Neljä vuotta sitten tammikuussa mä sairastuin keuhkokuumeeseen. Se oli viimeinen niitti mun koulunkäynnille, joka oli kärsinyt mun sairasteluista (ja laiskuudesta) koko ensimmäisen lukukauden. Olin ollut koulusta niin paljon poissa ensimmäisen 7kk aikana, että olisin joutunut aloittamaan parturi-kampaajaopintojen ensimmäisen vuoden seuraavana syksynä uudelleen. Kun sairaskierre alkoi edellisenä syksynä, mä luovutin liian helpolla. Ahdistuin siitä että jäin jälkeen, ja sen sijaan että olisin tarttunut hommiin mä vaan annoin olla. Niinkuin annoin vähän kaiken olla silloin, en jaksanut kiinnostua mistään, paitsi kavereista.

Täytin mun elämän kavereiden kanssa hengailulla, koska silloin pystyin välttelemään niitä asioita joita mun olisi oikeasti pitänyt tehdä. Kavereiden kanssa unohdin koulun, siivouksen ja kaikki muut ”ikävät” velvollisuudet. Mulla oli niihin aikoihin paljon sellaisia kavereita jotka tykkäsivät myös vaan hengailla, millään ei ollut mitään väliä. En ollut ikinä kotona, tai jos olin niin en ainakaan yksin.

Missä mä olisin nyt, jos en olisi tavannut Ottoa ja saanut elämälleni uutta suuntaa, uusia haaveita, meidän lapsia? Sitä mä en tiedä, mutta voin arvata. En yhtään missään. Oli silloin vielä ihan rikki mun äidin sairauden käsittelystä, tai siitä etten ollut käsitellyt niitä asioita kunnolla. Muistan niin hyvin ne ajatukset, kun olin vihdoin muuttanut takaisin Oulusta Helsinkiin haaveiltuani siitä neljä vuotta, ja sitten musta ei tuntunutkaan miltään. Uusi alku ei ollutkaan uusi alku, vaan aika oli pysähtynyt samaksi harmaaksi mössöksi. Mä itkin äidille iltaisin puhelimessa, että tätäkö mä oikeasti odotin neljä vuotta.

Koulu ei tuntunut miltään, se ei ollutkaan sitä mistä mä haaveilin. Mulla oli ikävä äitiä ja mun ystäviä ja sukulaisia jotka jäivät Pohjoiseen, ja aina kun olin yksin musta vaan tuntui että olen ihan umpikujassa, en yhtään tiennyt mitä halusin, koska selkeästi en halunnutkaan sitä mitä olin luullut haluavani. Elämä ei yllättäen pyörähtänytkään itsestään täydellisesti raiteilleen monen hankalan vuoden jälkeen kun muutin Helsinkiin, vaan mun olisi ihan pitänyt tehdä itse jotain muuttaakseni elämäni suuntaa, herreguud eihän musta sellaiseen ollut.

Mä arvaan, että olisin jättänyt koulun kesken, enkä aloittanut uudelleen seuraavana syksynä. Silloin mä olin kadottanut täysin kunnianhimoni, enkä tiennyt mistä haaveilla. Mä olisin ehkä hakenut töitä jossain vaiheessa, mahdollisesti palannut takaisin puhelinmyyntiin jota olin jaksanut kokeilla hurjat viisi päivää edellisenä syksynä. Olin siinä hyvä, sain myytyä viidessä päivässä niin monta lehtitilausta että sain ihan hyvät tienestit pelkästään sillä. Mutta mua ei kiinnostanut käydä siellä, tai tehdä mitään muutakaan säännöllistä. Kammosin rutiineja ja auktoriteetteja.

Mä arvaan että olisin elänyt holtittoman huolettomasti, enkä edennyt neljässä vuodessa yhtään, päinvastoin. Takapakki olisi ollut jossain vaiheessa väistämätön. Ullanlinnan kaupunkikämppä olisi vaihtunut johonkin pk-seudun viimeisen kolkan lähiöön, tai sitten olisin palannut maitojunalla takaisin Ouluun. En tiedä olisinko koskaan löytänyt sitä mistä mä oikeasti olen kiinnostunut. Olisinko koskaan keksinyt haluavani opiskella markkinointia, tai aloittanut bloggaamista. En varmasti.

Mutta mä tapasin Oton. Otto antoi mulle jotain, mihin en itse pystynyt itseni kanssa. Rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Mutta olisiko Oton rakkauden voima yksin riittänyt muuttamaan sitä ameebaa joksi olin muuttunut, täksi kunnianhimoiseksi ja elämänilon löytäneeksi Iinaksi joka olen nyt? Silloin mä en ollut se ihminen joka haluan Oton rinnalla, kahden lapsen äitinä olla. En se vaimo jonka Otto ansaitsee. Ei se olisi ollut Oton tehtävä mua muuttaakaan, itsestä sen muutoksen tulee lähteä. Ei omia haaveita ja niiden toteuttamista voi sysätä toisen vastuulle. Siksi mä uskonkin, että ilman jotain tarkoitusta, jotain syytä yrittää olla parempi ihminen, me ei oltaisi Oton kanssa tässä nyt, niin kauhealta kuin se kuulostaakin.

Vasta kaksi viivaa testissä saivat mut kyseenalaistamaan kaiken, mitä siihen asti olin pitänyt tärkeänä ja kaiken, minkä olin jättänyt huomiotta.

Niistä kahdesta viivasta on huomenna tasan neljä vuotta. Kävin tänään keuhkoröntgenissä, koska mulla epäillään keuhkokuumetta, jälleen. Kaikki muu onkin sitten muuttunut neljän vuoden takaisesta. Tällä kertaa mahdollinen keuhkokuume ei johdu rakkauden tai huolenpidon puutteesta, epäterveellisistä elämäntavoista eikä siitä että riekkuisin yömyöhään ulkona nahkatakissa kahdenkymmenen asteen pakkasella. Tällä kertaa se (onneksi vielä ehkä-statuksella oleva) keuhkokuume on vain huonoa tuuria, salama joka iskee kahdesti samaan puuhun. Ei ole muuten kuvituskuvat tältä päivältä, voin kertoa että tänään look on vähän väsyneempi, ei mene edes arskojen taakse piiloon. Nyt on aika levätä ja kerätä voimia, tätä tautia ei paranneta sykkimällä joka suuntaan. Levon jälkeen edessä on ihana, aurinkoinen kevät ja haasteet joita innolla odotan. En olisi neljä vuotta sitten uskonut, ettekä olisi tekään.

 Missä te olisitte nyt, jos elämän merkittävä käännekohta olisi jäänyt tapahtumatta?

Vihdoinkin sain kerättyä jonkinlaista listaa mun lukemista blogeista. Mä itse en seuraa mitenkään fiksusti blogeja vain esimerkiksi bloglovinista tai bloggerista, vaan seuraan blogeja todella sekalaisesti. Suomalaisia blogeja seuraan lähinnä facebookista ja portaalien etusivuilta, ulkomaisia taas pidän suoraan kirjanmerkeissä, enkä seuraa niistä kovin montaa fb:ssä. Instagramissa sen sijaan seuraan kaikkia joita luen edes satunnaisesti, koska insta on niin ihanan iisi.

Ihan ykkösmaa ulkomaailaisissa blogeissa on mulle Ruotsi, koska lähes kaikki blogit joita seuraan päivittäin tulevat sieltä. ImNext-portaalista seuraan jokaista bloggaaajaa, mutta lemppari on ehkä Rami Hanna jota pääsin viime viikolla tapaamaan (ja ottamaan aivan hirveän yhteiskuvan, siis mun osalta :D)! ImNextin bloggaajien kuvat, yhteishenki ja projektit joita he pääsevät tekemään ovat aivan mielettömiä. Siinä on porukka pelkkää priimaa, ja kaikki ketkä heistä olen vuosien varrella tavannut (Rami, Lisa, Fanny & Victoria) ovat olleet myös ihan huipputyyppejä ja tosi maanläheisiä ja kivoja, siitä huolimatta että heidän suosionsa on jotain sellaista mistä voin vain haaveilla itse! ImNext portaalina on tosi tyylikäs ja helppokäyttöinen, ja mä oikeasti tykkään siitä että he tekevät kaikki yhdessä siistejä juttuja, matkustavat ympäri maailmaa ja kuvaavat mielettömiä videoita.

Victoria Törnegrenin tyyli on heistä ehkä eniten omaan makuuni, mutta inspiraatiota haen kaikilta. Fanny Lyckman on vähän räväkämpi. Rami Hannan kuvat ovat täydellisiä, ja niistä jos mistä voi hakea inspistä omiin asukuviin, vaikka mulla Rami Hanna -tasolle pitkä matka onkin, hahaa!

Aivan oma lukunsa on tietenkin Kenza, uskomattoman suosittu ruotsalainen bloggaaja, joka on päässyt blogillaan pidemmälle kuin kukaan Pohjoismaissa. Kenzalla on oma vaatemerkki, IvyRevel ja hänen bloginsa on yksi mun suurimpia lemppareita. Kirjoitukset ovat ihanan hyväntuulisia, kuvat ihan mielettömiä ja Kenza niin kaunis ettei mitään järkeä. Vaikka Kenzaa seuraavat miljoonat ihmiset, hän tuntuu silti olevan edelleen se sama tyyppi kuin aloittaessaan. Kenzan blogia mä olen lukenut varmaan pisimpään kaikista. Kenzan blogista haen asuinspistä ja yksinkertaisesti hyvää fiilistä, lisäksi on mieletöntä miten usein ja kuitenkin laadukkaasti hän blogiaan päivittää.

Viime aikoina olen tykästynyt myös Ruotsin suurten blogien uusimpaan tulokkaaseen, eli Janni Deleriin jonka blogi saavutti lyhyessä ajassa suuren suosion. Jannilla on upeita matkajuttuja, hyvinvointia , ruokaa ja treenijuttuja sekä tietenkin asukuvia. Ihanan pirteä blogi!

Ruotsalaisia mammablogeja en ole onnistunut löytämään niin paljoa ja niin tasokkaita kuin mitä meillä on Suomessa, esimerkiksi ulkoasu tuntuu olevan monissa ruotsalaisissa äitiblogeissa ihan toisarvoinen juttu, ja blogeja on hankala löytää mun mielestä. Yksi mulla kuitenkin on jota satunnaisesti luen, Blondinbella eli Isabella Löwengrip, joka on saman ikäinen kuin minä ja odottaa juuri toista lastaan. Isabella on kirjoittanut kirjankin äitiydestä, ja menestyy blogillaan todella hyvin. Suomessa pienemmätkin äitiblogit panostavat todella paljon bloginsa ulkoasuun, ja kirjoittavat laadukasta jälkeä, Ruotsissa tuntuu olevan vähän toisin.

Ruotsalaisten blogien lisäksi mä seuraan ulkomaisista blogeista Olivia Palermoa, joka on mun ultimate tyyli-idoli ikuisesti. Olivian sivusto on paljon muutakin kuin vain blogi, enkä seuraa sitä niin säännöllisesti kuin blogeja. Olivia esittelee paljon tulevia mallistoja, ja tietenkin myös omaa tyyliään joka on mieletön, jos jollekin jäi vielä epäselväksi! Toinen lemppari on Purseblog, josta voi nimensä mukaisesti lukea kaiken laukuista. Siellä on esillä niin unelmalaukkuja joista voi vain haaveilla, kuin pienemmänkin budjetin laukkuja ja keskihintaisia laukkuja. Lisäksi siellä on paljon muuta shoppailuasiaa, nettikauppavinkkejä ja kaikkea mahdollista mistä pieni laukkuaddikti ilahtuu kovasti.

Suomalaiset blogit ovatkin sitten vielä tuotakin pidempi lista. Tätä on ehkä hankalaa toteuttaa koska en halua jättää ketään kaveria sanomatta ja en haluaisi nostaa kenenkään kaverin blogia toistensa yläpuolelle. Kuitenkin seuraan suomalaisista blogeista eniten varmasti juuri mun kavereiden ja tuttujen blogeja, ja yksistään niitä on jo paljon. Lisäksi luen päivittäin Indiedaysin etusivulta kiinnostavimmat postaukset, ja sama juttu Mamalifessa ja Kaksplussalla. Facebookissa kuulun joihinkin bloggaajaryhmiin, ja niistä tulee luettua aina mielenkiintoisimmat otsikot läpi, oikeasti se määrä blogeja minkä selaan päivässä läpi on ihan hurja! Mä jätän mieluiten ne kavereiden blogit sanomatta kokonaan, mutta eiköhän teistä suurin osa ne tiedäkin, ihan vaan siksi että mä haluan olla tasapuolinen kaikille kavereille, vaikka heitä ei varmaan edes kiinnosta ja mä ylianalysoin tässä omia tekemisiäni 😀

Suomalaisista blogeista mä tykkään näiden ”jo mainittujen” lisäksi eniten L’art of fashion -blogista jota kirjoittaa ihana Natali, joka on myös valokuvannut mua silloin kun odotin Zeldaa. Sieltä löytyy asuja, matkapostauksia ja hyvää fiilistä. Tykkään paljon myös Blond Rivetsistä ihanien matkajuttujen ja upeiden asukuvien vuoksi, ja olen mä Kirankin tavannut ja hän on ihana ihminen myös! En mä tosin ole suomalaisissa blogipiireissä inhottaviin tyyppeihin törmännytkään, juuri siitä puhuttiin ruotsalaistenkin bloggaajien kanssa viime viikolla lounaalla, että heillä Ruotsissa blogipiirit ovat jakautuneet eri ryhmittymiin, eivätkä kaikki tule toimeen toistensa kanssa. Suomessa blogipiirit ovat paljon tiiviimmät, ja täällä melkein kaikki bloggaajat ainakin tietävät toisensa, vaikka eivät olisi tavanneetkaan. Mun mielestä tapahtumissa on aina tosi hyvä henki ja kaikki moikkailevat toisiaan eivätkä katso nenänvartta pitkin.

Instagramissa mun ehdottomat lemppariseurattavat kaikkien edellämainittujen lisäksi on Angelica Blick @angelicablick, ruotsalainen muotibloggaaja hänkin, ja @ssssamanthaa jolla on upeita meikkejä ja joka on ihan mielettömän kaunis. Instagram on seurantakanavana ehdottomasti helpoin kyllä, ja mun ihan lempparisovellus muutenkin. Videoblogit ei ole mulle oikeastaan ollenkaan tuttuja, vaikka ne tuntuvat olevan tällä hetkellä paljon kuumempi ilmiö kuin ihan perinteiset blogit. Seuraatteko te videoblogeja, ja jos seuraatte niin mitä?

Löytyykö teidän lukulistalta samoja blogeja? Seuraatteko enemmän ulkomaisia vai suomalaisia blogeja? Mitkä on teidän lemppariseurattavia blogeista? Entäs Instagramista? Oletteko löytäneet kivoja ruotsalaisia mammablogeja? Millä seuraatte blogeja?

Kotona lasten kanssa, tai kotona Oton kanssa mä olen itsevarma. Olen kirjoittanut äitiyden tuomasta itsevarmuudesta, enkä ole huijannut, mä olen huomattavasti itsevarmempi kuin ennen. Teini-ikäisenä mä olin tyytymätön itseeni joka paikassa, myös kotona, hyvin harvoin peilistä katsoi omasta mielestä edes semiookoon näköinen tyyppi. Yleensä keskityin virheisiin, näppyihin naamassa, nenään jota vihasin yli kaiken ja siihen että mulla oli raudat. Raudat, joiden yhdeksän vuoden pitämisestä mä en voisi olla onnellisempi, nykyään. Nykyään mulla on suorat ja terveet hampaat joista mä olen ylpeä.

Kun sanon että olen kotona itsevarma, mä tarkoitan sitä että voin hyvin olla ilman meikkiä, pieruverkkareissa ja tukka likaisena. Ja kävellä peilin ohi, jopa katsoa sinne ja ajatella että no mä näytän ihan normaalilta, en oksettavalta tai hirveältä niinkuin joskus ennen ajattelin. Ennen mä meikkasin ensimmäiseksi aamulla, vaikka en olisi mennyt mihinkään koko päivänä. Pesin meikit vasta kun olin jo sammuttanut valot ja menossa nukkumaan, siinä missä nykyään meikkaan vaan jos menen jonnekin oikeasti ihmisten ilmoille, muualle kuin lähikauppaan tai lasten kanssa pihalle leikkimään, ja pesen meikit pois heti kun niille ei enää ole tarvetta. Mä en silloin vaan halunnut katsoa sitä naamaa peilistä, mikä siellä kaiken meikin alla oli.

Mä koen olevani itsevarma myös muiden äitien seurassa, leikkipuistossa tai viemässä Tiaraa kerhoon, tai jos äitikaveri tulee käymään. Voin olla silloinkin ilman meikkiä, en juuri uhraa vaatteilleni sen enempää ajatuksia kuin että ne ovat puhtaat ja mukavat, ja en muutenkaan stressaa sitä miltä näytän. Mutta auta armias kun pitää lähteä jonnekin mukavuusalueen ulkopuolelle. Tapahtumaan jossa olen ainoa nuori äiti, juhlimaan lapsettomien ystävien kanssa tai vaikkapa salille, jonne en edes mene.

Silloin mä olen oikea epävarmuuden ruumiillistuma. Mä koen aina että olen täysin tippunut kelkasta, mun vaatteet on ihan vääränlaiset, en osaa meikata ja tukkakin on niin huonosti. Musta tuntuu aina siltä, että olen se tilaisuuden musta lammas, jota kaikki katsoo ”mitä toi täällä tekee? Eihän tolla naamalla pitäis tänne päästä”. Ja ei, mua ei koskaan ole kohdeltu mitenkään väheksyen tai katsottu pahasti, päin vastoin kaikki ovat olleet ihan supermukavia mulle, kaikissa tilaisuuksissa. Mutta mulla on vaan tämä fiilis ihan omasta takaa. Tunnen itseni huonommaksi kuin muut. Vaikka en koe enää näyttäväni kauhealta, musta tuntuu silti että mä näytän aina jotenkin väärältä.

Mä rakastan vaatteita ja pukeutumista ja uhraan vaatekaapin sisällölle ja sen kehittämiselle paljon ajatuksia. Mulla on mielessä selvä kuva siitä millaisen vaatekaapin haluaisin ja miltä mun pitäisi näyttää, että ”voisin olla itseeni tyytyväinen”. Silti mä olen huomannut että vaikka kuinka täytän kaappia sellaisilla vaatteilla kun olen suunnitellutkin, ja vaikka kuinka ostan uuden meikkivoiteen tai laitan hiukset kivasti niinkuin lehdessä, mulla on ihan yhtä epävarma fiilis. Ei se itsevarmuus vaatekaapista tulee vaan omasta päästä.

Mitä enemmän mä yritän, sitä vähemmän tyytyväinen mä olen, selvästikin. Mulla on taipumuksena ehkä vetää yli, kokeilla liian erikoisia vaatteita tai meikkejä, joissa en tunnekaan itseäni itsevarmaksi, mutta joita haluan kokeilla jotta näyttäisin sellaiselta kuin kuvittelen haluavani näyttää. Silti mulla on kaikkein itsevarmin olo niissä mun oman vaatekaapin loppuunkulutetuissa lemppareissa, ihan perus meikissä tai ilman meikkiä ja tukka vähän pörrössä.

Äitien seurassa mä olen itsevarmempi kuin koskaan ennen, mutta kun äitikuplasta pitää astua ulos, muutun takaisin epävarmaksi teinitytöksi. Teinitytöksi itsensä kokeminen on tosin ehkä hieman ristiriidassa sen kanssa, että samaan aikaan koen olevani täysin mammautunut, kaavoihin kangistunut ja auttamatta trendeistä jäljessä. Äitiys on hassua. Samalla niin voimaannuttavaa, ja samalla niin ristiriitaista.

Onko teillä muilla ollut samanlaisia epävarmoja fiiliksiä äidiksi tulemisen jälkeen? Miten olette voittaneet ne?

Huh, mikä viikon aloitus. Sunnuntaina mä julkaisin Oton innoittamana postauksen, joka herätti keskustelua ja joka keräsi enemmän tykkäyksiä kuin mikään ikinä ennen mun blogiuran aikana, kiitos teille siitä, ihan mieletön kiitos kaikista kannustavista kommenteista ja siitä että jaoitte omia kokemuksianne! Te ootte ihan mielettömiä mahtityyppejä siellä, ihan jokainen<3 Täytyy kyllä hehkuttaa silti tuota aviomiestä vielä enemmän, se järjetön hype Oton postauksesta oli mun mielestä kyllä täysin ansaittua, ja ihan kreisiä, kreisin ihanaa. Mä haluan Oton blogiuralle pelkkää hyvää, ja en voisi olla hänestä ylpeämpi. Hieno ja koskettava teksti se oli mustakin, täynnä rakkautta.

Juuri kun me lenneltiin pilvissä teidän reaktioista ja kaikesta tuli niin uskomaton hyvä fiilis, meidän kuopus tempaisi itselleen jostakin talven en-edes-tiedä-monennenko flunssan. Täällä ei olla siis nukuttu pariin yöhön, mutta tänään onneksi Zeldalla ei ollut enää illalla, eikä nukkumaanmennessä ollenkaan kuumetta. Pidän sormia ristissä että selvittäisiin tästä nyt vain tällä parin päivän kuumeilulla, eikä tultaisi jälleen koko perhe vuorotellen kipeäksi. Mun piti tulla jo eilen höpöttämään, mutta toissa yö meni vielä viime yötäkin huonommin, enkä millään saanut itseäni koneen äärelle sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa postauksen.

Tänään(kin) herättiin kuudelta, mutta se ei haitannut, ei ollenkaan. Mulla on takana yksi blogiuran hienoimpia päiviä, Instagramista joku ehkä bongasikin jo pientä #AussieAcademy sneak peekiä, mutta enempää en valitettavasti voi vielä kertoa. Mä sain tavata tänään yhden mun suurimmista inspiraation lähteistä koko blogiskenessä, Rami Hannan, ja vieläkin tuntuu uskomattomalta! Mä tulen kertomaan teille vielä lisää tästä päivästä, mutta nyt tyydyn vain sanomaan että ei haittaa väsymys, ei ollenkaan, tänään oli niin hieno päivä, jota en ikinä tule unohtamaan.

Tytöt olivat täällä Oton tädin, ja ihanan Poppy-koiran kanssa, ja heillä oli kuulemma tosi kiva päivä. Itsestäkin oli ihanaa tulla kotiin kun täällä odotteli sellainen suloinen karvainen kaveri, voi apua! Mulla on niiiiin paha koirakuume, siis ihan järjetön, olen siitä ennenkin kirjoittanut mutta se vain pahenee kokoajan.

Musta tuntuu että mä olen nyt täynnä energiaa blogin suhteen ja muutenkin, ja täynnä uusia ideoita myös. En aio muuttaa blogin sisältöä, tai sitä millainen mun blogi on, mutta aion lisätä olemassaolevan päälle jotain uutta ja toivottavasti myös sellaista, mikä ilahduttaa teitä lukijoita. Blogin suhteen mä olen aina halunnut mennä eteenpäin ja kehittyä, ja vaikka takana on jo pian neljä vuotta, mä toivon että suunta on jatkossakin vain eteenpäin.

Muutama kommentoi silloin kun kerroin muutosta, että toivotte ettei mun blogi muutu liian ammattimaiseksi, sellaiseksi että täältä katoaa rento ote ja aito fiilis ja persoona. Mä takaan että niin ei tule käymään, koska mä nyt vaan olen tälläinen random höpöttäjä, enkä muuksi voi tai edes halua muuttua, hahaa! Ainiin, ja pakko vielä sanoa sen verran, että älkää säikähtäkö viime päivien kuvanlaatua! Olen ollut pari päivää vanhan kamerani varassa, mutta asiaan tuli parannus tänään, eikä tämän postauksen jälkeen pitäisi näkyä enempää kohinakuvia.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille<3 Huomenna uudet kujeet taas, ja viikon arkiruokaresepti!

PS: Moni on kommentoinut että uudet postaukset eivät päivity blogloviniin, mä olen ottanut yhteyttä ja pyytänyt korjaamaan ongelman, enkä itse voi tehdä asialle enempää. Toivon että ongelma korjataan pian, mutta sielläkin on varmasti ruuhkaa kun sieltä aika monta blogia löytyy, eikä välttämättä samantien pystytä asiaa korjaamaan kun minä siitä ilmoitan. Eli pyydän kärsivällisyyttä teiltäkin, mä tiedän että se on ikävää kun ne ei sinne tule, en mäkään siitä nauti, mutta en tosiaan voi asialle juuri nyt tehdä tämän enempää.

Mä olen aina ollut tosi sosiaalinen ja menevä, enkä ole hirveästi viettänyt aikaa yksin niitä vuosia lukuunottamatta kun mun äiti oli vakavasti sairas, ja olin paljon yksin äidin kanssa, eli yksin, koska suurimmaksi osaksi äiti nukkui. Silloinkin kun ”asuin yksin”, mun luona oli aina kavereita, tai sitten olin itse kaverin luona. Asuin reilun vuoden yksin omassa asunnossa, mutta sinä aikana mun yksin kotona viettämät yöt on laskettavissa varmaan kahden käden sormilla, etenkin koska mun ystävä asui samassa rapussa kerrosta ylempänä.

Otto ei, eikä lapsetkaan,  muuttaneet sitä että mä en edelleenkään kaipaa yksinoloa ollenkaan. Viihdyn yksin kotona silloin kun mulla on hommia tehtäväksi tai haluan siivota rauhassa mutta kaiken muun ajan voisin olla Oton ja lasten kanssa. Ennen pakenin kaikin keinoin yksinoloa, nykyisin se on harvinaista että saa olla yksin kotona, ja siksi mä olen oppinut nauttimaan niistä pienistä hetkistä vaikka en niiden perään haikailekaan.

Mä en kaipaa rauhallisia suihkuhetkiä, musta on kiva mennä suihkuun lasten kanssa ja nauraa kun ne spruuttaavat kumiankoilla vettä toistensa päälle ja järjestävät shampoopulloja riviin. En kaipaa hiljaisia iltoja yksin sarjoja katsellen, kun katson ne mieluummin Oton kanssa silloin kun molemmilla on aikaa. Hiljaiset iltadatailut yksin ei ole mun juttu, koska musta on niin paljon kivempaa datailla Oton vieressä, heittää huonoa läppää ja höpötellä kaikkea mitä mieleen tulee. Ja oikeastaan siivouskin on kaikista kivointa silloin, kun kuunnellaan samalla musiikkia ja siivotaan kaikki yhdessä.

En koe olevani läheisriippuvainen, koska kyllä mä osaan nykyään olla yksin ja tykkäänkin siitä, mutta en vaan kaipaa yksinoloa, samalla tavalla kuin vaikka kaipaan kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa. Kai se on ihan normaalia, ei kai yksinoloa tarvitse kaivata välttämättä, varsinkaan elämäntilanteessa jossa se yksinolo on hyvin harvinaista. Mun mielestä kaikki mikä ei vaadi äärimmäistä keskittymistä on kivempaa seurassa kuin yksin.

Yksi lemppari yksinolon hetki mulla kuitenkin on, jolloin en kuitenkaan varsinaisesti ole yksin kotona. Aamuisin, tyttöjen vielä nukkuessa mä juon yksin rauhassa kahvia, kuuntelen hiljaisuutta ja selaan puhelimella blogeja ja uutisia. Se on ihanaa luksusta, joka kestää juuri sopivan pienen hetken, ennenkuin joko Tiara hipsuttelee tukka unipörrössä lastenhuoneesta ja sanoo ”Huomenta rakas äiti”, tai Zelda kiljaisee sängystä ”Hetätyyyy! ÄÄitiii! Poiiiiiiis!” pirteänä kuin peipponen.

Olenko mä outo kun en koe erityistä tarvetta yksinololle? Viihdyttekö te paremmin yksin vai seurassa?