Herätyskello soi. Silmät hädintuskin auenneena länttäsen tuon ikivanhan, äidiltäni saamani rotiskon salamannopeasti pois päältä, ihan vaan että puhelin voisi alkaa pirisemään omaa herätystään heti perään. Olen niitä ihmisiä jotka sammuttavat herätyskellon unissaan, pakko pitää kahta.

Avaan silmäni ja pyyhin yön aikana kertyneet rähmät naamasta, perhanan piilarit. Nappaan vaatteeni lattialta ja hiivin hiljaa ulos etten herätä tyttöjä. Päähäni pamahtaa joka-aamuinen päähänpisto. Kahvia. Kävelen keittiöön ja isken keittimen päälle. Onneksi laitamme aina illalla kahvit valmiiksi, aivoni eivät kykenisi hahmottamaan kahvinkeittoon vaadittavaa prosessia tähän aikaan aamusta. Kahvinkeittimen poristessa ”iloisesti” keittiössä pyörin itse ympäri asuntoa kuin helmikana ostoskeskuksessa. Kaikki on aina hukassa, ja kun vihdoin onnistun pukemaan päälle, pistämään naamaa vähän kuntoon ja saamaan kahvit termosmukiin, huomaan että kello on jo 7.15, bussi lähtee 7.23. Vittu. Taas tuli kiire.

Pitkän tappelun jälkeen saavun vihdoinkin Herttoniemeen. Jokapaikassa hoilotettu siitä että metro ei vähään aikaan kulje Ruoholahti-Kulosaari-väliä, mutta enpä olisi arvannut että en itse pääse Vuosaaresta kuin Itikseen. Matkakortistakin aika loppunut, omaa tyhmyyttäni en muistanut sitä viikonloppuna ladata, ja kävi vielä ilmi että kännykkälippu ei käy tahtomaani bussiin. Rehti dösäkuski kuitenkin päästi tämän kerran kyytiin. Olinko mä oikeesti niin lannistuneen näköinen? Pyörähdän nopeasti vielä kaupassa nappaamassa tölkin energiajuomaa ja roiskeläpän lounasta varten, terveellinen ruokavalio kun on kaiken a ja o.

Ne kahdeksan tuntia päivästä jotka vietän töissä menee yllättävän nopeasti, täytyy myöntää. Ihan eri luokkaa kuin aikoinaan Inexillä. Ja mäkkärissä? No, oli ihme jos edes sai kahdeksan tunnin vuoron. Täällä päivissä on mukavasti vaihtelua, ja ylimääräistä piristystä päivään tuo mm. 9gag, Skypessä Iinan kanssa jauhaminen sekä WhatsApp:issa kavereiden kanssa perustettu ”Spämmi”-ryhmä, jossa keskustelut heittelevät syvästä netistä nostalgiaan ja peleistä ”kuvaa-mitä-näet”-teemoihin (kts. kuva alhaalla). Jätkien kanssa heitetty läppä on ehkä vähän ala-arvoista, mutta onpahan ikäistäni seuraa, nimimerkillä meidän osaston toiseksi nuorin. Mut mitä tulee mun työtoimenkuvaan, en oikein tiedä mitä mä kertoisin, mä puhun paljon puhelimeen. That’s about it.

Sama julkisen liikenteen rumba toistuu duunin perään. Voi jeesus ku sais sen auton hankittua joskus. Ei tarttis hikoilla ahtaassa busissa jossa joku ruoka-aikaan kotona ollut täti yskii limaa niskaan. Kauppareissutkin olisivat huomattavasti mukavampia. Ehkä sitten joskus.

Iina tulee usein vastaan Vuosaaren päässä neidin kanssa, ja käydään koko perhe kaupassa. Tai no, Iina käy kaupassa, mä ”käyn kaupassa”. Toisinsanoen, Iinalla on ostoslista, ja kulkee tietäväisesti hyllyltä toiselle poimimassa kaiken tarpeellisen. Minä pysähdyn aina lähitietämille leikkimään neidin kanssa. Tulee aina snadi ikävä päivän mittaan. Piristää aina huomattavasti päivää ku perheen tytöt seisoo metron ulkopuolella odottomassa, kummallaki hymy korvissa asti. Tulee välillä semmonen olo et onko mun naamassa jotain outoa ku niin hymyillään, mut kai niistä on oikeesti kiva nähdä mua, tiedä häntä.

Vihdoinkin kotona, reilut kymmenen tuntia päivästä vierähtänyt. Iina laittaa ruokaa ja minä leikin Tiaran kanssa. Kyllä mäkin autan ruuanlaitossa aina kun mahdollista, mutta Iina on meistä tässä asiassa se taitavampi. Mulla se menee lähinnä siihen että pilkon vihanneksia. Yhdeksän kertaa kymmenestä mä oon se joka hengaa keittiössä veitsi kädessä. Loppuilta meneekin sitten syödessä/siivotessa/telkkaria katellessa/neidin kanssa leikkiessä, milloin mitenkin. Nyt kun salkkaritkin on kesätauolla niin ei meillä ole mitään varsinaista suunnitelmaa illoille. Tehdään mitä tehdään, normaaleja ihmisiä mekin ollaan, ainakin melkein.

Neiti painuu pikkuhiljaa pehkuihin, ja ekaa kertaa mun päivän aikana on ihan oikeasti rauha, jos ei kiireisellä toimistolla tapahtuvaa lounastaukoa lasketa. Iltasin me katellaan Iinan kanssa joko sarjoja tai leffoja, tai sit mä saatan istahtaa koneelle pelaamaan. Väännetään ehkä jotain iltapalaa jos tekee mieli. Ei meillä mitään sen kummempaa tapahdu. Iina vääntää blogia, minä kiroilen natseille, Iina puhuu äitinsä kanssa, minä hakkaan näppäimistöä niinku se ois mulle velkaa rahaa, Iina haaveilee uudesta sohvasta ja vaatteista, minä kaivan nenää bikineissä. (Niitä ihkuja biksuja saa muute henkkamaukalta, vaikka ne nyt onki vähän last season, siis mä oon niin hipster! <3)

Jossain vaiheessa mä saatan ruveta vinkumaan siitä että nukkuakki pitäisi, mut sit mä kuitenki innostun kattomaan jotain telkussa pyörivää leffaa ja Iina kuittailee mulle loppuillan siitä että ”nooo mihis se sun väsymys hävis”. Minkäs minä itelleni mahdan, paha tapa toi nukkumisesta käninä mut sellasta se on. Puolenyön holleilla mä viimestään luovutan, suostuttelen Iinanki nukkumaan, työnnän nappikuulokkeet korviin ja sammun yhtä nopeasti kuin Kauniaisten paikallinen juoppo, jolla oli tapana esitellä sukukalleuksiaan ohikulkeville junille.

Moi, mä oon Otto, Iinan avopuoliso/kihlattu/arkkivihollinen raha-asioissa, ja tällanen on mun päivä. Enkä mä vois olla yhtään onnellisempi.