin joskus 90-luvun lopussa.

Kenkäpuolella mulla on mielestäni ihan hyvä tilanne, erityisesti tykkään viime kesänä ostamistani Topshopin mustista feikkikrokonnahka slip-oneista, ja Berliinistä löytämistäni ruskeista cut-out nilkkureista. Kaipaisin kuitenkin rentoja lenkkareita joilla on hyvä kävellä, mutta jotka myös näyttävät tyylikkäältä ja tuovat väriä asuun. Niken uudet Air Max Thea -lenkkarit olisivat ihan täydelliset. Olen ihastunut sekä noihin kirkkaan pinkkeihin, että musta-harmaakuvioisiin samanmallisiin. Mustat tietenkin sopisivat useampaan asuun, mutta toisaalta käytän vaatteissa kaikista värikkyydenlisäämisyrityksistä huolimatta niin paljon mustaa ja neutraaleja värejä, että en usko että pinkit kengät niin pahasti riitelisivät niiden kanssa.

Mustat slip-onit on hurjan käteviä, ja nuo Topshopin mustat teräväkärkiset yksilöt ovat täy-del-li-set. Mun kaverilla Netalla oli sellaiset mustat teräväkärkiset slip-onit silloin kun me tutustuttiin vuonna 2007 ja mä olen himoinnut niitä kahdeksan vuotta, mutta niitä ei löytynyt silloin mistään, enkä tähän päivään asti ole törmännyt teräväkärkisiin slip-oneihin missään. Terkkuja vaan Netalle että ne kengät on olleet mun mielessä kahdeksan vuotta, what! Mutta nämä, nämä mä haluan. Näin myös Tosca Blulla kevään pressissä teräväkärkisiä malleja, ja ne oli tosi kivoja, vielä ”asiallisempia” kuin nämä Topshopin versiot, mutta taidan kallistua näihin Topshopin ihanuuksiin.

Tumma perussininen farkku on keväällä ainakin mun lukeman perusteella isoimpia trendejä, ja multa puuttuu sellaiset täysin. Käytän paljon mustia farkkuja, ja jonkinverran vaaleaa farkkua, niin nämä olisivat kivasti siinä välimaastossa, ja korkealla vyötäröllä tottakai. Korkeavyötäröiset pillifarkut on mun lemppareita, ne korostavat jalkojen pituutta ja saavat vyötärön näyttämään kapeammalta. Mulla on muutenkin suht kapea vyötärö, mutta niin on myös lantio ja rinnanympärys, toisinsanoen mun vartalonmalli on aika pötkö, joten on kiva korostaa vyötäröä niin saa vähän naisellisuutta peliin.

Viime kesänä kun mä mietin unelmalaukun ostoa, mä ihastuin moniin Rebecca Minkoffin laukkuihin. Päädyin kuitenkin ostamaan mustan Coachin Berliinin Galeries Lafayettelta, ja olen tykännyt siitä niin paljon että en juuri muita laukkuja käytäkään. Musta peruslaukku toimii melkein asun kuin asun kanssa, mutta mua jäi silti himottamaan Rebecca Minkoffin Mini MAC. Nyt sitä löytyy myös ihanassa pastellivaaleanpunaisessa sävyssä, ja mä olen ihan myyty. Mini MAC on vähän pienempi ja olisi ihanan kevyt ja raikas kevääksi.

Hahaa siinä missä lastenvaatteissa mun prinsessavaihe on ollut ohi jo pitkään, mä näytän kaipaavan tyttömäistä ja pinkkiä omaan kaappiini. Eikai siinä mitään vikaa ole, pieni kevätkevennys vain! Kevään trendeistä osa on sellaisia jotka ei muhun iske kyllä yhtään, esimerkiksi vajaamittaiset culottes-housut ovat sellaiset joita en itselleni voisi kuvitella mitenkään päin. Mutta ehkä nekin ovat sellainen trendi joka vaan vaatii vähän totuttelua, ja ensi vuonna mullakin on sellaiset jalassa?

Mitä te himoitsette kevääksi? Mitä kevättrendiä ette voisi kuvitella itsenne päälle?

Otto sai torstai-iltana ravintolassa käytyään jonkun random-ruokamyrkytyksen, ja me jo säikähdettiin että meneekö koko viikonloppu sairastellessa, mutta onneksi eilisiltana olo alkoi jo helpottaa, ja päästiin tänään lasten kanssa leikkipuistoon niinkuin oltiin luvattu. Viime syksyn menosta ja väsymyksestä viisastuneena me ollaan pidetty viikonloput tyhjillään arjen taas alettua, ja näistä kahdesta vapaapäivästä vailla sen suurempia suunnitelmia on tullut kyllä niitä arjen henkireikiä. Otto teki viime syksyyn asti yli vuoden ajan kuusi päivää viikossa duunia, ja me ei ehkä syksyllä osattu heittäytyä vielä täysillä siihen viikonlopun ideaan, kun niin pitkään oltiin menty ilman kunnon pausseja arjessa. Mentiin ja tehtiin kauheasti, eikä rentouduttu niin kunnolla kuin nyt.

Joululoman öllöttely oli niin mukavaa, että me jäätiin siihen koukkuun. Arkena touhutaan ja pyöritään mielellään, mutta viikonloput on omistettu rentoutumiselle ja kaikelle kivalle. Ei ole pakko hösätä jokapaikkaan, kun se riittää että käy leikkipuistossa, laittaa hyvää ruokaa ja katsoo vaikka Kingiä telkkarista. Tottakai me nähdään kavereitakin viikonloppuisin, ja tehdään välillä muutakin kuin pyöritään kotikulmilla, mutta ollaan yritetty pitää ainakin se viikonlopun toinen päivä täysin ohjelmattomana, että saa oikeasti ladattua akkuja.

Tänään herättiin aamulla lasten kanssa rauhassa, keitettiin aamupuurot ja pikkuhiljaa siitä sitten suunnattiin leikkipuistoon. Kotona katsottiin Nasun suuri elokuva yhdessä, ja laitettiin hyvää ruokaa. Ilta vietettiin lueskellen lasten kanssa mun vanhaa Enni ja Onni -aapista, ja Zelda oppi sanomaan S-kirjaimen kun me harjoiteltiin S-tavuja Tipan kanssa. S-kirjain tuntui naurattavan kuopusta hulluna, ihan kun tyyppi ois säikähtänyt aina vähän kun sanoi sen, hahaa sitä oli huvittavaa katsoa, ihana pieni!

Mä olen tässä katsellut sitä Kingiä samalla kun kirjoitan tätä, ja vitsi toi on kyllä hauska ohjelma! Mä tykkään ainakin tosi paljon, hauskat jutut ja biisiversiot on niin loistavia. Mä en hirveästi katso telkkaria, mutta Kingin mä olen katsonut joka lauantai. Kingin jälkeen katsotaan varmaan joku leffa vielä, tänään voisi ehkä olla kauhuleffan vuoro kun ei olla pitkään aikaan katsottu mitään karmivan kauheaa.

Mukavaa lauantai-iltaa kaikille <3

Kotona lasten kanssa, tai kotona Oton kanssa mä olen itsevarma. Olen kirjoittanut äitiyden tuomasta itsevarmuudesta, enkä ole huijannut, mä olen huomattavasti itsevarmempi kuin ennen. Teini-ikäisenä mä olin tyytymätön itseeni joka paikassa, myös kotona, hyvin harvoin peilistä katsoi omasta mielestä edes semiookoon näköinen tyyppi. Yleensä keskityin virheisiin, näppyihin naamassa, nenään jota vihasin yli kaiken ja siihen että mulla oli raudat. Raudat, joiden yhdeksän vuoden pitämisestä mä en voisi olla onnellisempi, nykyään. Nykyään mulla on suorat ja terveet hampaat joista mä olen ylpeä.

Kun sanon että olen kotona itsevarma, mä tarkoitan sitä että voin hyvin olla ilman meikkiä, pieruverkkareissa ja tukka likaisena. Ja kävellä peilin ohi, jopa katsoa sinne ja ajatella että no mä näytän ihan normaalilta, en oksettavalta tai hirveältä niinkuin joskus ennen ajattelin. Ennen mä meikkasin ensimmäiseksi aamulla, vaikka en olisi mennyt mihinkään koko päivänä. Pesin meikit vasta kun olin jo sammuttanut valot ja menossa nukkumaan, siinä missä nykyään meikkaan vaan jos menen jonnekin oikeasti ihmisten ilmoille, muualle kuin lähikauppaan tai lasten kanssa pihalle leikkimään, ja pesen meikit pois heti kun niille ei enää ole tarvetta. Mä en silloin vaan halunnut katsoa sitä naamaa peilistä, mikä siellä kaiken meikin alla oli.

Mä koen olevani itsevarma myös muiden äitien seurassa, leikkipuistossa tai viemässä Tiaraa kerhoon, tai jos äitikaveri tulee käymään. Voin olla silloinkin ilman meikkiä, en juuri uhraa vaatteilleni sen enempää ajatuksia kuin että ne ovat puhtaat ja mukavat, ja en muutenkaan stressaa sitä miltä näytän. Mutta auta armias kun pitää lähteä jonnekin mukavuusalueen ulkopuolelle. Tapahtumaan jossa olen ainoa nuori äiti, juhlimaan lapsettomien ystävien kanssa tai vaikkapa salille, jonne en edes mene.

Silloin mä olen oikea epävarmuuden ruumiillistuma. Mä koen aina että olen täysin tippunut kelkasta, mun vaatteet on ihan vääränlaiset, en osaa meikata ja tukkakin on niin huonosti. Musta tuntuu aina siltä, että olen se tilaisuuden musta lammas, jota kaikki katsoo ”mitä toi täällä tekee? Eihän tolla naamalla pitäis tänne päästä”. Ja ei, mua ei koskaan ole kohdeltu mitenkään väheksyen tai katsottu pahasti, päin vastoin kaikki ovat olleet ihan supermukavia mulle, kaikissa tilaisuuksissa. Mutta mulla on vaan tämä fiilis ihan omasta takaa. Tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Vaikka en koe enää näyttäväni kauhealta, musta tuntuu silti että mä näytän aina jotenkin väärältä.

Mä rakastan vaatteita ja pukeutumista ja uhraan vaatekaapin sisällölle ja sen kehittämiselle paljon ajatuksia. Mulla on mielessä selvä kuva siitä millaisen vaatekaapin haluaisin ja miltä mun pitäisi näyttää, että ”voisin olla itseeni tyytyväinen”. Silti mä olen huomannut että vaikka kuinka täytän kaappia sellaisilla vaatteilla kun olen suunnitellutkin, ja vaikka kuinka ostan uuden meikkivoiteen tai laitan hiukset kivasti niinkuin lehdessä, mulla on ihan yhtä epävarma fiilis. Ei se itsevarmuus vaatekaapista tulee vaan omasta päästä.

Mitä enemmän mä yritän, sitä vähemmän tyytyväinen mä olen, selvästikin. Mulla on taipumuksena ehkä vetää yli, kokeilla liian erikoisia vaatteita tai meikkejä, joissa en tunnekaan itseäni itsevarmaksi, mutta joita haluan kokeilla jotta näyttäisin sellaiselta kuin kuvittelen haluavani näyttää. Silti mulla on kaikkein itsevarmin olo niissä mun oman vaatekaapin loppuunkulutetuissa lemppareissa, ihan perus meikissä tai ilman meikkiä ja tukka vähän pörrössä.

Äitien seurassa mä olen itsevarmempi kuin koskaan ennen, mutta kun äitikuplasta pitää astua ulos, muutun takaisin epävarmaksi teinitytöksi. Teinitytöksi itsensä kokeminen on tosin ehkä hieman ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan koen olevani täysin mammautunut, kaavoihin kangistunut ja auttamatta trendeistä jäljessä. Äitiys on hassua. Samalla niin voimaannuttavaa, ja samalla niin ristiriitaista.

Onko teillä muilla ollut samanlaisia epävarmoja fiiliksiä äidiksi tulemisen jälkeen? Miten olette voittaneet ne?