”Pelataan lomppeliä!” kuului polvenkorkuisen tytön huuto sohvalta jättimäisen Nasun alta. ”Tyttö lyö. Uudestaan, palloa!”

Tytön isän silmäkulmassa näkyi pienen pieni kyynelen pilkahdus, joka tosin hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun isä nappasi tyttärensä syliinsä pelaaman tämän toivomaa golf-peliä.

23 vuotta, 11 pelikonsolia ja satoja, ellei tuhansia, pelejä myöhemmin, olen vihdoin onnistunut siinä mistä jokainen pelaaja haaveilee. Olen kasvattunut itselleni minikokoisen co-op partnerin. Ei varmaan jäänyt epäselväksi että Iina viettää vapaapäivää, kun mammablogissa puhutaan videopeleistä. Tämä siksi että a) menin taas lupaamaan kirjoittavani postauksen, ja 2) tahtoisin kertoa vähän siitä että miksi haluan opettaa meidän tytöille pelaamisen jalon taidon.

Oli kesä, joko vuonna -95 tai -96, ja asuimme ensimäisessä kerrostaloasunnossamme Kauniaisten keskustassa perheeni kanssa. Ellei muistini täysin petä olimme veljeni kanssa pihalla leikkimässä kun vanhempamme huusivat meidät parvekkeelta sisälle syömään. Mikään pienessä päässäni tosin ei olisi koskaan voinut valmistaa minua siihen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Olohuoneen lattialla odotti isohko lahjapaperiin kääritty laatikko jonka päällä komeili kortti jossa toivotettiin hyvää syntymäpäivää, minulle. Revin laatikon auki yhtä nopeasti kuin rasvattu helmikana rullaportaissa, uutta legosettiä toivoen, mutta sisältä paljastuikin ensimmäinen ikioma konsolini, tuo tänäkin päivänä toimintakunnossa oleva vaatehuoneessa lepäävä pieni ihmeeni, Nintendo 64. Elämäni suunta oli sinetöity.

Olen viettänyt pelien parissa enemmän aikaa kuin monet ihmiset koulussa. Pelaamisen ansiosta sain ensimmäisestä englannin kielen kokeesta 9½ avaamatta oppikirjaa kertaakaan, ja tämä siis lukion ensimmäisenä vuonna. Olen upottanut peleihin enemmän rahaa kuin tienasin ennen vuodessa, pelkästään tähän pahamaineiseen World of Warcraftiin olen vuosien saatossa upottanut yli 1500 euroa. Minulla on keskivertoihmistä parempi koordinaatiokyky, sekä vahvemmat peukalot. Olen kokenut monet naurut, itkut ja raivarit niin yksin kuin ystävieni kanssa, puhumattakaan siitä kuinka moneen ihmiseen olen pienenä tutustunut repliikillä ”hei mä sain ton uuden *sen hetken uusin peli tähän* tuutko meille pelaamaan?” Hetkeäkään en kadu, ja jos minä jostain tässä elämässä olen varma, niin se on se, että haluan tarjota omille lapsilleni mahdollisuuden päästä kokemaan tämä uskomaton maailma, jossa kirjaimellisesti vain mielikuvitus on rajana.

Ne jotka sattuivat katsomaan videon jossa kerroin Zeldan nimestä, muistavat ehkä minun ohimennen maininneen lapsuuteni. Olin pahasti koulukiusattu läpi ala-asteen. Ja en nyt puhu sellaisesta ”yhyy mua haukutaan eikä oteta leikkeihin mukaan”-kiusaamisesta. Minut pakotettiin hieromaan nokkosia itseeni, ostamaan muille karkkia omasta viikkorahastani sekä juoksemaan pallon perässä joka kerta toisensa jälkeen potkittiin ruusunmarjapensaaseen. Minun päälleni on kaadettu parimetrinen kaappi täynnä lasiesineitä, minua on kuristettu puutyöluokan pimeimmissä nurkissa sekä heitelty pää edeltä tiiliseinään.

Muistan edelleen kuin eilisen kun minua ensimmäistä kertaa pyydettiin mukaan potkimaan palloa, ja hetken verran ehdin jo toivoa tilanteen muuttuneen. Poljettuani kilometrin verran hiekkakentälle, ja iskettyäni pyöräni lukkoon, huomasin ettei kentällä ollutkaan ketään. Huhuilin hetken, turhaan, ja totesin surullisena reissun olleen turha. Olin jo palaamassa pyörälleni, kun niskaani yhtäkkiä napsahti jotain kovaa, ja helvetinmoisella vauhdilla. Muutama kiusaajani oli saanut nerokkaan idean huijata minut paikalle jotta voisivat hyökätä kimppuuni ritsoilla, ampuen sekä kiviä että kastanjoita. Lopputilanteesta en paljoa muista. Muuta kuin sen että havahduttuani ainoan todellisen ystäväni luota itkemästä, kroppa täynnä mustelmia, ainoa ajatus päässäni oli että miten peitän tämän vanhemmiltani, kiusaajieni koston pelossa. Helvetin jepa tilanne siis.

Joku saattaa tässä vaiheessa kysyä että miten tämä asia liittyy mitenkään mihinkään? Tosiasia on se, että ilman pelejä en varmaan olisi kestänyt. Pelit antoivat minulle mahdollisuuden olla jotain suurta, mahdollisuuden unohtaa maailman jossa minulla oli paha olla, mahdollisuuden, vaikka vain hetkeksi kerrallaan, unohtaa kaiken. Sain olla kuka halusin, sain tehdä mitä halusin, sain pelastaa maailman, sain tuhota pahat voimat ja mikä parasta, sain olla jotain muuta kuin minä itse.

Ylä-asteella kiusaaminen yhtäkkiä loppui. Kiusaajani levisivät eri kouluihin, eikä pari jäljelle jäänyttä enää edeltävän kesän kasvuspurttini jälkeen uskaltaneet minulle mitään tehdä. Mutta epävarmuus säilyi. Piilottelin pitkän tukan ja paksujen huppareiden alla. Vihasin kaikkea itsessäni. Luomiani, korviani, nimeäni, itseäni. Kaikkea. Mutta pelit säilyivät. Löydettyäni nettipelit aloin vihdoinkin oppimaan sosiaalisen kanssakäymisen tärkeyden. Aloin oppimaan itsevarmaksi. En ehkä ollut hyvä koulussa, en ollut hyvän näköinen, enkä todellakaan edes kovin hauska. Mutta perkele, olin hyvä tappamaan lohikäärmeitä.

Seuraavaan muutaman vuoedn aikana tapahtui paljon. Todella paljon. Äitini kuoleman ja muutaman, sekä henkisesti että fyysisesti tuhoisan parisuhteen jälkeen löysin itseni yksin, täysin rappiolla ja työttömänä, yksiöstä Keravalla. Ruokavalioni koostui, energiajuomista, kokiksesta, oluesta ja pakastepizzoista. Nukkumaan menin aamulla kun muut lähtivät töihin, ja heräsin vasta myöhään iltapäivällä, niin ettei viikonloppuisin enää ehtinyt muuhun kauppaan kuin Alepaan. En nähnyt ketään muutenvaan. Arkisin laitoin epätoivoisena työhakemuksia, ja viikonloput menivät täysin poikkeuksetta baareissa. Edelleen ainoa tuttu ja turvallinen lohdun lähde oli pelit. Monta yötä sinnittelin, väsyneet silmät 20″ ruutuun liimautuneina, kuin peläten että jos ne hetkeksi edes katsoisivat muualle niin kaikki olisi ohi.

Ja tässä minä nyt olen. 23-vuotiaana, kahden tytön isänä ja maailman kauneimman naisen tulevana aviomiehenä, ystäväni joka pysyi rinnallani kaikki nämä vuodet yhtenä bestmaneistani ja pelit edelleen, jokseenkin pienempänä osana normaalia, tasapainoista ja ennen kaikkea onnellista elämääni.

Ensimmäisen yhteisen konsolimme, Nintendo Wii:n, me ostimme Iinan kanssa noin vuosi sitten, ja tuolla se edelleen kököttää, odottamassa että Tiara ja Zelda siitä joskus, toivottavasti, innostuisi. Tämä on se, sanotaanko varasuunnitelma jonka minä haluan lapsilleni tarjota. Haluan opettaa tytöt pelaamaan. Haluan että vaikka kuinka olisi huono päivä, oli se sitten sen takia että lempinallelta irtosi molemmat jalat tai sen takia että kauan odotettu työhaastattelu ei olisikaan mennyt ihan nappiin, voi aina palata kotiin hyvillä mielin pelastamaan prinsessaa tai katsomaan että kumpi pääsee aavikkorallissa ensimmäisenä maaliin, isä vai tytär.